Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Roman oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilas. Kun Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämän ankarat säännöt, muutamat munkit alkoivat napista ja ilmaisivat tyytymättömyytensä. Pyhittäjä Sergei oli pakotettu jättämään luostarin ja vetäytyi Kiržatšjoelle. Osa munkkiveljistä tunsi jääneensä hengellisesti orvoiksi Sergein lähdettyä. Yksi toisensa jälkeen he lähtivät luostarista ja liittyivät hänen seuraansa. Jumalan avulla paikalle rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1371.

Kolmen vuoden kuluttua Sergei pääsi palaamaan omaan luostariinsa. Ennen lähtöään hän valitsi oppilaistaan pyhittäjä Romanin uuden Kiržatšin luostarin igumeniksi. Roman noudatti uskollisesti hengellisen isänsä ja ohjaajansa ohjeita ja oli kilvoituselämän esikuva veljestölleen. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1392.

Pyhä Johannes Sotilas palveli Rooman armeijassa keisari Julianos Luopion (361–363) aikana. Kun hänet lähetettiin yhdessä toisten sotilaiden kanssa vainoamaan kristittyjä, hän oli hoitavinaan tehtävää mutta salaa avusti vankeja ja auttoi heitä pakenemaan. Hän vietti päivänsä paastoten ja rukoillen. Johannes osoitti myötätuntoa kovaosaisia kohtaan, jakoi oman palkkansa köyhille, kävi katsomassa sairaita ja sorrettuja ja onnistui näin parantamaan heidän olojaan.

Vietettyään koko elämänsä Jumalan mielen mukaisia tekoja tehden ja asemansa vaatimuksista huolimatta pyhä Johannes Sotilas nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Pandektes-nimiseen paikkaan, joka oli varattu muukalaisille. Jonkin ajan kuluttua hän ilmestyi näyssä eräälle naiselle paljastaen hänelle nimensä ja elinaikaiset tekonsa. Tämän jälkeen hänen kauttaan alkoi tapahtua ihmeitä. Erityisesti monet vapautta kaivanneet orjat ovat saaneet apua pyhältä Johannes Sotilaalta. Hän on myös ilmestynyt varoittaen tulevista hyökkäyksistä ja auttanut saamaan kiinni varkaita.

Marttyyri Kallinikos oli kotoisin kauniista ja hedelmällisestä Kilikian maakunnasta. Hän oli kristitty jo lapsesta lähtien. Vartuttuaan hän kierteli eri puolilla julistaen Kristuksen hyvää sanomaa. Tällä tavoin hän voitti monta sielua pelastukseen. Kun hän saapui Galatian Ankyraan, hän alkoi saarnata pakanoille kehottaen heitä luopumaan turhien ja elottomien epäjumalien palvonnasta ja niiden sijaan palvelemaan elävää Jumalaa, kaiken Luojaa.

Monet kuuntelivat Kallinikosta mielellään, mutta oli myös niitä, jotka pitivät vanhojen jumaliensa puolta. He kantelivat Kallinikoksen toiminnasta kuvernööri Sakerdokselle. Tämän edessä Kallinikos tunnusti olevansa elävän Jumalan palvelija, joka oli tullut vapauttaakseen toisetkin tietämättömyydestä. Kuvernööri koetti taivutella häntä sanoen: ”Kaikkihan uhraavat jumalille, jotta he olisivat meille suopeita. He antavat meille kaikkea hyvää. Ainoastaan sinä, häpeämätön, uskallat halveksia heitä. Eikä sekään vielä riitä, vaan kaiken lisäksi yrität vaikuttaa myös muihin.” Kallinikos selitti, että hän puhui Kristuksesta ja Hänen opistaan sen vuoksi, että muutkin saisivat ikuisen elämän toivon. Lopuksi Kallinikos kehotti kuvernööriä itseäänkin luopumaan epäjumalien palvonnasta, mistä Sakerdos raivostui ja käski viedä hänet kidutettavaksi. Kallinikosta kidutettiin ruoskimalla häntä häränjänteillä, mutta hän nosti sielunsa silmät kohti Jumalaa ja kiitti Häntä mahdollisuudesta saada kärsiä Hänen tähtensä.

Kun sitten pyhän marttyyrin kidutusta jatkettiin silpomalla häntä rautanauloilla, hän kohotti sielunsa Jumalaa kohti kiitollisena siitä, että sai kärsiä Hänen tähtensä. Kallinikos jopa pilkkasi kiduttajiaan, jotka eivät pystyneet ottamaan hengiltä yhtä alastonta ja aseetonta miestä. Tämän kuultuaan kiihtynyt Sakerdos määräsi, että Kallinikoksen jalkoihin oli pantava rautasandaalit, joissa oli teräviä nauloja. Sitten hän antoi sotilaille käskyn vetää häntä hevostensa perässä koko matkan Paflagoniasta Gangraan saakka, jossa hänet poltettaisiin kuoliaaksi.

Tarinan mukaan Kallinikos juoksi koko pitkän matkan kovassa helteessä Jumalan armon voimalla, ja kun he saapuivat Matrika-nimiseen paikkaan, sotilaat olivat niin väsyneitä, etteivät enää jaksaneet jatkaa matkaa. Niinpä he lankesivat Kallinikoksen jalkoihin ja pyysivät apua. Tämä alkoi rukoilla, ja heti lähellä olevasta kalliosta puhkesi ilmoille raikas vesisuihku niin kuin aikoinaan heprealaisille Egyptin erämaassa. Paikkaa alettiin myöhemmin kutsua Pyhän marttyyri Kallinikoksen lähteeksi.

Kallinikoksen hyvyys teki sotilaisiin suuren vaikutuksen, ja perille päästyään he epäröivät noudattaa saamaansa määräystä. Kallinikos neuvoi kuitenkin heitä toteuttamaan käskyn, ettei Sakerdos tappaisi heitäkin. Palaen halusta liittyä Herraansa Kallinikos alkoi itse koota kokkoa. Kun se oli valmis ja tuli nuoleskeli sitä, hänet heitettiin
sen päälle. Viimeiseen saakka pyhä marttyyri ylisti suureen ääneen Jumalaa. Hän antoi autuaan sielunsa Herramme Jeesuksen Kristuksen puhtaisiin käsiin heinäkuun 29. päivänä vuonna 250. Pyhän Kallinikoksen reliikeistä tuli Gangran kristityille siunaus ja apu.

Pyhä marttyyri Teodote ja hänen kolme poikaansa elivät keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Teodote oli kristitty ja kotoisin Bitynian Nikeasta. Jäätyään leskeksi hän vietti hurskasta elämää ja kasvatti lapsiaan kristityiksi. Häntä yhdisti hengellinen ystävyys pyhän marttyyri Anastasian (22.12.), ”myrkytyksestä vapauttajan” kanssa.

Kun kristittyjen vainot alkoivat, molemmat naiset pidätettiin. Oikeudenkäynnin aikana Bitynian käskynhaltija Leukadios ihastui Teodoteen ja päätti ottaa hänet vaimokseen. Jouduttuaan Leukadioksen taloon poikiensa kanssa Teodote piti itsensä puhtaana eikä antanut periksi viekoitteluille ja uhkauksille.

Suuttuneena Teodoten sinnikkyydestä Leukadios lähetti hänet lapsineen kuulusteltavaksi. Kun tuomari uhkasi Teodotea kidutuksilla, tämän vanhin poika Euodos sanoi, etteivät kristityt pelkää kidutuksia vaan pikemminkin joutumista eroon Jumalasta. Poikaa kidutettiin verisesti hänen äitinsä nähden. Teodote rukoili, että Herra vahvistaisi hänen poikaansa, iloiten siitä, että Euodos saisi kärsiä marttyyrikuoleman totuuden puolesta. Teodote luovutettiin miesten käsiin, jotta he voisivat tehdä hänelle mitä tahtoivat, mutta Herran enkeli esti heitä lähestymästä Teodotea. Tuomari päätteli sen olevan noituutta ja tuomitsi hänet ja hänen poikansa kuolemaan tulessa.

Pyhä neitsytmarttyyri Serapia (Serafia, Serafima) oli kotoisin Antiokiasta, josta hänen perheensä muutti Roomaan keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Vanhempiensa kuoleman jälkeen Serapia myi kaiken omaisuutensa ja jakoi rahat köyhille. Lopuksi hän myi itsensäkin orjaksi Sabina-nimiselle naiselle, joka oli kotoisin Umbriasta, ja antoi saamansa rahat köyhille. Tämä kaikki teki Sabinaan sellaisen vaikutuksen, että hänkin kääntyi kristinuskoon.

Kristittyjen vainojen puhjettua Roomassa kuvernööri Beryllus määräsi, että Serapia oli tuotava oikeuden eteen. Toivoen saavansa Herralta marttyyrin kruunun Serapia lähti heti saman tien tuomarin eteen uskollisen Sabinan saattaessa häntä. Nähdessään arvostetun Sabinan tuomari ensin päästi Serapian vapaaksi, mutta muutaman päivän kuluttua tämä haastettiin uudelleen oikeuteen. Pyhä Serapia tuomittiin kuolemaan. Ruoskinnan jälkeen hänen kaulansa katkaistiin, ja hän siirtyi pyhien joukkoon.

Sabina hautasi pyhän Serapian hautaholviin, jonka oli valmistanut itselleen. Hän itse kärsi marttyyrikuoleman seuraavana vuonna. Heidän haudastaan tuli yksi varhaiskristittyjen kokoontumispaikoista. Roomassa vihittiin 3.9.430 heidän kunniakseen kirkko, joka nykyään tunnetaan nimellä Santa Sabina. Syyskuun 3. päivä jäi Roomassa heidän yhteiseksi muistopäiväkseen.

Pyhä Olavi (Olav II Haraldsson) on Tanskan pyhän Knuut Suuren ja Ruotsin pyhän Eerikin ohella yksi Pohjolan suurista kuninkaista ja lähetystyöntekijöistä. Hän syntyi vuonna 995 Oslonvuonon länsirannalla. Hänen isänsä, pienen alueen viikinkikuningas Harald Grenske, kuoli ennen hänen syntymäänsä, ja Olavia kasvattivat hänen äitinsä Asta ja isäpuolensa, pikkukuningas Sigurd Syr Ringerikessä Opplandissa. Siihen aikaan viikingit ryöstelivät Euroopan rannikkoalueita, ja vain 12 vuoden ikäisenä Olavikin sai nimiinsä laivan, jolla hän teki vuosina 1007–1009 ryöstöretkiä Itämeren rannoille. Vuosina 1009–1011 hän oli tekemässä hyökkäyksiä Tanskaan, Hollantiin ja Englantiin, missä hän valloitti Canterburyn. Tällä matkalla Olavi oli jonkin aikaa kuningas Ethelred II Neuvottoman palveluksessa ja oppi tuntemaan kristinuskoa. Myöhemmin hän kävi ryöstöretkellä vielä Gibraltarin lähellä, missä hänelle luvattiin näyssä Norjan kuninkaan valtaistuin.

Olavi kastettiin vuonna 1013 (tai 1014) Normandian Rouenissa. Pian sen jälkeen hän palasi kotimaahansa ja ryhtyi piispan, muuta- mien pappien ja 220 miehen seurueen kanssa toteuttamaan näyn lupausta. Yhteistyöllä ja taitavalla toiminnallaan hän yhdisti Norjan monet pienet kuningaskunnat, karkotti Nesjarin (nyk. Larvik) taiste- lussa tanskalaiset ja julistutti itsensä vuonna 1016 koko Norjan kuninkaaksi. Hallinto järjestettiin englantilaisen esikuvan mukaan ja kirkko asetettiin Bremenin–Hampurin arkkipiispan alaisuuteen.
Olavi kutsui maahan lähetystyöntekijöitä, rakennutti kirkkoja ja määräsi rangaistuksia niille, jotka eivät suostuneet ottamaan kastetta. Hän antoi tuhota epäjumalankuvia ja pakanallisia pyhäkköjä ja taisteli kristinuskon vastustajia vastaan. Kristinuskon leviämisen myötä rakennettiin myös sivistystä. Olavin säätämät lait pysyivät voimassa satoja vuosia. Niissä muun muassa määrättiin sunnuntait ja kirkolliset juhlapäivät vapaapäiviksi, kiellettiin avioliitot läheisten sukulaisten kesken ja varmistettiin pappien elatus.

Olavin avioliitto Ruotsin Olavi Sylikuninkaan tyttären Astridin kanssa sai sylikuninkaankin asettumaan hänen puolelleen, mutta vuodesta 1025 (1026) alkaen Tanskan kuningas Knuut Suuri sai lupauksilla ja lahjuksilla voitettua puolelleen Norjan mahtavimmat miehet samaan aikaan, kun vastarinta keskushallintoa ja Olavin usein ankaria menetelmiä kohtaan levisi. Knuut voitti Olavin englantilais-tanskalaisen laivastonsa avulla, ja Olavi joutui vuonna 1027 pakenemaan poikansa Magnuksen kanssa lankonsa Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I:n luokse Veliki Novgorodiin.
Sitten Olavi kokosi Ruotsissa ympärilleen uudet sotajoukot, joiden kanssa hän kävi taisteluun saadakseen maansa takaisin huutaen: ”Eteenpäin, Kristuksen miehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!” Hän kaatui 29.7.1030 Levangerin lähellä Stiklestadin taistelussa Knuutin joukkoja vastaan. Tarinan mukaan Olavi pyysi ennen taistelua vettä juodakseen, mutta piispan siunaamana se muuttui olueksi, jota Olavi ei halunnut paastopäivänä juoda, seuraava vesi muuttui medeksi, jota hän ei myöskään juonut, mutta kun vesi kolmannella kerralla muuttui viiniksi, Olavi joi sen piispan käskystä.

Vuoden ja viiden päivän päästä Olavin kuolemasta arkku kaivettiin ylös ja avattiin. Katsojien suureksi ihmetykseksi Olavin ruumis oli lähes samassa kunnossa kuin hautajaispäivänä. Olavi julistettiin pyhäksi ja vietiin alttarille Pyhän Klemensin kirkkoon, jonka hän oli perustanut joitain vuosia ennen kuolemaansa. Kristinuskoa voimakkaasti levittänyttä Olavia alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänestä tuli Norjan suojeluspyhä.
Pyhän Olavin reliikkejä säilytettiin Trondheimin Klemensinkirkossa, joka myöhemmin tuhoutui tulipalossa ja sen sijaintikin unohtui. Reliikit siirrettiin Trondheimiin hänen kunniakseen rakennettuun Nidarosin tuomiokirkkoon. Reformaatiokaudella kultainen Olavin pyhäinjäännöslipas vietiin Tanskaan ja pyhät reliikit tuhottiin. Suomessa Tyrvään Pyhän Olavin kirkko ja monia muita kirkkoja nimettiin keskiajalla hänen mukaansa, samoin kuin Olavinlinna Savonlinnassa.

Marraskuussa 2016 Trondheimissa löydettiin rakennustöiden yhteydessä Pyhän Klemensin kirkon rauniot. Alttaripäädyssä oli kivirakennelma, jonka päälle Olavin reliikit vuonna 1031 oli todennäköisesti asetettu. Kirkon sisältä löytyi myös pieni lähde ja sen vierestä kuppeja, joista pyhiinvaeltajat olivat juoneet lähteen vettä.

Pyhä piispa Lupus (Leu) syntyi noin vuonna 383 Toulissa ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen ja sai hyvän klas- sisen koulutuksen. Hän otti vaimokseen Pimeniolan, joka oli pyhän Arlesin piispa Hilarionin (5.5.) sisar ja pyhän Arlesin piispa Honoratuksen (16.1.) sukulainen. Kuusi vuotta avioliitossa elettyään he päättivät omistautua kokonaan Jumalan ja kirkon palvelukseen. Pimeniola meni nunnaluostariin ja Lupus pyhän Honoratuksen mai- neen houkuttelemana Lerinsin luostariin. Vuoden kuluttua Lupus kuitenkin valittiin Troyes’n piispaksi (426). Hän pysyi uskollisena luostarilupauksilleen. Piispanakin hän nukkui kovalla alustalla, piti yllään jouhipaitaa, söi ja nukkui joka toinen päivä ja auttoi köyhiä ja vangittuja.

Vuonna 429 Lupus lähti paavi Celestinus I:n ja Gallian piispo- jen toivomuksesta pyhän Germanus Auxerrelaisen (31.7.) kanssa Britanniaan torjumaan pelagiolaista harhaoppia, jonka mukaan ihminen ei tarvitse Jumalan armoa. Siellä Lupus käännytti monia sieluja oikeaan uskoon sekä kauttaan tapahtuneiden ihmeiden että innoittuneiden sanojensa avulla.

Vuonna 451 hunnien sotajoukko marssi kohti Troyes’ta. Kaupunki oli hyökkääjien armoilla, koska sillä ei ollut varuskuntaa eikä linnoitusta. Piispa kehotti kansaa rukoilemaan ja kaksinkertaisti omat kilvoituksensa. Lupus lähti piispan puvussaan papiston saattamana Attilaa vastaan ja teki tähän sellaisen vaikutuksen, että Attila pysäytti miehensä, jotka olivat jo käymässä puolustuskyvyttömien tulijoiden kimppuun. Lupus sanoi Attilalle: ”Jos sinä olet ’Jumalan ruoska’, niin kuin väität, rankaise meitä siinä määrin kuin sinua johtava Jumalan käsi sallii.” Sanat koskettivat barbaarin sydäntä, ja hän säästi kaupun- gin, mutta otti piispan panttivangiksi kulkiessaan kaupungin halki Reinille. Sitten hän kuitenkin päästi Lupuksen vapaaksi ja pyysi hänen esirukouksiaan.

Lupuksen palattua häntä epäiltiin yhteistyöstä hunnien kanssa, minkä vuoksi hän vetäytyi kahdeksi vuodeksi Lassoisvuorelle ja sitten Maconiin, missä hänen kauttaan tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Niiden ansiosta hänestä tuli niin tunnettu, että jopa alemannien kuningas salli hänen vapauttaa vankeja. Palattuaan Troyes’han Lupus näki vaivaa korjatakseen sen aineellisen ja hengellisen vahingon, jota barbaarien hyökkäys oli aiheuttanut kaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Monista hänen oppilaistaan tuli aikansa tunnetuimpia piispoja.
Pyhä Lupus antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 29. heinäkuuta vuonna 479 palveltuaan esipaimenena 52 vuotta. Clermontin piispa Sidonius Apollinariksen sanoin pyhä Lupus oli ”isien isä ja piispojen piispa”.