Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Hilarion oli Khakhulin luostarin johtaja Lounais-Georgiassa 1000-luvun alkupuolella. Hänet tunnettiin sekä hyveistään että teologisesta oppineisuudestaan. Hän kirjoitti opetuspuheita ja käänsi kirkkoisien tekstejä kreikasta georgiaksi. Hilarion oli pyhittäjä Giorgi Georgialaisen (27.6.) hengellinen isä ja antoi hänelle siunauksen ryhtyä luostarikilvoitukseen. Myöhemmin pyhittäjä Hilarion asettui Tvalin (Tulašvilin) luostariin Antiokian lähelle, missä hän nukkui pois rauhassa vuoden 1041 tienoilla.

Pyhittäjä Polikarp vihittiin munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla.¹Nimensä mukaisesti hän kasvatti paljon hengellisiä hedelmiä. Igumeni Akindinoksen kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet yksimielisesti uudeksi igumeniksi. Hyveidentäyteinen Polikarp vaali pyhittäjä Feodosilta periytyviä luostarisääntöjä ja käytäntöjä. Taitavasti ja väsymättä hän ohjasi veljiä pelastukseen. Myös monet maallikot hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa. Muutamat ylimysmiehet päättivät jättää maailman saadakseen elää luostarissa hänen alaisuudessaan.

Kiovan suuriruhtinas Rostislav (1158−1167) otti tavakseen kutsua Polikarpin ja kaksitoista munkkia lounaalle aina suuren paaston lauantaina ja sunnuntaina saadakseen kuulla heidän opetuksiaan. Lisäksi ruhtinas osallistui joka viikko pyhään ehtoolliseen katumuskyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Hän jopa pyysi Polikarpia ottamaan hänet munkiksi luostariin, mutta tämä vastasi hänelle: ”Hyvä ruhtinas, Jumala käskee sinun elää oikeamielisesti, tuomita oikein ja pitää valasi.”

Pyhä Polikarp saavutti korkean iän ja antoi henkensä Herralle vuonna 1182. Hänen kuolemansa jälkeen luolaluostarin veljestö ei saanut valituksi uutta igumenia, sillä kaikki hengelliset vanhukset pitivät parempana elää täydellisessä kuuliaisuudessa ja omistaa aikansa Jumalan mietiskelylle ja rukoukselle kuin johtaa toisia ja hajottaa mielensä moniin huoliin ja käytännön töihin. Viimein veljet kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan Jumalaa ja pyytämään, että pyhä Polikarp osoittaisi, kenet heidän tulee valita igumenikseen. Rukouksen jälkeen munkit alkoivat kuin yhdestä suusta puhua: ”Menkäämme Kiovaan siunatun pappi Vasilin luo. Tulkoon hänestä meille igumeni ja luostarin johtaja.” Niin he tekivät. Pappi Vasili lankesi maahan heidän eteensä ja tunnusti, että oli sydämessään rohjennut ajatella munkiksi vihkiytymistä, ja nyt häntä pyydettiin igumeniksi. Lopulta hän myöntyi veljestön pyyntöön ja seurasi heitä luostariin.

Pyhä lapsukainen, skeemamunkki Bogolep oli aatelisten vanhempien Jakov ja Katariina Umakovin poika. Hän syntyi vuonna 1660 ja sai kasteessa nimen Boris. Perhe muutti Moskovasta Astrahanin alueelle Tšernyj Jar -nimiseen kaupunkiin. Siellä pieni Boris sairastui ruttoon. Sitten hänen kasvoihinsa ilmestyi suomuinen ihottuma.
Pojan sairastaessa taloon poikkesi vaeltava munkki, jonka asu teki häneen vaikutuksen. Hän pyysi vanhemmiltaan, että hänelle ommeltaisiin samanlainen puku. ”Saatte nähdä, että kun minut vihitään munkiksi ja saan enkelielämän asun, paranen heti”, hän sanoi vanhemmilleen. Vanhemmat antoivat suostumuksensa ja Boris vihittiin suuren skeeman munkiksi nimellä Bogolep. Nimi on käännös kreikan nimestä Teoprepios, joka tarkoittaa Jumalalle soveliasta. Seuraavana päivänä skeemamunkki Bogolep oli täysin terve. Mutta kolmantena päivänä hän sairastui kuumetautiin ja siirtyi taivaan asuntoihin vain seitsemän vuoden ikäisenä. Hänen haudalleen rakennettiin tsasouna ja siellä tapahtui paljon ihmeitä. Kauppias Savva Tatarinov kirjoitti pyhän Bogolepin elämäkerran vuonna 1732.

Pyhä Athanasios oli kotoisin Nikaian maakunnan Kioksesta. Hän oli vaikutusvaltainen, varakas ja tunnettu mies, ja hänellä oli vaimo ja lapsia. Hän oli hyvin armelias ja eli Kristuksen käskyjen mukaisesti. Vuonna 1670 turkkilaiset määräsivät alueen kristityille ylimääräisen veron, joka oli heille ylivoimainen. Athanasios käytti vaikutusvaltaansa saadakseen myös alueen turkkilaiset auttamaan kristittyjä veronmaksussa. Turkkilaiset säikähtivät, että hän todella onnistuu suunnitelmassaan.

Athanasioksen turkkilaiset maanmiehet ottivat hänet kiinni ja veivät Konstantinopoliin visiirin eteen. Siellä he syyttivät häntä väittämällä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin. Tähän Athanasios vastasi: ”Älköön ikinä tapahtuko, oi Valtias Kristus, että kieltäisin uskoni.” Tämän jälkeen hänet heitettiin vankilaan. Siellä häntä kidutettiin julmimmilla mahdollisilla tavoilla 60 vuorokautta. Sen jälkeen häneltä kysyttiin uudelleen, onko hän valmis kääntymään muslimiksi. Hän vastasi vain: ”Kristittynä olen syntynyt, kristittynä tahdon myös kuolla.”
Tämän jälkeen Athanasios annettiin maaherran käsiin ja vietiin Parmak Kapin alueelle, missä hänen päänsä katkaistiin. Näin hän sai marttyyrikruunun ja tuli otolliseksi pääsemään taivaan valtakuntaan.

Venäjän valistajalla pyhällä Vladimirilla (15.7.) oli kaksitoista poikaa, joista Boris ja Gleb, kristillisiltä nimiltään Roman ja David, olivat nuorimmat. Heidän äitinsä oli Vladimirin kristitty vaimo, bysanttilainen prinsessa Anna. Boris ja Gleb saivat puhtaasti kristillisen kasvatuksen ilman pakanauskontojen vaikutusta, toisin kuin Vladimirin vanhemmat pojat. Nuoruudestaan asti he erottuivat veljesten joukossa lempeydellään ja hurskaudellaan. Isältään he saivat hallittavaksi Rostovin ja Muromin ruhtinaskunnat. Vanhempi veli Svjatopolk kadehti veljeksiä. Vladimirin kuoltua hän päätti raivata heidät tieltään.

Boris sai kuulla isänsä kuolemasta paluumatkalla sotaretkeltä petšenegejä¹vastaan. Kiovaa lähestyessään hän aavisti Svjatopolkin hautovan pahoja ajatuksia. Hänen sotajoukkonsa kehotti häntä valtaamaan Kiovan Svjatopolkilta, mutta Boris ei halunnut taistella vanhempaa veljeään vastaan, vaan halusi kunnioittaa häntä kuin isäänsä.

Svjatopolk sen sijaan lähetti joukon miehiään surmaamaan Boriksen. He tavoittivat hänet Altajoella. Borista oli varoitettu Svjatopolkin aikeista. Hän antoi toimittaa teltassaan ehtoopalveluksen, ja heräsi varhain aamulla laulamaan aamupalveluksen psalmeja. Svjatopolkin lähettämät murhaajat eivät tohtineet häiritä rukousta. Vasta palveluksen päätyttyä he hyökkäsivät Boriksen telttaan ja lävistivät keihäällä hänen ruumiinsa. Boriksen uskollinen palvelija unkarilainen Georgi yritti suojella isäntäänsä ja sai itse surmansa. Haavoittunut Boris pyysi murhaajilta armoa saadakseen vielä rukoilla ennen kuolemaansa. Hän kiitti Jumalaa, että oli saanut kärsiä pyhien marttyyrien tavoin. Lopuksi hän kääntyi murhaajiensa puoleen sanoen: ”Veljet, saattakaa nyt loppuun teille annettu tehtävä. Rauha veljelleni ja teille.”

Svjatopolkin miehet kietoivat henkitoreissaan olevan Boriksen telttakankaaseen ja nostivat kärryihin viedäkseen hänet Svjatopolkin luo. Svjatopolk lähetti kuitenkin käskyn surmata Boris lävistämällä hänen sydämensä keihäällä. Näin pyhä marttyyri antoi henkensä Jumalalle vuonna 1015. Hänen ruumiinsa vietiin salaa Vyšgorodiin ja haudattiin Pyhän Basileioksen kirkon luo.

Svjatopolk ei tyytynyt Boriksen murhaan, vaan päätti surmata myös nuorimman veljensä Glebin. Hän lähetti tälle sanan tulla Kiovaan. Matkalla Gleb sai tiedon Boriksen murhasta. Veneessään pienellä joella lähellä Smolenskia hän itki isänsä ja veljensä kuolemaa. Silloin Svjatopolkin lähettämät miehet soutivat hänen veneensä viereen. Gleb pyysi hyökkääjiä säästämään hänen henkensä ihmetellen, mitä pahaa hän oli tehnyt, mutta huomattuaan, ettei armoa ollut odotettavissa, hän voitti kuolemanpelkonsa ja rukoili Jumalaa ottamaan hänen sielunsa vastaan. Murhaajat käskivät Glebin kokkia leikkaamaan hänen kurkkunsa auki. Kokki teurasti isäntänsä kuin viattoman lampaan. Tämä tapahtui syyskuun 5. päivänä. Näin Gleb pääsi näkemään rakkaan veljensä, ja he molemmat saivat seppeleet, joita olivat toivoneet. Murhaajat kätkivät Glebin ruumiin kahden pölkyn väliin ja palasivat Kiovaan tekemään Svjatopolkille tiliä tapahtumista.

Jaroslav hyökkäsi tämän jälkeen Svjatopolkia vastaan ja voitti hänet lopullisesti vuonna 1019 Altajoella käydyssä taistelussa, lähellä paikkaa jossa pyhä Boris oli surmattu. Svjatopolk menetti sittemmin järkensä ja sai lisänimen ”Kurja”. Hänen veljensä Jaroslav Viisas otti Kiovan hallintaansa.

Smolenskissa muutamat paikalliset asukkaat näkivät valon loistavan Glebin haudan yllä. Kuultuaan tästä ruhtinas Jaroslav siirrätti Glebin ruumiin Vyšgorodiin Pyhän Basileioksen kirkon luo Boriksen haudan viereen. Siellä marttyyriveljesten haudalla tapahtui ihmeitä. Jaroslav rakennutti Vyšgorodiin kirkon, johon marttyyrien reliikit sijoitettiin, ja heidän muistoaan alettiin viettää Boriksen kuolinpäivänä 24. heinäkuuta. Vuonna 1072 Boriksen ja Glebin pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen kirkkoon. Tämän tapahtuman johdosta pyhien kunnioitus levisi koko Venäjän kirkkoon ja heidän juhlaansa määrättiin vietettäväksi vuosittain myös toukokuun 2. päivänä.

Pyhät Boris ja Gleb on kanonisoitu pyhinä kärsijöinä eli kärsimyksenkantajina, mikä tarkoittaa, että he eivät kärsineet marttyyrikuolemaa Kristuksen tähden vainottuina, vaan uskonveljiensä surmaamina.

Pyhä Teofilos syntyi vuoden 1617 tienoilla. 18-vuotiaana hän työskenteli merimiehenä. Kun hänen laivansa saapui Khioksen satamaan, hänellä oli jotakin erimielisyyttä kapteeninsa kanssa. Heidän riitelyään sattui kuulemaan eräs turkkilainen perämies. Tilaisuuden näin avauduttua mies ehdotti Teofilokselle, että tämä siirtyisi heidän laivaansa. Kun nuori kristitty kieltäytyi, turkkilainen meni syyttämään häntä paikallisen tuomarin eteen, että hän oli ilman lupaa käyttänyt turkkilaisten päähinettä, jonka käyttö oli sallittu ainoastaan muslimeille. Teofilos yritti vastustaa kaikkea painostusta, mutta siitä huolimatta turkkilaiset onnistuivat väkisin ympärileikkaamaan hänet. Heidän suunnitelmissaan oli lähettää hänet Konstantinopoliin lahjaksi sulttaanille.

Kun ilta tuli, Teofiloksen ryöstäjät menivät moskeijaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakeni. Hän oli piilossa kolme vuorokautta, ja hänen kapteeninsa antoi hänelle syötävää. Sitten hän meni joksikin aikaa Samokselle. Mutta kun hän palasi Khiokselle, muslimit tunnistivat hänet heti. He veivät hänet tuomarin eteen ja syyttivät häntä islamin uskosta luopumisesta. Teofilos itsekin huusi: ”Minä olen kristitty ja kristittynä tahdon myös kuolla!” Hänet heitettiin pimeään tyrmään ja kolmantena päivänä hänet vietiin uudelleen tuomarin eteen. Heti hän alkoi huutaa herjauksia islamia vastaan. Häntä alettiin lyödä ja kolmannen tutkinnon jälkeen hänelle julistettiin kuolemantuomio polttamalla.

Pyhä marttyyri juoksi iloissaan teloituspaikalle aivan kuin olisi mennyt kuninkaalliseen hääjuhlaan. Hänellä oli itsellään mukana risukimppuja rovion sytyttämiseksi. Kun hän sitten saapui Pyhän Georgioksen luostarin lähelle, siellä odottaneet turkkilaiset sytyttivät rovion aikailematta. Teofilos nousi oma-aloitteisesti sen päälle. Kiitosvirsiä laulaen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin kesäkuun 24. päivänä vuonna 1635.

Loistelias marttyyri Kristiina vaikutti Foinikian Tyroksessa keisari Septimius Severuksen hallitusaikana (193‒211). Hän on historiallinen hahmo, vaikkakin hänen elämäkertansa on myöhempien vuosisatojen legendanomaista kerrontaa. Kertomuksen mukaan Kristiina oli vaikutusvaltaisen pakanallisen kenraalin Urbanuksen tytär. Isä oli mustasukkainen tyttären kauneudesta ja sulki hänet korkeaan torniin. Siellä Kristiinalla oli lukuisia palvelijoita ja hän saattoi nauttia kaikenlaisesta ylellisyydestä. Isä sijoitti torniin myös lukuisia kauniisti koristeltuja epäjumalien patsaita, joita tytär sai palvella.

Vaikka Kristiina pysyi eristettynä ja vailla ulkonaisia kontakteja, Jumalan armo vieraili hänen luonaan ja valaisi hänen ajatuksensa. Näin hän oppi tuntemaan totuuden. Jo pelkästään terveellä järjellä hän ymmärsi, että elottomat patsaat, jotka ovat ihmiskätten tekoja, eivät voi olla jumalia. Katsellessaan ikkunasta taivaan kauneutta hän tuli siihen tulokseen, että sen harmoninen kauneus saattoi olla vain yhden ja ainoan äärettömän viisaan Luojan kätten työtä. Jumala lähetti hänen luokseen enkelinsä, joka opetti hänelle vielä selkeämmin Jumalan ja luodun maailman salaisuuksia.

Kun vanhemmat tulivat tapaamaan Kristiinaa ja pyysivät tätä kumartamaan epäjumalia, hän kieltäytyi. Hän pyysi vain valkeaa viittaa, jotta voisi se yllään uhrata hengellisiä uhreja yhdelle Jumalalle kolmessa Persoonassa. Urbanus ei ymmärtänyt, mistä Kristiina puhui, ja teetätti hänelle viitan. Kristiina alkoi rukoilla ja enkeli tuli tervehtimään häntä niin kuin Kristuksen morsianta. Ennen poistumistaan enkeli merkitsi hänet Kristuksen sinetillä. Seuraavana yönä Kristiina otti kirveen ja löi säpäleiksi kaikki tornissa olleet epäjumalien patsaat. Niistä kertyneen kullan ja hopean hän antoi jaettavaksi köyhille.

Kun Urbanus seuraavana aamuna näki, mitä oli tapahtunut, hän määräsi raivostuneena Kristiinan palvelijat mestattaviksi ja tyttärensä ruoskittavaksi. Kaksitoista sotilasta löi nuorta tyttöä, kunnes he väsyivät, mutta Kristiina pysyi vankkumattomana tunnustuksessaan. Isä antoi käskyn heittää hänet kahleissa vankilaan ja palasi sitten kotiinsa. Kristiinan äiti meni vankilaan ja yritti taivutella tytärtään, että tämä pelastaisi henkensä. Kristiina ei kuitenkaan suostunut. Kidutukset jatkuivat seuraavanakin päivänä. Vankilassa kolme enkeliä tuli hänen luokseen, toi hänelle ruokaa ja paransi hänen haavansa. Yöllä kidutuksia taas jatkettiin, mutta enkelit tulivat jälleen avuksi. He irrottivat Kristiinan kaulasta ison kiven, jonka hänen isänsä oli käskenyt antaa hänelle hänen hukuttamisekseen.

Myöhemmin yöllä Kristus itse ilmestyi Kristiinalle valoisassa pilvessä tuhansien ihanasti laulavien enkeleitten kanssa. Herra kastoi hänet omakätisesti meressä, niin kuin hän oli toivonut. Sen jälkeen Kristus luovutti hänet arkkienkeli Mikaelin hoiviin, joka palautti hänet takaisin vanhempiensa kotiin.

Nähtyään, että tytär oli selviytynyt kaikista tappoyrityksistä, Urbanus antoi käskyn, että hänet oli mestattava seuraavana päivänä. Mutta kävikin niin, että yöllä hänen itsensä oli aika antaa kurja sielunsa Jumalan tuomittavaksi. Urbanuksen tilalle tuli uusi viranomainen nimeltä Dion. Kuultuaan tapahtumista tämä kutsutti pyhän Kristiinan luokseen ja luovutti tämän ruoskittavaksi.

Kristiina pysyi horjumattomana. Dion määräsi hänen hiuksensa ajeltaviksi ja hänet itsensä kävelemään alastomana pitkin kaupungin katuja, jollei hän muuttaisi mieltään.

Myös Dion kuoli pian, ja hänen sijalleen maaherraksi tuli Julianus. Tämä sulki pyhän Kristiinan tulikuumaan uuniin. Sieltä käsin Kristiinan kuultiin laulavan viiden päivän ajan ylistyshymnejä yhdessä enkelien kanssa. Sen jälkeen maaherra käski heittää hänet kuiluun, joka oli täynnä villieläimiä ja myrkyllisiä matelijoita. Ne eivät kuitenkaan vahingoittaneet häntä. Käärmeetkin vain pyyhkivät hikeä hänen otsaltaan. Julianus oli käärmeitä julmempi, sillä hän määräsi Kristiinan rinnat leikattaviksi pois. Lopuksi kaksi sotilasta työnsi pistimensä hänen sydämeensä. Näin Kristiinasta tuli Kristuksen morsian.