Kirkkokalenteri

Pyhä Eudokia oli kotoisin Vähästä-Aasiasta, missä persialaiset sieppasivat hänet 300-luvulla ja veivät omaan maahansa. Hän oli kuitenkin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin ja pystyi myös opettamaan niiden sanomaa toisille. Eudokia ystävystyi monien persialaisten naisten kanssa, jotka tulivat hänen kauttaan tuntemaan Jumalan. Sen seurauksena Eudokia pidätettiin ja vietiin oikeuden eteen. Hänet ruoskittiin häränjänteillä ja heitettiin vankilaan. Kahden kuukauden kuluttua Eudokia tuotiin uudelleen tuomarin eteen, jolloin hän pelkäämättä tunnusti Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Häntä lyötiin piikkisillä ruusunoksilla, kunnes hänen lihastaan putosi riekaleita maahan. Kiduttajat pieksivät häntä sellaisella voimalla, että hänen vertaan roiskui heidän päälleen.

Kun Eudokia oli ollut vankeudessa vielä kuusi kuukautta, hänet tuotiin taas tuomarin eteen. Hän ei osoittanut minkäänlaisia uskon heikentymisen merkkejä. Epäjumalanpalvelijat riisuivat hänet ja peittivät hänen ruumiinsa ruo’oilla, jotka he olivat katkaisseet hänen pituisikseen. Sitten he sitoivat ruo’ot hänen ruumiiseensa niin lujasti, että ne painuivat ihon läpi Eudokian lihaan. Sitten he kiskoivat ne yksitellen irti, jolloin hänen lihaansa irtosi ruokojen mukana. Tämä on erittäin tuskallinen kidutustapa. Sen jälkeen he sitoivat hänet köysillä paaluun niin tiukasti, että hänen luunsa murtuivat. Puolikuolleena ja tuskin hengittäen Kristuksen siunattu taistelija lopulta mestattiin. Näin kiduttajat tuottivat hänelle katoamattoman marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 362.

Keisari Decius saapui vuonna 250 lännestä Efesokseen ja määräsi, että kaikkien asukkaiden tuli kokoontua temppeleihin ja uhrata jumalille. Juhlien kolmantena päivänä hän käski pidättää kaikki kristityt. Juutalaiset ja pakanat auttoivat sotilaita raahaten löytämiään kristittyjä torille, jotta nämä pakotettaisiin uhraamaan. Moni antoi periksi pelätessään kidutuksia; uhraamisesta kieltäytyneet surmattiin armotta. Nähdessään tämän julmuuden Efesoksen prefektin poika Maksimilianos ja kuusi muuta nuorta ylimysmiestä, jotka olivat lähtöisin tunnetuista perheistä, surivat ja itkivät, eivät niinkään marttyyrien kärsimysten vaan pikemminkin luopioiden sielujen takia. Aina kun ilmoitettiin uudesta uhrijuhlasta, he kokoontuivat jonnekin rukoilemaan. Pakanat huomasivat sen ja ilmiantoivat heidät keisarille, ja pian heidät vietiin kahlehdittuina palatsiin. Kun keisari kysyi heidän tottelemattomuutensa syytä, Maksimilianos puhui heidän kaikkien puolesta: ”Meillä on vain yksi Jumala, ja hänelle me uhraamme uskontunnustuksemme ja lakkaamattoman rukouksen!” Decius vihastui ja määräsi, että heiltä riisutaan heidän vyönsä, heidän arvokkuutensa merkki. Teeskennellen osoittavansa armoa hän käski kuitenkin irrottaa vankien kahleet ja antoi heille muutamia päiviä aikaa harkita asiaa sillä aikaa, kun hän oli matkoilla.

Nuorukaiset neuvottelivat keskenään ja päättivät vetäytyä suureen luolaan Efesoksen itäpuolella valmistautuakseen yksinäisyydessä ja rukouksessa seuraavaan kuulusteluun. Turvapaikassa vietettyinä päivinä joukon kuopus Jamblikhos hankki heille leipää kaupungista. Palattuaan Efesokseen keisari Decius käski tuoda kristityt vangit hänen eteensä uhraamaan jumalille. Kun seitsemän nuorukaista saivat tietää tästä, he jatkoivat rukoilemista. Illalla Jamblikhos toi heille leipää. He istuutuivat syömään ja sitten nukahtivat uupuneina. Jumalan kaitselmuksesta he antoivat henkensä Hänen käsiinsä rukous huulillaan.

Raivostuneena siitä, ettei onnistunut löytämään nuoria kristittyjä, Decius käski kuulustella heidän vanhempiaan, ja kun he paljastivat heidän piilopaikkansa, keisari lähetti miehiä tukkimaan kivillä luolan suun, jotta kristityt menehtyisivät sinne. Kyseiset miehet olivat itsekin salaa kristittyjä ja suorittivat tehtävän vain vastahakoisesti. He kaiversivat seitsemän nuorukaisen marttyyrikertomuksen lyijytauluihin, jotka he sulkivat arkkuun ja hautasivat luolan suun tuntumaan.

Lähes kaksi vuosisataa myöhemmin, keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408‒450) kirkkoa alkoi hajottaa harhaoppi, joka kiisti kuolleiden ylösnousemuksen ja johti monia sieluja kadotukseen. Hurskas keisari rukoili hartaasti Jumalaa ilmoittamaan totuuden. Tuolloin seitsemän marttyyrin hautaa ympäröivän maan omistaja päätti rakentaa sinne aitauksen lampaitaan varten. Siirtäessään kiviä hän tuli avanneeksi luolan suun, jolloin nuoret miehet yhtäkkiä virkosivat. Heissä ei ollut tapahtunut pitkän unen aikana mitään muutosta, vaan näytti aivan siltä kuin he olisivat menneet illalla nukkumaan ja heränneet seuraavana aamuna. He alkoivat taas keskustella vainoista ja Deciuksen vaatimista julkisista uhreista. Maksimilianos sanoi: ”Vangitkoon Decius meidät! Olkaamme rohkeita vainoojiemme edessä pettämättä uskoamme pelkuruudella. Jamblikhos, mene kaupunkiin ostamaan leipää. Osta enemmän kuin tavallisesti, koska me olemme hyvin nälkäisiä, ja ota selvää, mihin toimiin keisari on ryhtynyt löytääkseen meidät.”

Saapuessaan kaupungin portille Jamblikhos ällistyi nähdessään kaikissa porteissa ristin. Hän ei tunnistanut ihmisiä eikä rakennuksia, vaan ihmetteli, oliko tämä unta vai oliko hän saapunut johonkin vieraaseen kaupunkiin. Hän osti torilta leipää, mutta kun hän maksoi, leipuri kysyi, oliko hän löytänyt vanhan aarteen, koska hänen kolikossaan oli ammoisen keisarin kuva. Jamblikhos alkoi vapista pelosta ja halusi paeta ajatellen, että leipuri aikoi luovuttaa hänet keisarille, mutta torimyyjät tarttuivat häneen ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei jakaisi aarrettaan heidän kanssaan. He sitoivat köyden hänen kaulaansa ja toivat hänet agoralle. Siellä he tapasivat prokonsulin, joka oli menossa piispa Stefanoksen luokse. Kun he ilmoittivat hänelle, mistä oli kysymys, virkamies kysyi, mistä hän oli löytänyt aarteen ja minne hän oli piilottanut sen. Nuorukainen vastasi saaneensa rahan vanhemmiltaan ja mainitsi heidän nimensäkin, mutta kukaan ei tuntenut heitä. Prokonsuli suuttui ja syytti Jamblikhosta yrityksestä pettää häntä, sillä kolikot olivat yli 200 vuotta vanhoja, joten hänen oli täytynyt löytää aarre. Jamblikhos lankesi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä kertomaan, missä keisari Decius oli. Kun he vastasivat, että Decius oli kuollut kauan sitten, Jamblikhos pyysi prokonsulia tulemaan heidän luolaansa nähdäkseen, että he olivat todella paenneet Deciuksen vainoja.

Prokonsuli lähti piispan ja suuren ihmisjoukon kanssa luolaan. He löysivät lyijytaulut, joihin oli kirjoitettu nuorukaisten nimet. Kaikki tajusivat ihmeen tapahtuneen ja kiittivät Jumalaa. Prokonsuli ja piispa kirjoittivat keisari Teodosiokselle kirjeen ja sanoivat, että seitsemän kauan sitten kuolleen nuorukaisen ihmeellinen herääminen oli selvä osoitus ruumiin ylösnousemuksesta. Teodosios kiiruhti Efesokseen tapaamaan pyhiä nuorukaisia ja pesi heidän jalkansa kyynelillään. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti tarinansa hallitsijalle ja paikalla oleville piispoille Maksimilianos ja hänen toverinsa asettuivat rauhassa maahan ja nukkuivat lopulliseen kuolonuneen. Teodosios määräsi, että heille valmistettaisiin seitsemän kultaista sarkofagia ja järjestettäisiin suuret juhlat, joihin kutsuttaisiin kaikki Efesoksen asukkaat, niin rikkaat kuin köyhätkin. Seuraavana yönä pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät hänelle ja pyysivät, että heidän ruumiinsa haudattaisiin heidän luolaansa odottamaan ylösnousemusta.

Luolasta tuli tunnettu pyhiinvaelluspaikka. Joidenkin perimätietojen mukaan myös Magdalan Marian kerrottiin kuolleen samassa luolassa. Efesoksen seitsemän pyhän marttyyrinuorukaisen kunnioitus levisi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Heidän tapauksensa mainitaan myös Koraanissa, joten se tunnetaan hyvin myös islamilaisessa kulttuurissa. Ikoneissa marttyyrit kuvataan nuorina poikina. Tähän kertomukseen perustuu Suomessakin vietettävä unikeonpäivä, jota monissa kielissä kutsutaan seitsemän nukkujan päiväksi.