Autuas Paraskeva Ivanovna, joka tunnetaan paremmin Paša Sarovilaisena, syntyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Tambovin läänissä Venäjällä maaorjan perheeseen. Kasteessa hän sai nimen Irina. Kun hän oli 17 vuoden ikäinen, isännät pakottivat hänet avioliittoon talonpoika Feodorin kanssa. Irina rakasti kirkon jumalanpalveluksia, rukoili paljon, karttoi vieraita ja oli ahkera työssä. Viisitoista vuotta hän eli miehensä kanssa kaikessa sovussa, mutta Jumala ei suonut heille lapsia. Näihin aikoihin isännät myivät heidät toisille tilanomistajille, saksalaissyntyisille Schmidteille. Kun Feodor kuoli, tilanomistajat ottivat Irinan keittäjäksi ja taloudenhoitajaksi. Toisesta avioliitosta hän kieltäytyi. Pian Irinaa alettiin syyttää kahden kartanosta kadonneen taulun varastamisesta. Paikalle kutsuttiin poliisipäällikkö sotilaineen. Tilanomistajat vaativat, että syyllistä oli rangaistava, jolloin sotilaat pieksivät ja pahoinpitelivät Irinan niin perinpohjaisesti, että hänen kalloonsa tuli murtuma ja korvat repesivät. Irina kiisti koko ajan syyllisyytensä, ja pian selvisi, että taulut oli varastanut toinen Irina.

Kokemansa vääryyden jälkeen Irina ei enää kyennyt asumaan tilanomistajien luona. Hän karkasi ja matkusti Kiovaan, mistä hänet löydettiin puolen vuoden kuluttua ja palautettiin vangittuna isännilleen. Nämä ottivat hänet takaisin palvelukseen ja asettivat kasvimaan hoitajaksi. Irina palveli heitä uskollisesti vuoden ajan, mutta hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Kiovassa hän oli tavannut ohjaajavanhuksia, ja nyt hänen sydämessään eli Jumala. Hän janosi hengellistä elämää ja karkasi uudelleen Kiovaan. Vuoden kuluttua hänet palautettiin taas vankisaattueessa isännilleen, mutta nämä eivät enää huolineet häntä takaisin, vaan karkottivat hänet alastomana ja nälkäisenä kylän raitille. Silloin Irina aloitti houkkana kilvoittelun, mihin hän oli luultavasti saanut siunauksen Kiovan luolaluostarin vanhuksilta.

Viiden vuoden ajan Irina vaelsi kylässä kaikkien pilkattavana. Hän eli läpi vuoden taivasalla nälkäisenä ja kylmissään. Kylästä hän siirtyi kilvoittelemaan ensin johonkin tuntemattomaan paikkaan ja lopulta Sarovin metsään, missä hän asui noin 30 vuotta itse kaivamissaan luolissa. Luultavasti hänet oli jo Kiovassa vihitty salaisesti nunnaksi nimellä Paraskeva, minkä tähden hän kutsui itseään Pašaksi. Silloin tällöin hän kävi Sarovin ja Divejevon luostareissa. Ulkomuodoltaan hän oli kookas ja auringon tummaksi polttama; hän kulki paljasjaloin ja käsivarret paljaina. Kaikki, jotka eivät ennestään tunteneet häntä, pelästyivät hänet nähdessään.

Neljä vuotta ennen hänen Divejevoon muuttoaan rosvot kävivät hänen kimppuunsa ja pahoinpitelivät hänet puolikuoliaaksi. Tuon jälkeen hän sairasti vuoden eikä enää koskaan toipunut ennalleen. Kun Divejevon naisluostarissa kilvoitellut Kristuksen tähden houkka Pelagia Ivanovna (30.1.) kuoli vuonna 1884, autuas Paraskeva asettui lopullisesti asumaan Divejevoon. Näiden molempien houkkien tehtävänä oli pelastaa sisarten sieluja ihmiskunnan vihollisen hyökkäyksiltä, kiusauksilta ja himoilta, jotka he selvänäköisyydessään tiesivät.

Autuaan Paraskevan vertauskuvalliset puheet ja kujeet olivat vain ulkokuori, jonka alle kätkeytyi nöyrä, rakastava ja myötätuntoinen ihminen. Yöt hän vietti usein rukoillen ja vaati, että kaikkien sisarten piti nousta keskiyöllä rukoilemaan. Keljassa hän teki käsitöitä, neuloi sukkia tai kehräsi lankaa ja harjoitti samalla sisäistä Jeesuksen rukousta. Puhuessaan “rouskujen keräämisestä” tai “sukkien neulomisesta” hän tarkoitti maahankumarruksia ja Jeesuksen rukousta. Usein hän meni yksinään pellolle tai metsään rukoilemaan. Mukanaan hän kantoi pientä nyyttiä, jossa oli erilaisia roskia, kuoria ja riepuja; hän nauraa hohotti tutkiessaan tuota omaisuuttaan. Vanhasta tottumuksesta hän hoiti mielellään kasvimaata, kitki ja kasteli sitä, mutta nyt hän liitti tähänkin työhön lakkaamattoman rukouksen. “Kukaan ei kitke, kukaan ei kastele, vain minä teen työtä” sanoessaan hän tarkoitti, ettei hän yksin pysty rukoilemaan kaikkien puolesta ja että esirukouksia pitää pyytää muiltakin kuin vain häneltä. Jumalaa ja pyhiä hän rakasti omalla erikoisella tavallaan. Joskus hän saattoi syöttää ikoneja, koristella niitä kukkasin ja keskustella niiden kanssa. Jumalansynnyttäjää hän sanoi “lasintakaiseksi äidiksi”. Jokaiselle askeleelleen ja toimelleen hän pyysi Jumalalta siunauksen.

Autuaan Paraskevan selvänäköisyydestä on lukuisia esimerkkejä. Hän vastasi useammin luonaan kävijöiden ajatuksiin kuin heidän kysymyksiinsä. Mieluisin lahja, minkä hänelle saattoi tuoda, oli nukke. Nukkien avulla hän opetti ja ennusti erilaisia asioita.

Vuonna 1903 pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlan yhteydessä tsaari Nikolai II ja tsaaritar Aleksandra vierailivat Divejevossa autuaan Paraskevan luona. Hallitsijapari rukoili Jumalaa antamaan heille kruununperillisen. Autuas Paraskeva osoitti heille poikanukkea ja sanoi: “Tämä on teidän”. Näin hän ennusti kruununperillisen (Aleksein) syntymän.

Vähän ennen kuolemaansa Paraskeva teki maahankumarruksia tsaarin muotokuvan edessä. Kun sisaret ihmettelivät, miksi hän teki niin, hän vastasi: “Tyhmyrit, hän tulee olemaan kaikkia muita tsaareja ylempänä.”

Autuas Paraskeva kuoli syyskuun 22. päivänä vuonna 1915 ja hänet haudattiin Divejevon luostariin Pyhän Kolminaisuuden kirkon alttaripäätyyn. Venäjän kirkko kanonisoi hänet kesällä 2003 pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin 100-vuotisjuhlan yhteydessä.

Pyhä Fokas syntyi Sinopen kaupungissa Mustanmeren rannikolla Pamfilios-nimisen laivanrakentajan perheeseen. Fokaksesta tuli Sinopen piispa ja hän johdatti rohkealla julistuksellaan ja voimakkailla rukouksillaan monia pakanoita Kristuksen luokse. Keisari Trajanuksen (98-117) vainon aikana hän näki kyyhkysen asettavan kukkasista tehdyn kruunun hänen päänsä päälle sanoen: ”Sinulle on valmistettu malja, joka sinun on juotava.” Fokas tiesi, mitä näky tarkoitti, ja meni suoraan maaherran luokse tunnustaen rohkeasti Kristuksen. Monien kidutusten jälkeen pyhä Fokas heitettiin kiehuvaan veteen, jossa hän antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 117.

Pyhää marttyyripiispa Fokasta on kunnioitettu erityisesti suojelijana tulipaloja vastaan sekä veden varaan joutuneiden auttajana. Heinäkuun 22. päivänä vuonna 404 hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Sofroni syntyi vuonna 1739 Kotelinin pikkukaupunkiin Bulgariassa ja sai kasteensa yhteydessä nimen Stoiko. Hän jäi jo pienenä orvoksi, mutta pääsi yhdeksänvuotiaana seminaariin, jossa oppi slaavia ja kreikkaa. Saatuaan opintonsa loppuun hänet vihittiin papiksi vuonna 1762. Siitä lähtien hän käytti kaiken voimansa julistaakseen kansalle Jumalan sanaa ja opettaakseen kirkollisen koulun lapsille jumaluusoppia ja pyhiä kirjoituksia. Hän myös käänsi pyhien elämäkertoja kreikasta ja kirkkoslaavista bulgariaksi. Hänen innokas omistautumisensa pastoraaliseen työhön herätti vastustusta sekä bulgarialaisten pappien keskuudessa kateuden tähden että turkkilaisten taholta, jotka vangitsivat ja pahoinpitelivät tämän pyhän papin. Hänen oli jätettävä kotiseutunsa, joten hän pakeni Vidinin alueelle Bulgarian luoteisimpaan kolkkaan, jossa piispa antoi hänen vastuulleen seurakunnan. Hän asettui kuitenkin jälleen hengenvaaraan puolustamalla kristittyä tyttöä turkkilaisen lähentelyiltä.

Sofroni vihittiin munkiksi Turnovon seudulla olevassa luostarissa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli kuollut. Sofroni vihittiin länsi-bulgarialaisen Vracan piispaksi vuonna 1794, mutta hän joutui heti kohtaamaan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Islaminuskoiset maantierosvot saivat aikaan hänen hiippakuntansa kylissä niin paljon tuhoa, että väen oli muutettava toisille alueille. Piispakin pakeni paikasta toiseen kuin ainainen pakolainen ja piileksi metsissä ilman minkäänlaisia ruokatarpeita. Lopulta Sofroni onnistui pääsemään Bukarestiin, jossa hän vuonna 1803 asettui kirkon palvelukseen Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitta Dositeoksen alaisuudessa. (Hiippakunnan alue vastaa suunnilleen nykyistä Transilvaniaa.) Sofroni jatkoi työskentelyään kansansa hengelliseksi rakentumiseksi. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja bulgariaksi, muun muassa katekismuksen ja saarnakokoelman sunnuntaita ja juhlapäiviä varten.

Elämänsä lopulla pyhä Sofroni kuvasi nöyrästi kohtaamiaan koettelemuksia kirjassa nimeltä Sofroni Syntisen elämä ja kärsimykset, jonka hän päätti pyytämällä kaikilta anteeksiantoa. Hän nukkui pois Herran rauhassa syyskuun 22. tai 23. vuonna 1813. Hänet haudattiin Bukarestiin luostariin, jonka igumenina hän oli elämänsä viimeiset vuodet. Bulgarian ortodoksinen kirkko liitti pyhän Sofronin kalenteriinsa pyhien joukkoon 31.12.1964.