Kirkkokalenteri

Pyhä Athanasios Athosvuorelainen syntyi Trabezuntan kaupungissa Pontoksessa ylhäissukuisen perheen poikana. Kasteessa hän sai nimen Abraamios. Hänen vanhempansa kuolivat pian hänen syntymänsä jälkeen. Pojan otti huostaansa hänen äitinsä sukulainen, jonka puoliso kuului alueen johtomiehiin.

Abraamios ei välittänyt rajuista leikeistä, vaan vei leikkitoverinsa metsään ja leikki heidän kanssaan läheisessä luolassa luostaria. Opinnoissaan hän eteni niin nopeasti, että opettajatkin ihmettelivät. Abraamios oli tuskin vielä kasvanut aikuiseksi, kun eräs keisarin virkamies vieraillessaan kaupungissa tutustui häneen, pani merkille hänen lahjakkuutensa ja vei hänet mukanaan Konstantinopoliin. Siellä hän asui sukulaisensa luona ja jatkoi opintojaan tunnetun opettajan Athanasioksen johdolla. Nuoruudestaan huolimatta Abraamios korotettiin pian apulaisopettajaksi.

Kiinnostus opintoihin ei kuitenkaan heikentänyt Abraamioksen askeettista elämää. Hän oli munkki jo ennen munkkeuteen vihkiytymistään ja kilvoittelija ennen kilpakentälle astumistaan. Hän karttoi rikkaan kenraalin ruokapöytää ja käytti ravinnokseen lähinnä ohraleipää. Abraamios oli myös hyvin armelias: hän saattoi riisua vaatteensakin päältään ja antaa ne köyhille. Nuoret pitivät Abraamioksesta kovasti. He kunnioittivat hänen oppineisuuttaan ja opettajan kykyjään. Myös hänen ystävällisyytensä teki heihin vaikutuksen. Keisari Konstantinos VII siirsi hänet toiseen kouluun, mutta oppilaat seurasivat hänen perässään. Abraamios ei tahtonut kilpailla entisen opettajansa kanssa ja luopui sen vuoksi opettajan tehtävistä. Samalla hän jätti taakseen myös kaikki maalliset huolet.

Aigeian meren alueelta Abraamios palasi takaisin Konstantinopoliin. Siellä hän tuli kosketukseen sukulaisensa pyhän Mikael Maleinoslaisen kanssa (12.7.), joka oli Kyminasvuoren luostarin johtaja. Tämä Jumalan mies teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän ilmaisi tälle halunsa ryhtyä itsekin munkiksi. Paikalle saapui myös pyhän Mikaelin veljenpoika kuuluisa sotapäällikkö Nikeforos Fokas, joka myös alkoi arvostaa ja ihailla nuorta Abraamiosta.

Löydettyään näin itselleen hengellisen isän Abraamios seurasi häntä Kyminasvuorelle. Siellä hänet vihittiin pian munkiksi ja hän sai nimekseen Athanasios. Hänen ohjaajavanhuksensa oli huomannut, että hänen nuori ja innokas oppilaansa oli jo edennyt pitkälle askeettisessa kilvoittelussa. Vanhus tahtoi tehdä hänestä kuuliaisen Kristuksen sotilaan ja kieltäytyi antamasta hänelle lupaa kilvoitella syöden vain kerran viikossa. Athanasioksen oli syötävä joka kolmas päivä. Lisäksi hänen tuli nukkua matolla eikä paljaalla penkillä, kuten hänen tapansa oli.

Athanasios sai tehtäväkseen kirjojen kopioimisen ja kirkossa auttamisen. Hän sopeutui kaikkeen, mitä hänen hengellinen isänsä hänelle määräsi, eikä koskaan väittänyt vastaan. Hänen kilvoittelutoverinsa kutsuivatkin häntä ”kuuliaisuuden lapseksi”. Athanasioksella oli niin paljon intoa, että jo ennen neljättä kilvoitusvuottaan hän oli saavuttanut mielen puhtauden. Jumala palkitsi hänet ja hän saavutti myös todellisen mietiskelyn tilan. Näin hän oli arvollinen astumaan hesykastisen elämän kilparadalle. Igumeni Mikael salli hänen vetäytyä pieneen erakkokeljaan vähän yli kolmenkymmenen metrin päähän luostarista. Siellä hän söi joka toinen päivä kuivaa leipää ja vettä ja vietti yönsä rukouksessa. Tuohon aikaan Bysantin keisari Nikeforos Fokas (keisari 963‒969) tuli käymään Athanasioksen luona ja paljasti hänelle, että hänen aikomuksensa oli ryhtyä munkiksi tämän alaisuuteen heti, kun aika olisi kypsä.

Pian tämän jälkeen igumeni Mikael teki tiettäväksi lähipiirilleen, että Athanasioksesta tulisi hänen seuraajansa sielunhoitajana. Jotkut munkit uumoilivat, että Athanasioksesta tulee luostarin johtaja, ja alkoivat mielistellä häntä. Pyhä rakasti kuitenkin palavasti hesykastista elämää ja torjuen kaikki kunnianosoitukset päätti paeta. Ottaen mukaansa vaatteensa, kaksi kirjaa ja hengellisen isänsä munkinpäähineen hän lähti suoraa päätä Athokselle, jota hän oli ihaillut etäältä jo Lemnoksen saarella ollessaan. Athoksella ei vielä tuolloin ollut luostareita, vaan alueella eli ainoastaan erakkoja, jotka asuivat oksista tehdyissä majoissa. He olivat vapaita kaikista huolista, eivät omistaneet mitään eivätkä viljelleet maata.

Erakkojen elämäntapaan ihastunut Athanasios antautui yksinkertaisen oppimattoman vanhuksen johdettavaksi Zygoksessa niemimaan pohjoispuolella. Hävittääkseen kaikki epäluulot Athanasios ilmoitti olevansa haaksirikon kärsinyt purjehtija nimeltään Barnabas. Hän myös teeskenteli olevansa täysin oppimaton ja lukutaidoton: hän ei ollut tuntevinaan edes kirjaimia.

Tällä välin Nikeforos Fokas etsi Athanasiosta kaikkialta. Hän kirjoitti jopa Tessalonikan maaherralle pyytäen häntäkin etsimään Athanasiosta Athokselta. Vastauksena oli, ettei tällaista munkkia siellä tunnettu. Joulupäivänä vuonna 958 (tai 959), jolloin kaikki athosvuorelaiset kokoontuivat Kariekseen Protatonin kirkkoon, skiitan johtaja tunnisti Barnabaksessa sen munkin, jota hänelle oli kuvailtu. Hän pyysi tätä lukemaan pyhän Gregorios Teologin jouluun liittyvän puheen. Ensin Athanasios yritti lukea tavaillen kuin lapsi, mutta hän ei pystynyt teeskentelemään pitkään. Lopulta hän luki niin kauniisti, että munkit olivat aivan ihastuneita ja kumartuivat kunnioituksesta hänen edessään. Huomattavin heistä, pyhä Paavali Kseropotamoslainen julisti, että se, joka oli tullut heidän jälkeensä, tulisi olemaan heidän edellään Jumalan valtakunnassa. Hän ilmoitti myös, että kaikki munkit olisivat valmiita asettumaan hänen johdettavikseen. Kuultuaan koko totuuden pyhä Paavali lupasi olla paljastamatta Athanasiosta ja osoitti hänelle keljamajan jonkin matkan päästä Karieksesta. Siellä Athanasios saisi häiritsemättä keskustella Jumalan kanssa. Elatuksensa hän ansaitsi kopioimalla kirjoja. Viikossa hän pystyi kopioimaan koko psalttarin.

Kun Nikeforoksen veli Leo Fokas tuli pyhiinvaellukselle Athokselle kiittääkseen Jumalaa barbaareista saamastaan voitosta, hänen onnistui löytää Athanasios. Kun munkit huomasivat, että korkeassa asemassa olevat henkilötkin pitivät tuota siunattua munkkia suuressa arvossa, he pyysivät häntä välittämään keisari Leolle pyynnön saada laajentaa Protatoksen kirkkoa. Athanasioksen pyyntöön suostuttiin. Hyvästeltyään vaikutusvaltaiset ystävänsä hän palasi jälleen yksinäisyyteensä.

Munkit alkoivat kuitenkin tulla vähän väliä kysymään Athanasiokselta neuvoa ongelmiinsa. Niinpä hän pakeni jälleen ja vetäytyi Athosvuoren eteläpuolelle Melanan tuuliselle ja karulle alueelle. Siellä Paholainen koetteli häntä kovin. Erityisesti hän joutui taistelemaan lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan, mikä on nimenomaan erakoita kohtaava kiusaus. Sielunvihollinen aiheutti Athanasiokselle sellaisen hengellisen kuivuuden, että hän oli täysin menettämäisillään rohkeutensa. Athanasios ajatteli jo poislähtöä, mutta kooten viimeisetkin voimansa hän päätti olla kärsivällinen vuoden loppuun saakka.

Kun vuoden viimeinen päivä koitti ja Athanasios oli valmistautumassa lähtemään pois Melanasta, taivaallinen valo läpäisi hänet yhtäkkiä täyttäen hänet sanomattomalla ilolla. Samalla hän sai liikutuksen kyynelten lahjan, niin että suloiset kyyneleet vuotivat yrittämättä hänen silmistään aina hänen elämänsä loppuun asti. Ja hän alkoi rakastaa Melanan aluetta yhtä paljon kuin juuri äskettäin oli sitä inhonnut.

Tällä välin Nikeforos Fokaksesta oli tullut koko Bysantin armeijan päällikkö, jonka keskeinen tehtävä oli vapauttaa Kreeta arabialaisista merirosvoista. Hän lähetti viestejä eri luostareihin ja Athokselle pyytäen, että hänen luokseen lähetettäisiin munkkeja, jotka pystyisivät auttamaan häntä rukouksillaan. Hänen mielessään oli nimenomaan Athanasios. Tämä suostuikin toisten munkkien pyyntöihin, varsinkin kun nämä muistuttivat hänelle arabien ottaneen vangeiksi ja orjiksi myös lukuisia munkkeja.

Nikeforos saavutti vuonna 961 loistavan voiton merirosvoista, ja Athanasios saapui Kreetalle pian sen jälkeen. Riemuissaan hengellisen isänsä tulosta Nikeforos uskoutui hänelle ja kertoi jo pitkään halunneensa ryhtyä itsekin munkiksi. Hän pyysi hengellistä isäänsä perustamaan oman erakkomajansa läheisyyteen luostarin, johon hän voisi seuralaisineen asettua. Athanasios tunsi kuitenkin, että hänellä oli täysi työ huolehtia jo omastakin pelastumisestaan. Tahtoen välttää kaikkia huolia ja mielenhajaannusta hän kieltäytyi Nikeforoksen ehdotuksesta ja lähti takaisin Athokselle. Nikeforos lähetti hänen peräänsä läheisimpiin ystäviinsä lukeutuneen Methodioksen, josta myöhemmin tuli Kyminaksen luostarin igumeni. Tämän onnistui taivuttaa Athanasios huolehtimaan luostarin perustamisesta.

Nikeforoksen kustannuksella saatiin nopeasti rakennetuksi kappeli pyhän Johannes Kastajan kunniaksi. Siihen kuului myös kaksi erakkomajaa: yksi Athanasiosta ja toinen Nikeforosta varten. Methodioksen poistuttua rakennettiin vielä suuri kirkko Jumalanäidin kunniaksi sille paikalle, jossa Athanasios oli vapautunut vaikeasta masennuksestaan jumalallisen valon ilmestyessä. Rukouksellaan hän karkotti myös rakennustyöläisiä vaivanneen velttouden. Lopulta hekin päättivät ryhtyä munkeiksi ja jäädä Athanasioksen oppilaiksi. Lähellä olevassa erakkomajassa asuva isä Jesaja vihki puolestaan Athanasioksen suureen skeemaan.

Vuosina 962‒963 kauhea nälänhätä ahdisti koko keisarikuntaa. Lavraankaan ei tullut ruokatarvikkeita. Athanasios päätti mennä Athoksen keskukseen Kariekseen neuvottelemaan tilanteesta muiden vanhusten kanssa. Matkalla hän kuitenkin kohtasi Jumalanäidin, jonka vaikutuksesta Athanasioksen eteen puhkesi vesilähde. Jumalanäiti kehotti häntä olemaan huolehtimatta, sillä hän itse huolehtisi vastedes luostarista. Kun Athanasios palasi luostariin, hän näki kaikkien varastojen olevan täynnä. Myös rakennustyöt etenivät nopeasti, vaikka maasto oli vaikea ja jyrkkä.

Munkkien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, ja igumeni Athanasios järjesti heidän päivittäiset jumalanpalveluksensa Studionin luostarin mallin mukaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vapautuneina ulkonaisista huolista ja omasta tahdostaan munkit saattoivat kokonaisvaltaisesti yhdestä sydämestä ja ilman huolia ylistää Jumalaa. Athanasioksen päämäärä oli, että koko veljestö olisi samanhenkinen ja muodostaisi yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä.

Kaikki näytti menevän hyvin aina vuoteen 968 saakka. Silloin Athokselle saapui uutinen, että Nikeforos Fokas oli kruunattu keisariksi Konstantinopolissa. Athanasios piti sitä petoksena, koska Nikeforos oli sitoutunut ryhtymään munkiksi. Hän lähetti yhden oppilaistaan viemään tälle kirjettä, jossa hän ilmoitti eroavansa luostarin johtajan tehtävistä. Toisen lähettilään hän lähetti viemään uutiset luostariin.

Athanasios siirtyi Antonios-nimisen veljen kanssa Kyprokselle. He menivät Pafoksen lähellä olevaan luostariin, jota kutsuttiin Pappien luostariksi, ja teeskentelivät olevansa pyhiinvaeltajia, jotka eivät muslimien uhan takia voineet jatkaa matkaansa Pyhälle maalle. Nikeforos huolestui kovasti saadessaan hengellisen isänsä lähettämän kirjeen. Hän pani toimeen etsinnät löytääkseen hänet. Luostarikin alkoi heti mennä huonompaan suuntaan ja orvoiksi jääneet munkit eivät löytäneet mistään lohtua ja sopusointua.

Kun Athanasios ja Antonios saivat kuulla, että keisari etsi heitä, he vaihtoivat kiireesti asuinpaikkaa. Laiva heitti heidät Vähän-Aasian rannikolle lähelle Attaliaa. Siellä Athanasios näki unessa, kuinka kurjaan kuntoon hänen luostarinsa Athoksella oli joutunut. Ilmestyksessä luvattiin, että heitä odottaisi hänen johdollaan valoisa tulevaisuus. Niin he päättivät palata Athokselle.

Kun Athanasios saapui luostariin, hänet otettiin vastaan kuin Kristus palmusunnuntaina Jerusalemiin ratsastaessaan. Lavra heräsi uuteen eloon. Vähän ajan kuluttua Athanasios matkusti Konstantinopoliin. Keisari Nikeforos oli hämillään eikä uskaltanut vastaanottaa häntä tavallisessa loistossaan, vaan oli pukeutunut yksinkertaiseen viittaan mennessään häntä vastaan. Keisari pyysi anteeksi ja sanoi tulevansa vielä munkiksi luostariin tilanteen sen salliessa. Athanasios puolestaan sanoi, että Nikeforos tulee kuolemaan keisarina ja kehotti häntä olemaan oikeudenmukainen ja kärsivällinen. Hyvästellessään keisari antoi hänelle asiakirjan, jonka mukaan Lavra sai keisarillisen luostarin arvon ja huomattavan vuotuisen avustuksen.

Vuonna 968 Johannes Tzimiskis surmasi keisari Nikeforos Fokaksen ja nousi itse valtaistuimelle. Uusi keisari suhtautui Athanasiokseen epäluuloisesti. Tästä yksinkertaiset Athoksen munkit saivat tilaisuuden syyttää Athanasiosta, että tämä oli tehnyt Athosvuoresta rakennuksillaan ja viljelyksillään maallistuneen paikan.

Tämän kuultuaan keisari kutsutti Athanasioksen Konstantinopoliin. Hänen vaikutuksensa keisariin oli kuitenkin niin suuri, että tämä luovutti hänelle kaksinkertaisesti lisää maa-alueita. Rauhoittaakseen Athosta keisari lähetti sinne Studionin luostarin igumenin Eutykhioksen ja antoi Athosvuorelle sen ensimmäisen virallisen järjestysmuodon. Tästä lähtien yhteiselämäluostarit tulivat yksittäisten majojen sijaan. Erakot ja yhteisöissä elävät munkit vaihtoivat heidän kanssaan hengellisiä lahjojaan puolin ja toisin. Erakot opettivat yhteisöissä eläville hiljaisuuden eli hesykhian henkeä. Yhteisöissä igumenin johdolla elävät munkit puolestaan toivat erakkojen elämään järjestystä ja harmoniaa.

Erakot alkoivat luopua erämaistaan, igumenit luostareistaan ja piispat hiippakunnistaan päästäkseen elämään Athanasioksen ohjauksessa. Oppilaita kiiruhti Athokselle Georgiasta ja Armeniasta samoin kuin Kalabriasta, Amalfista ja muualta Italiasta. Myös tunnetut erakot kuten Nikeforos Alaston pitivät parempana luopua omista ankarista kilvoituksistaan nauttiakseen pyhän Athanasioksen opetuksesta ja löytääkseen kuuliaisuudesta täydellisyyden ja nöyryyden.

Pyhän Athanasioksen rukoukset olivat niin voimallisia, että demonitkin jäivät piirittämään luostaria pystymättä vaikuttamaan munkkeihin. Kuitenkin ne jatkoivat hyökkäyksiään Athanasiosta itseään vastaan. Kerran ne alkoivat kiusata erästä välinpitämätöntä munkkia, joka ei pitänyt Athanasioksen ankarasta askeettisuudesta, ja houkuttelivat häntä surmaamaan Athanasioksen. Munkki meni yöllä igumenin ovelle, mutta heti kun Athanasios tuli ulos ovesta ja syleili häntä isällisesti, miesparka heitti miekkansa menemään ja tunnusti hänelle tuhoisat aikeensa. Pyhä antoi hänelle heti anteeksi ja osoitti siitä lähtien hänelle suurempaa hellyyttä kuin muille oppilailleen.

Tehden itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22), niin munkeille ja erakoille kuin myös joka puolelta Lavraan tuleville pyhiinvaeltajille pyhä Athanasios ei kuitenkaan koskaan keskeyttänyt jatkuvaa keskusteluaan Jumalan kanssa eikä liioin askeettisia kilvoituksiaan. Paastojen aikana hän söi vain sunnuntaisin, ja muina aikoina hän eli kuin olisi ollut ankaran rangaistuksen alainen. Kaiken ajan, jota hän ei viettänyt opettamalla tai ottamalla oppilaitaan synnintunnustukselle, hän omisti rukoukselle. Hän vuodatti alati kyyneleitä. Hänen nenäliinansa oli
aina läpimärkä, ja monesti jo pelkkä sen koskettaminen paransi sairaita. Sekä johtajana että ohjaajana hänellä oli ehdoton auktoriteetti. Hänestä tuli Kristuksen kuva, kaikkien palvelija.

Aivan erityisesti pyhä Athanasios huolehti sairaista ottaen itselleen muille munkeille vastenmieliset hoitotehtävät. Hän piti spitaalitautisia Lavran suurimpina aarteina ja antoi heille hoitajiksi kaikkein luotettavimmat oppilaansa. Kun joku munkeista kuoli, Athanasios seisoi arkun edessä vuodattaen kyynelvirtoja ‒ ei tunteellisia nyyhkytyksiä vaan kyyneleitä vainajan pelastuksen puolesta. Kun hän nousi pystyyn, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän ylisti Herraa, että Hän oli ottanut hänen oppilaansa vastaan kuin suloisen suitsutusuhrin.

Veljestö, jonka lukumäärän keisari oli ensin rajoittanut 80 munkkiin, käsitti Athanasioksen loppuaikoina jo noin 120 veljeä eikä lakannut kasvamasta sen jälkeenkään. (1000-luvulla määrä ylitti jo 700.) Silti pyhä Athanasios säilyi isänä jokaiselle heistä. Hän rohkaisi munkkeja tekemään työtä omin käsin ja välttämään laiskuutta, joka on kaiken pahan juuri. Itse hän näytti esimerkkiä mennen ensimmäisenä raskaimpiin töihin. Niiden aikana laulettiin psalmeja ja työntekoa maustettiin Jumalan sanalla. Athanasios opetti, että luostarielämän päämäärä oli yhteiselämäluostarissa sama kuin erakkoelämässäkin eli itsensä valmistaminen Pyhän Hengen valaistukseen puhdistamalla mielensä, sielunsa ja ruumiinsa.

Eräänä päivänä munkki Gerasimos meni keljaan, jonne Athanasios oli vetäytynyt, ja näki hänen kasvojensa palavan kuin tulessa. Hän astui ensin säikähtyneenä taaksepäin, mutta kun hän meni uudelleen paikalle, hän näki, että pyhä Athanasios säteili ja häntä ympäröi enkelimäinen kehä. Häneltä pääsi huudahdus, jolloin Athanasios vannotti häntä olemaan puhumatta kenellekään mitään siitä, mitä oli nähnyt.

Tämä mutkaton Jumalan läheisyys, joka Athanasioksella oli, antoi hänelle jumalallista viisautta opettaa veljiä kuin myös oikaista heidän hairahduksiaan. Kun hän määräsi jonkin rangaistuksen jollekulle veljistä, hän määräsi saman myös itselleen. Ja vaikka hän vaikutti julkisesti ankaralta ja asenteeltaan auktoriteettiselta, niin ollessaan yhdessä oppilaittensa kanssa yksityisesti tai työskennellessään hän oli aina yksinkertainen, iloinen ja hyvin lempeä.
Athanasios paransi monia sairaita antamalle heille lääkekasveja. Tällä tavoin hän tahtoi kätkeä rukouksensa voiman. Monet, jotka olivat tulleet hänen luokseen tunnustamaan hänelle jonkin synnin, josta he eivät olleet päässeet vapaaksi, olipa se sitten vaikka kiukku tai kateus, lähtivät hänen luotaan vapautuneina. Hän oli vain koskettanut tulijaa sauvallaan ja sanonut: ”Mene rauhaan, et enää tule kärsimään tästä etkä muustakaan pahuudesta!”

Vastatakseen yhteisön tarpeisiin Athanasios alkoi laajentaa luostarin kirkkoa. Työ eteni erinomaisesti keisarin lahjoituksen ja Kristuksen ystävien lahjojen turvin. Jäljellä oli enää kupolin viimeistely. Tuolloin pyhä Athanasios, jota Jumala oli varoittanut hänen lähenevästä lopustaan, piti munkeilleen viimeisen opetuspuheensa. Sen jälkeen hän pukeutui juhlavaatteisiinsa ja pani päähänsä pyhän Mikael Maleinoslaisen päähineen, jota hän käytti vain erityisissä tilanteissa. Sen jälkeen hän kiipesi tarkastamaan kirkossa tehtyä työtä. Yhtäkkiä kupoli romahti vieden pyhän Athanasioksen ja kuusi muuta munkkia mennessään. Viisi heistä kuoli heti, vain Athanasios ja muurari Daniel jäivät eloon kupolin osien alle. Kolme tuntia kuultiin Athanasioksen lausuvan hiljaa: ”Kunnia sinulle, Jumala. Herra Jeesus Kristus, tule auttamaan minua.” Kun paniikissa olleet munkit saivat kaivetuksi hänet raunioista, hän oli jo kuollut. Hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja hänellä oli vain yksi haava jalassaan. Tämä tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuosien 997–1000 tienoilla.

Pyhän Athanasioksen ruumis pysyi turmeltumattomana kolme vuorokautta ja näytti aivan kuin nukkuvalta niin kauan kuin kaikki Athosvuoren noin kolmetuhatta munkkia olivat kokoontuneet viettämään oman isänsä ja patriarkkansa hautajaisia. Tuoretta verta valui hänen haavastaan ja kaikki kiirehtivät ottamaan sitä itselleen. Se paransi monia.

Pyhä Athanasios ei ole koskaan lakannut auttamasta ihmeellisesti niitä, jotka tulevat kunnioittamaan hänen hautaansa. Sen edessä palaa jatkuvasti lampukka. Kun Suuri lavra vietti yhteisöelämään palaamisensa juhlaa heinäkuun 5. päivänä vuonna 1981 vuosisatoja kestäneen idiorytmisen kauden jälkeen, pyhä Athanasios ilmaisi tyytyväisyytensä taivaasta: hänen haudallaan olevaa ikonia suojelevasta lasista alkoi valua tuoksuvaa öljyä.

Pyhittäjä Lampados eli 900-luvulla. Nuoruudestaan asti hän omistautui askeettiseen elämään. Pidättyväisyyden ja tarkkaavaisen rukouksen avulla hän lannisti lihan himot ja valisti opetuksellaan toisia, jotka elivät himojensa pimeydessä ja demonien pauloissa. Lampadoksen kautta tapahtui hämmästyttäviä ihmeitä jo hänen maallisen elämänsä aikana. Sairaat tapasivat käydä etsimässä parantumista hänen kilvoitteluluolastaan Kilikian Irenopoliksen¹ lähellä. Kun pyhä Lampados oli päässyt Herransa luokse, uskovat alkoivat käydä etsimässä parannusta vaivoihinsa hänen pyhien reliikkiensä luona.

Pyhittäjä Sergei kilvoitteli yli viisi vuosikymmentä, ensin erakkona ja sitten perustamassaan luostarissa, saavuttaen 78 vuoden iän. Puoli vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1392 hän sai tiedon lähestyvästä lähdöstään ja luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (17.11.) vetäytyen itse vaikenemiskilvoitukseen. Kun pyhittäjä Sergei tunsi kuolinhetkensä lähestyvän, hän kutsui veljestön luokseen ja pyysi, etteivät he hautaisi häntä kirkkoon vaan veljestön hautausmaalle. Syyskuun 25. päivänä hän antoi rauhassa henkensä Jumalalle. Tavattoman hyvä tuoksu täytti keljan ja pyhittäjän kasvoille levisi taivaallinen loiste.

Vanhimmat munkit veivät suruviestin Moskovan metropoliitta Kiprianille. He ilmoittivat pyhittäjä Sergein toiveen tulla haudatuksi hautausmaalle, samoin kuin veljestön hartaan toivomuksen, että hänet haudattaisiin hänen itsensä rakennuttamaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Epäröimättä metropoliitta antoi siunauksen pyhittäjän hautaamiselle kirkkoon oikeanpuoleisen kliirossin kohdalle.

Kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen pyhittäjä Sergei ilmestyi eräälle luostarin lähellä asuvalle hurskaalle miehelle pyytäen nostamaan jäännöksensä märästä maasta. Kun pyhittäjä Nikon sitten aloitti uuden kirkon rakentamisen, hän antoi kaivaa pyhittäjän jäännökset ylös. Arkkua avattaessa siitä tulvahti sanomattoman hyvä tuoksu. Pyhittäjä Sergein jäännökset ja vaatteetkin olivat säilyneet maatumattomina, vaikka arkku oli ollut maassa veden ympäröimänä. Tämä pyhäinjäännösten löytäminen tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuonna 1422.

Pyhäinjäännökset jätettiin vanhaan Pyhän Kolminaisuuden puukirkkoon, kunnes uusi kivikirkko valmistui neljä vuotta myöhemmin. Ikonimaalarit Andrei Rubljov ja Daniel Musta maalasivat kirkkoon freskot ja pyhittäjä Sergein reliikit siirrettiin uuteen kirkkoon, jossa ne yhä ovat. Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösten löytämisen juhla on Pyhän Kolminaisuuden luostarin suurin vuosittainen pyhiinvaellustapahtuma.

Pyhä marttyyri Kyprianos syntyi 1600-luvun keskivaiheilla Agrafan alueen Klitzoksen kylässä Keski-Kreikassa. Hänen vanhempansa huolehtivat siitä, että hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja hänet vihittiin myös papiksi. Myöhemmin Kyprianos siirtyi Athokselle ja hankki sieltä itselleen keljan, jossa hän asui kahden muun munkin kanssa. Koko ajan syvenevä rakkaus Kristukseen valtasi hänen sydämensä. Mikään uhraus Kristuksen tähden ei tuntunut olevan hänelle kyllin.

Lopulta Kyprianos alkoi kaivata marttyyrikuolemaa, ”niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa”. Niinpä hän meni Tessalonikaan turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä hän alkoi voimallisesti julistaa kristinuskoa. Tuomari piti häntä mielenvikaisena ja ajoi hänet ulos.

Tämän jälkeen Kyprianos meni Konstantinopoliin ja astui siellä suurvisiirin tuomioistuimen eteen. Hänellä oli mukanaan laatimansa kirje, jossa hän kehotti turkkilaisia luopumaan harhoistaan ja tunnustamaan Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Hän pyysi visiirin palveluksessa olevia kreikkalaisia uskonluopioita kääntämään kirjeen turkiksi ja lukemaan sen visiirille. Mutta taaskin hän kuuli vain solvauksia ja pilkkaa, ja hänen käskettiin häipyä.
Kirje kädessään Kyprianos raivasi itselleen tien väkijoukon halki ja esittäytyi henkilökohtaisesti visiirille. Tämä kysyi häneltä ystävällisesti, mitä hän halusi. Tähän Kyprianos vastasi, että hän oli tullut tuomaan visiirille pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, jos tämä alkaisi uskoa Jeesukseen ja ottaisi pyhän kasteen. Häkeltyneenä ja olettaen olevansa tekemisissä jonkun mieleltään sairaan tai humalaisen kanssa visiiri lähetti hänet muftin eli korkeimman islamilaisjohtajan puheille. Mufti joutui raivoihinsa todettuaan, että Kyprianos oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa eikä taipunut minkäänlaisiin myönnytyksiin uskonasioissa. Hän määräsi tämän hirtettäväksi Fanarin kaupunginosassa, jossa asui paljon kristittyjä ‒ niin papistoa kuin maallikoita ‒ saadakseen heidät pelon valtaan.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä, kun syytetty juoksi innoissaan teloittajansa edellä kohti hirsipuuta. Kun Kyprianos saapui ekumeenisen patriarkaatin ulko-oven kohdalle, hän polvistui, teki ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Sen jälkeen hän luki viimeisen kerran ääneen uskontunnustuksen, painoi päänsä mestauspölkylle ja otti iloisena vastaan marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui vuonna 1679.