Kirkkokalenteri

Pyhä Kukša oli Kiovan luolaluostarin pappismunkki ja ihmeidentekijä, joka julisti evankeliumia Koillis-Venäjällä Okajoen varrella. Pakanat surmasivat hänet ja hänen oppilaansa Nikonin joskus vuoden 1114 jälkeen. Pyhittäjä Pimen Paastoaja, jolla oli selvänäkemisen armolahja, huudahti surmapäivänä luolaluostarin kirkossa: ”Veljemme Kukša surmattiin tänään!” Tämän sanottuaan pyhittäjä Pimen antoi henkensä Jumalalle samana päivänä pyhän Kukšan kanssa. Heidät molemmat haudattiin luolaluostarin lähempiin luoliin.

Pyhittäjä Poimen syntyi 300-luvulla egyptiläiseen eli koptilaiseen perheeseen.75 Vain 15 vuoden ikäisenä hän seurasi kuutta veljeään, jotka kilvoittelivat Sketiksen autiomaassa. Abba Anub (6.6.) oli vanhin ja Paisios nuorin. Kun Poimen oli vielä nuori, hän lähti kysymään eräältä vanhukselta kolmesta ajatuksesta, mutta keskustelun kuluessa hän unohti niistä yhden. Palattuaan kotiin hän muisti sen ja lähti uudelleen pitkälle matkalle vanhuksen luo. Vanhus ihaili Poimenin sinnikkyyttä ja ennusti: ”Enkelten Poimen, sinun nimeäsi mainitaan vielä koko Egyptin maassa.”

Kun barbaarit tuhosivat Sketiksen luostarikeskuksen (407), veljekset onnistuivat pakenemaan joukkomurhaa ja asettuivat Ala-Egyptin Terenuthikseen Niilin rannalle. Poimen saavutti sellaisen maineen, että monet hurskaat miehet alkoivat käydä pyytämässä neuvoja häneltä omien vanhustensa sijaan. Kun vieraat menivät kysymään neuvoa abba Anubilta, tämä lähetti heidät veljensä Poimenin luokse tunnustaen, että Poimenilla oli puheen lahja. Poimen ei kuitenkaan koskaan antanut neuvoja vanhimman veljensä läsnä ollessa eikä puhunut toisen vanhuksen jälkeen.

Kun veljesten äiti sai selville missä he asuivat, hän lähti tapaamaan poikiaan. Hän odotti heitä kirkon edessä, mutta hänet nähdessään he palasivat ja sulkivat oven hänen nenänsä edestä. Äiti itki ja huusi: ”Haluan nähdä teidät, lapseni. Olen jo aivan vanha.” Poimen vastasi sisältä: ”Haluatko nähdä meidät täällä vaiko tuonpuoleisessa maailmassa?” Äiti lähti pois iloiten ja sanoi: ”Jos tosiaan näen teidät siellä, en tahdo nähdä teitä täällä.”

Alussa Poimen paastosi paljon, oli kolme tai neljäkin päivää syömättä ja alisti kehonsa suuriin kieltäymyksiin. Hengellisen kokemuksen karttuessa hän alkoi opettaa, että on parasta syödä joka päivä mutta vähän, jotta ei lankeaisi ylpeyteen tai ylensyöntiin, ja seurata kuninkaallista tietä, sillä se on keveä. Eräälle veljelle, joka järkyttyi nähdessään hänen valavan vettä jaloilleen, Poimen vastasi: ”Emme ole oppineet ruumiin surmaajiksi vaan pyyteen surmaajiksi.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Kaikki liioittelu on lähtöisin pahoilta hengiltä.”

Poimen käytti arvostelukykyä askeesissaan, mutta oli hyvin tarkka kaikessa, mikä liittyi ihmisten välisiin suhteisiin. Hän piti keljaansa hautana, jossa munkin täytyy pysyä vieraana kaikelle maalliselle kiintymykselle niin kuin olisi kuollut. Alueen kuvernööri halusi kovasti nähdä Poimenin ja pidätytti tämän sisarenpojan, jotta vanhus tulisi puhumaan pojan puolesta, mutta Poimen pysyi kuurona sisarensa aneluille ja sanoi: ”Poimen ei ole synnyttänyt lapsia.” Hän käski kuvernöörin tuomita pojan lain mukaan, jos tämä oli rikkonut sitä. Niin poika pääsi vapaaksi.

Abba Poimen vastasi mielellään kysymyksiin himoista ja sielun parantamisesta ja antoi kullekin kysyjälle heidän käsityskykynsä mukaisen vastauksen rohkaistakseen heitä edistymään hyveissä. Hän korosti, että synnillisille ajatuksille ei pidä antaa periksi. ”Et voi estää ajatuksia tulemasta, mutta sinun asiasi on vastustaa niitä.” Hän opetti kilvoittelijoita heittäytymään Jumalan eteen mittaamatta itseään ja jättäen taakseen oman tahtonsa. Täydellisyyttä kohden edistytään itsensä halventamisella ja tarkkaavaisuudella. Kun häneltä kysyttiin, oliko oikein nuhdella veljeä, jonka näkee tekevän jotakin väärää, Poimen vastasi: ”Sillä hetkellä, kun peitämme veljemme rikkomuksen, Jumalakin peittää meidän rikkomuksemme. Ja sillä hetkellä, kun paljastamme veljemme rikkomuksen, Jumalakin paljastaa meidän.” Kun hän näki jonkun munkkiveljen nukahtavan kirkossa, hän ei suinkaan moittinut tätä vaan painoi hänen päänsä polvilleen, jotta veljen olisi mukavampi nukkua. Itseään hän tarkkaili aina huolellisesti tietäen, että ajatusten harhailu on paheiden alku. Kun hän joutui poistumaan keljastaan, hän istui ensin tunnin yksin tutkimassa ajatuksiaan.

Poimen sanoi myös, että ihminen tarvitsee nöyryyttä ja Jumalan pelkoa niin kuin hengitysilmaa. Itsensä halventaminen saa meidät näkemään veljemme parempana kuin itsemme ja johtaa nöyryyteen. Hän halvensi itseään siinä määrin, että pystyi vilpittömästi sanomaan: ”Siihen paikkaan, mihin Saatana heittäytyy, heittäydyn minäkin.” Kun häneltä kysyttiin, miten hän saattoi pitää itseään koko luomakuntaa huonompana ja jopa huonompana kuin murhaajaa, vanhus vastasi: ”Murhaaja on tehnyt vain tuon yhden synnin, mutta minä murhaan joka päivä.”

Kun Poimen eräänä päivänä näki naisen itkevän miehensä ja poikansa haudalla, hän sanoi veljelleen Anubille, että jos ihminen ei saavuttanut samanlaista murheen ja jatkuvan lihan kuolettamisen tilaa, hänestä ei voinut tulla munkkia. Kerran eräs veli näki hänen joutuvan hurmoksiin ja kysyi jälkeenpäin, missä hän oli ollut. Poimen vastasi: ”Ajatukseni oli siellä, missä pyhä Jumalansynnyttäjä Maria seisoi itkemässä Vapahtajan ristin luona. Minäkin aina haluaisin itkeä sitä.”

Kerran eräät syyrialaiset tulivat kysymään Poimenilta sydämen puhtaudesta, mutta vanhus ei osannut kreikkaa tai syyriaa eikä tulkkiakaan ollut käytettävissä. Nähdessään heidät murheellisina vanhus alkoi puhua kreikkaa sanoen: ”Veden luonto on pehmeä mutta kiven kova. Silti kiven päällä riippuva vesiastia lävistää kiven tippa tipalta. Niin Jumalan sanakin on pehmeä mutta meidän sydämemme kova. Silti kuullessaan monesti Jumalan sanan ihmisen sydän avautuu Jumalan pelolle.”

Loistettuaan monia vuosia tähden lailla autiomaassa, opetettuaan omasta kokemuksestaan ja oltuaan kaikkien hyveiden elävä esikuva abba Poimen nukkui pois rauhassa. Tämä tapahtui pyhittäjä Arsenios Suuren (8.5.) kuoleman jälkeen, 400-luvun puolivälin tienoilla.

Pyhä Caesarius syntyi vuoden 470 tienoilla ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen Burgundissa. Jo lapsena hän oli tunnettu hurskaudestaan ja almuistaan, jopa niin, että hän usein palasi kotiin puolialastomana annettuaan vaatteensa köyhille. Vuonna 490 Caesarius meni Lérinsin luostariin, missä hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja rukoillen. Hän mietiskeli pyhiä kirjoituksia ja pyhien isien kirjoituksia, varsinkin Augustinuksen. Ankaran askeesin heikentämänä Caesarius lähti Arlesiin, missä hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin Trinquetaillen luostarin apotiksi, joka laati luostarille säännön. Vuonna 503 hänestä tuli Arlesin piispa. Tässä asemassa hän joutui usein keskelle poliittisia kiistoja. Länsigoottien kuningas Alarik karkotti hänet vuonna 505, ja itägoottien kuningas Teoderik pakotti hänet vannomaan uskollisuutta.

Paavi Symmachus hyväksyi vuonna 513 olennaisia osia Caesariuksen laatimasta anomuksesta, joka koski kirkkokurikysymyksiä. Paavi nimitti hänet koko Gallian priimakseksi ja myöhemmin myös Espanjan priimakseksi. Caesarius kutsui koolle useita kirkolliskokouksia, joita hän johti. Häneltä on säilynyt 238 saarnaa. Hän otti kaikissa luostareissa käyttöön Lérinsin luostarin rukousajat. Erityisesti hän piti huolta vuonna 512 perustetusta nunnaluostarista Arlesissa, jolle hän laati ankaran luostarisäännön. Hän kehitti myös munkkiluostareille luostarisäännön, jossa oli aineksia Lérinsin säännöstä ja Augustinuksen kirjoituksista. Viimeiset vuotensa hän vietti perustamassaan luostarissa Marseillessa, kunnes nukkui pois rauhassa 27. elokuuta vuonna 542.

Pyhä Hosius syntyi vuoden 256 tienoilla, ja hänestä tuli Espanjan Cordoban piispa noin vuonna 300. Hän vietti askeettista ja hyveellistä elämää. Diocletianuksen vainojen aikana Hosius tunnusti Kristuksen rohkeasti, ja sen seurauksena hän kantoi kehossaan arpia kärsimistään kidutuksista. Pyhä keisari Konstantinos Suuri (21.5.) antoi Hosiukselle tehtäväksi löytää ratkaisu ortodoksien ja areiolaisten väliseen kiistaan. Siksi Hosius johti Antiokian kirkolliskokousta (324) ja oli tärkeä vaikuttaja Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (325). Areiolaisten keisarien Konstantioksen ja Konstansin painostuksesta huolimatta Hosius puolusti rohkeasti ortodoksista uskoa myös Sardican kirkolliskokouksessa (343) yhdessä paikallisen piispa Protogeneksen kanssa. Siitä syystä hänet karkotettiin yhdessä pyhän Athanasioksen ja muiden piispojen kanssa, jotka joutuivat kärsimään, koska halusivat pitää kirkon opin puhtaana.

Kun Hosius oli lähes satavuotias, keisari Konstans yritti pakottaa hänet allekirjoittamaan pyhän Athanasioksen tuomitsemisen. Hosius ei suostunut. Hänen elämänsä loppuvaiheet ovat hieman epäselvät. Vainon ajoista saakka hän oli ollut oikean uskon esitaistelija, mutta elämänsä lopulla hänet pakotettiin allekirjoittamaan niin sanottu Sirmiumin toinen uskon kaava, joka kielsi sanomasta Pojan olevan ”samaa olemusta” kuin Isä. Ilmeisesti hänet oli vanhuudenheikkouttaan saatu pakotettua allekirjoittamaan, ja joidenkin tietojen mukaan hän katui tätä myöhemmin. Joka tapauksessa pian tämän tapahtuman jälkeen pyhä Hosius nukkui pois rauhassa.

Pyhä Liberius nousi Rooman piispanistuimelle 17.5.352. Hän päätti ensi töikseen vahvistaa ortodoksista uskoa kutsumalla koolle kirkolliskokouksen tukemaan Aleksandrian patriarkka Athanasiosta (18.1.), josta levitettiin valheita. Areiolainen keisari Konstantios kuitenkin tuomitsi Athanasioksen samoin kuin Nikean, Arlesin ja Milanon kirkolliskokoukset. Hän yritti voittaa Liberiuksen puolelleen, mutta kun tämä vastusti, hänet karkotettiin Traakiaan, missä hän kärsi kylmyydestä ja huonosta kohtelusta.

Rooman kristittyjen vaatimuksesta keisari suostui kutsumaan paavin takaisin karkotuspaikastaan ja kutsui hänet Sirmiumiin saadakseen hänet antamaan periksi. Liberius suostui tekemään myönnytyksiä kirkon yhtenäisyyden saavuttamiseksi ja omaksui sovittelevan kannan, jonka mukaan Poika on Isän kaltainen olemukseltaan, mutta edes keisarin painostuksesta hän ei tuominnut avoimesti Nikean synodin määritelmää samasta olemuksesta. Nyt Liberius saattoi palata piispanistuimelleen, missä Rooman kansa ja papisto toivottivat hänet tervetulleeksi. Hän työskenteli kirkon rauhan puolesta, kunnes nukkui pois rauhassa 24.9.366. Isän ja Pojan olemuksellisesta suhteesta päästiin koko kristikuntaa yhdistävään määritelmään toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 381 Nikeassa.

Rodoksen linnoituksen muurien alta löydettiin 1300-luvulla vanhan kirkon rauniot, ja kivien seasta esiin tuli vanhoja ikoneita. Vain yksi oli säilynyt ehjänä ja hyväkuntoisena. Ikonissa oli nuori sotilas, joka piteli ristiä oikeassa kädessään marttyyrikuoleman merkkinä. Vaatteista päätellen kyseessä oli varhaiskirkon marttyyri. Isokokoista ikonia ympäröi kaksitoista pyhän marttyyrikilvoitusta esittävää kohtausta. Paikallinen piispa Neilos (1355–1369) pystyi selvittämään nimen ”Pyhä Fanurios”, mutta tämän nimistä pyhää ei ollut mainittu vanhoissa martyrologioissa eikä synaksarioneissa. Kun pyhälle Fanuriokselle saatiin myöhemmin rakennettua kirkko paikan lähistölle, hänen avullaan alkoi tapahtua monia ihmeitä, varsinkin kadonneiden ihmisten ja eläinten löytymisiä.

Kreetalla levinneen kansanperinteen mukaan pyhän Fanurioksen äiti oli suuri syntinen, joka kaikista poikansa kehotuksista huolimatta ei suostunut kääntymään. Fanurios ei kuitenkaan lakannut rukoilemasta kiihkeästi äitinsä pelastumista, ja kun pakanat kivittivät häntä, hän huusi: ”Näiden kärsimysten tähden, Herra, tule kaikkien niiden apuun, jotka rukoilevat Fanurioksen äidin pelastuksen puolesta!” Siksi uskovilla on tapana kadotettuaan jonkin esineen leipoa leipämäisiä kakkuja (fanuropita) ja jakaa niitä köyhille, jotta pyhän Fanurioksen äiti saisi levon sielulleen.