Kirkkokalenteri

Amma Saarasta kerrotaan erämaaisien anekdoottikirjallisuudessa, kuten ”Isien paratiisi” -kirjassa. Hän kilvoitteli Egyptin erämaassa 300-luvun lopulla, mutta hänestä tiedetään vain muutamia irrallisia tapauksia. Hän sanoi näin: ”Jos rukoilisin Jumalaa, että kaikki ihmiset saisivat tiedon minusta, joutuisin olemaan kaikkien heidän oviensa edessä katumassa. Mieluummin rukoilen, että sydämeni olisi kaikkien kanssa puhdas.”

Kerran tämän pyhän naisen luo tuli kaksi tunnettua vanhusta ja erakkoa Pelusiokseksen vuorilta. Matkalla he puhelivat keskenään: ”Nöyryytetäänpä nyt tätä mummosta.” He sanoivat sitten hänelle: ”Varokin, ettet ylpisty mielessäsi ja sano: ’Katsopas vain, erakot tulevat minun luokseni, vaikka olen nainen’.” Tähän pyhittäjä Amma vastasi: ”Olen nainen luonnoltani mutta en ajatuksiltani.”

Erään kerran amma Saaran luokse tuli skiitan asukkaita ja hän tarjosi heille ruokaa, jota oli saanut jostain. Munkit jättivät syrjään hyvät ruokalajit ja söivät vain huonolaatuisia. Silloin amma Saara sanoi heille: ”Te olette todellisia skiittalaisia.” Skiitoissa on näet tarkoitus kilvoitella ankarammin kuin yhteiselämäluostareissa.

Kuolema oli aina amma Saaran silmien edessä ja hän sanoi: ”Astun jalallani tikkaille kiivetäkseni ylös, ja jo ennen kuin nousen, asetan kuoleman silmieni eteen.” Vielä hän sanoi, että on hyvä antaa almu siinäkin tapauksessa, että ihmiset sen näkisivät. Sillä vaikka se tapahtuisi ihmisten miellyttämisen tähden, se on kuitenkin mieleen myös Jumalalle.

Amma Saarasta kerrottiin, että hän kärsi kolmetoista vuotta raskaasta taistelusta haureuden henkeä vastaan. Hän ei koskaan rukoillut, että taistelu lakkaisi, vaan ennemminkin pyysi: ”Jumala, anna minulle voimia!” Kerran haureuden henki ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Saara, sinä voitit minut.” Tähän äiti Saara vastasi: ”En minä sinua voittanut vaan minun Herrani Kristus.” Kaikessa muussakin hän oli suuri kilvoittelija. Hän ei esimerkiksi kertaakaan välittänyt katsoa peilikuvaansa, vaikka asui joen partaalla 60 vuotta.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen syntyi vuoden 725 tienoilla palestiinalaisessa¹ kylässä Aškelonin lähellä. Hänen jäätyään orvoksi yhdeksänvuotiaana hänen setänsä Sakarias, Pyhän Sabbaksen luostarin lähellä asuva munkki, kasvatti hänet rakastamaan evankeliumin opettamia hyveitä. Stefanos vihittiin munkiksi ja hän oli 15 vuotta kuuliainen Sakariakselle, kunnes tämä siirtyi igumeniksi toiseen luostariin. Stefanos hoiti erilaisia kuuliaisuustehtäviä ja rukoili lakkaamatta. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän toimi kanonarkkina. Kun hän meni lauantaisin ja sunnuntaisin kirkkoon yhteisiin palveluksiin, toiset munkit kiiruhtivat tervehtimään häntä kunnioittavasti tuntien näkevänsä hänessä Jumalan enkelin, joka oli laskeutunut taivaasta.

Onnettomana näistä kunnianosoituksista ja saatuaan varoituksen turhamaisuuden vaaroista Stefanos pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen, mutta tämä ei sitä siunannut. Stefanos vetosi Jerusalemin patriarkka Teodorokseen, joka pyysikin igumenia sallimaan Stefanoksen viettää aikaa hiljaisuudessa pääsiäiseen asti. Stefanos, joka oli silloin 32-vuotias, asettui vanhaan erakkolaan lavran eteläpuolelle ja eli siellä rukouksessa demonien kiusattavana pyhän Antonioksen juhlasta suureen torstaihin asti. Hänen palattuaan luostariin suuren viikon palveluksiin häntä kiusasivat munkkien häntä kohtaan osoittamat entistä suuremmat kunnianosoitukset, ja hän palasi hetimiten erakkolaan. Matkalla suuri demonien joukko käski häntä lieventämään askeesiaan ja yritti jopa murskata hänet kiven alle. Hän vietti lopun ikänsä lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi köysiä karkottaakseen velttouden.

Kolme kertaa vuodessa Stefanos vetäytyi 40 päiväksi autiomaahan Kuolleenmeren suunnalle ottaen mukaansa vain päällään olevat vaatteet ja pienen kirveen, jolla hän leikkasi ruokana käyttämiään kasveja, sekä sauvan, jonka yläpäässä oli rautaristi. Erakkolassa ollessaan hän vältti kontakteja ihmisiin lukuun ottamatta niitä, jotka tulivat pyytämään häneltä neuvoja sielunsa pelastamiseksi. Hän seisoi jatkuvasti Jumalan edessä vastustaen urhoollisesti pimeyden valtojen hyökkäyksiä ja sai syvällistä kokemusta hengellisestä taistelusta. Jatkuvasta paastoamisesta heikentyneenäkin hän teki lukemattomia maahankumarruksia, kunnes vajosi uupuneena maahan. Eräänä päivänä, kun hän oli saavuttanut sellaisen uupumuksen tilan, hänet siirrettiin näyssä ihmisluonnon tuolle puolelle, jolloin hän täyttyi hengellisellä ilolla. Siitä alkaen hän jatkoi kilvoitteluaan ajattelematta lihan heikkoutta.

Viidentoista vuoden kuluttua Stefanos suostui ottamaan muutamia oppilaita, jotka asettuivat erakkolaan jonkin matkan päähän hänen keljastaan, ja kun hän vetäytyi autiomaahan, hän otti joitakin heistä mukaansa. Hän ohjasi heitä viisaasti tunnistaen heidän salaiset ajatuksensa silloinkin, kun he olivat kaukana hänestä, ja rohkaisi heitä taistelussa demoneja vastaan. Eräs kokenut gerasalainen munkki nimeltä Martyrios, joka jo kauan oli etsinyt hyveiden täydellisyyden saavuttanutta munkkia, tuli Stefanoksen luokse, kun tämä oli saavuttanut 53 vuoden iän vuonna 778. Stefanos antoi hänelle keljan läheltä pyhittäjä Johannes Vaikenijan (3.12.) entistä keljaa ja kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan hengellisistä asioista. Martyrioksen neuvosta hän luopui toiveestaan vetäytyä syvemmälle autiomaahan ja oli valmis ottamaan vastaan vierailijoita ollessaan keljallaan.

Stefanos oli vihitty papiksi, ja eräänä päivänä hän oli toimittamassa jumalallista liturgiaa erakkolan kappelissa. Kun hän pääsi sanoihin ”Sinun omaasi Sinun omistasi…”, Pyhän Hengen armo laskeutui pyhän pöydän ylle ja täytti alttarin sanoin kuvaamattomalla valolla ja Stefanos itsekin oli täynnä valoa. Nähdessään itsensä näin kirkastuneena hän joutui pelon valtaan oman arvottomuutensa takia ja rukoili Herraa rajoittamaan armonsa virtoja tässä elämässä ja antamaan niitä runsaammin tulevassa elämässä. Jumala kuuli hänen pyyntönsä, mutta siitä päivästä lähtien Stefanos seistessään pyhän pöydän edessä sai jumalallisia ilmestyksiä ja vastauksia vierailijoiden esittämiin ongelmiin.

Kerran Stefanos oli vetäytynyt autiomaahan muutamien munkkien kanssa, ja he jäivät yöksi lähelle Jordanin rantaa. Toisten nukkuessa Stefanos nousi, ylitti joen kävellen veden päällä ja seisoi koko yön rukouksessa kädet kohotettuina taivasta kohden kuin kaksi valosoihtua.

Stefanoksen saavutettua askeettisen kilvoittelunsa ja kyyneltensä ansiosta autuaan välinpitämättömyyden Jumala soi hänelle lahjan oivaltaa kaikkien hänen luokseen tulevien salaisuudet, ennustaa erehtymättömästi tulevia tapahtumia ja voiman tehdä ihmeitä, jotka koituivat hänen veljiensä parhaaksi. Useita kertoja Jumala teki hänet näkymättömäksi sallien hänen ohittaa rosvojoukot tai uhkaavat beduiinit näiden huomaamatta.

Eräänä päivänä hänen oppilaansa Leontios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, tuli Stefanoksen luokse häveten kertoa vanhukselle, että häntä vaivasivat Jumalaa pilkkaavat ajatukset. Stefanos kehotti Leontiosta asettamaan kätensä hänen niskalleen ja lupasi itse vastata Jumalan tuomioistuimen edessä tästä demonin lietsomasta synnistä. Hän rukoili koko yön oppilaansa puolesta, joka vapautui kokonaan kyseisistä kiusauksista.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen Vanhempi nukkui pois rauhassa 31.3.794 eukaristisen anaforan sanat huulillaan, ja hänet haudattiin pyhittäjä Johannes Vaikenijan reliikkien viereen. Häntä muistellaan myös 28.10.

Keisari Teodosioksen armeijassa palveli 300-luvun lopulla viisi miestä, Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios, jotka olivat luultavasti kotoisin Palestiinasta. Heidät kutsuttiin Konstantinopoliin keisarin palkittaviksi, ja tällä matkalla he tapasivat Salamiksen arkkipiispan, pyhän Epifanioksen (12.5., k. 403), jonka opetus kosketti heitä, ja he päättivät ryhtyä kilvoittelemaan munkkeina.

Käytyään kunnioittamassa seitsemän marttyyrinuorukaisen (4.8.) hautaa Efesoksessa he lähtivät purjehtimaan kohti Kyprosta ja vetäytyivät siellä vuoriseudulle noin viidentoista kilometrin päähän Tamassoksesta. He perustivat askeettisen kilvoittelupaikkansa kahteen luolaan Koronean vuoren huipulle ja saivat lähteen puhkeamaan rukoustensa avulla.

Kilvoiteltuaan hyveissä monia vuosia pyhittäjät Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios nukkuivat pois rauhassa, mutta heidän kuolinajastaan ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Heidän Kyproksen eri kirkoissa säilytettävien maatumattomien reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja yhä vieläkin ne levittävät jumalallista suosiota pyhiinvaeltajille.

Golindukht, ”Golinin tytär”, syntyi Persiassa¹ ylhäiseen maagien sukuun ja hänet naitettiin intomieliselle mazdalaisuskonnon kannattajalle kuningas Khosraun hallituskaudella (531–578). Vaikka Golindukht noudatti samaa uskontoa kuin miehensäkin, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä auringon ja tulen palvomiseen ja toivoi kaikesta sydämestään löytävänsä puhtaan, todellisen uskonnon. Hänen elämänsä muutti ilmestys, joka kesti kolme päivää. Enkeli näytti hänelle pimeän, palavan paikan, jossa hänen epäjumalia palvovat esi-isänsä kärsivät rangaistusta, ja sitten toisen kirkkaasti valaistun paikan, jossa suuret joukot valittuja iloitsivat ja tanssivat kehissä. Golindukht halusi mennä heidän joukkoonsa, mutta enkeli esti häntä ja sanoi, että vain Kristuksen pyhän kasteen saaneet voivat mennä sisälle.

Uskon liekin sytyttyä Golindukhtin sydämessä hän päätti tulla kristityksi ja rukoili Jumalaa näyttämään hänelle tien. Hän oli lähtevinään käymään vanhempiensa luona, mutta ottikin sen sijaan opetusta kristinuskossa. Hänet kastettiin ja hän sai kristilliseksi nimekseen Maria.

Kotiin palattuaan uusi kristitty halusi elää uskonsa todeksi ja katkaisi avioyhteyden miehensä kanssa. Aviomies ei ymmärtänyt vaimonsa kutsumusta hengelliseen elämään vaan yritti kaikin keinoin saada Golindukhtin luopumaan uskosta Kristukseen ja palaamaan lihan iloihin. Kun se ei onnistunut, hän suuttui ja antoi hänet ilmi luopiona. Kuningas Khosrau lähetti hovista korkea-arvoisen henkilön Golindukhtin luokse ja lupasi, että kuningas ottaisi hänet yhdeksi vaimoistaan, jos hän luopuisi kristinuskosta. Golindukht vastasi: ”Minun puolisoni on ikuinen Kuningas, ja sinä tarjoat minulle liittoa kuolevaisen kanssa!” Kuningas määräsi hänet vankeuteen Bet Huzajeen Unohduksen linnoitukseen, joka oli saanut tämän nimen siksi, että sinne tuomittujen ei katsottu enää olevan elävien joukossa eikä heidän nimeään saanut kuolemantuomion uhalla enää mainita. Golindukht istui vankilassa 18 vuotta ja tapasi siellä muita kristittyjä, joilta hän oppi syyriankielisen Psalttarin ja muita pyhiä kirjoituksia, ja käännytti itse monia pakanoita kristinuskoon. Kun kuningas kuuli siitä, hän antoi kiduttaa häntä julmasti.

Khosraun kuoleman jälkeen hänen poikansa Hormizd IV (579– 590) haetutti Golindukhtin vankilasta ja luovutti hänet kiduttajille, jotka käyttivät kaikki demonisen mielikuvituksensa keinot häntä kiduttaessaan. Golindukht pysyi lujana toistuvissa kidutuksissa, ja jumalallinen armo paransi ihmeellisesti hänen haavansa. Hänet suljettiin säkkiin, joka oli täynnä palavia kekäleitä, mutta hän tunsi olevansa kuin valon täyttämässä, tuoksuvassa hääkammiossa.
Legendan mukaan Golindukht heitettiin kaivantoon, jossa asuva lohikäärme sai kaikki lähelle tulleet kauhun valtaan. Golindukht eli kaivannossa neljä kuukautta, joiden aikana hirviö tuli niin kesyksi, että nukkui nojaten hänen polviinsa kuin karitsa. Enkeli teki ristinmerkin Golindukhtin suun edessä, jonka jälkeen häntä eivät enää vaivanneet nälkä eikä jano, vaan hän söi vain joka kymmenes päivä. Epäjumalien palvelijat nostivat hänet kaivannosta, ja piittaamatta ihmeestä luovuttivat hänet huonomaineiseen paikkaan tahratakseen hänen siveytensä. Golindukht muuttui kuitenkin näkymättömäksi joka kerran, kun joku miehistä astui huoneeseen.

Lopulta persialaiset olivat varmoja siitä, että hän oli velho. He tuomitsivat hänet maanpakoon ja lähettivät hänet matkaan tuomittujen saattueessa rautainen kahle lukittuna hänen kaulansa ympärille. Enkeli ilmestyi vartijalle ja käski hänen irrottaa kahleen, mutta vartija pelkäsi joutuvansa itse mestattavaksi, jos hän tekisi sen, joten enkeli irrotti kahleen rikkomatta sinettiä ja ojensi sen sotilaalle käskien hänen viedä sen kuninkaalle todisteena siitä, että Golindukht oli mestattu.

Nisibiksen tiellä Golindukht suri sitä, että hänen ei ollut sallittu kärsiä marttyyrikuolemaa, jolloin enkeli ilmestyi taas hänen vierelleen ja sipaisi kevyesti hänen kaulaansa miekalla. Verta tirskahti Golindukhtin vaatteille, joiden välityksellä monet parantuivat. Saavuttuaan Nisibikseen hän sai monia kääntymään kristinuskoon.

Lopulta kuningas Hormizd IV sai surmansa poikansa Khosrau II:n kädestä vuonna 590. Khosrau vapautti edellisen hallituksen vangit, mutta pian hänet syrjäytti Bahram VI. Khosrau etsi turvaa Itä-Rooman keisari Maurikiokselta ja jopa lupasi tälle kääntyvänsä kristityksi. Golindukht, jota oli ruvettu kunnioittamaan ”elävänä marttyyrina”, kutsuttiin liittymään hänen seurueeseensa.

Tehtyään pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle Golindukht lähti Hierapolikseen odottamaan Khosrauta, joka oli mennyt pyhän Sergioksen hautakappeliin Rosafaan palauttamaan kultaista ristiä, jonka Khosraun isä oli ottanut ryöstäessään pyhäkön. Melitinen piispa pyhä Dometianos (10.1.) ja Antiokian arkkipiispa Gregorios, jotka olivat tulleet opettamaan kuninkaalle kristinoppia, tapasivat Golindukhtin ja saivat tietää hänen urheista kilvoituksistaan. Piispojen välityksellä Persian kuningas sai aikaan rauhansopimuksen keisari Maurikioksen kanssa, joka lähetti armeijan palauttaakseen Khosraun valtaistuimelle. Khosrau osoitti kiitollisuuttaan luovuttamalla Martyropoliksen (Rosafa) kaupungin ja Daran linnoituksen roomalaisille. Dometianos pyysi Golindukhtia menemään Konstantinopoliin esittäytymään keisarille, mutta tämä kieltäytyi selittäen, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän lähti pyhän Sergios Sargatonilaisen kappeliin Nisibiksen ja Daran välillä. Saavuttuaan sinne pyhä Golindukht, kristilliseltä nimeltään Maria, rukoili viimeisen kerran Jumalaa ja nukkui pois rauhassa 13.7.591.

Alexander Schmorell syntyi Venäjällä Orenburgissa vuonna 1917. Hänen isänsä oli Venäjän saksalainen ja äitinsä venäläinen. Alexander kastettiin ortodoksiseen uskoon. Alexanderin äiti kuoli pojan ollessa vasta vuoden ikäinen. Isä solmi uuden avioliiton saksalaisen naisen kanssa, joka Alexanderin isän tavoin oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Venäjällä, ja perheeseen syntyi vielä kaksi lasta.

Ulkomaalaisten tilanne Venäjällä muuttui kommunistisen vallankumouksen myötä koko ajan vaarallisemmaksi. Maa ajautui sisällissotaan bolševikkien yrittäessä ulottaa valtansa kaupungeista koko maahan. Kukaan Schmorellin perheestä ei pohjimmiltaan halunnut lähteä Venäjältä, mutta vuonna 1921 he lopulta päättivät muuttaa Saksaan. Heillä oli onnea, sillä he pääsivät viimeisten joukossa pakenemaan Neuvostoliitosta ennen rajan lopullista sulkeutumista. Perheen mukana Saksaan muutti Alexanderin venäläinen lastenhoitaja Feodosia Lapšina. Hän ei koskaan oppinut kunnolla saksaa, minkä ansiosta Alexander ja hänen sisarpuolensa varttuivat täysin kaksikielisiksi. Rouva Lapšinan ansiosta Alexander myös pysyi ortodoksina, vaikka hänen isänsä oli protestantti ja äitipuoli ja sisarukset roomalaiskatolisia. Hänestä tuli Münchenin ortodoksisen seurakunnan aktiivinen jäsen.

Alexander opiskeli Münchenin reaalilyseossa, jossa hän tutustui Christoph Probstiin. Heistä tuli läheisiä ystäviä, ja vuonna 1940 Alexander oli bestmanina Christophin häissä ja parin vuoden kuluttua hänestä tuli Christophin toisen pojan kummi.

Alexanderia kiinnostivat kuvataiteet, musiikki ja filosofia, mutta isänsä toivomuksesta hän opiskeli lääketiedettä ensin Hampurissa ja sitten Münchenissä. Hän myös kuului natsiarmeijan lääketieteenopiskelijoiden komppaniaan. Hän ei pitänyt natsiaatteesta eikä sen rotuopista, sillä hän tunsi itse olevansa hengeltään enemmän venäläinen kuin saksalainen. Kun hänet otettiin sotaväkeen, hän kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Hitlerille. Suurpiirteinen esimiesupseeri tyytyi tähän eikä kieltäytymisestä koitunut Alexanderille ikävyyksiä.

Alexander osallistui Itävallan Saksaan liittämiseen ja palveli jonkin aikaa Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi toisille, ettei hän koskaan ampuisi venäläisiä veljiään kohti, jos asiat etenisivät siihen pisteeseen. Yhtä lailla kuin natsiaatetta hän vastusti kommunismia. Joskus hän puhui lähtevänsä Saksasta Venäjälle, mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei voisi koskaan ampua saksalaisiakaan.

Syksyllä 1940 Alexander tapasi Hans Schollin, joka oli samassa opiskelijakomppaniassa hänen kanssaan. He ystävystyivät ja Hans alkoi käydä Schmorellien kotona kirjallisuusilloissa, joita Alexander järjesti silloin tällöin. Alexander kävi iltaisin myös taidekurssilla ja tutustui siellä Lilo Ramdohriin, jonka luona hän alkoi vierailla. He kertoivat Lilon naapureille, että Alexander oli hänen serkkunsa, etteivät he ihmettelisi, miksi hänellä oli avain naimisissa olevan naisen asuntoon. Vuonna 1941 kansan parissa alkoi kiertää roomalaiskatolisen piispa Clemens Galenin saarnoja, joissa hän tuomitsi natsien tekemät invalidien armomurhat. Alexander tiedusteli Lilolta mahdollisuutta hankkia monistuskone, ja Lilo arvasi että hänellä oli jotakin mielessään.

Nuoret perustivat Valkoiseksi ruusuksi kutsumansa väkivallattoman vastarintaliikkeen. Alkukesällä 1942 Alexander ja Hans, Hansin sisko Sophie sekä muutamat muut kirjoittivat ja levittivät neljä ensimmäistä lentolehtistä, joissa he kehottivat saksalaisia vastarintaan fasismia vastaan. Heinäkuussa heidät lähetettiin yhdessä Willi Grafin ja muutamien muiden liikkeeseen kuuluvien nuorten kanssa kolmeksi kuukaudeksi itärintamalle Venäjälle ennen kuin he saisivat jatkaa opintojaan yliopistossa. Alexanderille se oli eräänlainen kotiinpaluu. Viimeinkin hän pääsi maahan, johon hän eniten tunsi kuuluvansa. Hänen kauttaan Venäjä alkoi elää toisillekin. Alexander tosin sairastui syyskuussa ja joutui olemaan suuren osan ajasta levossa. Rintamakomennuksen jälkeen he jatkoivat lehtisten levittämistä Münchenin ja Hampurin yliopistoissa ja niiden postittamista opettajille ja tutkijoille. Alexander ja Willi Graf kirjoittelivat öisin talojen seiniin iskulauseita ”Alas Hitler” ja ”Vapaus”.

Helmikuussa 1943 Hans ja Sophie Scholl pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Alexanderilla ja Willillä oli pakosuunnitelma valmiina. Heidän oli määrä tavata Starnbergin rautatieasemalla Ylä-Baijerissa, mutta Willi ei koskaan selviytynyt sinne asti. Hänet pidätettiin samana iltana kuin Hans ja Sophie. Alexander onnistui Lilon ja bulgarialaisen ystävänsä Nikolai Hamasaspianin avulla väärentämään tämän passin ja yritti paeta Sveitsiin, mutta matka osoittautui liian vaikeaksi ja hän joutui palaamaan Müncheniin. Hän etsi apua ystävältään Marie-Luiselta, joka oli raskaana. Alexanderin etsintäkuulutuksia ja kuvia oli kuitenkin jo levitetty kaikkialle ja monet olivat nähneet hänen tulevan. Pelastaakseen syntymättömän lapsensa Marie-Luise joutui ilmiantamaan Alexanderin 24. helmikuuta 1943.

Alexander tuotiin oikeuden eteen Valkoisen ruusun jäseniä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä yhdessä professori Kurt Huberin ja Willi Grafin kanssa. Heidät tuomittiin kuolemaan ja kaikki valitusmahdollisuudet tuomiosta evättiin.

Alexander Schmorell mestattiin heinäkuun 13. päivänä 1943. Hänen lakimiehensä oli viettänyt hänen kanssaan jonkin aikaa ennen mestausta ja Alexander oli halunnut hänen kertovan Marie-Luiselle, että oli antanut tälle kaiken anteeksi. Hänen viimeiset sanansa hänen jäähyväiskirjeessään vanhemmilleen olivat: ”Älkää koskaan unohtako Jumalaa!”

Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi marttyyri Alexander Müncheniläisen vuonna 2012.

”Jumalan ylienkeli Gabriel, Sinä osoittauduit jumalalliseksi sodanjohtajaksi ja palvelijaksi. Jumalan kirkkauden ja säteilyn valistamana sinä olet tullut niistä osallisuuden kautta toiseksi valkeudeksi. Sinä valistat maanpiirin säteillen Hänen kunniansa ihanuutta.”

”Enkeleistä ensimmäinen Gabriel, kuulu on kunniasi ja ihmeellinen voimasi, jumalallinen armosi, ihana hahmosi, tulinen muotosi, asemasi ylhäinen ja korkea, säteilysi aineetonta, ja parempaan pyrkiminen on tehnyt sinulle mahdottomaksi kääntyä huonompaan.”

Aamupalveluksen ylienkelin kanonin stikiiroissa pyhittäjä Joosef Hymnografi (812–886) muistuttaa ylienkeli Gabrielin tunnetuimmista ilmestymisistä. Ylienkeli Gabriel oli se, joka neuvoi profeetta Danielia paljastaen hänelle tuntemattomia asioita. (Dan. 8:16, 9:21–22) Hän myös ilmoitti Sakariakselle tämän toimittaessa suitsutusuhria Johannes Edelläkävijän syntymän ja teki hänet mykäksi, kun hän ei uskonut ennustusta. Ja lopulta juuri hänelle uskottiin se suuri salaisuus, että neitsyt synnyttää ja Jumalan Sana tulee lihaksi. (Luuk. 1: 11–20, 28–38)

Pyhittäjä Joosef kuvailee, kuinka ylienkeli Gabriel pitää kädessään ylen kirkasta valtikkaa ja käy halki kaiken maan alati täyttäen Herran tahtoa. Hän pyytää ylienkeliä pysäyttämään raakalaisten hirveän aallokon, tekemään lopun kirkon hajaannuksesta ja antamaan ylistystä veisaaville vapahduksen rikkomuksistaan.

Kirkko muistelee ylienkeli Gabrielia 8.11., jolloin vietetään ylienkelien Mikaelin, Gabrielin, Rafaelin ja muiden ruumiittomien voimien – serafien, kerubien, valtaistuinten, valtojen, voimien, herrauksien, hallituksien, ylienkelien ja enkelien – synaksis-juhlaa. Ylienkeli Gabrielilla on myös oma juhlansa 26.3., jolloin häntä muistellaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sanoin kuvaamattoman lihaksitulemisen salaisuuden välittäjänä. Tätä juhlaa alettiin viettää 800-luvulla. Lisäksi on vielä Jumalansynnyttäjän juhla ylienkeli Gabrielin laulaman ”Totisesti on kohtuullista” -veisun kunniaksi 11.6.

Pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) kertoo, ettei ole perusteellisesti asiaa tutkittuaankaan saanut selville, mistä syystä ylienkeli Gabrielilla on juhlapäivänsä myös 13.7. Erään teorian mukaan maaliskuun synaksis siirrettiin heinäkuulle, jotta sitä voitaisiin viettää juhlavammin kuin suuren paaston aikana – mutta tämä ei kerro, miksi päivämäärä on nimenomaan 13.7. Toinen mahdollisuus on, että kyseessä on Konstantinopolissa 1600-luvulla perustetun ylienkeli Gabrielin kirkon juhla, joka levisi koko kirkkoon. Kolmas vaihtoehto on jossain tapahtunut ylienkelin tekemä ihme, jonka muistoa vietettiin ensin paikallisesti ja sittemmin juhlapäivä levisi laajemmalle. Tätä tukee ajatus siitä, että heinäkuun 13. juhlan yhteydessä muistellaan kaikkia ylienkeli Gabrielin kaikkialla tekemiä ihmeitä.