Kirkkokalenteri

Kirkon historiassa tunnetaan useita Kodratos-nimisiä pyhiä. Syyskuun 21. päivänä muistellaan Vähän-Aasian Magnesian piispaa Kodratosta, joka kärsi marttyyrikuoleman Deciuksen (249-251) tai Valerianuksen (253-259) vainoissa ja jonka pyhiä jäännöksiä kunnioitettiin suuresti Magnesiassa. Hänen marttyyrikilvoituksensa esitetään Konstantinopolin pyhien elämäkertakokoelmassa. Sama nimi on kuitenkin saanut aikaan, että hänet on sekoitettu kolmeen muuhun samannimiseen pyhään: Nikomedeian Kodratokseen (7.5.), jonka marttyyrikilvoituksen kuvauksesta on otettu aiheita myös Magnesian Kodratoksen marttyyrikertomukseen, marttyyri Kodratokseen (26.3.), jonka kilvoituspaikasta ja -ajasta ei ole tietoa sekä marttyyri Kodratos Korintolaiseen (10.3.), joka kärsi marttyyrikuoleman Deciuksen tai Valerianuksen vainoissa. Eusebius Kesarealainen mainitsee Kirkkohistoriassaan myös apostolien oppilaan Kodratoksen, joka vaikutti tunnettuna profeettana yhdessä apostoli Filippoksen neljän tyttären kanssa.

Lisäksi on olemassa apologeetta Kodratos. Hän antoi kristinuskoa puolustavan kirjoituksensa keisari Hadrianukselle joko tämän viettäessä talvea Ateenassa (125/6) tai ollessa Vähän-Aasian sotaretkellä (123/4 tai 129). Puolustuskirjoitus ei ole säilynyt, mutta Eusebiuksen mukaan se todistaa sekä kirjoittajansa älykkyydestä että hänen tarkasta perehtyneisyydestään apostoliseen uskoon. Kirjoittaja sanoo siinä ehtineensä tavata elossa monia Kristuksen parantamia tai kuolleista herättämiä juutalaisia. Näin ollen hän on ollut kirjoittamishetkellä jo iäkäs.

Marttyyripiispa Publioksen seuraaja Ateenan piispanistuimella oli myös nimeltään Kodratos. Hänen onnistui koota yhteen vainojen hajottamat Ateenan kristityt ja sytyttää uskon roihu taas palamaan. Nimien yhtäläisyydestä johtuu, että kaikkien heidän elämäkertansa ovat vähitellen sekoittuneet: kuhunkin on kerääntynyt piirteitä myös toisten Kodratosten kilvoituksista, ja tämän tähden on syytä mainita heidät kaikki yhdessä.

Pyhittäjä Joona oli pyhien veljesten Teodoroksen (27.12.) ja Teofaneksen (11.10.) isä. Vuoden 829 tienoilla hän meni vanhoilla päivillään Pyhittäjä Sabbaksen lavraan Palestiinassa, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän oli hyvin harras ja kohosi hyveiden huipulle. Hänet vihittiin myös papiksi. Jumala palkitsi hänen puhtaan elämänsä antamalla hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Hän nukkui rauhallisesti kuolouneen korkean iän saavuttaneena.

Venäläinen pyhittäjä Joosef oli Vologdan läänin talonpoikia, maallikkonimeltään Ilarion, ja syntynyt noin vuonna 1530. Hänen elämänsä ensimmäiset 50 vuotta kuluivat tavallisten maataloustöiden ja maallisten huolten parissa. Sitten hän ilman näkyvää syytä alkoi kärsiä silmäsairaudesta, johon ei löytynyt mistään apua, ja lopulta hän sokeutui kokonaan. Köyhyys uhkasi häntä, koska hän ei enää pystynyt tekemään työtä. Mutta Ilarion ei vaipunut epätoivoon vaan luotti Jumalan laupeuteen. Hän rukoili apua Jumalanäidiltä ja palkattaparantajilta Kosmakselta ja Damianokselta, ja lopulta hän sai sen mitä hän uskoen pyysi. Kerran liturgian aikana palkattaparantaja Kosmas ilmestyi hänelle, siunasi häntä ristillä, saattoi hänet ulos kirkosta ja osoitti paikan, jossa hän saisi nähdä Jumalan kunnian.

Seuraavana päivänä Ilarion palasi paikalle ja pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle jälleen. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi Jumalanäidin ikoni. Kumartuessaan suutelemaan sitä hän sai näkönsä. Tämä tapahtui vuonna 1588. Ilarion pystytti paikalle ristin ja rakensi rukoushuoneen, johon hän sijoitti ikonin. Tämän jälkeen hän ei enää palannut maailmaan vaan omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Ikonin luona tapahtui paljon ihmeitä, ja Vologdan piispa siunasi paikalle rakennettavaksi kirkon ja luostarin. Ilarion vihittiin munkiksi ja sai nimen Joosef. Hänestä tuli uuden Jumalanäidille pyhitetyn luostarin ensimmäinen munkki. Kun luostariin tuli veljiä, he pyysivät Joosefia igumenikseen, mutta suuressa nöyryydessään hän kieltäytyi ja pysyi kuolemaansa asti tavallisena munkkina. Vain ankarat kilvoitukset erottivat hänet muista veljistä.

Kuolemaansa edeltävänä sunnuntaina Joosef osallistui pyhään ehtoolliseen, minkä jälkeen hän alkoi tuntea suurta iloa ja riemua muistellessaan osakseen tulleita Jumalan armonosoituksia. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä hiljaa ja rauhassa Jumalan haltuun. Pyhittäjä Joosef kuoli syyskuun 21. päivänä vuonna 1612. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin itse rakentamaansa rukoushuoneeseen.

Pyhä metropoliitta Dimitri (Daniel Tuptalo) syntyi Ukrainassa vuonna 1651. Hän opiskeli teologiaa kuuluisassa Kiovan veljestön koulussa. Daniel oli hyvin lahjakas ja menestyi varsinkin kreikan ja latinan kielissä ja retoriikassa. Varsinaiseksi kutsumuksekseen hän tunsi kuitenkin rukous- ja kilvoituselämän. Päätettyään opintonsa hän meni 17 vuoden ikäisenä Kyrilloksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Vuonna 1681 Dimitri nimitettiin igumeniksi Maksakovskin luostariin. Johtajan asemassakin hän noudatti askeettista elämäntapaa ja kilvoitteli valvoen, rukoillen ja tehden hyviä töitä. Hänen kaltaisensa igumenit ovat luostarilleen kunniaksi. Niinpä hänen ei suotu olla pitkän aikaa yhdessä paikassa, vaan hänet siirrettiin tuon tuostakin luostarista toiseen, aina sinne missä häntä tarvittiin.

Vuonna 1684 Kiovan luolaluostarin arkkimandriitaksi tuli Varlaam Jasinski (myöhemmin Kiovan metropoliitta). Hän tunsi entisen oppilaansa Dimitrin hengellisen mielenlaadun, oppineisuuden ja kirjalliset lahjat ja antoi tälle tehtäväksi koota ja kääntää kirkkovuoden pyhien elämäkerrat. Pohjois-Venäjällä Novgorodin arkkipiispa Makari (30.12.) oli koonnut pyhien elämäkertoja, mutta Etelä-Venäjällä ei vastaavaa teosta vielä ollut. Elämäkertojen kokoaminen vaati Dimitriltä valtavasti voimia. Hän käytti useita eri lähteitä ja uppoutui työhönsä niin, että näki unissaankin hengellisiä näkyjä, jotka vahvistivat ja innostivat häntä. Työ kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei häneltä terveyden, mutta tuotti suurta hyötyä Venäjän kirkolle. Kirjallisen työnsä ohella Dimitri hoiti hänelle uskottuja kirkollisia kuuliaisuustehtäviä toimien luostarien johtajana eri puolilla Ukrainaa.

Vuonna 1700 Dimitri kutsuttiin Pietari Suuren käskystä Moskovaan, missä hänet vihittiin piispaksi Siperiaan Tobolskin kaupunkiin. Hän otti nimityksen vastaan raskain mielin. Häntä huolestutti kesken jäävä työ pyhien elämäkertojen parissa. Hänen heikentynyt terveytensä petti ja hän joutui vuoteenomaksi. Tsaari kävi vierailulla Dimitrin luona, ja kuultuaan sairauden syyn antoi hänelle luvan jäädä Moskovaan odottamaan paikkaa jostakin lähemmästä hiippakunnasta. Pian sellainen vapautui Rostovista.

Rostovin hiippakunnan papisto oli ukrainalaiseen papistoon verrattuna oppimatonta, sillä pappisvihkimykseen valmistavia kouluja ei ollut. Dimitri ryhtyi korjaamaan puutteita lähettämällä kiertokirjeitä ja perustamalla piispantalon yhteyteen kolmiluokkaisen koulun. Kaikkina sunnuntai- ja juhlapäivinä hän toimitti jumalanpalveluksen ja piti miltei aina opetuspuheen. Samalla hän jatkoi pyhien elämäkertojen kokoamista. Viimeinen osa valmistui vuonna 1705.

Dimitri Rostovilaisen dogmaattisista kirjoituksista merkittävin on Selitys Brynskin opista, joka on suunnattu Brynskin metsistä käsin toimineita lahkolaisia vastaan. Lisäksi hän laati muun muassa kaksi lyhyttä katekismusta sekä Kronikan maailman luomisesta Kristuksen syntymään, jossa hän kuvaa Vanhan testamentin historian. Hän oli myös kuuluisa saarnaaja, jota on kutsuttu Venäjän Kultasuuksi. Hiippakuntaansa hän johti viisaasti ja nautti tsaariperheen kunnioitusta.

Kuolemaansa edeltävänä päivänä Dimitri kutsui luokseen laulajia ja pyysi heitä esittämään itse kirjoittamiaan hengellisiä lauluja. Sitten hän lähetti heidät pois, mutta jätti luokseen kirjurin, joka oli auttanut häntä kirjallisissa töissä. Hän kertoi tälle elämästään, kiitti avusta ja kumarsi hyvästiksi miltei maahan asti. Aamulla metropoliitta löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena.

Dimitri Rostovilaisen muistoa vietetään kaksi kertaa vuodessa, hänen kuolinpäivänään 28.10. ja hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytämispäivänä 21.9.