Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Avraami oli yksi Sergei Radonežilaisen (25.9.) ensimmäisistä oppilaista. Hän oli iältään Sergeitä vanhempi, mutta toimitti nöyrästi kaikki saamansa tehtävät ja tuli lopulta otolliseksi saamaan pappeuden armon. Kilvoiteltuaan useita vuosia yhteis- elämäluostarissa hän pyysi vuonna 1350 pyhittäjä Sergeiltä siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen Galitšin seudulle.

Tšuhlomajärvelle saavuttuaan Avraami kiitti Jumalaa ja pyysi suojelusta Jumalanäidiltä. Laulettuaan akatistoksen Jumalanäidille hän näki ihmeellisen valon ja löysi mäen päältä puusta Hellyyden Jumalanäidin ikonin.

Jonkin ajan kuluttua Avraami ajatteli siirtyä kauemmas erämaahan. Öinen ääni kehotti häntä kuitenkin jäämään aloilleen. Kun hän teki yrityksen siirtyä viereiselle mäelle, jossa oli makeavetinen lähde, ikoni palasi selittämättömästi alkuperäiselle paikalle. Siitä Avraami ymmärsi, että hänen tuli jäädä kilvoittelemaan sinne. Galitšin ruhtinas Dimitri Feodorovitš antoi hänelle lahjoituksen luostarin rakentamiseksi.

Avraami ohjasi viisaasti veljestöään ja julisti kristinuskoa ympäristön suomensukuisille heimoille. Kun Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostari oli kasvanut ja vakiintunut, Avraami luovutti sen johdon oppilaalleen Porfirille ja vetäytyi itse autioon paikkaan noin 30 kilometrin päähän. Siellä hän antautui harjoittamaan sisäistä Jeesuksen rukousta. Hänen ympärilleen kerääntyi uusia oppilaita, joita varten hän perusti uuden luostarin Jumalansynnyttäjän vyön pyhäinjäännökseksi asettamisen kunniaksi. Tämän jälkeen Avraami hiljaisuutta etsien perusti vielä kaksi uutta Jumalansynnyttäjän luostaria, ensimmäisen Vigajoelle, jonne hän jätti johtajaksi oppilaansa Pafnutin, ja toisen noin 20 kilometrin päähän.

Perustettuaan Galitšin seudulle neljä Jumalansynnyttäjälle omistettua luostaria ja vaikutettuaan suuresti kristinuskon juurtumiseen alueelle pyhittäjä Avraami tunsi loppunsa lähestyvän. Hän luovutti viimeisen luostarinsa johdon oppilaalleen Innokentille ja vetäytyi vielä kerran yksinäisyyteen vähän matkan päähän luostarista. Hän ennusti kuolemansa puoli vuotta etukäteen ja alkoi valmistautua iäisyysmatkalle osallistumalla joka päivä pyhään ehtoolliseen. Heinäkuun 20. päivänä 1375 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Äiti Maria (Jelizaveta Skobtsova, os. Pilenko) syntyi yläluokan perheeseen Riiassa vuonna 1891. Hän vietti lapsuutensa kesät perheen maatilalla Mustanmeren rannalla ja talvet Pietarissa, missä hän osoitti jo varhain mieltymystä runouteen ja suurta kiinnostusta tätinsä salongissa käytyihin keskusteluihin. Isänsä kuoleman jälkeen teini-ikäinen Jelizaveta menetti uskonsa ja suuntautui vallankumouksellisiin aatteisiin. Hän opiskeli loistavin arvosanoin pääkaupungin Pietarin parhaissa kouluissa ja osallistui lukemattomiin yöllisiin keskustelutilaisuuksiin kirjallisuussalongeissa, joissa älymystö paransi maailmaa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Jelizaveta solmi avioliiton bolševikki Dimitri Kuzmin-Karajevin kanssa, jonka puhujanlahjat olivat hurmanneet hänet. Liitto päättyi eroon kolmen vuoden kuluttua. Sen loppupuolella Jelizavetalla oli lapsuudenmaisemissaan Mustanmeren rannalla lyhyt suhde, josta syntyi tytär Gajana. Ensimmäisenä naisena Venäjällä hän alkoi kuunnella teologian oppikursseja Pietarin hengellisessä akatemiassa.

Vallankumouksen mustien pilvien noustessa Jelizaveta liittyi vuonna 1917 sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, johon hän liitti idealistisia odotuksia. Samoihin aikoihin hän löysi uudelleen uskon Kristukseen, joskin hänen kristillisyyteensä sekoittui Venäjän kansaa koskevia messiaanisia ajatuksia. Pian hän kuitenkin joutui myöntämään, että kaikki poliittiset utopiset pyrkimykset olivat tyhjiä ja ainoastaan valmistivat tietä bolševikeille. Vuonna 1918 hän pakeni lokakuun vallankumousta seurannutta terroria perheensä maatilalle Anapaan Mustallemerelle. Siellä hänet valittiin kaupungin pormestariksi. Hän lahjoitti maatilan käytettäväksi kouluna. Sisällissodan aikana Jelizavetaa vastaan hyökättiin molemmilta puolilta. Hän joutui valkoisten vangiksi ja sotaoikeuden eteen. Hän kuitenkin puolusti itseään taitavasti ja pääsi vapaaksi. Pian tämän jälkeen hän solmi avio- liiton lakimiehensä ystävän kasakkaupseeri Daniel Skobtsovin kanssa.

Valkoarmeijan vetäytyessä Mustaltamereltä Skobtsovin pariskunta pakeni ensin Georgiaan, jossa Jelizaveta synnytti pojan Georgin (kutsumanimeltään Jura). Georgiasta he siirtyivät Konstantinopoliin ja sitten Serbiaan, jossa syntyi tytär Anastasia (1922). Epävarmat toimeentulomahdollisuudet saivat heidät tekemään päätöksen muuttaa Pariisiin, jossa monet venäläiset emigrantit yrittivät sopeutua uuteen elämään monien vaikeuksien keskellä. Daniel sai työtä taksinkuljettajana ja Jelizaveta valmisti paperinukkeja ja -kukkia.

Talvella 1925 perheen kuopus Anastasia kuoli aivokalvontulehdukseen. Menetys paljasti Jelizavetalle, miten turhaa olemassaolo oli sellaisena kuin hän oli sen siihen asti ymmärtänyt. Hän päätti ryhtyä ”äidiksi kaikille” ja lähteä kulkemaan lähimmäisenrakkauden tietä, jota ilman ”kaikki on kauheaa ja tylsää”. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta (1914) lähtien hän ryhtyi elämään askeettisesti ja rukoili kiihkeästi yrittäen pakottaa Kristuksen ilmaisemaan hänelle itsensä. Mutta vasta Pariisissa tyttärensä kuoleman jälkeen ja toisesta miehestään erottuaan Jelizaveta löysi kirkon uudelleen. Hän alkoi toimia Venäläisessä kristillisessä opiskelijaliikkeessä, joka oli perustettu vaalimaan Venäjän hengellistä perintöä emigranttinuorten parissa ja ”kirkollistamaan” elämää joka suhteessa. Jelizaveta piti mielellään puheita kokouksissa ja opintopiireissä. Hänestä tuli järjestön sihteeri, ja hän otti päämääräkseen käydä tapaamassa hajallaan eri puolilla Ranskaa asuvia venäläisiä.

Jelizaveta tunsi, että hänen kutsumuksensa oli elää köyhien ja omaisuutensa menettäneiden rinnalla. Hän huomasi, että emigranttien keskuudessa vallitsi suunnaton taloudellinen ja hengellinen ahdinko. Yrittäen olla ”kaikkea kaikille” (1. Kor. 9:22) hänestä tuli epätoivoisten uskottu, tukija ja toivonantaja. Jelizaveta kirjoitti ja teki työtä itseään säästämättä voidakseen antaa tarvitseville niin aineellista kuin hengellistä apua. Kiertävä elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, ja hän ymmärsi, että hänen apunsa oli aina osittaista ja epätäydellistä. Hän suri, ettei hänen sydämensä kyennyt antamaan suojaa koko maailmalle.

Tuntiessaan kutsumuksekseen itsensä täydellisen uhraamisen toisten pelastuksen tähden Jelizaveta uskoutui hengelliselle isälleen Sergei Bulgakoville (1871−1944) ja metropoliitta Jevlogille (Evlogy, Georgievsky, 1868−1946), jotka rohkaisivat häntä hänen aikees- saan vihkiytyä nunnaksi. Metropoliitta ryhtyi välittäjäksi saadakseen aikeelle Jelizavetan entisen miehen suostumuksen, minkä jälkeen Jelizaveta vihittiin nunnaksi Pyhän Sergein teologisen instituutin kirkossa maaliskuun 7. päivänä 1932. Hänen nimekseen tuli Maria pyhän Maria Egyptiläisen mukaan.
Metropoliitta toivoi aluksi, että uusi nunna kykenisi perustamaan perinteisen ortodoksisen luostarin, mutta joutui pian luopumaan ajatuksesta. Ollessaan kerran matkalla äiti Marian kanssa hän osoitti laajalla kädenliikkeellä ympärillä olevia peltoja ja sanoi: ”Tämä on sinun luostarisi, äiti Maria!”

Kesällä Maria teki lyhyen matkan Latvian ja Viron luostareihin, minkä jälkeen hän palasi Pariisiin vakuuttuneena siitä, että hänet oli kutsuttu toimimaan kaikkein hädänalaisimpien parissa, ”luostari- elämään kaupungissa, ihmissielun erämaassa”. Hän avasi turvakodin perheettömille naisille Villa de Saxe -kadulle Pariisin 7. kaupungin- osassa, mutta talo kävi pian ahtaaksi. Kahden vuoden kuluttua Maria siirsi turvakodin Lourmel-kadulle 15. kaupunginosaan. Outo luostari, jossa vallitsi evankeliumin mukainen boheemielämä, toivotti kaikki tervetulleeksi: työttömät, sopeutumattomat, epäonniset, kiertolaiset, rikolliset, prostituutioon ajautuneet tytöt ja naiset sekä nälkäänäkevät taiteilijat. Kaikki saivat talosta paitsi ruoan ja yösijan myös kuuntelijan sekä aina myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta.

Joka päivä aamun koittaessa äiti Maria meni kömpelöissä linttaan painuneissa kengissään keskustorille Les Halles’iin ostamaan kasviksia ruokkiakseen suojattinsa mahdollisimman halvalla. Iltaisin hän kiersi turvakodin papin kanssa kahviloissa tuodakseen toivonsäteen niille, jotka yrittivät hukuttaa yksinäisyytensä ja epätoivonsa ryyppäämiseen. Väsymyksestä ja kylmästä piittaamatta hän vietti kokonaisia päiviä syömättä ja nukkumatta. Hänellä ei ollut muuta ohjelmaa kuin voittaa pahan ylivalta rakkaudella ja ylenmääräisellä hyvyydellä. Jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle hän välitti uskonsa siihen, että vuoretkin ovat siirrettävissä. Hän nousi vastustamaan kaikkea hengellistä mukavuutta ja ritualistista hurskautta tähdentäen sen sijaan ”inhimillisen kanssakäymisen mystiikkaa”. ”Kristillisyys joko on tulta tai sitä ei ole”, hän tapasi sanoa.

Lourmel-kadun talosta kehkeytyi myös kulttuurikeskus, jossa venäläisen emigraation loistavimmat edustajat kuten isä Sergei Bulgakov ja filosofi Nikolai Berdjajev pitivät puheita ja seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Vuonna 1935 äiti Maria perusti Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön ja samannimisen lehden sekä avasi hoitokodin emigrantteja varten. Näille hankkeille hän sai kansainvälistä rahoitusta.

Äiti Maria oli aina jossakin toimessa. Vapaina hetkinä hän maalasi ikoneita ja kirjoi jumalanpalveluspukuja. Sodan aikana hän valmisti lähes viisi metriä pitkän seinävaatteen, joka kertoo profeetta Daavidin tarinan.

Toisen maailmansodan alettua äiti Maria perusti verstaan, jossa valmistettiin huopia armeijalle. Lourmel-kadun talon ruokasali muutettiin yleiseksi ruokalaksi. Natsien miehitettyä Pariisin vuonna 1940 alkoivat Venäjän juutalaisten pidätykset. Juutalaiseksi epäilty saattoi välttää vankeuden, jos pystyi todistamaan olevansa kristitty. Muutamat juutalaiset keskusteltuaan Lourmel-keskuksen papin isä Dimitri Klepininin kanssa päättivät ottaa vastaan kasteen. Muille isä Dimitri hyväntahtoisesti antoi kastetodistuksen ilman kastetta.

Vuonna 1942 miehittäjät vaativat, että kaikkien juutalaisten tuli ommella päällysvaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä noin 13 000 juutalaista pidätettiin ratsiassa ja koottiin kuin karjalauma Velodrome d’Hiverin urheilustadionille. Äiti Maria onnistui pääsemään sisään stadionille, jossa hän auttoi sairaita ja tuki epätoivoisia. Hän onnistui myös pelastamaan neljä lasta, jotka hän piilotti pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Venäjän juutalainen Elias Fondaminski oli nuorena mukana sosiaalivallankumouksellisessa liikkeessä. Hän emigroitui kymmeneksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän alkoi hitaasti lähentyä kristinuskoa. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 hän palasi Venäjälle ja osallistui politiikkaan, mutta lokakuun vallankumous ajoi hänet toistamiseen maanpakoon. Vaimoltaan perimänsä omaisuuden turvin hänestä tuli yksi venäläisen emigraation tärkeimmistä hyväntekijöistä lännessä. Elias hylkäsi entiset vallankumoukselliset ihanteensa ja vakuuttui siitä, että vain kristillinen elämännäkemys pystyisi myötävaikuttamaan Venäjän jälleenrakentumiseen kommunismin jälkeen. Hän osoitti väsymätöntä intoa valaakseen uutta rohkeutta venäläiseen emigranttinuorisoon ja älymystöön. Hän osallistui ahkerasti jumalanpalveluksiin Lourmel-kadun kirkossa, mutta tunsi lojaalisuutta juutalaista taustaansa kohtaan ja piti itseään ansiottomana ottamaan vastaan kasteen. Ranskan miehityksen jälkeen hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan palasi Pariisiin täysin tietoisena vaarasta, johon hän juutalaisena antautui.

Elias pidätettiin monien muiden venäläisten emigranttien tavoin, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Monet pidätetyistä vapautettiin nopeasti, mutta Elias juutalaisena jätettiin Compiègnen keskitysleirille. Siellä keskitysleirin kirkossa hänet kastettiin. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan vatsahaavan takia. Ystävät äiti Maria mukaan lukien laativat suunnitelman, jonka turvin Elias pääsisi pakenemaan Ranskan vapaan osan kautta Yhdysvaltoihin. Elias kuitenkin torjui ajatuksen. Venäläisen uskonnonfilosofin Georgi Fedotovin (k. 1951) kertoman mukaan Elias halusi viimeisinä päivinään elää kristittyjen kanssa ja kuolla juutalaisten kanssa. Elokuussa 1942 hänet siirrettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa hän kuoli 19.11.1942.

Juutalaiset perheet tungeksivat Lourmelin keskukseen odottaessaan pääsyä seuraavaan piilopaikkaan ja pakoreittiä vapaalle vyöhykkeelle. Keskuksen toiminta kuitenkin ilmiannettiin ja helmikuussa 1943 saksalaiset pidättivät äiti Marian 20-vuotiaan pojan Georgin. Myös isä Dimitri pidätettiin. Häntä kuulusteltiin neljä tuntia Gestapon päämajassa. Kun kuulusteleva upseeri tarjosi isä Dimitrille vapautta, jos hän lopettaisi juutalaisten avustamisen, hän näytti kaularistiään kysyen: ”Entä tämä juutalainen? Tunnetteko te Hänet?” Vastaukseksi upseeri iski isä Dimitriä kasvoihin niin kovaa, että tämä kaatui lattialle. Sama upseeri totesi, että isä Dimitri oli langettanut itselleen tuomion.

Isä Dimitri ja Georgi olivat jonkin aikaa Compiègnen keskitysleirissä verrattain vapaissa oloissa ja toimittivat päivittäin liturgian eräässä sellissä. Isä Dimitri oli pannut merkille Georgin palavan hurskauden ja valmisti häntä pappisvihkimykseen. Joulukuun 16. päivänä heidät siirrettiin yllättäen Buchenwaldin keskitysleiriin ja sieltä edelleen Doran leiriin. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja hänet todennäköisesti teloitettiin työhön kykenemättömien joukossa.

Isä Dimitri puolestaan sairastui keuhkokuumeeseen. Hänet sijoitettiin ylikansoitettuun sairastupaan, jossa sairaat makasivat lattialla jätöstensä päällä tukahduttavassa löyhkässä. Helmikuun 9. päivänä 1944 isä Dimitrin tehdessä kuolemaa eräs venäläinen vanki, joka oli värväytynyt vanginvartijaksi säilyttääkseen henkensä, tunnisti hänet papiksi, jota muutamat vangit olivat kyselleet. Hän kumartui isä Dimitrin puoleen. Nähdessään myötätuntoiset kasvot isä Dimitri pyysi, että vartija siunaisi hänet ristinmerkillä. Mitään ajattelematta mies teki, mitä häneltä pyydettiin, jolloin isä Dimitri henkäisi viimeisen kerran. Vuosien kuluttua tuo mies tunnusti synkkänä ja ahdistu- neena, että hänen mielessään kummitteli, miten hän omalla monien pampunlyöntien tahraamalla kädellään teki ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943, kun hän oli mennyt pyytämään poikansa vapauttamista. Hän oli muutaman kuukauden keskitysleirinä toimivassa Romainvillen linnakkeessa, josta hänet siirrettiin Ravensbrückin keskitysleirille noin 90 kilometriä Berliinistä pohjoiseen. Epäinhimillisissä oloissa keskitysleirin krematorioitten levittäessä kaikkialle kaameaa savuaan hän säteili ympärilleen Kristuksen rakkauden valoa, myötätuntoa ja toivoa. Ruumiinrakenteeltaan vahvana ja uhrautuvan elämän karaisemana hän kesti leirielämää muita vankeja paremmin, mutta sairastui lopulta punatautiin. Kun hänet siirrettiin viereiseen leiriin, jossa ruoka-annokset olivat niin pienet, että kuolema tuli nopeasti, hän palasi sieltäkin hengissä, mutta voimattomana.

Liittoutuneiden joukkojen edetessä kuolemantuomioita pantiin toimeen mielettömällä vauhdilla. Eräänä päivänä maaliskuussa 1945 kaksisataakuusikymmentä vankia valittiin kaasukammioon vietäväksi. Muutamien silminnäkijöiden mukaan äiti Maria otti erään naisen paikan antaakseen tälle tilaisuuden selvitä hengissä. Toisten mukaan loppuun uupunut ja vuoteenoma äiti Maria siirrettiin toiselle tuhoamisleirille. On hyvin mahdollista, että molemmat silminnäkijäkuvaukset pitävät paikkansa, sillä vankien nimenhuutoja ja kuolemaan tuomittavien erotteluja pidettiin päivittäin. Joka tapauksessa äiti Maria kuoli kaasukammiossa maaliskuun 31. päivänä 1945 ja hänen ruumiinsa heitettiin krematorioon poltettavaksi. Niin toteutui hänen lapsuutensa ennakkoaavistus, jonka hän oli monesti toistanut runoissaan ja piirustuksissaan: hän kuolisi tulessa.

Konstantinopolin patriarkaatti kanonisoi äiti Marian, tämän pojan Georgin, isä Dimitrin ja Elias Fondaminskin vuonna 2004.

Pyhä Ilia Tšavtšavadze Georgialainen syntyi vuonna 1837 hurskaaseen perheeseen Qvarelin kylässä Itä-Georgiassa. Hänen äitinsä opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan, rukoilemaan ja rakastamaan totuutta. Lapsuudestaan asti Ilia tunnettiin hurskaudestaan. Hän tunsi halua mennä luostariin, mutta antautui sitten innokkaasti opintoihin ensin Tbilisissä ja sitten Venäjällä Pietarin yliopistossa, jossa hän etsi ja tutki georgialaisia tekstejä. Hän ei kuitenkaan suorittanut tutkintoa vaan jätti opinnot kesken ja palasi Georgiaan.

Ilian sydämenasiana oli Georgian kansallinen ja kirkollinen historia sekä georgian kielen aseman kehittäminen. Hänestä tuli ihailtu runoilija, kirjailija ja kirjallisuusmies, jota arvostettiin kulttuuripiireissä. Samalla hän kuitenkin pysyi nöyränä ja hurskaana kristittynä, joka puolusti innokkaasti ortodoksisen kirkon ja ortodoksien traditioita. ”Me georgialaiset olemme perineet esi-isiltämme kolme jumalallista lahjaa: maamme, kielemme ja uskomme: jos me emme pidä huolta näistä lahjoista, mitä ansiota meillä ihmisinä on?” Ilia tapasi sanoa.

Kirjoituksissaan, tutkielmissaan ja saarnoissaan Ilia oli georgialaisten hengellinen isä ja opettaja. Pitäen oman elämänsä esikuvina pyhien elämää ja tekoja hän muistutti pappien esikuvaa, hyvää paimenta, joka on aina valmiina antamaan elämänsä lampaidensa hyväksi. Ilia katsoi, että hurskaus ja pyyteetön rakkaus ihmisiä ja omaa maata kohtaan oli olennaista ihmiselämässä, ja kirjoituksissaan hän osasi innostaa lukijoita samanlaiseen kristilliseen rakkauteen omaa maataan ja kulttuuriaan kohtaan. Kaikissa toimissaan hän osoitti oikeudenmukaisuutta ja rohkaisi ihmisiä hengelliseen kasvuun. Kun hänestä tuli hallituksen jäsen, hän ajoi kuolemanrangaistuksen lakkauttamista, Georgian itsenäisyyttä ja kirkon autokefalian palauttamista. Viimeksi mainittu toi hänelle monia vihollisia, elettiinhän Georgiassa tuolloin Venäjän vallan aikaa.

Elokuun 30. päivänä 1907, kun Ilia oli matkalla Saguramon kylään, hänet murhattiin raakalaismaisesti, ja siten hän saavutti teoksissaan ylistämiensä marttyyrien kunnian. Sosiaalidemokraattien militanttiryhmään kuuluneet murhaajat saivat hirttotuomion, mutta pyhän marttyyri Ilian leski Olga puhui heidän puolestaan nimittäen heitä ”harhaan joutuneiksi veljiksi” ja totesi, että myös hänen miehensä olisi puhunut murhaajiensa puolesta.
Pyhä Ilia oli eläessään laatinut profeetallisen runon nimeltä ”Rukous”, jossa hän ensin toivoi sielulleen lepoa taivaassa ja sydämeensä palavaa rakkautta Jumalaan, minkä jälkeen hän anoi anteeksiantoa vihollisilleen: ”Vaikka he viiltäisivät sydämeni auki, armahda heitä Herra, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Pyhä marttyyri Salome oli kotoisin Georgian Kartlista ja kilvoitteli 1200-luvulla Jerusalemissa georgialaisessa nunnaluostarissa. Persialaiset muslimit pidättivät hänet, koska hän todisti rohkeasti Kristuksesta. Ensin hän pelästyi vainoojien uhkauksia ja kääntyi islamiin, mutta jonkin ajan kuluttua hän katui erehdystään ja tunnusti julkisesti Kristuksen Jumalan Pojaksi ja maailman Vapahtajaksi. Kun persialaiset saivat tietää sen, he kiduttivat häntä julmasti ja lopulta mestasivat hänet Pyhän ristin luostarissa ja heittivät hänen ruumiinsa tuleen. Joidenkin lähteiden mukaan pyhä Salome Jerusalemilainen kärsi marttyyrikuoleman sen jälkeen, kun pyhittäjämarttyyri Luukas Jerusalemilainen oli mestattu 27.6.1273.

Pyhä profeetta Elia eli noin 800 vuotta ennen Kristusta ja oli kotoisin Gileadin Tisbestä. Hänestä kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Elia oli kuin enkeli ihmishahmossa, sillä hän sai Jumalalta voiman avata ja sulkea taivaat. Kristillisen kertomuksen mukaan Elian syntyessä hänen isänsä näki valkoisiin pukeutuneiden miesten käärivän hänet liekkikapaloihin ja antavan hänelle syötäväksi tulta, nimittäin jumalallista intoa, jonka vallassa hän viettäisi koko elämänsä. Jo lapsuudesta alkaen Elia noudatti tarkasti lain määräyksiä ja seisoi jatkuvasti Jumalan kasvojen edessä neitsyydessä, alati paastoten ja hartaasti rukoillen. Tämä teki hänen sielustaan tulisen ja samalla hänestä itsestään myös luostarielämän ennuskuvan.

Kun kuningas Ahab pääsi valtaan jakautuneen valtakunnan pohjoisosassa, hän jatkoi pahojen edeltäjiensä viitoittamalla jumalattomuuden ja turmeltuneisuuden tiellä. Vaimonsa Isebelin yllyttämänä hän vainosi profeettoja ja kaikkia muitakin, jotka pysyivät uskollisina Jumalalle, ja antautui epäjumalien Baalin ja Astarten palvontaan. Profeetta Elia meni kuninkaan luokse ja ilmoitti hänelle: ”Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, hän jota minä palvelen: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta.” (1. Kun. 17:1) Sen jälkeen hirvittävä kuivuus levisi koko maahan. Miehiä, naisia, lapsia, palvelijoita, karjaa ja villieläimiä kuoli ruoan puutteessa; lähteet kuivuivat, kasvit kuihtuivat, eikä mikään välttynyt Jumalan sallimalta nälänhädän vitsaukselta, jolla Hän toivoi saavansa Israelin kansan katumaan ja kääntymään.

Jumalan käskystä profeetta Elia lähti lampaantaljaan ja nahkavyöhön pukeutuneena Israelin kuningaskunnasta Keritinpurolle, joka oli Jordanin toisella puolen. Hän joi puron vettä, ja Herra lähetti korppeja – epäpuhtaina pidettyjä lintuja – tuomaan hänelle aamuisin ja iltaisin leipää ja lihaa. Kun puron uomakin alkoi kuivua, Jumala lähetti palvelijansa Sidonin Sarpatiin. Matkalla sinne hän näki kaikkialla kuivuuden tuhoisat seuraukset.
Elia kohtasi köyhän pakananaisen, joka oli keräämässä puita paistaakseen leipää itselleen ja pojalleen. Elia pyysi naiselta leipää, ja äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta leskivaimo leipoi profeetalle pienen leivän viimeisistä jauhoistaan ja öljystään. Hän sai viipymättä palkan vieraanvaraisuudestaan: profeetan sanan ansiosta jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt niin kauan kuin kuivuutta kesti. Kun Elia oli viipynyt jonkin aikaa lesken talossa, tämän poika kuoli, ja hädissään leskivaimo syytti Jumalan miestä onnettomuuden aiheuttamisesta. Elia vei lapsen huoneeseensa ja rukoili kolme kertaa huutaen Jumalaa avukseen. Silloin poika virkosi eloon. Tämä oli ennuskuva kuolleiden ylösnousemuksesta.

Kuivuus vaivasi maata yli kolme vuotta, ja huomattava osa väestöstä oli jo kuollut, mutta Jumala ei halunnut osoittaa armoaan ennen kuin Elia oli ymmärtänyt, että Hän ”ei tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”. (Hes. 33:11) Jumala lähetti profeetan ilmoittamaan kuningas Ahabille, että vitsaus pian päättyisi. Ahab hämmästyi nähdessään kaikkialta etsimänsä profeetan tulevan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Elia haastoi hänet kutsumaan koko Israelin kansan Karmelinvuorelle, jotta se saisi nähdä profeetan kohtaamisen Baalin 450 profeetan ja Astarten 400 profeetan kanssa, joita huonomaineinen Isebel tuki.

Kun kansa oli kokoontunut, Elia lausui heille: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” (1. Kun. 18:21) Hän käski tuoda kaksi uhrisonnia ja asettaa ne polttopuiden päälle sytyttämättä kuitenkaan tulta. Todellinen Jumala olisi se, joka sytyttäisi tulen. Hän antoi väärien profeettojen uhrata ensin. He huusivat aamusta iltaan kovalla äänellä Baalia viillellen itseään miekoilla, mutta kaikki oli turhaa. Elia pilkkasi heitä kehottaen heitä huutamaan kovempaa siltä varalta, että heidän jumalansa nukkui tai hänellä oli muita kiireitä.

Illalla profeetta Elia rakensi alttarin kahdestatoista kivestä, jotka edustivat Israelin kahtatoista heimoa, kaivoi ojan alttarin ympärille, sijoitti paloitellun sonnin alttarille polttopuiden päälle ja käski kaataa kolme kertaa vettä uhrin ja puiden päälle, niin että ojakin täyttyi. Sitten hän huusi taivaaseen ja kutsui avukseen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Heti tuli iski alas taivaasta niellen polttouhrin ja puut ja nuoli vedenkin. Katsojat heittäytyivät maahan ja huusivat: ”Herra on Jumala!” Elian käskystä he ottivat kiinni väärät profeetat, ja Elia surmasi heidät omin käsin Kisoninpurolla. Sitten hän ilmoitti Ahabille, että kuivuus oli päättymässä, ja lähti itse Karmelinvuorelle. Siellä hän kumartui maahan, painoi kasvot polviensa väliin ja alkoi rukoilla. Seitsemän kertaa hän lähetti palveluspoikansa tarkkailemaan taivaanrajaa meren suunnalla, ja seitsemännellä kerralla ilmestyi pieni pilvi, taivas tummeni ja alkoi rankkasade, joka kasteli maan läpimäräksi taivaan siunauksella.

Kun kuningatar Isebel sai tietää profeettojensa surmaamisesta, hän vihastui ja vannoi kostoa. Elia ei ollut pelännyt väärien profeettojen suuria joukkoja, mutta nyt hän pelästyi ja pakeni Beersebaan Juudan alueelle. Matkasta uupuneena hän istuutui puun alle ja pyysi Jumalaa, että saisi kuolla. Silloin enkeli ilmestyi hänelle tuoden leipää ja vettä.

Jumalallisen avun virkistämänä Elia jaksoi vaeltaa neljäkymmentä päivää Horebille, Siinainvuoren huipulle. Hän asettui luolaan, jossa Mooses oli aikoinaan piileksinyt. Siellä Jumala puhutteli häntä ja kehotti häntä seisomaan vuorella, jolloin Hän kulkisi hänen ohitseen. Tuli myrsky, mutta Herra ei ollut myrskyssä. Tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Sitä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Silloin hän kuuli Herran äänen, joka kysyi: ”Miksi olet täällä, Elia?”

Elia vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” (1. Kun. 19:14) Jumala sanoi hänelle, että oli vielä 7000 israelilaista, jotka eivät olleet polvistuneet Baalin edessä, ja kehotti Eliaa lähtemään takaisin, voitelemaan Hasaelin Syyrian kuninkaaksi ja Jehun Israelin kuninkaaksi ja valitsemaan Elisan (14.6.) seuraajakseen profeetan tehtävässä. Kun Elia löysi Elisan kyntämästä, hän heitti viittansa tämän päälle tehden hänet siten seuraajakseen.

Kuningas Ahab jatkoi huonoa elämäänsä ja surmautti jisreeliläisen Nabotin saadakseen itselleen tämän viinitarhan. Jumalan käskystä Elia meni Ahabin luo ja ilmoitti, että Ahab ja hänen vaimonsa Isebel surmattaisiin. Ahab pukeutui säkkikankaaseen, paastosi ja katui tekojaan. Silloin Herra lupasi, ettei toisi onnettomuutta vielä hänen päivinään vaan vasta hänen poikansa hallitusaikana. Kun Ahab oli kaatunut taistelussa, hänen pojastaan Ahasjasta tuli kuningas, mutta hän kuoli pian onnettomuudessa. Israelin kuninkaaksi tuli Ahasjan veli Joram, jolta Jehu anasti vallan. Jehu surmautti Isebelin, ja koirat söivät ruumiin ennen kuin se ehdittiin haudata.

Kun Elia oli palvellut profeettana viisitoista vuotta täyttäen Jumalan hänelle antaman tehtävän, hän alkoi valmistautua jättämään tämän maailman. Hän lähti yhdessä oppilaansa Elisan kanssa Gilgalista Beteliin ja sieltä Jerikoon. Jordanin rannalla Elia kietoi viittansa kokoon ja löi sillä vettä, jolloin vesi jakautui kahtia ja he pääsivät kuivin jaloin joen toiselle puolelle. Elisa pyysi saada esikoisen osuuden Elian hengen voimasta. Elia vastasi, että jos Elisa näkisi, miten hänet otetaan hänen luotaan, hän saisi toivomansa. Tuliset vaunut erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi vaunuissa taivaaseen. Elisa otti viitan, joka oli pudonnut Elian harteilta, löi sillä vettä Elian tavoin ja ylitti Jordanin kuivaa maata pitkin. Profeetanoppilaat, jotka näkivät sen, huusivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.” Elian kohottaminen taivaaseen ruumiissaan oli ennuskuva Kristuksen taivaaseen nousemisesta ja hänen viittansa laskeutuminen kuvasi Pyhän Hengen laskeutumista helluntaina.

Suurena profeettana, joka saavutti täydellisyyden huipun, Elia katsottiin arvolliseksi näkemään lihaksitulleen Jumalan kasvoista kasvoihin, kun hän Mooseksen ja kolmen apostolin kanssa todisti Kristuksen kirkastumista. (Matt. 17) Opetuslapset kysyivät Kristukselta heidän laskeutuessaan Taborinvuorelta, tulisiko Elia ennen kuolleiden ylösnousemusta. Kristus vastasi: ”Elia on jo tullut. Ihmiset vain eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle mitä tahtoivat.” Tällä Hän viittasi pyhään Johannes Edelläkävijään, joka oli lähetetty valmistamaan Hänen tuloaan Elian hengessä ja voimassa. Niin kuin Johannes oli Jumalan Pojan ensimmäisen tulemisen edelläkävijä, Elia on Hänen toisen ja kunniakkaan tulemisensa edelläkävijä.

Pyhä Elia oli syntyisin Arabiasta ja kilvoitteli munkkina Egyptissä Nitrian autiomaassa niiden veristen tapahtumien aikana, jotka johtivat Aleksandrian patriarkka Proterioksen (28.2.) marttyyrikuolemaan. Kun Egyptin luostarit alkoivat jäädä monofysiittisinä pidettyjen koptilaisten piispojen alaisuuteen, Elia siirtyi Palestiinaan Pyhän Euthymioksen lavraan ja vetäytyi kymmenen vuoden kuluttua Jerikon lähelle erakkomajaan, josta myöhemmin tuli Pyhän Elian luostari.

Pyhän Euthymios Suuren (20.1.) hautajaisissa Elia tapasi uudelleen Martyrioksen, jonka kanssa hän oli kilvoitellut askeesissa ollessaan Egyptissä, missä patriarkka Anastasios oli liittänyt heidät patriarkaatin papiston joukkoon. Martyrioksesta oli tullut Anastasioksen seuraaja Salustoksen lyhyen piispakauden jälkeen, ja Eliasta tuli Jerusalemin patriarkka vuonna 494. Ensi töikseen hän perusti patriarkan talon viereen ”Intomielisten (Spoudaioi) luostarin”, jonka kilvoittelijoiden kuuliaisuustehtävänä oli erityisesti liturgian toimittaminen Pyhän haudan kirkossa eli kreikkalaisittain Ylösnousemuksen (Anastasis) kirkossa.

Eliaa yhdisti syvä hengellinen ystävyys Sabbas Pyhitetyn (5.12.) kanssa. Elia vihki Sabbaksen lavran kirkon ja tuki Sabbasta, kun joukko munkkeja kapinoi häntä vastaan. Hän joutui allekirjoittamaan keisari Zenonin Henotikonin eli yhdistymisjulistuksen, jolla yritettiin sovitella yhteen monofysitismiä ja Khalkedonin tunnustuksen mukaista ortodoksisuutta, mutta joka aiheutti vain lisää hämmennystä. Allekirjoittamisestaan huolimatta patriarkka Elia piti tiukasti kiinni Khalkedonin synodin päätöksistä ja vastusti rohkeasti kaikenlaista painostusta keisari Anastasioksen hallituskaudella.

Vuonna 512 patriarkka Elia kutsui koolle kirkolliskokouksen ja osoitti keisarille pitkän uskontunnustuksen, mutta keskusteluja häiritsi, että erinäisten juonittelujen seurauksena syntyi epäselvyyttä siitä, mikä asiakirja oli aito ja mikä väärennys. Elia lähetti jo hyvin iäkkään Sabbas Pyhitetyn yhdessä muutamien munkkien kanssa Konstantinopoliin pyytämään, että hallitsija saisi aikaan rauhan kirkossa. Sabbas teki keisari Anastasiokseen niin myönteisen vaikutuksen, että tämä kuunteli hyväntahtoisesti hänen perustelujaan ja lakkasi joksikin aikaa painostamasta Jerusalemin patriarkkaa. Monofysiittinen Severos oli vihitty Antiokian patriarkaksi sen jälkeen, kun pyhä Flavianos II oli syösty vallasta ja karkotettu Arabian Petraan, mutta Elia kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Severosta ja jäi lähes ainoaksi Khalkedonin kirkolliskokouksen tunnustuksen puolustajaksi idässä. Lopulta keisari Anastasios antoi vuonna 516 Palestiinan kuvernöörille määräyksen erottaa patriarkka Elia virastaan ja karkottaa hänet Punaisenmeren rannalle Eilatiin.

Kaksi vuotta myöhemmin, kun Elia oli vielä maanpaossa, Sabbas Pyhittäjä ja muita arvostettuja munkkeja tuli tapaamaan häntä. Elia tuli myöhässä aterialle ja ilmoitti, että keisari Anastasios oli juuri kuollut Konstantinopolissa ja että hän itsekin astuisi pian Jumalan tuomioistuimen eteen. Kymmenen päivää myöhemmin 20.7.518 hän nukkui pois rauhassa 88 vuoden iässä. Joidenkin lähteiden mukaan samana päivänä kuoli myös Antiokian patriarkka Flavianos II, joka oli samanmielinen ortodoksisuuden puolesta taistelija.