Kirkkokalenteri

Edellinen viikko

vko 28|2024

ma 8.7. ti 9.7. ke 10.7. to 11.7. pe 12.7. la 13.7. su 14.7.

Seuraava viikko

Sm. Eufemia, † 304
Ap. v. Olga Venäläinen, † 969
Pt. Sofroni (Saharov), Essexiläinen, † 1993
6. sävelmä

Nimipäivä: Helga, Helka, Oili, Olga

Epistola 11.7.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Päivän epistola

1 Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta. 2 Kiitän teitä siitä, että aina muistatte ja noudatatte niitä opetuksia, jotka olen välittänyt teille. 3 Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. 4 Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. 5 Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. 6 Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. 7 Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa.

1 Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! 2 Hänhän sanoo: — Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. 3 Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. 4 Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, 5 ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. 6 Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, 7 totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. 8 Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. 9 Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, 10 murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.

Evankeliumi 11.7.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Siihen aikaan 36 eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. 37 Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. 38 Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. 39 Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” 40 Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” ”Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi. 41 ”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. ”He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. 42 Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” 43 Simon vastasi: ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Aivan oikein”, sanoi Jeesus. 44 Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: ”Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. 45 Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. 46 Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. 47 Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” 48 Ja hän sanoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.” 49 Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” 50 Mutta Jeesus sanoi naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.”

Päivän evankeliumi

24 Herra sanoi opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. 25 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. 26 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? 27 Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan. 28 Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan valtakuntansa kuninkaana.”

Päivän synaksario 11.7.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Pyhä Kyrillos (Papadopoulos) syntyi vuonna 1748 Marpissan kylässä Paroksen saarella. Hän lähti kotisaareltaan opiskelemaan Athosvuorella toimivaan Athoniaksen kouluun. Siellä hänen opettajanaan oli pyhä Athanasios Paroslainen (24.6.). Kyrillos vihkiytyi munkiksi ja toimi monta vuotta Athoniaksen koulussa opettajana. Hän oli läheisessä yhteydessä monien Pyhän vuoren hesykastimunkkien kanssa.

Tieto Kyrilloksen hurskaasta elämästä ja oppineisuudesta kiiri myös ekumeenisen patriarkan korviin, joka nimitti hänet Aigeianmeren alueen saarnaajapapiksi. Jäljitellen pyhän Kosmas Aitolialaisen (24.8.) esimerkkiä Kyrillos heti uudelle paikkakunnalle saavuttuaan pystytti suuren puisen ristin paikkaan, jossa aikoi opettaa. Hän käytti puheissaan yksinkertaista ja voimakasta kieltä, painotti katumuksen tarpeellisuutta ja evankeliumin opetuksiin sitoutumista. Paitsi erinomainen puhuja hän oli myös lahjakas opettaja ja syvähenkinen rippi-isä. Pyhä into siivitti häntä samalla tavoin kuin Johannes Kastajaa ja profeetta Eliaa, eikä hän kaihtanut tarpeen vaatiessa nuhtelemasta paikallisia piispoja ja vallanpitäjiä. Koko toimintansa ajan hän sai usein uhkauksia ja joutui pahoinpidellyksi. Turkkilaiset vallanpitäjät yrittivät useamman kerran tappaa hänet siinä kuitenkaan onnistumatta.

Taisteltuaan kauan uskon totuuden puolesta Kyrillos palasi kotisaarelleen Parokselle. Siellä hän asui ensin Pyhän Antonioksen luostarissa muiden samanmielisten munkkien kanssa. He olivat kaikki niin sanottuja kollybadeja (Κολλυβάδες), jotka olivat omistautuneet puolustamaan vanhoja unohtuneita kirkollisia traditioita, muun muassa usein tapahtuvaa osallistumista pyhään ehtoolliseen sekä sitä, että vainajien muistopalveluksia ei kuulu toimittaa sunnuntaisin. Erimielisyyksien seurauksena kollybadit karkotettiin Athosvuorelta, jonka jälkeen he perustivat luostariyhteisöjä muun muassa Kreikan saarille. Pian heidän korostuksensa kuitenkin todettiin aiheellisiksi ja ne palautettiin ortodoksisen kirkon yleiseen käytäntöön. Myöhemmin Kyrillos perusti saarelle metsän keskelle Langadaksen pyhän Georgioksen ja Kristuksen kirkastumisen pienen luostarin.

Opetustaidon lisäksi Jumala soi Kyrillokselle myös parantamisen lahjan ja ihmeiden tekemisen armon. Hänen uskonsa oli niin suuri, että hän pystyi puhkaisemaan luostariinsa vesilähteen vain lyömällä kalliota sauvallaan.

Pyhä Kyrillos veti puoleensa uskovia, jotka tahtoivat hänet rippi-isäkseen. Hänen vaikutuksestaan isä Filoteos (Georgiu), johon hän oli tutustunut Athoksella, asettui myös Parokselle. Siellä tämä jälleenrakensi historiallisen Longovardan luostarin.

Pyhittäjä Kyrillos siirtyi Herransa luo 85-vuotiaana vuonna 1833. Paroslaiset kutsuvat hänen ja isä Filoteoksen vuosikymmeniä saarensa kulta-ajaksi.

Pyhä Nektarios syntyi Bourlan (nykykreikaksi Vurla) pikku- kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta noin vuonna 1800 ja sai nimekseen Nikolaos. Hänen isänsä oli kuollut varhain ja hän eli köyhyydessä yhdessä äitinsä kanssa. 17-vuotiaana hän pestautui erään turkkilaisen palvelukseen huolehtimaan hänen kameleistaan. Kulkutauti alkoi raivota seudulla, ja kaikki kaupungin asukkaat hajaantuivat maaseudulle tautia pakoon. Nikolaos seurasi isäntäväkeään. Turkkilaiset alkoivat levittää huhuja, että kaikki kristityt olivat kuolleet tautiin. Nikolaos kuuden muun nuoren kristityn pojan kanssa uskoi näitä huhuja ja kaikessa yksinkertaisuudessaan päätti kääntyä islamiin.
Jonkin päivän kuluttua Nikolaos sai kuitenkin kuulla, että hänen äitinsä oli elossa. Turkkilaisissa vaatteissaan hän riensi tapaamaan tätä. Kun äiti näki hänet turkkilaisasussa, hän alkoi huutaa: ”Mitä sinulla on päälläsi? Tiehesi täältä, minä en enää tunnusta sinua lapsekseni. Minä synnytin kristityn, en turkkilaista!” Omantunnonsoimaukset alkoivat ahdistaa Nikolaosta, kuoleman suru painoi hänen mieltään. Hän lähti Smyrnaan ja siellä yksi hänen sedistään, joka oli merimies, antoi hänelle eurooppalaiset vaatteet ja pani hänet Konstantinopoliin menevään laivaan. Hän kehotti nuorukaista jatkamaan matkaansa Venäjälle. Siellä hän voisi katua ja päästä takaisin kirkon yhteyteen.

Nuorukainen meni ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä Valakiaan (nykyisen Romanian aluetta), niin kuin jotkut olivat häntä neuvoneet. Hän ei kuitenkaan löytänyt sieltä rauhaa sielulleen ja palasi Smyrnaan. Siellä hän avasi sielunsa athosvuorelaiselle rippi-isälle ja kertoi tälle kaikki syntinsä aina lapsuudesta lähtien. Rippi-isän kehotuksesta hän siirtyi itsekin Athokselle. Hänen tuttavansa munkki Daniel kutsui hänet luokseen Pyhän Annan skiittaan, itki yhdessä hänen kanssaan hänen harhaantumistaan ja ehdotti, että hän jäisi skiittaan. Aluksi muut munkit vastustivat, mutta Nikolaoksen esimerkillinen käyttäytyminen rauhoitti heidät. Pian hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Nektarios. Joka päivä hän antautui vapaaehtoiseen marttyyriuteen: hän paastosi, valvoi rukouksessa, vuodatti jatkuvasti kyyneleitä. Toiset munkit ihailivat hänen kilvoitustaan.

Jonkin ajan kuluttua saatuaan hengellisten isiensä siunauksen Nektarios, joka oli tuolloin 22-vuotias, lähti Athosvuorelta. Mukanaan hänellä oli munkki Daniel, joka oli päättänyt hinnalla millä hyvänsä auttaa häntä saavuttamaan haluamansa lopputulos.

He vaelsivat monissa turkkilaisten asuttamissa paikoissa ja saapuivat Konstantinopoliin. He eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta tunnustaa oikeata uskoa. Lopulta he saapuivat kotipaikkaansa Bourlaan. Nektarioksen sukulaiset ja ystävät pelkäsivät turkkilaisten reaktioita ja tahtoivat ajaa heidät pois. Rauhoittaakseen heitä Nektarios pukeutui turkkilaisen asuun ja kulki siinä aina muslimien bairamjuhlaan saakka.

Vietettyään koko yön rukouksessa Nektarios astui paikallisen tuomarin eteen ja kertoi tälle koko elämäntarinansa. Hän selitti tulleensa petetyksi ja tahtoi nyt palata isiensä uskoon. Hän heitti turkkilaisen fetsi-päähineensä maahan ja ilmoitti tahtovansa kuolla kristittynä. Tuomari tahtoi kuitenkin pelastaa hänen henkensä ja selitti, ettei Nektarios pystyisi kestämään kidutuksia. Mutta Nektarios vastasi, että hän oli tullut tuomarin eteen nimenomaan kuollakseen Kristuksen tähden.

Tämän jälkeen Nektariokselle annettiin vielä harkinta-aikaa. Seuraavana päivänä hän palasi tuomioistuimen eteen vielä entistäkin palavampana vakaumuksessaan. Hänet annettiin maaherran edustajan haltuun ja tämä pani hänet vankilaan. Hän oli siellä jalkapuussa viisi päivää. Rukoillen kyynelin Herraa ja Jumalanäitiä täyttämään hänen toiveensa hän torjui kaikki houkutukset kääntyä jälleen maailman iloihin.

Kun itse maaherra palasi, Nektarios vietiin hänen eteensä, ja jälleen hän osoitti samaa urhoollisuutta kuin aikaisemminkin. Hänet pantiin takaisin vankilaan, jonne papit onnistuivat viemään hänelle pyhän ehtoollisen, samalla kun kristityt rukoilivat hänelle rohkeutta. Näin kuolemattomuuden lääkkeen saatuaan Nektarios kesti kidutuksen silmää räpäyttämättä. Ollessaan vielä viimeisen kerran tuomarin edessä hän luki ääneen uskontunnustuksen ja otti sitten iloiten vastaan päätöksen kuolemantuomiosta. Mestauspaikalla hän polvistui omasta aloitteestaan, mutta pyövelin isku ei osunut ja ainoastaan hipaisi hänen niskaansa. Kun pyöveli pysyi mykkänä ja aivan kuin halvaantuneena, Nektarios huusi hänelle turkiksi: ”Mitä odotat? Etkö voi iskeä minua?” Silloin toinen pyöveli juoksi esiin, tönäisi pyhän maahan ja katkaisi hänen päänsä. Tämä tapahtui 11.6.1820.

Läsnä olevien kristittyjen käskettiin heittää Nektarioksen ruumis kuivaan kaivoon ja peittää kaivo kivillä. Muutamia vuosia myöhemmin Danielin onnistui kuitenkin löytää osa hänen kallisarvoisista reliikeistään. Hän vei ne Athosvuorelle. Myös pyhän Nektarioksen äiti, joka oli saanut aikaan poikansa kääntymyksen, piti itsellään poikansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen, maallikkonimeltään Sergei Simeonovitš Saharov, syntyi 22.9.1896 Moskovassa vauraaseen kauppiasperheeseen. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodoksikristittyjä, joilla oli tapana lukea kodissaan kirkon päivittäiset aamu- ja iltarukoukset yhdessä kahdeksan lapsensa kanssa. Näin nuori Sergei tottui rukoukseen pienestä pitäen. Jo elämänsä varhaisvuosina hän saattoi viettää rukouksessa yksinkin huomattavan pitkiä aikoja. Ei liene sattuma, että hänen ensimmäinen kokemuksensa luomattomasta valosta liittyy juuri lapsuuteen. Sitä paitsi Sergei oli hyvin taiteellinen ja opiskeli kahdessa taidekoulussa. Sen jälkeen hän omistautui suurella antaumuksella maalaamiselle ja pyrki vangitsemaan kankaalle kulloisestakin kohteesta sen ikuisen kauneuden ja siihen kätkeytyvän salaisuuden.

Nuoruusvuosina isä Sofronia askarrutti ajatus perimmäisestä totuudesta, Absoluutista. Lisäksi aikakauden suuret mullistukset niin Venäjällä kuin muuallakin kiinnittivät hänen huomionsa inhimillisen elämän tragediaan ja kärsimykseen. Niin hän päätyi uskonnollisessa etsinnässään idän uskontojen vaikutuspiiriin. Tätä vaihetta, jota vanhus Sofroni myöhemmin aidosti ja palavasti katui elämänsä syvimpänä lankeemuksena, kesti noin kahdeksan vuotta. Intian mystiikkaa hän myöhemmin piti metafyysisellä tasolla suoritettuna itsemurhana, koska oli tullut valinneeksi täyteyden sijasta tyhjyyden, liukumisen olemisen piiristä olemattomuuteen, ikuiseen ei-olemiseen.

Pyhittäjä Sofronin paluu kirkon helmaan tapahtui Ranskassa, jonne hän lähti vallankumouksen sekasortoon saattamalta Venäjältä vuonna 1921 voidakseen jatkaa taiteen harjoittamista. Ranskassa hänen taiteellinen kehityksensä oli poikkeuksellisen nopeaa. Vaikka hän menestyi hyvin, maalaaminen alkoi turhauttaa häntä, sillä hän koki, ettei taide kykene ilmaisemaan perimmäistä, puhdasta todellisuutta. Sergein ratkaiseva uskonnollinen murros tapahtui Raamatun äärellä hänen lukiessaan kertomusta Jumalan ilmestymisestä Moosekselle Siinailla pensaassa, joka paloi mutta ei kulunut. Häneen tekivät lähtemättömän vaikutuksen Jumalan itsestään lausumat sanat: ”Minä olen se joka olen”, tai kuten ne ortodoksisen kirkon virallisessa Vanhan testamentin laitoksessa Septuagintassa kuuluvat: ”Minä olen se joka on” eli ”Minä olen Olevainen” (2. Moos. 3:14).

Mooseksen kokemus järisytti isä Sofronia. Se merkitsi hänelle itselleenkin persoonallista kohtaamista ainoan Tosi Olevan kanssa. Tähän kohtaamiseen liittyi myös luomattoman valon näkeminen, joka oli kokemuksena voimakkaampi kuin koskaan myöhemmin. Näky jumalallisesta valosta alkoi vuoden 1924 suurena lauantaina ja jatkui aina kirkkaan viikon tiistaihin asti. Tuosta hetkestä lähtien Sergei pyrki kaikin voimin vain pääsemään selville itsensä ihmiskunnalle ilmoittaneen Jumalan salaisuudesta ja ihmisen kuvakseen luoneen Kristuksen persoonasta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämän takia hän hakeutui vuonna 1925 Pariisissa Pyhän Sergein instituuttiin opiskellakseen teologiaa, mutta jätti sen jo puolen vuoden kuluttua, sillä poikkeuksellisen intensiivisen rukouselämänsä takia hän koki, ettei akateemisella teologialla ole tarjota tyydyttäviä vastauksia häntä kiinnostaviin kysymyksiin.

Samana vuonna Sergeissä kypsyi päätös munkkiudesta, minkä seurauksena hän matkusti Athosvuorelle. Siellä hän meni venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jossa eli vuoteen 1939 asti. Luostari oli edelleen Pyhän vuoren suurin, vaikka veljestö olikin kutistunut 2000 munkista 600 munkkiin. Isä Sofronin luostarielämän alkuaikaa leimasi poikkeuksellisen voimakas katumus. Hänen omatuntonsa syytti häntä nuoruusvuosina sydämen tasolla tapahtuneesta kristinuskon hylkäämisestä ja siitä, ettei hän nykyhetkessäkään kyennyt elämään Kristuksen käskyjen mukaan. Myös monenlaiset himot kiusasivat häntä. Jumalan armo kuitenkin teki voimakkaasti työtään hänessä ja puhdisti hänet. Usein se myös näyttäytyi hänelle luomattomana valona, niin että kaikki hänen ympärillään unohtui ja vaikeni.

Vanhus Sofroni kuvaa kirjoissaan elävästi rukouselämäänsä noina vuosina. Hän kertoo, että hänellä oli tapana vetäytyä illalla auringonlaskun aikaan hiljaiseen, hämärään keljaansa rukoilemaan. Hän heittäytyi lattialle ja alkoi toistaa hitaasti rukouksen sanoja. Mittaamattoman väkevä voima ikään kuin tempasi hänet mukaansa toisenlaiseen henkiseen tai hengelliseen maailmaan, niin että taju ympäristöstä ja omasta ruumiistakin katosi. Vaikka jumalallinen valo noina hetkinä ilahdutti ja lohdutti häntä, hän koki samalla voimakkaasti oman sisäisen pimeytensä. Se pakotti hänen sielunsa huutamaan tuskallisesti ja epätoivon vallassa: ”Olen todella syntinen, mutta janoan Jumalaa, elävää Jumalaa!” Luostarielämänsä ensimmäisiä vuosia isä Sofroni luonnehtii ajaksi, jolloin hän joutui laskeutumaan aina tuonelan syvyyksiin asti, mutta sai toisinaan Jumalan armosta nousta ylös taivaaseen.

Koska Panteleimonin luostarissa tarvittiin kreikan kieltä taitavaa munkkia erityisesti luostarin jumalanpalvelustarpeisiin, luostarin johtaja pyysi häntä opettelemaan kielen. Isä Sofroni otti tehtävän kuuliaisesti vastaan, vaikka tunsikin sisimmässään murhetta siitä, ettei voinut enää keskittyä yksinomaan rukoukseen. Hän lainasi luostarin kirjastosta kreikan oppikirjoja ja ryhtyi opiskelemaan. Samassa hän tunsi, miten älyllisen ponnistuksen vuoksi hänen mielensä irtaantui sydämestä ja asettui otsan kohdalle. Vasta silloin hän tajusi, että koko hänen luostarissa olonsa ajan hänen mielensä oli ollut sydämessä, yhdistyneenä siihen, mikä luonnollisesti oli suuri Jumalan lahja: lakkaamaton rukous toimi hänen sisimmässään. Jumalan armosta hän sai opiskellessaankin kokea poikkeuksellista sisäistä rauhaa, mikä epäilemättä johtui pyhänä pidetyn luostarin johtajan siunauksesta ja hänen itsensä osoittamasta kuuliaisuudesta. Isä Sofroni oppi kreikan kielen täydellisesti, mikä koitui hänelle suureksi siunaukseksi Pyhällä vuorella erityisesti myöhempinä vuosina, kun hänestä tuli monien kreikkalaisten munkkien rippi-isä.

Elämänsä ylivoimaisesti suurimmaksi lahjaksi vanhus Sofroni nimeää kuitenkin tutustumisen pyhittäjä Siluan Athosvuorelaiseen, joka kilvoitteli tuolloin Panteleimonin luostarissa. Tämä tapahtui 1930, viisi vuotta isä Sofronin luostariin tulon jälkeen. Pyhittäjä Siluan osoitti suurta luottamusta häntä kohtaan ja paljasti hänelle monia asioita elämästään. Vanhus kertoi muun muassa Kristuksen ilmestymisestä hänelle Pyhän Elian kirkossa jo hänen noviisiaikanaan. Hän kertoi myös vuosikausia kestäneestä taistelustaan demonien kanssa, joka alkoi sen jälkeen, kun hän varomattomuuttaan oli ottanut vastaan demonisen ilmestyksen jumalallisena. Nämä demonien ilmestykset olivat johtaa hänet täydelliseen epätoivoon omasta pelastuksestaan. Lopulta hän onnistui voittamaan ne seuraamalla Kristuksen neuvoa, jonka kuuli sisimmässään: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä ole epätoivoinen.”

Pyhittäjä Siluanin elämä ja hänen Kristukselta saamansa ohje syvensivät entisestään isä Sofronin luottamusta ja kunnioitusta vanhusta kohtaan. Siluanista tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka opastus ja neuvot vaikuttivat suuresti niin hänen myöhempään hengelliseen kehitykseensä kuin hänen teologiseen ajatteluunsakin. Vanhus Siluan kuoli Pyhän Panteleimonin luostarissa vuonna 1938. Ennen sitä hän antoi isä Sofronille hengelliseen elämään liittyvät syvälliset muistiinpanonsa ja sanoi: ”Isä Sofroni, Jumala antaa sanansa, mutta me voimme työstää sitä. Sinä olet oppinut, ota tehdäksesi tämä työ.” Isä Sofroni kilvoitteli Pyhän Panteleimonin luostarissa vanhus Siluanin kuolemaan asti. Seuraavana vuonna hän jätti luostarin ja siirtyi erakoksi Pyhän vuoren eteläkärkeen. Päätös perustui pyhän Siluanin aikanaan antamaan neuvoon. Vanhuksen mukaan isä Sofroni voisi erämaassa esteettä keskittyä katumuskilvoitukseensa.

Erakkoelämänsä kolme ensimmäistä vuotta isä Sofroni vietti Athoksen karuimmassa erämaassa, ”kauhistuttavassa Karuliassa”, niin kuin aluetta yleisesti kutsutaan. Siellä hänen asuntonaan oli ahdas ja askeettinen luola. Erämaa tarjosi hänelle erinomaiset puitteet entistä syvemmälle rukouselämälle. Toisen maailmansodan tapahtumista kantautuneet tiedot muokkasivat hänen rukoustaan yhä voimakkaammin tuskantäyteiseksi rukoukseksi toisten puolesta. Hän koki suurta kohtalonyhteyttä kärsivän maailman kanssa ja tuli tietoiseksi koko ihmiskunnan olemuksellisesta ykseydestä. Hän rukoili läpi yön kumartuneena kasvoilleen luolansa lattialle ja pyysi Jumalaa puuttumaan mielettömään verenvuodatukseen. Hän rukoili sekä niiden puolesta, joita tapettiin, että niiden puolesta, jotka tappoivat. Hän pyysi myös, ettei Jumala antaisi pahimman osapuolen voittaa.

Varsin pian isä Sofronin elämä muuttui kuitenkin ulkoisesti, kun Pyhän Paavalin luostari halusi hänet rippi-isäkseen. Hän suostui siihen, sillä hänen mieleensä nousivat heti vanhus Siluanin sanat: ”Sitten, kun olette hengellinen isä, älkää kieltäytykö ottamasta vastaan niitä, jotka tulevat luoksenne.” Näin isä Sofroni vihittiin papiksi Pyhän Paavalin luostarissa vuonna 1941 Herran temppeliintuomisen juhlajumalanpalveluksessa. Voidakseen hoitaa paremmin hänelle uskottua rippi-isän tehtävää, mutta myös ryhtyäkseen työstämään vanhus Siluanin muistiinpanoja kirjaksi, isä Sofroni muutti vuoden 1943 loppupuolella lähemmäksi Pyhän Paavalin luostaria. Hän asettui asumaan Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuun erakkolaan avarassa luolassa, jossa oli kaksi huonetta ja kirkko. Hengelliseksi isäkseen hänet halusivat pian myös monet muut Athoksen länsipuolen luostarit: Pyhän Gregorioksen luostari, Simonopetran luostari ja Ksenofonin luostari. Lisäksi lukuisat Athoksen skiittojen isät ja erakkokilvoittelijat kääntyivät hänen puoleensa voidakseen tunnustaa syntinsä ja saada hengellistä ohjausta. Isä Sofronin hengelliseen vaikutuspiiriin kuului Pyhällä vuorella ainakin 600 isää.

Vanhus Sofronille hengelliseksi isäksi ryhtyminen merkitsi suurta uhrausta. Hänen mahdollisuutensa keskittyä rukoukseen vähenivät ja huoli toisten pelastuksesta täytti mielen. Uuden tehtävän myötä hänen rukouksensa voima heikkeni. Hän halusi kuitenkin olla jakamassa muille sitä, mitä itse oli toisilta saanut. Toisaalta toimiminen rippi-isänä antoi hänelle mahdollisuuden tutustua läheisesti Pyhän vuoren isien elämään. Näin hän tuli tuntemaan entistä paremmin ihmisen sielunelämää ja hengellisen kilvoituksen lainalaisuuksia, mutta myös erilaisia luostarielämän käytäntöjä ja sääntöjä. Hän sanoo usein ihmetelleensä sitä armon runsautta, joka asusti nöyrissä ja vaatimattomilta näyttävissä munkeissa. Yllättävän monilla heistä oli kokemuksia myös luomattomasta valosta. Isä Sofronin vetovoima rippi-isänä perustui hänen poikkeukselliseen kokemukseensa hengenelämän ilmiöistä, mutta myös hänen laajaan sivistykseensä, ennen kaikkea teologiseen. Opittuaan kreikkaa hän oli perehtynyt syvällisesti alkukielellä monien merkittävien kirkkoisien kirjoituksiin.

Elämä Pyhän Kolminaisuuden erakkolassa osoittautui isä Sofronille äärimmäisen vaikeaksi. Erakkolan kosteat asuinhuoneet olivat tarkoitukseensa täysin soveltumattomat. Kirkkosali oli ainoa kuiva tila. Luolan kosteus ja sotavuosien ankara ruoan puute mursivat lopulta hänen terveytensä. Tämän vuoksi hän joutui runsaan kahden vuoden jälkeen Karieksen eli Athoksen hallintokeskuksen kupeessa sijaitsevaan Pyhän Andreaan skiittaan, joka oli tuolloin venäläinen. Siellä hän viipyi noin vuoden verran.

Terveytensä heikennyttyä vanhus Sofroni päätti vuonna 1947 lähteä Ranskaan. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli pyhän Siluanin tekstien julkaisu, jonka hän katsoi onnistuvan parhaiten juuri emigranttien asuttamassa Ranskassa. Ne ilmestyivätkin siellä venäjäksi. Vaikea vatsaleikkaus pakotti hänet lopulta luopumaan ajatuksesta palata Athokselle. Vaikka päätös epäilemättä oli raskas isä Sofronille, hän sanoo näkevänsä tapahtumissa selkeästi Jumalan johdatuksen.

Leikkaus jätti isä Sofronin puolikuntoiseksi peräti neljäksitoista vuodeksi. Päästyään sairaalasta hän asettui lepäämään venäläiseen vanhainkotiin, joka sijaitsi Pariisin pohjoispuolella. Emigranttien ylläpitämässä vanhainkodissa oli pieni ortodoksinen kirkkosali, jossa isä Sofroni hieman toivuttuaan alkoi toimittaa päivittäin palveluksia. Palvelukset kestivät aamuin illoin kolme tuntia, ja niihin ottivat osaa kaikki vanhainkodin asukkaat. Muun ajan he istuivat kodikkaasti yhdessä pöydän ympärillä kuunnellen isä Sofronin puhetta hengellisistä aiheista. Monet vanhainkodin asukkaista omistautuivat hengelliselle elämälle niin vakavasti, että halusivat lopulta ottaa munkin vihkimyksen. Näin vanhainkodista muodostui Pariisin laitamille eräänlainen epävirallinen luostari, jossa eli munkkeja ja nunnia. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä kaikenikäisiä luostarielämästä kiinnostuneita miehiä ja naisia. Heidän pyynnöstään hän ryhtyi etsimään paikkaa oikean luostarin perustamiselle. Asia eteni nopeasti, kun Englannista löytyi edullinen maatila Essexin alueelta noin 80 kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Kun isä Sofroni kävi tutustumassa maatilaan vuonna 1958, hän mieltyi siihen sen syrjäisen sijainnin ja silloisen karuuden vuoksi. Sinne hän muutti pysyvästi seuraavan vuoden maaliskuussa kahden nuoren munkin ja kahden jo iäkkäämmän naisen kanssa, joista toinen oli vihitty nunnaksi.

Kolme ensimmäistä vuotta vanhus Sofroni ja hänen kanssakilvoittelijansa elivät hänen perustamassaan yhteisössä ulkoisesti köyhää elämää. Sitten he ryhtyivät rakentamaan järjestäytynyttä luostaria Essexiin. Aluksi se kuului hallinnollisesti Moskovan patriarkaattiin, mutta siirtyi vuonna 1965 Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja sai sittemmin stavropegiaalisen (suoraan patriarkalle alisteisen) luostarin statuksen. Tämän yhteisön rakentamiselle isä Sofroni uhrasi pitkän elämänsä jäljellä olevat vuodet.

Pyhittäjä Sofronin perustama luostari on pyhitetty Herran ja eräässä mielessä myös munkkilaisuuden edelläkävijän, pyhän Johannes Kastajan muistolle. Luostari on poikkeuksellinen ortodoksisessa maailmassa siinä mielessä, että sen piirissä – luonnollisesti erillisinä yhteisöinä – kilvoittelee sekä miehiä että naisia. Tämä ratkaisu oli aikanaan olosuhteiden sanelema, sillä isä Sofroni ei halunnut jättää oman onnensa nojaan hänen luokseen luostarielämän toivossa hakeutuneita naisiakaan. Poikkeuksellisuudestaan huolimatta malli on toiminut Essexissä moitteettomasti. Luostari on hyvin kansainvälinen.

Vanhus Sofroni halusi rakentaa elämän luostarissa kahden peruspilarin, liturgian ja Jeesuksen rukouksen varaan. Niinpä Jeesuksen rukousta on luettu Essexissä usein myös kirkossa aamu- ja ehtoopalveluksen sijaan samaan tapaan kuin Pyhän vuoren erakkomajoissa. Juuri nämä Jeesuksen rukouspalvelukset ovat syöpyneet voimakkaasti monien Essexissä vierailleiden mieleen ja olleet innoittamassa heitä Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen. Jumalallista liturgiaa vanhus Sofroni kuitenkin piti tärkeimpänä, koska olosuhteet täydelliselle hesykastiselle elämälle ovat kadonneet. Hän pyrki kaikessa siihen, että luostarissa asuvat ja siellä vierailevat eläisivät todeksi liturgian mysteerin niin syvästi kuin mahdollista, sillä pyhässä liturgiassa on läsnä koko Kristus.

Isä Sofronin perustamasta luostarista on muodostunut eräänlainen uskon linnake erityisesti Englannin kyproslaisille sekä kohtaamispaikka ja ”elävöittävä lähde” muista maista vieraileville ortodokseille. Aidon ohjaajavanhuksen tavoin isä Sofroni pyrki aina välttämään inhimillistä kunniaa ja arvostusta. Hän koki olevansa kaikesta kiitollisuuden velassa omalle vanhukselleen, pyhittäjä Siluanille. Sen tähden hänen ilonsa oli epäilemättä suunnaton, kun hän vielä ennen kuolemaansa sai nähdä tämän pyhäksi kanonisoinnin, joka tapahtui marraskuussa 1987. Pohjan sille loi isä Sofronin kirja Vanhus Siluan Athosvuorelainen, joka kanonisoinnin jälkeen tunnetaan nimellä Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Tässä suomeksikin julkaistussa kirjassa hän käsitteli suurella pieteetillä pyhältä Siluanilta saamaansa aineistoa, jonka hän käytännössä vain järjesteli aiheiden mukaisesti lukuihin lisäämättä tai poistamatta mitään.

Useita vanhus Sofronin muistakin kirjoista on julkaistu suomeksi Sofroni Saharovin nimellä. Hänen elämänsä on minun elämäni aloitti hänen omaan ajatteluunsa perustuvien teosten julkaisun. Me saamme nähdä Hänet sellaisena kuin Hän on on hänen teologinen pääteoksensa. Rukouksesta-kirjalle on ominaista runsas omaelämäkerrallinen aines. Hengestä ja elämästä koostuu aforisminomaisista lyhyistä poiminnoista vanhus Sofronin ranskaksi pitämistä puheista ja Hengellisiä keskusteluja I hänen veljestölle pitämistään puheista.Muilla kielillä on ilmestynyt useita muitakin teoksia, ja pyhittäjä Sofronilta on säilynyt paljon hengellisesti merkittäviä kirjeitä ja puheita, joita saatetaan vielä julkaista.

Isä Sofronia voidaan pitää merkittävimpänä Länsi-Euroopassa koskaan eläneenä ortodoksisena ohjaajavanhuksena. Runsaan kirjallisen tuotantonsa välityksellä tämä Pyhän vuoren kasvatti ”vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4). Kirjojen pysyvä arvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta maailmasta. Hänen kirjoistaan mekin voimme oppia hengellisen elämän ikuisia lainalaisuuksia, mutta myös saada innoitusta omakohtaiseen raamatuntutkisteluun, sillä hänen teologisen ajattelunsa juuret ovat syvällä raamatullisessa maaperässä, kuten kaikilla kirkkomme pyhillä ja ohjaajavanhuksilla.

Monin armolahjoin kaunistettu pyhittäjä Sofroni pääsi Essexin yhteisön parissa heinäkuun 11. päivänä 1993 korkeassa 96 vuoden iässä ansaittuun lepoon Herransa luo ahkeroituaan sitä ennen ylen määrin Hänen tahtonsa täyttämisessä sekä autettuaan neuvoillaan ja rukouksillaan lukemattomia ihmisiä. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin suuri ja pyhä synodi kirjasi 27.11.2019 pyhittäjä Sofroni Essexiläisen ortodoksisen kirkon virallisesti pyhänä kunnioittamien ihmisten joukkoon.

(Elämäkerta perustuu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön verkkosivuilla julkaistuihin kirjoituksiin.)

Pyhä Olga syntyi 800-luvun lopussa nykyisen Pihkovan seudulla. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, todennäköisesti varjageja eli viikinkejä, mistä kertoo hänen nimensä, joka periytyy muinaisskandinaavisesta nimestä Helga. Olga oli saanut Jumalalta synnyinlahjaksi terävän älyn ja harvinaisen kauneuden. Eräänä päivänä hän liikkui pojan asuun pukeutuneena veneellä pitkin Velikaja-jokea. Kiovan perintöruhtinas Igor, joka oli metsästysretkellä Pihkovan seudulla, pyysi tätä soutamaan hänet joen yli. Kun hän sitten huomasi, että Olga oli tyttö ja harvinaisen kaunis, hän rakastui oikopäätä ja alkoi ahdistella Olgaa. Olga kuitenkin pysäytti hänet sanoen:
”Olen nuori ja yksin enkä ylhäistä säätyä, ja olen siksi suojaton edessäsi, mutta tiedä, että ennemmin heittäydyn veteen ja hukuttaudun kuin jättäydyn häväistäväksesi.”

Jonkin ajan kuluttua Kiovan ruhtinas Oleg, Igorin holhooja, alkoi etsiä Igorille puolisoa. Nuorukainen ei kuitenkaan mieltynyt yhteenkään ylhäiseen neitoon, vaan käski etsiä tytön, joka oli soutanut hänet joen yli Pihkovassa. Olga haettiin Kiovaan ja hänestä tuli Igorin puoliso. Isänsä kuoleman jälkeen Igor hallitsi Kiovan ja Novgorodin ruhtinaana.

Vuonna 945 drevljanit, eräs itäslaavien heimo, surmasivat Igorin. Vastuu ruhtinaskunnan hallinnosta siirtyi Olgalle, kunnes hänen kolmivuotias poikansa Svjatoslav varttuisi täysi-ikäiseksi. Kun itäslaavien ruhtinas alkoi tavoitella Olgaa puolisokseen ja lähetti hänen luokseen puhemiehiään, Olga kosti miehensä kuoleman tekemällä läheteistä johdonmukaisesti selvää. Lopulta hän alisti drevljanit kokonaan valtaansa.

Olga osoittautui viisaaksi ja voimakkaaksi hallitsijaksi. Hän onnistui keskittämään vallan luomalla niin sanotun pogosta-järjestelmän. Pogostat toimivat kaupan ja veronkannon keskuksina. Myöhemmin maan kristillistyessä niihin rakennettiin kirkot ja niistä muodostui seurakuntia. Olgan aikana Venäjälle rakennettiin ensimmäiset kivirakennukset: ruhtinaan linna Kiovaan ja toinen sen ulkopuolelle. Olga ei solminut toista avioliittoa, vaan vietti miehensä kuoleman jälkeen puhdasta elämää.

Olga mahdollisesti kuuli kristinuskosta ensimmäisen kerran kristityiltä viikingeiltä, joita oli paljon Igorin palveluksessa. Hän pyrki luomaan suhteita kristilliseen Bysanttiin. Vuonna 957 hän teki hengellisen ja diplomaattisen matkan Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos otti hänet loistokkaasti vastaan ja antoi hänelle paikan hovinsa johtavien naisten joukossa. Nestorin kronikan mukaan Olga otti kasteen Konstantinopolissa patriarkka Polyeuktokselta ja sai kristillisen nimen Helena pyhän apostolienvertaisen Helenan mukaan. Keisari Konstantinos ei kuitenkaan mainitse Olgan kastetta kuvauksessaan tämän vierailusta, mikä on antanut muutamille tutkijoille aiheen olettaa, että Olga oli kastettu Kiovassa jo ennen Bysantin matkaansa.

Venäjälle palattuaan Olga alkoi julistaa kristinuskoa ja rakennuttaa kirkkoja. Pohjoisessa Velikaja-joen varrella hän näki näyssä kolmisäteisen valon, minkä jälkeen hän rakennutti paikalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti Pihkovan kaupungin. Olgan poika Svjatoslav pysyi kuitenkin pakanana ja suhtautui kristinuskoon vihamielisesti. Niinpä Olgan haave Venäjän kansan kastamisesta ja kristinuskon vakiinnuttamisesta vallitsevana uskontona ei vielä voinut toteutua. Svjatoslavin sotaretkien aikana hän kuitenkin opetti tämän kolmelle pojalle Jaropolkille, Olegille ja Vladimirille (15.7.) kristinuskon totuuksia, vaikka ei poikansa vastustuksen takia voinut kastaa heitä.

Vuonna 969 Olga sairastui. Vielä kerran hän yritti käännyttää suuriruhtinas Svjatoslavin kristityksi, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Silloin Olga ennusti kristinuskon nousun Venäjällä, samoin kuin Svjatoslavin kuoleman sotaretkellä paimentolaisheimoja vastaan. Rukous huulillaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen toivomuksestaan hänet haudattiin maahan kristillisin menoin. Pyhä Olga kanonisoitiin virallisesti 1200-luvun puolivälissä, mutta hänen kunnioituksensa voidaan katsoa alkaneen jo 1000-luvun alussa, jolloin hänen pojanpoikansa pyhä Vladimir siirrätti hänen reliikkinsä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon (Desjatinnaja tserkov) Kiovassa.

Pyhän Olgan kasteella ei ollut hänen toivomaansa välitöntä vaikutusta Venäjän kristillistymiseen, mutta hän valmisti tietä pojanpoikansa Vladimirin toiminnalle Venäjän kansan kastajana.

Pyhä Kindeos oli pappi Tyalmenian kylässä Sidan lähellä Pamfyliassa¹ Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Kun hänet vietiin prefekti Stratonikuksen eteen, hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen, jolloin hänet luovutettiin kidutettavaksi. Hänet pakotettiin juoksemaan sotilaiden mukana rautakengät naulattuina jalkoihinsa. Heidän saavuttuaan niin sanotulle ”Pyhälle portille”,² heitä vastaan tuli mies, joka kantoi painavaa puutaakkaa. Sotilaat olisivat ottaneet puut väkivalloin polttaakseen Kindeoksen, joka kuitenkin alkoi vaatia, että miehelle maksettaisiin puista kolmekymmentä kolikkoa. Hän ei myöskään sallinut sotilaiden pakottaa ohikulkijoita kantamaan puita, vaan vei ne itse teloituspaikalle. Rovion sytyttyä Kristuksen soturi meni itse tuleen ja alkoi liekkien keskeltä vähääkään vahingoittumatta julistaa pelastuksen evankeliumia pakanoille.

Taivas peittyi pilviin ja raju myrsky uhkasi sammuttaa tulen, mutta kun Kindeos alkoi rukoilla, taivas kirkastui. Niin Kindeos luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Nähdessään tämän pakanapappi alkoi uskoa Kristukseen ja sai vaimonsakin vakuuttuneeksi. Vaimo lähetti palvelijansa noutamaan marttyyrin jäännöksiä, hautautti ne ja otti myöhemmin yhdessä miehensä kanssa kasteen. Sitten diakoni Orestes Lykaonian Umanadasta, Kindeoksen kotiseudulta, otti hänen ruumiinsa ja vei sen Umanadaan, missä hän hautasi pyhän marttyyri Kindeoksen pyhien arvolle sopivalla tavalla.

¹ Alue on nykyään Turkin etelärannikkoa.

² Nimitys johtunee siitä, että reitti paikallisen kultin uhripaikalle kulki sen kautta.

Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Khalkedonissa 13.‒19. heinäkuuta vuonna 451. Sen olivat kutsuneet koolle hurskas keisaripari Markianos ja Pulkheria. Kokouksen istunnot pidettiin suuressa Pyhän Eufemian kirkossa, joka sijaitsi noin tunnin matkan päässä kaupungin keskustasta ja jossa hänen pyhäinjäännöksiään säilytettiin. Paikalle oli saapunut 630 isää vastustamaan arkkimandriitta Eutykheen monofysiittisiä näkemyksiä, joita myös Aleksandrian arkkipiispa Dioskoros tuki. Monofysiitit uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen luonto, johon hänen inhimillinen luontonsa oli sulautunut. Ortodoksisen opin mukaan Kristuksella on kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen.

Patriarkka Anatolios ehdotti, että kysymys jätettäisiin itsensä Jumalan päätettäväksi. Se tapahtuisi siten, että kumpikin osapuoli kirjoittaisi oman versionsa käsiteltävästä asiasta. Sen jälkeen molemmat asiakirjat asetettaisiin pyhän Eufemian arkkuun hänen rintansa päälle. Näin tapahtui ja pyhän Eufemian maatumattomina säilyneet jäännökset sisältävä arkku sinetöitiin. Kaikki vaipuivat rukoukseen. Kahdeksantena päivänä pyhän Eufemian hauta-arkku avattiin suuren väkijoukon läsnä ollessa. Hämmästyksekseen kaikki näkivät pyhän puristavan lujasti kädessään ortodoksista opetusta sisältävää kääröä, aivan kuin hän olisi tahtonut painaa sen sydämelleen. Harhaoppinen opetus sen sijaan löytyi hänen jaloistaan.

Pyhä Eufemia teki muitakin ihmeitä. Persialaiset tekivät hyökkäyksiä Konstantinopoliin ja valtasivat Khalkedonin kolme kertaa 600-luvun alussa. He yrittivät tuhota pyhän Eufemian reliikit polttamalla, mutta ne pysyivät koskemattomina. Tuoretta verta juoksi pyhäinjäännöslippaasta, johon persialaiset olivat tehneet reiän.
Tämä ihme toistui aika-ajoin. Usein hänen haudastaan huokui ihanaa tuoksua sen merkiksi, että pyhä oli Jumalalle otollinen.

Näiden tapahtumien jälkeen pyhän Eufemian reliikit siirrettiin turvallisuussyistä lopullisesti Konstantinopolin sisäpuolelle, jossa ne sijoitettiin Hippodromin lähelle rakennettuun Pyhän Eufemian kirkkoon. Pyhäinjäännökset heitettiin mereen keisari Konstantinos Kopronymoksen aikana, jolloin kirkko oli muutettu asevarastoksi.
Ne saapuivat Limnossaaren rantaan, josta kalastajat löysivät ne. Keisarinna Irenen aikana vuonna 796 pyhäinjäännökset tuotiin juhlallisesti uudestaan Konstantinopoliin, missä niiden vaikutuksesta tapah- tui paljon ihmeitä.

Pitkän historian jälkeen pyhän Eufemian pyhäinjäännökset ovat nykyisin kunnioitettavina ekumeenisen patriarkaatin kirkossa Fanarin kaupunginosassa Istanbulissa. Pyhän Eufemian toinen muistopäivä on hänen marttyyrikuolemansa päivä syyskuun 16. päivä.

Pyhä uusmarttyyri Nikodemos oli kotoisin hurskaasta perheestä Pohjois-Epeiroksesta Koritsan alueelta, joka nykyään kuuluu Albanialle. Hän harjoitti räätälin ammattia Beratissa. Kun hänen kolmas vaimonsa kuoli, hän tahtoi naimisiin vielä neljännen kerran ja kysyi eräältä turkkilaismieheltä, voisiko solmia avioliiton tämän kristityn palvelijattaren kanssa. Turkkilainen suostui, mutta pani ehdoksi, että Nikodemoksen tulee kääntyä muslimiksi. Intohimonsa sokaisemana Nikodemos kielsi julkisesti isiensä uskon ja pakotti uuden vaimonsa ja omat lapsensa seuraamaan esimerkkiään. Kristittynä pysyi vain yksi hänen pojistaan, jonka kristityt onnistuivat lähettämään salaa Athosvuorelle.

Jonkin ajan kuluttua Jumalan armo herätti Nikodemoksen nukkuvan omantunnon. Tajuttuaan kauhuissaan, miten suuren synnin hän oli tehnyt, hän päätti lähteä poikansa luo Athokselle. Luovuttuaan kaikesta omaisuudestaan hän saapui Athokselle, meni tunnustamaan syntinsä ja vetäytyi sitten Pyhän Annan skiittaan. Siellä hänen ohjaajanaan oli kokenut vanhus Filotheos, joka asui Kristuksen kirkastumisen kunniaksi pyhitetyssä keljassa.

Kun Nikodemos oli saanut munkin puvun, hänen katumuksensa leimahti ilmiliekkiin. Viiden vuoden ajan hän harjoitti hyvin ankaraa paastoa. Joka päivä hän itki lankeemustaan syvästi murehtien ja pyysi Jumalalta anteeksiantoa. Eräänä yönä Jumalanäiti ilmestyi hänelle näyssä pitäen kädessään pikarin muotoista kristallimaljaa. Hän sanoi Nikodemokselle, että tämän synnit on annettu anteeksi. Kuitenkin hänen tulisi jatkaa kilvoitteluaan tullakseen otolliseksi täydelliseen marttyyrikilvoitukseen. Ennen poistumistaan Jumalanäiti antoi hänelle juotavaksi kitkerää juomaa kristallimaljasta. Ilmestyksen totuuden vahvisti se, että Nikodemoksen hengellinen isä antoi hänelle siunauksen ryhtyä tavoittelemaan marttyyrikuolemaa.

Nikodemos ei halunnut lähteä Athokselta tapaamatta ensin pyhää Akakios Kausokalivialaista (12.4.). Kun hän teki maahankumarruksen pyhän Akakioksen edessä, suuri ohjaajavanhus kohotti hänet jaloilleen ja kutsui häntä nimeltä, vaikkei ollut koskaan tavannut häntä. Toiset paikalla olleet munkit näkivät taivaallisen valon laskeutuvan Akakioksen päälle. Kasvot luomatonta valoa loistaen pyhä Akakios kuiskasi muutaman sanan Nikodemoksen korvaan. Silloin valo siirtyi Nikodemokseen ja muuttui hänessä eräänlaiseksi jumalallisen rakkauden humalaksi, mikä sai hänet itkemään tunnonvaivoissaan. Nikodemos pyysi Akakiosta antamaan hänelle siunauksensa, että hän pysyisi vahvana marttyyrikilvoituksessaan. Tämä antoi hänelle oman sauvansa luvaten, että se antaisi hänelle voimia astua turkkilaisen paššan eteen.

Pyhän Akakioksen rukousten jälkeen itse Kristus ilmestyi Nikodemokselle kuvaillen hänelle koettelemuksia, jotka tulisivat hänen osakseen. Nikodemos lähti vaeltamaan Beratiin jalkaisin ja mitään syömättä. Jotkut turkkilaiset tunnistivat hänet lähellä hänen työpajaansa ja veivät hänet suoraa päätä paššan luo. Kun pašša oli turhaan yrittänyt käännyttää Nikodemosta takaisin islamiin, hän määräsi, että tämä piti heittää palatsin lähellä olevaan rotkoon. Jumalan armon suojelemana Nikodemos ei kuitenkaan pudotessaan loukkaantunut vakavasti. Niinpä hän meni uudelleen tuomarin eteen, joka häkeltyneenä antoi hänet kiduttajien käsiin. Pyhää Nikodemosta kidutettiin kolme päivää ja kolme yötä. Sen jälkeen hänet vietiin täsmälleen samalle paikalle, jonka Herra oli hänelle unessa näyttänyt. Siellä hänet mestattiin 11.7.1722.¹

¹
Joidenkin lähteiden mukaan vuosi oli 1709 tai 1714.

Merkkien ja lyhenteiden selitykset

(ap) aamupalvelus
ap. apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata

† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa

Liturgiset ohjeet 2024 (pdf) Synaksarionin muistopäivähakemisto

Kirkkokalenteri

Epistola 11.7.

1. Kor. 10:28–11:7

2. Kor. 6:1–10 (Sm. Eufemia)

Evankeliumi 11.7.

Luuk. 7:36–50 (Sm. Eufemia)

Matt. 16:24–28

Päivän synaksario 11.7.

Pyhittäjä Kyrillos Paroslainen

Pyhittäjämarttyyri Nektarios

Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen (Saharov)

Pyhä apostolienvertainen Olga Venäläinen

Pyhä pappismarttyyri Kindeos Pamfylialainen

Pyhä suurmarttyyri Eufemia, Khalkedonin kirkolliskokouksen päätösten vahvistaja

Pyhä uusmarttyyri Nikodemos Albanialainen

Merkkien ja lyhenteiden selitykset