Kirkkokalenteri

Abba Sarmatas kilvoitteli Egyptin erämaassa 400-luvulla. Abba Poimenin neuvosta Sarmatas vetäytyi usein 40 päiväksi täydelliseen hiljaisuuteen. Kilvoittelunsa ansiosta hän saavutti sellaisen mielenhallinnan, että kun hän sanoi unelle ”mene”, hän pysyi virkeänä, ja kun hän sanoi ”tule”, niin hän nukahti. Hän sanoi myös: ”Pidän enemmän syntisestä, joka tietää tehneensä syntiä ja katuu, kuin sellaisesta, joka ei ole tehnyt syntiä ja pitää itseään hurskaana.”

Pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat Vassa (Vasilissa) ja Stefan olivat karjalaisia talonpoikia. He asuivat Ojattijoen varrella Manteren kylässä, joka sijaitsi vastapäätä Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostaria. Heillä oli jo lähes aikuisia lapsia, mutta he rukoilivat Jumalaa antamaan heille vielä pojan. Kerran rukoillessaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä he kuulivat äänen lupaavan, että he saavat pojan. Lapsi syntyi profeetta Aamoksen päivänä 15.6.1448 ja sai nimensä tämän mukaan.

Aamoksesta kasvoi hurskas ja kuuliainen lapsi, joka oppi lukutaidon. Hänen vartuttuaan vanhemmat toivoivat hänen solmivan avioliiton, mutta Aamos halusi omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Muutaman Valamon luostarin munkin vierailu Manteren kylässä sytytti Aamoksen sydämessä kiihkeän halun päästä Valamoon. 19-vuotiaana hän lähti salaa vanhempiensa kodista päämääränään Valamon luostari. Hän ylitti Syvärijoen ja yöpyi luonnonkauniilla paikalla järven rannalla noin neljän kilometrin päässä Syväriltä. Yöllä hän heräsi kirkkaaseen valoon ja kuuli äänen sanovan: ”Aamos, matkasi sujuu hyvin. Ole luostarissa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Palaa sitten takaisin tälle paikalle ja asetu tänne asumaan.” Taivaallinen valo valaisi Jumalan valitseman paikan. Aamos jatkoi matkaansa pitkin tiettömiä metsiä. Väsyttyään perin pohjin hän kohtasi toisen kulkijan, joka myös oli menossa Valamoon ja sanoi tuntevansa tien. He jatkoivat matkaa yhdessä. Heidän päästyään perille Aamoksen matkatoveri katosi jäljettömiin ja Aamos ymmärsi hänen olleen Jumalan enkeli, joka oli lähetetty johdattamaan häntä.

Valamossa igumeni Joakim hyväksyi Aamoksen veljestön jäseneksi. Seitsemän vuoden ajan hän kilvoitteli luostarin kuuliaisuustehtävissä viettäen yöt rukoillen ja valvoen. Sitten hänet 26-vuotiaana vihittiin munkiksi, ja hän sai nimen Aleksanteri.

Kolmen vuoden kuluttua Aleksanterin isä tuli Valamoon saatuaan selville poikansa olinpaikan. Aleksanteri suostui tapaamaan hänet vasta igumenin suostuttelujen jälkeen. Isä yritti saada poikansa palaamaan maailmaan, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Stefan lähti luostarista vihaisena, mutta hänen päästyään kotiin Jumalan armo kosketti häntä ja hän vihkiytyi munkiksi Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostarissa ja sai nimekseen Sergei. Myös Aleksanterin äiti vihkiytyi nunnaksi saaden uuden nimen Varvara.

Oltuaan kymmenen vuotta luostarissa Aleksanteri sai igumenilta siunauksen aloittaa erakkoelämän. Valamolaisen perimätiedon mukaan hän vetäytyi yksinäiselle saarelle, joka sai myöhemmin nimen Pyhityssaari, ja kilvoitteli siellä olevassa luolassa seitsemän vuotta. Vuonna 1485 hän yöllä rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Aleksanteri, lähde sinulle aiemmin osoittamaani paikkaan.” Igumenin siunauksella Aleksanteri siirtyi erakoksi Syvärin maille, jossa oli vuosia aiemmin matkalla Valamoon nähnyt taivaallisen valon. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli seitsemän vuotta täydellisessä yksinäisyydessä tapaamatta ketään. Eräänä päivänä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä ottamaan vastaan hänen luokseen tulevia ja olemaan heille hengellinen ohjaaja.

Aleksanterin löysi ensimmäisenä metsästysretkellä ollut pajari Andrei Zavališin, joka omisti seudulla maatilan. Hän alkoi käydä pyhittäjä Aleksanterin luona kuulemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimen Adrian (ks. Adrian Ondrusovalainen 26.8.). Pian Andrein ensimmäisen käynnin jälkeen Aleksanterin luo saapui hänen veljensä Johannes. He alkoivat kilvoitella yhdessä. He elivät vaatimattomasti, viljelivät itse ruokansa ja jakoivat kaiken luokseen tulevien kesken. Monet halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä Aleksanterin ja Johanneksen välille. Aleksanteri halusi rakentaa lisää keljoja uusille tulokkaille, mutta Johannes vastusti ja moitti Aleksanteria. Tämä vastasi veljensä moitteisiin keskittymällä rukoukseen. Pian näiden erimielisyyksien jälkeen Johannes kuoli ja Aleksanteri hautasi hänet erakkolan alueelle.

Vähän ajan kuluttua Aleksanteri sai kilvoitustoverikseen vanhus Nikiforin, ankaran askeetin, joka kantoi rautaisia kilvoituskahleita. Hän vietti Aleksanterin erakkolassa muutamia vuosia, mikä oli tärkeää aikaa Aleksanterin omalle hengelliselle kasvulle. Sitten Nikifor lähti pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta Aleksanteri jäi erakkolaan jatkamaan kilvoitustaan. Hän joutui kokemaan pahojen henkien hyökkäyksiä niiden yrittäessä saada hänet luopumaan erakkoelämästä, mutta hän selviytyi taistelusta voittajana. Herran enkeli ilmestyi hänelle muistuttaen aiemmista ilmestyksistä ja kehottaen häntä rakentamaan kirkon ja kokoamaan veljestön. Aleksanteri rakasti kuitenkin hiljaisuutta ja toivoi saavansa viettää loppuelämänsä erakkona.

Vuonna 1508, kun Aleksanteri oli kilvoitellut Syvärillä 22 vuotta erakkona tai satunnaisten ihmisten seurassa, Jumala puuttui hänen elämäänsä. Aleksanteri näki kolmen valkopukuisen miehen ilmestyvän sauvat kädessään. Hän kumartui pelästyneenä maahan ja kysyi, keitä he olivat, sillä hän ei ollut nähnyt kenenkään koskaan säteilevän niin kirkasta valoa. Miehet vastasivat: ”Älä pelkää. Rakenna kirkko, kokoa veljestö ja perusta luostari, sillä sinun kauttasi monien sielu tulee pelastumaan.” Aleksanterin tiedustellessa miehiltä kirkon nimeä he vastasivat: ”Rakastettu isä, niin kuin näet meidän puhuvan kanssasi kolmessa persoonassa, niin on kirkkokin pyhitettävä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, jakaantumattoman Pyhän Kolminaisuuden nimeen.”

Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen on harvinainen tapaus hagiografisessa kirjallisuudessa ja sitä on jopa väitetty ensimmäiseksi sitten Abrahamin. Ilmestyksen jälkeen Aleksanteri alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Herran enkeli ilmestyi hänelle osoittaen kirkolle paikan.

Aleksanteri oli jo 60-vuotias, kun hänelle lopullisesti selvisi, että hänen elämäntehtävänsä oli luostarin perustaminen ja hengellisenä ohjaajana toimiminen. Veljestön pyynnöstä hän suostui ottamaan vastaan pappeuden ja matkusti sitä varten hiippakunnan keskukseen Novgorodiin, jossa arkkipiispa Serapion vihki hänet pappismunkiksi. Luostariin rakennettiin ensimmäinen puukirkko, jonka valmistuttua pyhittäjä Aleksanteri lähetti kaksi oppilastaan munkit Feodorin ja Tiihonin Novgorodiin pyytämään luvan kirkon vihkimiseksi ja saadakseen antiminssin kirkkoa varten. Luostarissa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset, joihin pyhittäjä Aleksanteri tuli itse ensimmäisenä ja lähti pois viimeisenä palveluksen päätyttyä.

Luostari kehittyi ja kukoisti ja munkkien määrä kasvoi. Aleksanteri oli taitava igumeni, veljestön hengellinen ohjaaja ja hyvän kilvoituksen esikuva. Hän vaikutti luostarin veljestöön ja muihin ihmisiin nöyryydellään ja lempeydellään, ei käskemällä. Kerran Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän lähestyessä luostariin tuli paljon vieraita ja leipomosta loppui kantovesi. Taloudenhoitajamunkki Roman pyysi Aleksanteria määräämään jonkun jouteliaan veljen vedenkantoon. Silloin Aleksanteri itse nousi ripeästi ja alkoi kantaa vettä leipomoon. Tämän nähdessään veljet kiiruhtivat apuun. Samoin kävi toisenkin kerran, kun taloudenhoitaja Roman ilmoitti polttopuiden loppuneen keittiöstä.

Luostarin kasvaessa Aleksanteri alkoi suunnitella kivikirkon rakentamista. Veljestö vastusti ajatusta, mutta pyhittäjä pysyi kannassaan ja lähetti kolme oppilastaan suuriruhtinas Vasili III:n luo pyytämään taitavia mestareita kirkon rakennustöihin. Suuriruhtinas myöntyi kaikkiin Aleksanterin pyyntöihin niin, että luostariin rakennettiin kivikirkon lisäksi myös muita luostarirakennuksia. Aleksanteri hankki luvan kirkon vihkimiselle Novgorodin arkkipiispa Makarilta (arkkipiispana 1526‒1542, myöh. Moskovan metropoliitta, ks. 30.12.). Kirkko vihittiin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Aleksanterin maine levisi, sillä hänellä oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Monet tulivat pyytämään häneltä apua sairauksiinsa. Eräs hurskas mies Daniel näki unessa Aleksanterin paratiisissa veljestön ympäröimänä. Muutamista Aleksanterin oppilaista tuli aikanaan uusien luostareiden perustajia.

Elämänsä lopulla Aleksanteri halusi rakennuttaa luostariin Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon. Varattuaan rakennustarvikkeita hän kutsui Moskovasta rakennusmestareita, jotka aloittivat heti työt. Eräänä yönä Aleksanteri rukoili tapansa mukaan keljassaan Jumalanäitiä. Päätettyään rukouksen hän näki ilmestyksessä Jumalanäidin enkelijoukkojen ympäröimänä ja sylissään Kristus-lapsi. Jumalanäiti kutsui häntä omaksi valitukseen ja rakkaakseen ja lupasi aina suojella luostaria niin Aleksanterin eläessä kuin hänen kuoltuaankin. Ilmestyksen näki Aleksanterin lisäksi hänen oppilaansa Afanasi (18.1.).

Pyhittäjä Aleksanteri aavisti kuolemansa vuotta ennen lähtöään. Hän opetti veljestöä kuolemaansa asti kehottaen heitä elämään Jumalalle otollisesti. Lähtönsä lähestyessä hän pyysi veljiä hautaamaan hänet suohon luostarin ulkopuolelle, mistä nämä kieltäytyivät. Silloin hän pyysi heitä hautaamaan hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon viereen pienen matkan päähän pääluostarista, paikalle, jonne hän oli usein vetäytynyt hiljaisuuteen. Pyhittäjä Aleksanteri antoi henkensä rauhassa Jumalalle 30.8.1533. Hänen oppilaansa ja seuraajansa Irodion kirjoitti hänen elämäkertansa kaksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Novgorodin entisen arkkipiispan, Venäjän metropoliitta Makarin käskystä.

Pyhittäjä Fantinos syntyi Italian Calabriassa vuonna 901 hurskaaseen, arvostettuun perheeseen. Hän harjoitti lapsesta alkaen pyhien kirjoitusten mietiskelyä, pyrki ikuisia hyvyyksiä kohti eikä piitannut ikäistensä lasten huvituksista. Sen nähdessään hänen vanhempansa veivät hänet jo kahdeksanvuotiaana Elias Luolassakilvoittelijan kasvatettavaksi. Askeetti havaitsi heti, millainen tulevaisuus lapsella oli, ja antoi parhaiden munkkiensa huolehtia pojan hengellisestä kasvatuksesta. Lapsella oli vanhuksen viisaus, joten Elias vihki hänet viiden vuoden kuluttua munkiksi. Hän antoi pojalle kokin työlään kuuliaisuustehtävän, mutta seistessään uunin liekkien edessä Fantinos ajatteli syntisille valmistettua ikuista tulta ja saavutti katumuksen armon. Hän söi vain joka toinen tai kolmas päivä tai vieläkin harvemmin. Karkottaen mielihyvän tarpeen sielustaan Fantinos edistyi kaikissa hyveissä, ja hänen puhdistetusta sydämestään tuli hedelmällinen maaperä Pyhän Hengen runsaille hedelmille.

Kun pyhittäjä Elias antoi sielunsa Jumalan käsiin, Fantinos oli ollut 20 vuotta luostarissa ja saanut riittävästi kokemusta voidakseen antautua erakkoelämään. Hän asettui autioon paikkaan Calabrian Mercurionvuoren lähelle ja vietti monia vuosia ankaran askeettista elämää puolialastomana syöden vain kasveja. Demonit kiusasivat häntä julmasti ja ilmestyivät hänelle toisinaan hänen itkevien vanhempiensa hahmossa, jotka yrittivät vetää hänet takaisin maailmaan, tai joskus villieläinten muodossa. Fantinos selviytyi näistä koettelemuksista eläväksitekevän ristin ja pitkien öisten valvomisten avulla. Kun hän oli viettänyt siellä 18 vuotta, hänen vanhempansa saivat selville hänen olinpaikkansa. Liikuttavan jälleennäkemisen lopuksi hän suostutteli perheensä menemään luostariin. Hänen äitinsä ja sisarensa menivät nunnaluostariin, ja Fantinos vihki isänsä ja kaksi veljeään, Luukkaan ja Kosmaksen, munkeiksi ja ohjasi heitä kaidalla tiellä kohti Jumalan valtakuntaa. Pian noista autioista vuorista tuli kilvoittelukeskus, jossa miehet ja naiset viettivät enkelielämää Fantinoksen ohjauksessa. Hän oli kaikille heille isä, lain tulkitsija ja evankeliumin hyveiden elävä esikuva.

Koska vastuu monista sieluista ei jättänyt Fantinokselle tilaisuutta keskittyä täydellisesti Jumalaan ja edistyä kilvoituksessaan, hän luovutti pääluostarin veljensä Luukkaan alaisuuteen ja asetti muita munkkeja toisten yhteisöjen johtoon vetäytyäkseen salaa toiseen paikkaan. Siellä paikalliset asukkaat kuitenkin luulivat häntä vakoojaksi, sitoivat hänet ja heittivät hänet pimeään maanalaiseen tyrmään syöpäläisten kiusattavaksi ilman muonaa. Jumalan armosta Fantinos onnistui olemaan piittaamatta kärsimyksistä ja jopa iloitsi niistä. Kun hänen syyttäjänsä käsittivät erehdyksensä, he vapauttivat hänet ja lankesivat maahan hänen jalkojensa juureen pyytäen anteeksi.

Sitten Fantinos asettui hiljaiseen paikkaan, jossa oli runsaasti vettä ja kasvillisuutta, mutta vierailijat häiritsivät häntä, joten hän päätti mennä taas luostariinsa. Fantinos palasi yhteisöelämään luopumatta kuitenkaan askeettisista harjoitteistaan: hän söi raakoja vihanneksia, nukkui kovalla alustalla ja kulki puolialastomana. Kuuliaisuustehtävänä hänellä oli kirjoitusten kopioiminen. Fantinos vietti päivänsä ja yönsä lakkaamattomassa rukouksessa ja psalmilaulussa. Hän saavutti autuaan himottomuuden eikä koskaan saanut kyllikseen jumalallisesta nektarista, jota hänen sisimmässään tulvi. Fantinos sai vallan karkottaa demoneja ja parantaa kaikenlaisia ruumiin ja sielun sairauksia ja heikkouksia. Hän hallitsi villieläimiä ja hankki ihmeidensä kautta luostarin tarpeet.

Eräänä päivänä tullessaan aamupalveluksesta Fantinos joutui hurmostilaan ja jäi seisomaan kädet ja silmät taivasta kohden kohotettuina ehtoopalvelukseen asti. Kun hänen oppilaansa kysyivät, mitä hänen mielessään oli liikkunut, hän vastasi kyynelehtien: ”Sitä ei voi sanoin kuvailla.” Hän riensi ulos luostarista ja piiloutui 20 päiväksi vuorille syömättä ja juomatta. Siellä hän vietti neljä vuotta tukka ja parta ajeltuina syöden vain villiyrttejä. Teeskennellen munkkien ja muiden ihmisten edessä mieletöntä hän ennusti valtakunnan tulevan hävityksen muslimien hyökkäyksessä, joka tapahtuisi kristittyjen elämäntavan rappeutumisen takia. Eräänä päivänä hän palasi luostariin ja kertoi veljille pyhittäjä Neilos Kalabrialaisen (26.9.) saapumisesta, jonka kilvoittelua hän oli ohjannut ja jota hän piti suuressa arvossa. Kun Fantinos kertoi hänelle, kuinka kaksi enkeliä oli vienyt hänet katsomaan ikuisen rangaistuksen ja ikuisen onnen paikkoja, Neilos moitti munkkeja siitä, että he olivat pitäneet mielettömänä miestä, joka oli kohonnut kolmanteen taivaaseen niin kuin apostoli Paavali.

Paljon myöhemmin enkeli ilmestyi Fantinokselle hänen yöllisen rukouksensa aikana ja käski hänen lähteä Tessalonikaan opettamaan monille sieluille hyveiden harjoittamista. Hän kehotti veljiä käyttämään hyvin sen ajan, jonka Jumala on antanut katumusta varten, ja hyvästeli heidät. Sitten hän lähti kahden oppilaansa Vitaliksen ja Nikeforoksen kanssa Kreikkaan. Merimatkalla hän muutti suolaisen veden juomavedeksi merimiehille. He kävivät Korintossa ja Ateenassa, missä monet ihmiset tulivat kuuntelemaan näitä pyhiä miehiä. Fantinos sairastui vakavasti, mutta hän sanoi kuolevansa vasta Tessalonikassa. Hän opetti vielä muissakin paikoissa ennen kuin saapui Tessalonikaan, missä monet ihmiset tulivat hakemaan häneltä siunausta tai parantumista.

Eräänä päivänä Fantinos kiiruhti Pyhän Anysian kirkkoon ja löysi sieltä kaksi Athoksen munkkia, kunnianarvoisen vanhuksen ja eunukin, jotka olivat matkalla Ateenaan. Hän kumarsi syvään heidän edessään ja pyysi siunausta, mutta munkit eivät lainkaan pysähtyneet. Kun Fantinokselta kysyttiin, miksi hän olisi halunnut munkeilta siunauksen, Fantinos ilmoitti, että toinen vieraista oli lavran perustaja suuri Athanasios (pyhittäjä Athanasios Athoslainen, 5.7.) ja toinen Paavali Kseropotamoksen luostarista; he loistivat Pyhällä vuorella kahtena suurena valona. Athoksen munkkien palattua Tessalonikaan heidät esiteltiin pyhittäjä Fantinokselle, jonka ihmeistä he olivat jo kuulleet, ja he hämmentyivät huomatessaan, että hän oli se munkki, jonka he olivat torjuneet.

Pyhittäjä Fantinos Ihmeidentekijä pelasti ennaltatietämisellään Tessalonikan kaupungin bulgaarien hyökkäykseltä. Viivyttyään kahdeksan vuotta Tessalonikassa hän nukkui pois rauhassa 73 vuoden ikäisenä 14.11.974.

Pyhittäjä Kristoforos oli syntynyt Roomassa ja kilvoitteli 500-luvulla Pyhittäjä Teodosios Suuren luostarissa Jerusalemin lähellä. Hän vietti päivänsä paastoamalla ja hoitamalla hänelle annettuja kuuliaisuustehtäviä. Yön tullen hän tapasi mennä alas luolaan, jonne Teodosios ja muita luostarin isiä oli haudattu, ja tehdä sata maahankumarrusta jokaisella kahdeksallatoista portaalla, jotka johtivat haudoille. Luolassa hän pysyi rukouksessa, kunnes kuuli kutsun aamupalvelukseen.

Vietettyään kymmenen vuotta äärimmäisessä askeesissa Kristoforos kerran luolaan mennessään näki lattian lampukoiden peittämänä; jotkut niistä paloivat ja toiset olivat sammuksissa, ja kaksi valkopukuista miestä oli vahtimassa niitä. Hän kysyi miehiltä lampukoista ja nämä vastasivat niiden olevan isien votiivilampukoita: ne, jotka tahtoivat, olivat sytyttäneet omansa askeettisten kilvoitustensa voimalla. Näyn päätyttyä pyhittäjä Kristoforos päätti kilvoitella entistä ankarammin. Aamulla hän lähti kohti Siinain vuorta ottaen mukaansa vain yllään olevat vaatteet.

Kristoforoksen kilvoiteltua viisikymmentä vuotta erakkona taivaallinen ääni kehotti häntä palaamaan luostariin, jotta hän voisi päättää maallisen vaelluksensa veljiensä luona.

Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen oppilaina kunnioitetaan ostrovilaisten pyhittäjien ryhmää, joka liittyy Ojattijoen Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostariin. Heistä pyhittäjät Feodor ja Leonid ovat mahdollisesti Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mainitut munkit Feodor ja Leonti. Pyhittäjiä Kornilia, Dionisia, Ignatia ja Ferapontia ei ole mainittu Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mutta heitä pidetään hänen oppilainaan. Afanasi Ostrovilainen on mahdollisesti sama henkilö kuin pyhittäjä Aleksanterin elämäkerrassa mainittu nuori munkki Afanasi, joka ilmeisesti perusti myöhemmin Säntämän luostarin (18.1.).

Heidän lisäkseen Aleksanteri Syväriläisen oppilaina pidetään pyhittäjä Adrian Ondrusovalaista (26.8.) ja Nikifor Vasojärveläistä (9.2.). Myös Gennadi Vasojärveläisen (9.2.), Makari Roomalaisen (19.1.) ja Gennadi Kostromalaisen (23.1.) elämäkerroissa on maininta tapaamisesta pyhittäjä Aleksanterin kanssa.

Pyhittäjät Varvara ja Sergei (maallikkonimiltään Vassa ja Stefan) olivat pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen vanhemmat. He asuivat Manteren kylässä vastapäätä Ojattijoella sijaitsevaa Ostrovskin Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostaria. Pyhittäjä Aleksanteri syntyi heille rukouksen hedelmänä perheen kuopukseksi. Kun Aleksanteri oli salaa lähtenyt kotoaan ja mennyt Valamon luostariin, isä löysi hänet joidenkin vuosien kuluttua ja yritti turhaan saada hänet palaamaan maailmaan. Keskustelu pyhittäjä Aleksanterin kanssa vaikutti isään niin, että hän kotiin palattuaan vihkiytyi pian munkiksi Ostrovskin luostarissa. Myös hänen puolisonsa meni luostariin ja vihkiytyi nunnaksi. Kilvoiteltuaan vähän aikaa he antoivat sielunsa Jumalalle. Pyhittäjien Varvaran ja Sergein pyhäinjäännökset ovat Ojatin (Ostrovskin) luostarissa

Pietarin kaupunki perustettiin vuonna 1703 seudulle, jossa novgorodilaiset olivat lähes 500 vuotta aiemmin taistelleet pyhän Aleksanteri Nevskin johdolla ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan. Pian kaupungin perustamisen jälkeen tsaari Pietari I antoi määräyksen myös Pyhälle Kolminaisuudelle ja Aleksanteri Nevskille nimetyn luostarin perustamisesta. Kun kaupunki ja luostari oli rakennettu, heräsi ajatus sen taivaallisen suojelijan reliikkien siirtämisestä luostariin.

Pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännöksiä kuljettava saatto lähti liikkeelle Vladimirista elokuussa 1723. Se kulki Moskovan, Tverin, Novgorodin, Staraja Ladogan ja Pähkinälinnan (nyk. Šlisselburg) kautta ja saapui Pietariin 30.8.1724. Pyhäinjäännökset otettiin vastaan Nevan rannalla tykinlaukauksin kirkonkellojen soidessa ja ne sijoitettiin Pyhän Kolminaisuuden ja Aleksanteri Nevskin luostariin. Pyhäinjäännösten siirron jälkeen alettiin tsaarin määräyksestä viettää pyhän Aleksanterin varsinaisen muistopäivän lisäksi myös reliikkien siirron vuosittaista muistoa.

Ennen reliikkien siirtoa pyhä Aleksanteri Nevski oli kuvattu ikoneissa skeemamunkkina, sillä hänet oli kuolinvuoteellaan vihitty suureen skeemaan. Reliikkien siirron yhteydessä pyhä synodi antoi määräyksen, että pyhä Aleksanteri tuli kuvata ikoneissa suuriruhtinaan asussa.

Elokuun 30. päivänä vietetään kolmen konstantinopolilaisen piispan muistojuhlaa. He elivät eri aikoina, mutta kaikki he kunnostautuivat yhden ja saman kirkon opettajina ja tukipylväinä.

Pyhä Aleksanteri eli 300-luvulla. Vaatimattomasta taustastaan ja koulutuksen puutteestaan huolimatta hänet katsottiin loistavien hyveidensä ja apostolisten lahjojensa takia arvolliseksi avustamaan Byzantionin (Konstantinopolin) arkkipiispaa, pyhää Metrofanesta (4.6.). Piispa oli liian vanha osallistuakseen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa (325) ja lähetti pappi Aleksanterin edustajakseen. Keisari Konstantinos pyysi kirkolliskokouksen päätyttyä siihen osallistuneita isiä tulemaan Byzantioniin ja siunaamaan sen. Herran enkeli ilmestyi Metrofanekselle ja ilmoitti, että kun tämä jättäisi sielunsa Jumalan haltuun kymmenen päivän kuluttua, Aleksanterista tulisi hänen seuraajansa. Metrofaneksen hautauksen jälkeen he vihkivät pyhän Aleksanterin valtakunnan uuden pääkaupungin ensimmäiseksi piispaksi (327). Tuolloin lähes 70-vuotias Aleksanteri tuli tunnetuksi ortodoksisuuden puolustajana Areioksen ja hänen kannattajiensa harhaoppia vastaan. Hänen kerrotaan saarnanneen Nikean kirkolliskokouksen vahvistamaa opetusta myös Traakiassa, Makedoniassa ja Thessaliassa.

Areiolainen harhaoppi, jonka mukaan Kristus ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala, sai kirkon jakautumaan. Keisari halusi palauttaa ehtoollisyhteyden Areioksen ja piispa Aleksanterin välille. Aleksanteri kumartui maahan Pyhän Irenen kirkon pyhän pöydän edessä ja rukoili yötä päivää katkerin kyynelin: ”Jos Areioksen oppi täytyy sovittaa kirkon kanssa, anna minun erota tehtävästäni. Mutta jos Sinä olet armollinen kirkollesi etkä halua sen perinnön joutuvan häpeään, poista Areios, jotta harhaoppia ei luultaisi oikeaksi uskoksi.” Päivää ennen anateemansa purkamista Areios menehtyi surkeasti ilman ehtoollista. Kun Aleksanteri sai kuulla siitä, hän kiitti Jumalaa, ei toisen kuolemasta, vaan koska Hän oli taas kerran osoittanut, ettei harhaoppi voi voittaa kirkon totuutta. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, vaan pyhä Aleksanteri joutui jatkamaan taistelua ortodoksisuuden puolesta. Hän nukkui pois rauhassa 98-vuotiaana muutamia kuukausia keisari Konstantinoksen kuoleman (337) jälkeen.

Ei ole täysin varmaa, ketä patriarkka Johannesta tänään muistellaan, mutta todennäköisesti Johannes VIII Ksifilinosta, joka oli Konstantinopolin patriarkkana 1064–1075. Hän oli syntynyt Trebizondissa ja saanut koulutuksensa Konstantinopolissa, missä hän ystävystyi filosofi Mikael Pselloksen kanssa jakamatta kuitenkaan tämän kiinnostusta uusplatoniseen filosofiaan. Johannes opetti lakia keisarillisessa yliopistossa, mutta joutui lähtemään pääkaupungista, kun hovipiireissä esitettiin vääriä syytöksiä häntä kohtaan. Hän vietti kymmenisen vuotta munkkina Bithynian Olymposvuoren luostarissa. Patriarkka Konstantinos II Likhoudeksen kuoltua Johannes vihittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Tuona vaikeana aikana turkkilaisten seldžukkien uhan alla Johannes oli rauhan ja sovinnon mies. Hän pyrki myös saavuttamaan yhteyden Armenian kirkon kanssa. Johannes vietti koko ikänsä köyhyydessä ja elämän puhtaudessa, jakoi kaikki varansa almuina, järjesti ruoan jakamista ja avusti monien kirkkojen rakentamista ja kunnostamista. Hän toimitti joka päivä jumalallisen liturgian ja loisti kirkon oppien ja kanonien tulkinnassa, kunnes kuoli 65 vuoden ikäisenä.

Pyhä patriarkka Paavali IV oli kotoisin Kyprokselta. Hän oli lukijana kirkossa ja loisti niin sanoillaan kuin hyveilläänkin, kun hänet valittiin vastoin tahtoaan suuren paaston toisena sunnuntaina vuonna 780 ekumeeniseksi patriarkaksi ikonoklasmin yhä ollessa voimissaan. Keisari Leo IV Kasaarin painostuksesta hän joutui allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän lupasi olla kunnioittamatta ikoneita. Keisarin kuoltua saman vuoden syyskuussa Paavali peruutti välittömästi lupauksensa. Ikonoklasmin harhaoppi jatkoi kuitenkin leviämistään, ja sairas patriarkka Paavali tunsi olevansa voimaton taistelemaan sitä vastaan. Siksi hän luopui tehtävästään ja vetäytyi Floroksen luostariin kertomatta siitä sijaishallitsija Irenelle (7.8.). Kun Irene sai tietää siitä, hän lähti poikansa Konstantios VI:n kanssa kysymään, miksi hän oli eronnut. Paavali vastasi kyynelin: ”Minun ei olisi pitänyt suostua ottamaan vastuuta kirkosta, joka ei ole ehtoollisyhteydessä toisten hiippakuntien kanssa.” Hallitsijat lähettivät ylimysten ja senaatin jäsenten lähetystön pyytämään Paavalia muuttamaan mielensä. Tämä sanoi päättäväisesti: ”Teille ei ole pelastusta, ellei kutsuta koolle ekumeenista kirkolliskokousta puhdistamaan harhaoppia meidän keskuudestamme.” Kun he kysyivät, miksi hän oli allekirjoittanut harhaoppisen keisarin asiakirjan, hän vastasi: ”Juuri se kaduttaa ja ahdistaa minua, ja rukoilen Jumalaa, että Hän ei rankaisisi minua siitä, että olen laiminlyönyt totuuden opettamisen.” Pari kuukautta myöhemmin (784) hän nukkui pois rauhassa jättäen palatsin ja kansan suremaan, koska kaikki ihailivat häntä hänen hyveidensä ja hurskautensa takia. Patriarkka Paavalin, keisarinnan ja uuden patriarkan Tarasioksen (25.2.) päättäväisyyden ansiosta alettiin valmistella seitsemättä ekumeenista kirkolliskokousta (787), jossa pyhien ikonien kunnioitus palautettiin voimaan.