Kirkkokalenteri

Vanhimpien marttyyriluetteloiden mukaan Italian Terracinassa surmattiin afrikkalainen diakoni Caesarius ja Julianus-niminen pappi. Tarkka ajankohta ei kuitenkaan ole tiedossa.

Terracinassa oli tapana, että kaupungin jumalalle Apollolle uhrattiin aika ajoin nuorukainen, joka hyppäsi vapaaehtoisesti kallionjyrkänteeltä mereen. Ennen uhraamista nuorukaista syötettiin ja hellittiin monin tavoin. Tapahtumia todistanut diakoni Caesarius huusi julki inhonsa näitä pakanallisia menoja kohtaan. Apollon pappi määräsi hänet otettavaksi kiinni. Caesarius vietiin pappinsa Julianuksen kanssa kuvernöörin eteen, ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Heidät pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Roomassa, Via Appian alkupäässä, on pyhälle Caesariukselle omistettu kirkko, jonka paavi Clemens VIII (1592–1605) kunnosti.

Pyhä Johannes Erakko ja hänen 35 ensimmäistä kanssakilvoittelijaansa olivat egyptiläisiä. Luettuaan pyhistä kirjoituksista Herran Abrahamille puhumat sanat ”lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1) he päättivät nousta Kyproksen laivaan lähteäkseen vieraalle maalle kilvoittelemaan ja harjaantumaan pyhissä hyveissä. Kyproksella he tapasivat paikallisia askeetteja. Nähdessään egyptiläisten kilvoitukset ja rakkauden Jumalaan 39 kyproslaista liittyi heidän joukkoonsa. Mutta jotta myös kyproslaiset saisivat nauttia vapaaehtoisen maanpakolaisuuden siunauksista, joukko lähti yhdessä eteenpäin Pamfylian Attaleiaan. Siellä heihin liittyi 24 muuta munkkia, ja näin heitä oli yhteensä jo 99 isän harmoninen kuoro. Tämän luvun Jumala järjesti heille, jotta Kristus itse sadantena olisi heidän päänsä, heidän koko olemisensa perustus ja yhdysside.

Alueen kristityt ylistivät tätä hurskasta joukkoa, ja kilvoittelijat kiusaantuivat siitä, etteivät päässeet eroon maineesta ja kunniasta. He rukoilivat sopivampaa kilvoituspaikkaa, ja jonkin ajan kuluttua Jumala johdatti heidät vielä kerran laivaan. Kilvoittelijoiden joukko purjehti Kreetalle. Saarelle päästyään he jakaantuivat kahteen joukkoon ja asettuivat autiolle alueelle kahteen luolaan eri puolille jokea. Siellä he elivät rukoillen ja mietiskellen. Ravintonsa he saivat alueen kasveista.

Johannes tahtoi olla Jumalan kanssa täydellisessä yksinäisyydessä ja pyysi veljiltään siunausta rikkoa veljestön näkyvä yhteys saadakseen elää yksin elämänsä viimeiset vuodet. Hänen lähtöpäivänään veljet rukoilivat Jumalaa ottamaan heidät kaikki pois samana päivänä kuin Johanneksen ja kokoamaan heidät taas yhteen tulevassa maailmassa. Johannes intoutui yksinäisyydessä niin ankaraan kilvoitukseen, että jonkin ajan kuluttua hän ei kyennyt enää seisomaan, vaan hänen oli ryömittävä ulos luolastaan saadakseen koottua niukat ruokatarpeensa.

Eräänä päivänä tapahtui, että alueella liikkunut metsästäjä luuli saaneensa näköpiiriinsä jonkin nelijalkaisen eläimen ja ampui nuolen, joka Kaikkivaltiaan kaitselmuksesta osui pyhän sydämeen. Johannes raahautui viimeisillä voimillaan luolalleen, josta verijälkiä seurannut metsästäjä löysi hänet. Metsästäjä järkyttyi pois tolaltaan ja joutui epätoivon ja kauhun valtaan nähdessään, että oli haavoittanut kuolettavasti Jumalan pyhää palvelijaa. Hän heittäytyi kyynelehtien Johanneksen jalkoihin. Pyhä kilvoittelija ehti juuri suoda hänelle anteeksiannon ja siunauksen ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle.

Samana päivänä Jumala täytti pyhän Johanneksen 98 toverin toiveen. Kolmannen ja seitsemännen hetken välisenä aikana he kaikki nukkuivat pois rauhallisesti, jotkut sauvoihinsa nojaillen, jotkut rukouksessa seisoen ja jotkut polvillaan. He kaikki siirtyivät vanhurskasten asuinsijoihin. Tämä tapahtui lokakuun 6. päivänä, mutta vuonna 1632 näiden 99 kilvoittelijan juhla siirrettiin päivällä eteenpäin, jotta se ei jäisi pyhän apostoli Tuomaan juhlan varjoon.

Pyhä esipaimen Joona (Iona) Pokrovski syntyi talonpoikaisperheen poikana Kalugan läänissä vuonna 1888 ja sai kasteessa nimen Vladimir. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän jäi orvoksi ja kasvoi kylän diakonin perheessä, joka lähetti hänet aikanaan opiskelemaan pappisseminaariin. Sen jälkeen lahjakas nuorukainen jatkoi opintojaan Kazanin teologisessa akatemiassa. Kolmannella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Joona. Munkkivihkimyksen jälkeen hän kävi Optinan luostarissa, missä ohjaajavanhukset Joosef (Iosif) ja Anatoli opastivat häntä kilvoitteluelämään.

Opintojen päätyttyä Joonalle tarjottiin opettajan paikkaa akatemiassa. Hän otti sen vastaan vastahakoisesti kuuliaisuudesta hengellistä isäänsä vanhus Gabrielia kohtaan. Myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja hän jatkoi opetustehtävissä akatemiassa vuoteen 1918, jolloin hän joutui pakenemaan bolševikkien vainoa Permiin. Siellä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin niin, että hän menetti tajuntansa.

Tobolskissa valkoisten joukot vapauttivat Joonan. Hän siirtyi Omskiin ja sai nimityksen eteläisen valkoisen armeijan vanhemmaksi papiksi. Yhdessä komppaniansa kanssa hän vetäytyi vuoriston yli Kiinan puolelle, missä oli paljon venäläisiä pakolaisia. Kiinassa pyhä Joona hakeutui Pekingin venäläiselle lähetysasemalle, missä hänet vihittiin piispaksi Mantšuriaan Kaakkois-Kiinaan.

Syksystä 1922 alkaen pyhä Joona asui ja teki työtä Mantšuriassa. Niiden kolmen vuoden ajan, jotka hän toimi piispana, hän oli laumansa hengellinen innoittaja. Hän oli rukouksen mies ja rakkauden apostoli, joka vaikutti syvällisesti kaitsemiensa ihmisten elämään. Hyväntekeväisyydellään ja hengellisyydellään hän hankki osakseen kaikkien rakkauden. Kun hän toimitti liturgiaa, jokainen sana tunkeutui kuulijoiden sydämeen. Hänen saarnansa olivat sydämeenkäyviä, ne olivat kaikki erilaisia ja niin vaikuttavia, ettei kukaan halunnut menettää niistä sanaakaan.

Käsky lähimmäisen rakastamisesta oli piispa Joonalle tärkeä, ja apostolisen saarnatehtävänsä ohella hän harjoitti monenlaista hyväntekeväisyyttä. Hän perusti ilmaisen ruokalan, kirjaston, poliklinikan ja alkeiskoulun, joihin hän värväsi pätevät opettajat ja lääkärit venäläisten pakolaisten joukosta. Lapset rakastivat häntä vielä enemmän kuin aikuiset. He kuuntelivat häntä haltioituneina uskontotunneilla ja pystyivät jälkeenpäin toistamaan tarkkaan kaiken mitä hän oli puhunut.

Piispa Joona oli erinomaisen kekseliäs ja taitava hankkimaan rahoitusta hyväntekeväisyystarkoituksiin. Hän kykeni muuttamaan minkä tahansa kituvan hankkeen kukoistavaksi ja suuntaamaan siitä koituvat tulot lasten hyväksi. Koska hän oli itse menettänyt nuorena vanhempansa, hän tunsi hyvin köyhien ja juuriltaan irti reväistyjen nuorten tarpeet. Uskon ja rakkauden voimalla hän voitti monet esteet ja perusti orpokodin, jonka suojissa asui ensimmäisenä vuotena 28 lasta.

Iloisesta ja seurallisesta luonteestaan huolimatta piispa Joona oli henkilökohtaisessa elämässään hyvin vaatimaton eikä koskaan luopunut luostarikilvoituksistaan. Sairastuttuaan angiinaan hän jatkoi laumansa epäitsekästä palvelua ajattelematta terveyttään. Eräänä päivänä hän huuhteli kurkkuaan kerosiinilla arvellen, että se voisi vaikuttaa antiseptisesti, mutta se johtikin verenmyrkytykseen.

Kun esipaimen tajusi kuolevansa, hän alkoi rauhallisesti valmistautua lähtöön. Kuolemaansa edeltävänä iltana hän hyvästeli kirkossa laumansa ja kirjoitti hengellisen testamenttinsa, jota jaettiin useita tuhansia kopioita hänen hautajaisissaan. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Aloitin palveluni täällä rakkauden apostolin sanoilla ’Lapset, rakastakaa toisianne’ ja päätän näillä samoilla sanoilla: ’Rakastakaa toisianne’. Tämä on piispanne käsky. Älkää hylätkö lapsia… Antakaa minulle anteeksi Kristuksen tähden. Älkää unohtako minua pyhissä rukouksissanne.”

Jätettyään jäähyväiset piispa puki päälleen vanhus Amvrosi Optinalaiselle kuuluneen epitrakiilin ja hihat ja alkoi lukea ääneen kuolinhetken kanonia. Sitten hän kävi vuoteeseen ja sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Nyt minä kuolen. Antakaa anteeksi ja rukoilkaa puolestani.” Muutaman minuutin kuluttua hänen sielunsa siirtyi toiseen maailmaan, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä Herran ilossa. Hautajaisia seuraavana yönä piispa Joona ilmestyi halvaantuneelle 10-vuotiaalle pojalle, joka parantui ihmeellisesti. Venäjän pakolaiskirkko kanonisoi pyhän Joonan vuonna 1996.

Pyhä Markus syntyi Roomassa. Hän palveli Jumalaa innokkaasti ja nöyrästi. Apostolisia hyveitä osoitettuaan hänet vihittiin piispaksi vuonna 334. Paavi Sylvesterin kuoleman jälkeen Markus valittiin hänen seuraajakseen. Markus nousi Rooman piispanistuimelle 18.1.336.

Markus oli istuimella vain kahdeksan kuukautta, mutta ehti vihkiä 25 pappia. Markuksen aikana kristinusko oli saavuttanut valtakunnassa tunnustetun aseman, mutta erimielisyydet siitä, kuinka areiolaisuuteen pitäisi suhtautua, jäytivät sekä kirkkoa itseään että kirkon ja valtion välisiä suhteita. Myös Markus joutui taistelemaan tätä harhaoppia vastaan, jota keisari omapäisesti suosi. Markus tiesi, että vaikka ihmiset olivat lopettaneet ulkonaisen vainon, Paholainen ei jättäisi kirkkoa rauhaan.

Pyhä Markus oli ensimmäinen, joka käytti palliumia, liturgisten vaatteiden päällä pidettävää valkoista kaulaliinaa, joka on tehty kahden karitsan villasta. Pallium symboloi Kristuksen vertauksen kadonnutta lammasta, jonka Hyvä paimen on löytänyt. Markus antoi sellaisen Ostian piispalle merkiksi siitä, että tämä sai vihkiä Rooman piispan eli paavin.

Pyhä Markus rakennutti Roomaan kaksi basilikaa, joista toinen, San Marco, sijaitsee vanhalla kristittyjen kokoontumispaikalla. Se on omistettu apostoli ja evankelista Markukselle, joka majaili samalla paikalla Roomassa ollessaan. Kirkko on rakennettu uudelleen useita kertoja, mutta on edelleen käytössä. Toisen kirkon pyhä Markus rakennutti kaupungin ulkopuolelle Balbinan katakombin alueelle Via Appian ja Via Ardeatinan väliin. Pyhä Markus itsekin haudattiin sinne, kun hän nukkui pois 7.10.336.