Kirkkokalenteri

Pyhä Erasmus vietti askeettista elämää Syyriassa Antiokian lähistöllä keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikana. Hänen elämäntapansa teki hänet niin runsaan Jumalan armon arvoiseksi, että korpit ruokkivat häntä samaan tapaan kuin muinoin profeetta Eliaa (20.7.).

Erasmuksesta säteilleen pyhyyden takia hänet valittiin piispaksi vastoin tahtoaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän tunsi Jumalan kutsuvan häntä kiertämään apostolina eri seuduilla julistamassa hyvää sanomaa niin sanojensa kuin ihmetekojensa kautta. Saavuttuaan Makedonian Ohridiin Erasmus herätti henkiin isän ja pojan, jotka hän myös kastoi lukuisien pakanoiden läsnä ollessa. Moni kääntyi tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Erasmus kaatoi paikkakunnan epäjumalankuvat, ja hänen opetettuaan ja julistettuaan seitsemän päivää kristityiksi kääntyviä oli kosolti.

Keisari Maksimianus oli läpikulkumatkalla Hermopoliksessa, kun paikalliset asukkaat kertoivat hänelle, että muuan antiokialainen kristitty kaatoi epäjumalankuvia ja käännytti ihmisiä joukoittain kristinuskoon. Erasmus vietiin keisarin eteen ja häneltä kysyttiin, ketä jumalia hän palveli. Erasmus pysyi vaiti, ja häntä lyötiin kasvoihin.

Myöhemmän legendan mukaan Maksimianus vei Erasmuksen Zeuksen temppeliin ja näytti hänelle valtavan pronssipatsaan. Erasmus katsoi patsasta uhkaavasti, jolloin se hajosi palasiksi ja jäännösten keskeltä nousi pelottava lohikäärme. Kahdenkymmenentuhannen hengen kansanjoukko lankesi kauhuissaan Erasmuksen jalkoihin, ja tämä kastoi heidät.

Myöhemmin pyhä Erasmus toimi myös Italian Campanian Formiassa evankeliumia julistaen. Kun pyhän Erasmuksen kuoleman hetki lähestyi, hän kääntyi itään päin ja rukoili kolme kertaa Herraa antamaan kaikkien niiden synnit anteeksi, jotka tulevaisuudessa muistaisivat häntä. Silloin kirkas kruunu laskeutui taivaasta ja suuri joukko pyhiä tuli saattamaan häntä taivaallisiin kartanoihin.

Lyonin ja Viennen marttyyrien kärsimyksiä keisari Marcus Aureliuksen aikaisissa julmissa vainoissa vuonna 177 tunnetaan kirjeestä, joka kuuluu aikansa kristillisen kirjallisuuden helmiin. Sen laativat vainoista hengissä selvinneet, ja se on osoitettu Vähän-Aasian ja Fryygian seurakunnille. Kirje on säilynyt Eusebiuksen Kirkkohistoriassa (V, 1:1–2:8).

Kirjeen autenttisuus on kiistaton, ja se on samalla varhaisin todiste järjestäytyneestä kristillisestä seurakunnasta Galliassa. Rhônejoen rantakaupungit Lyon ja Vienne muodostivat idän kauppareitin päätepisteen, minkä seurauksena niiden seurakuntiin kuului paljon kreikkalaisia kaukaa idästä, kuten heidän piispansa Fotinos, joka oli lähtöisin Vähästä-Aasiasta. Tämä oli mahdollisesti se vanhus, jota hänen seuraajansa Lyonin piispa Irenaios tarkoitti sanoessaan kuunnelleensa ”niitä, jotka olivat nähneet apostolit”.

Kirjeen esipuheessa sanotaan, että ”on mahdotonta sanoin ilmaista kristittyjen koettelemusten laajuutta, pakanoiden vimmaa pyhiä kohtaan ja kaikkea sitä, mitä autuaat marttyyrit ovat kärsineet”. Vainot alkoivat epävirallisella sosiaalisella eristämisellä: ”Meitä ei päästetty taloihin, kylpylöihin eikä torille.” Tätä seurasivat kansan väkivaltaisuudet, loukkaukset, kivitykset, ryöstely, hakkaamiset ”ja kaikki muukin, mitä raivostunut väkijoukko tekee niille, joita se vihaa”. Sitten alkoi virallinen vaino. Kristittyjen edustajia vietiin foorumille, kuulusteltiin julkisesti ja heitettiin vankilaan. Tuomarin epäoikeudenmukainen kristittyjen kohtelu närkästytti yleisön joukossa ollutta nuorta kristittyä nimeltä Vettius Epagathus, joka pyysi rohkeasti, että saisi puolustaa veljiään syytteitä vastaan. Kun häneltä kysyttiin, oliko hänkin kristitty, hän tunnusti sen, ja hänet lähetettiin saman tien marttyyrien joukkoon.

Kriisi koetteli kaikkien kestävyyttä ja hillitsi niiden intoa, jotka tähän asti olivat auttaneet vankeja. Noin kymmenen tunnustajaa ei kestänyt vaan luopui uskosta. ”Me olimme kaikki hyvin järkyttyneitä”, kirjeessä sanotaan, ”emme tulevien kidutusten pelosta vaan huolissamme siitä, että jotkut muutkin saattaisivat antaa periksi. Joka päivä pidätettiin lisää kristittyjä kunnes molemmista seurakunnista oli koottu kaikki vakavamielisimmät ja aktiivisimmat jäsenet.”

Kirje kuvaa tapahtumia tarkasti. ”Myös joitakin meidän pakanallisia palvelijoitamme pidätettiin, ja pelätessään, että hekin joutuisivat kokemaan samoja kidutuksia, joita he näkivät pyhien kärsivän, Saatanan ja sotilaiden yllyttäminä he alkoivat syyttää meitä ihmislihan syömisestä, insestistä ja muista iljetyksistä, joita meidän ei ole lupa edes ajatella ja joita me voimme tuskin uskoa kenenkään ihmisen tekevän. Kun tieto tästä levisi, monet sellaisetkin, jotka olivat ennen olleet ystävällisiä meitä kohtaan, vimmastuivat. Kansanjoukon, kuvernöörin ja sotilaiden suurin raivo kohdistui vienneläiseen diakoni Sanctukseen, vasta kastettuun Maturukseen, pergamoslaiseen Attalukseen, joka oli aina ollut kirkon tukipilari, ja palvelijatar Blandinaan. Tämän emäntä oli marttyyrien joukossa ja huolissaan siitä, pystyisikö ruumiillisesti heikko palvelijatar rohkeasti todistamaan Kristuksesta, ja me kaikki pelkäsimme. Blandina sai kuitenkin sellaisen voiman, että jopa kiduttajatkin, jotka vuoron perään piinasivat häntä aamusta iltaan, uupuivat.” Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi olla yhä hengissä, kun hänen kehonsa oli revitty riekaleiksi, mutta kärsimysten keskellä hän näytti saavan virkistystä ja rauhaa toistaessaan jatkuvasti sanoja: ”Olen kristitty, emmekä me tee mitään pahaa.”

Myös diakoni Sanctus kesti julmia kidutuksia vankkumattoman rohkeasti. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi vain: ”Olen kristitty.” Kun tavalliset kidutuksen muodot oli kokeiltu, hänen kehonsa herkimpiä osia poltettiin hehkuvan kuumilla levyillä, kunnes hän oli turvonnut aivan muodottomaksi. Kolme päivää myöhemmin, kun hän oli toipunut, sama toistettiin.

Niiden kristinuskosta luopuneiden joukossa, jotka oli suljettu vankilaan siinä toivossa, että he todistaisivat entisiä uskonveljiään vastaan, oli Biblias-niminen hento ja ujo nainen. Kun häntä kidutettiin, hän ”heräsi ikään kuin syvästä unesta ja kiisti jumalanpilkkaajien todistukset sanoen: ’Kuinka me voisimme syödä lasten lihaa, kun emme saa maistaa edes eläinten verta?” Siitä hetkestä alkaen hän tunnustautui taas kristityksi ja hänet vietiin takaisin marttyyrien joukkoon.”

Monet vangituista kuolivat vankilassa julmissa kidutuksissa, varsinkin nuoret ja kokemattomat. Toiset sen sijaan kestivät ja kestivät vahvistaen toisiakin, vaikka olivat jo saaneet kärsiä hirvittävästi ja näyttivät olevan henkihieverissä. Piispa Fotinos raahattiin 90 vuoden iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta oikeuden eteen kansanjoukkojen huutaessa. Kun kuvernööri kysyi, kuka kristittyjen jumala oli, hän vastasi: ”Jos olet arvollinen, tulet sen tietämään.” Silloin häntä hakattiin, potkittiin ja kivitettiin, kunnes hän oli melkein tunnoton. Hänet heitettiin ahtaaseen vankityrmään, missä hän kuoli kaksi päivää myöhemmin. Kyseinen tyrmä on säilynyt Lyonissa.

Muiden marttyyrien kärsimykset olivat kullakin erilaisia. Kirjeen sanoin: ”He tarjosivat Isälle kauniin seppeleen, joka oli sidottu kaikenlaisista ja erivärisistä kukista. Oli kohtuullista, että jalot kilvoittelijat kestivät erilaisia koetuksia ja voittivat lopulta iankaikkisen elämän kirkkaimman kruunun.”

Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalus joutuivat amfiteatteriin petojen eteen. Maturusta ja Sanctusta ruoskittiin, eläimet raatelivat heitä, ja he kestivät kaiken muunkin, mitä heille tehtiin kansan yllytyksestä. Sitten heidät istutettiin rautaistuimeen, joka kuumennettiin niin, että heidän palaneen lihansa haju täytti areenan, mutta heidän rohkeutensa ei pettänyt eikä Sanctus sanonut sanaakaan lukuun ottamatta sitä todistusta, jonka hän oli antanut alusta alkaen. Koko päivän kidutusten jälkeen he lopulta uhrasivat elämänsä.

Blandinan marttyyriuden aika ei ollut kuitenkaan vielä koittanut. Hänet sidottiin ristinmuotoiseen paaluun ja petoeläimet päästettiin irti. Toiset kilvoittelijat rohkaistuivat nähdessään hänet kädet ojennettuina kuin ristiinnaulitulla ja kiihkeästi rukoillen. Kun eläimet eivät suostuneet koskemaan Blandinaan, hänet vietiin takaisin vankilaan. Attalusta kuljetettiin ympäri amfiteatteria rinnallaan kilpi, jossa luki: ”Tämä on kristitty Attalus”. Kun kuvernööri sai tietää, että Attalus oli Rooman kansalainen, hän määräsi tämän pidettäväksi vankilassa, kunnes keisari päättäisi hänen kohtalostaan.

Alusta alkaen tunnustajat olivat osoittaneet suurta rakkautta ja nöyryyttä. Vaikka he todistivatkin uskostaan, he eivät syyttäneet ketään vaan rukoilivat vainoajiensa puolesta, niin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos, sekä uskosta luopuneiden veljiensä puolesta. He pyysivät muiden kristittyjen esirukouksia, jotta he itse pysyisivät uskollisina. Pian heidän rakastava huolenpitonsa heikommista veljistä palkittiin. Kirjeen sanoin: ”Elävien ansiosta kuolleet palautettiin elämään ja marttyyrit sovittivat ne, jotka olivat hylänneet marttyyrikilvoituksen.” Lopulta saatiin keisarin päätös, jonka mukaan tuomitut kristityt määrättiin kuolemaan mutta luopiot määrättiin vapautettaviksi. Tämän seurauksena ne, jotka olivat aikaisemmin kieltäneet Kristuksen, nyt tunnustivat Hänet rohkeasti, ja heidät lisättiin todistajien joukkoon. Ulkopuolelle jäivät vain ne, jotka eivät koskaan olleet sydämestään olleetkaan kristittyjä.

Fryygialainen lääkäri Aleksanteri rohkaisi vankeja, kun heitä kuulusteltiin. Hän oli asunut monia vuosia Galliassa, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja rohkeasta evankeliumin levittämisestään. Kansanjoukot raivostuivat, kun uskosta luopuneet tunnustivat taas olevansa kristittyjä, ja alkoivat syyttää tästä Aleksanteria. Kuvernööri kysyi, kuka hän oli. Aleksanteri sanoi olevansa kristitty. Hänet tuomittiin siitä paikasta heitettäväksi petojen eteen. Seuraavana päivänä kuvernööri lähetti hänet areenalle yhdessä Attaluksen kanssa miellyttääkseen yleisöä. Heitä kidutettiin monin tavoin ja lopulta surmattiin.

Kirje jatkuu: ”Viimeisenä päivänä palvelijatar Blandina tuotiin taas amfiteatteriin yhdessä noin 15-vuotiaan veljensä Ponticuksen kanssa. He olivat joutuneet päivä päivältä katselemaan toisten kidutusta, ja nyt heidän käskettiin vannoa epäjumalien nimeen. Kun he kieltäytyivät, joukot eivät säälineet naista eivätkä nuorta poikaa vaan kiduttivat heitä monin tavoin yrittäen aina välillä saada heidät vannomaan epäjumalien nimeen. Ponticus kesti sisarensa tukemana jalosti kidutuksia ja antoi sitten henkensä. Autuas Blandina, aivan kuin äiti, joka on lähettänyt lapsensa voittajina edellään Kuninkaan luokse, kiiruhti liittymään heihin iloiten ja riemuiten lopustaan aivan kuin se olisi ollut kutsu häihin eikä petojen kynsiin. Ruoskimisen, villieläinten ja paistamisen jälkeen hänet lopulta heitettiin verkkoon ja annettiin härän raadeltavaksi. Eläin heitteli häntä jonkin aikaa, mutta hänen uskonsa ja yhteytensä Kristukseen kannatteli häntä niin, että oli aivan kuin hän ei olisi edes huomannut, mitä hänelle tehtiin. Lopulta hänkin sai surmansa, ja pakanatkin tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet kenenkään naisen kestävän kidutuksia yhtä rohkeasti.”

Marttyyrien ruumiit heitettiin Rhônejokeen, jotta heistä ei jäisi reliikkejä eikä muistoakaan, mutta joitakin reliikkejä onnistuttiin keräämään talteen. Kertomus heidän loistavasta voitostaan kuolemasta kulkeutui nopeasti itään ja jäi osaksi kirkon traditiota. Kirjeessä sanotaan: ”Elämää he pyysivät ja Hän lahjoitti sen heille: he jakoivat sen lähimmäistensä kanssa ja lähtivät voittoisina Jumalan luokse. He rakastivat rauhaa ja jättivät veljilleen vain ilon, rauhan, sopusoinnun ja rakkauden.”

Pyhät marttyyrit päättivät kärsimyksensä eri aikoina. Heidän yhteinen muistopäivänsä 2.6. on päivä, jolloin heidän pyhät reliikkinsä nostettiin esiin.

Pyhä marttyyripiispa Simon, kastenimeltään Stenfinn, oli munkkina Corveyn benediktiiniläisluostarissa Weserjoen rannalla Saksassa. Bremenin ja Hampurin arkkipiispa Adalbert vihki hänet lähetyspiispaksi antaen piispanimeksi Simonin.

Simon julisti kristinuskoa Ruotsissa Hälsinglandin maakunnassa. Hänen piispanistuimensa oli todennäköisesti Sigtunassa. Hälsinglandin piispa Simon kärsi marttyyrikuoleman vuoden 1072 jälkeen Ödmordenin metsässä Skogin pitäjässä. Reformaatioon asti pyhää marttyyripiispa Simon Hälsinglandilaista muisteltiin hänen haudallaan Norralassa Söderhamnin lähellä. Hänestä on käytetty myös nimiä Stenphi, Staffan ja Stefanus.

Pyhä Nikeforos syntyi 900-luvun alkupuolella varakkaaseen perheeseen Galatian Basileionissa. Hänen vanhempansa olivat valinneet hänelle uran keisarillisena eunukkina. Bysantin valtakunnassa monet tärkeät asemat olivat yksinomaan eunukkien hoidossa. Nikeforos lähetettiin 8-vuotiaana Konstantinopoliin, jossa hän opiskeli tunnetun opettajan johdolla. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja tutki ahkerasti pyhiä kirjoituksia rukouksen hengessä. Lapsesta lähtien Nikeforos oli äärimmäisen armelias köyhiä kohtaan. Hän antoi heille oman takkinsakin. Ja kun hänelle myöhemmin uskottiin isäntänsä varojen hoito, muutamassa päivässä hän oli jakanut kaiken pois köyhille ja kurjille, joita hän ei voinut kohdata sydämensä murtumatta.

Myöhemmin Nikeforos liitettiin hovin papistoon. Hän vietti suurimman osan ajastaan rukoillen ja mietiskellen kaukana kaupunkielämän hälinästä. Paastolla ja askeesilla hän hillitsi himonsa, kun taas armeliaisuus ja huolenpito sairaista tyynnyttivät riidanhalun ja muut kiivastumisen muodot. Tällä tavoin hän eteni kohti täydellistä himottomuutta.

Keisari Nikeforos Fokaksen aikana (961–999) Nikeforos lähetettiin Sisiliaan tukemaan rukouksillaan bysanttilaisia sotajoukkoja huonosti sujuneissa sotatoimissa arabeja vastaan. Sodan päätyttyä Nikeforos nimitettiin Miletin piispaksi Vähään-Aasiaan. Hän puolusti sitkeästi hiippakuntansa etuja voidakseen harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Nikeforoksella oli myös kadehtijoita ja vastustajia, ja hän pelastui täpärästi näiden yritykseltä myrkyttää hänet. Tämän kokemuksen jälkeen hän luopui piispan tehtävästään ja vetäytyi tavallisena munkkina luostariin Latrosvuorelle. Siellä hän eli igumeni Simeonin alaisuudessa, joka oli Pilari-nimellä (Stylos) tunnetun luostarin perustajan pyhän Paavalin seuraaja.

Myöhemmin Nikeforos eli erakkona Vähän-Aasian länsiosassa Platane-nimisessä paikassa. Hänen askeettiset kilvoituksensa ja loistavat hyveensä keräsivät hänen ympärilleen oppilaita. Paikallinen piispa kuitenkin karkotti heidät, joten he siirtyivät Mykalos-vuorelle, jossa he herättivät henkiin vanhan Erebinthoksen luostarin. Tämän jälkeen Nikeforos vetäytyi uudestaan erakoksi Platanen alueelle, mutta parin vuoden kuluttua hän palasi oppilaidensa luo, joiden luku kasvoi jatkuvasti. He perustivat monien ihmeiden myötävaikutuksella uuden Kuivan pellon luostarin, jossa vuoden 1000 tienoilla asui jo 80 munkkia.

Pyhä Nikeforos ei antanut koettelemusten ja Paholaisen kiusausten hämmentää itseään, vaan oli aina lempeä ja huolehtivainen hengellisiä lapsiaan kohtaan. Koko ajan hän myös lisäsi armeliaisuuttaan ja hyväntekeväisyyttään, kun tarpeessa olevia tungeksi joukoittain hänen luostariinsa kuin pelastavaiseen satamaan. Nikeforos ei nimittänyt ketään luostarin taloudenhoitajaksi. Näin hän opetti munkeilleen luottamusta yksin Jumalaan ja totutti heidät olemaan huolehtimatta tulevaisuudesta. Taloudenhoitajan virkaa hoiti itse Jumalanäiti, hän tapasi sanoa.

Pyhän Nikeforoksen silmät olivat ehtymättömien kyynelten lähde. Yönsä hän vietti keskittyneenä lakkaamattomaan rukoukseen, ja jokainen päivä oli hänelle tilaisuus edetä kohti ikuista valkeutta. Nikeforos sai selvänäkemisen ja profetian lahjan ja teki monia ihmeitä.

Pyhä Nikeforos lähti tästä elämästä pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla 1000-luvun alussa. Laumansa kaitsemista hän jatkoi vielä kuolemansa jälkeenkin.

Pyhä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa vuoden 758 tienoilla, jolloin keisari Konstantinos Kopronymoksen tuella vainottiin pyhien ikonien kunnioittajia. Nikeforoksen isä oli keisarin palatsin ensimmäinen sihteeri, mutta koska hän ilmoitti avoimesti olevansa ikonien kunnioittaja, hänet erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon Nikeaan. Siellä tämä hurskauden esikuvana tunnettu mies kuoli. Tämän jälkeen Nikeforoksen äiti Eudokia uskoi lahjakkaan poikansa erään keisarin sihteerin suojelukseen ja meni itse luostariin. Kun Nikeforos oli onnistuneesti päättänyt maalliset opintonsa, hän seurasi isänsä jälkiä ja hänestä tuli nuoren keisari Konstantinos I:n (780–787) ja leskikeisarinna Irenen sihteeri. Hän osallistui seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen keisarillisena edustajana.

Koska ikonien kunnioitus oli tuolloin saatu palautettua, maallista loistoa ja kunniaa karsastanut Nikeforos päätti kuunnella sisäistä ääntään ja ryhtyä munkiksi. Hän vetäytyi Bosporin kaukaisimmalle Aasian puoleiselle rannalle Agathun alueelle, jonne hän perusti luostarin, vaikka oli vielä maallikko. Nikeforos rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia öin ja päivin. Hän perehtyi syvällisesti Jumalan sanaan ja oppi käyttämään filosofiaa ja retoriikkaa, joita oli opiskellut, entistäkin täydellisemmin Jumalan palvelemiseen. Maallisten tieteiden hallitseminen ei johtanut häntä ylpeyteen vaan sai hänet kiittämään Jumalaa ja kasvamaan evankeliumin hyveissä. Vaikka Nikeforos oli yläluokkaa ja arvostettu oppinut, hän oli vapautunut maallisista siteistä ja oli lempeä, vaatimaton ja rakkaudellinen kaikkia kohtaan.

Kun pyhä patriarkka Tarasios oli kuolemaisillaan vuonna 805, hän nimitti Nikeforoksen seuraajakseen. Päätös hyväksyttiin yksimielisesti ja Nikeforos valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, vaikka oli yhä maallikko. Keisari Nikeforos I oli ensin epäilevällä kannalla, mutta lopulta hänestä tuli Nikeforoksen innokas kannattaja. Keisari käytti koko auktoriteettinsa saadakseen Nikeforoksen luopumaan yksinäisestä kilvoittelustaan, ja lopulta tämä taipui. Nikeforos vihittiin ensin munkiksi ja sitten muutaman päivän kuluessa kaikkiin pappeuden asteisiin, minkä jälkeen hänet vihittiin patriarkaksi pääsiäispäivänä vuonna 806. Vihkimyksen jälkeen hän asetti juhlallisesti alttarille teoksen, jonka oli kirjoittanut pyhien ikonien kunnioittamisen puolustukseksi.

Tämä poikkeuksellisen nopea maallikon korottaminen kirkollisen hierarkian huipulle nostatti Studionin luostarin munkit vastarintaan pyhien Platonin (4.4.) ja Teodoroksen (11.11.) johdolla. Tilanne kiristyi entisestäänkin, kun uusi patriarkka päätti antaa pappeuden takaisin Joosefille, jonka hänen edeltäjänsä pyhä Tarasios oli erottanut, koska tämä oli siunannut keisari Konstantinos IV:n kanonien vastaisen avioliiton. Munkit katkaisivat ehtoollisyhteyden Nikeforoksen kanssa, jolloin keisari lähetti heidät maanpakoon Nikeforoksen pystymättä vaikuttamaan asiaan. Tilanne raukesi vasta, kun Mikael I nousi keisarin valtaistuimelle vuonna 811. Kun uusi keisari kruunajaisissaan otti vastaan kruunun patriarkalta, hän lupautui puolustamaan ortodoksista uskoa ja kutsui takaisin kaikki ikonien tähden karkotetut. Saadakseen erimielisyydet loppumaan Nikeforos suostui panemaan pappi Joosefin uudelleen viralta.

Ikonikiistojen rauhoituttua pyhä patriarkka Nikeforos koetti vapauttaa kirkon muidenkin harhaoppien vaikutuksesta niin puheillaan kuin kirjoituksillaan. Nikeforos vahvisti avioliiton pyhyyttä kieltämällä korkeassa asemassa olevia hylkäämästä vaimoaan. Hän myös yritti korjata luostareissa esiintyneitä väärinkäytöksiä kieltämällä niin sanotut kaksoisluostarit, joissa asui sekä munkkeja että nunnia. Hänen aikanaan kanoninen järjestys oli voimassa koko kirkossa, armoa ja harmoniaa välittäen. Nikeforos laati 37 kanonia, jotka kuuluvat edelleenkin ortodoksisen kirkon kanonien kokoelmaan.

Myönteinen tila ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pettyneenä Bulgarian sotaretkensä huonoon menestykseen keisari Mikael luopui kruunusta ja ryhtyi munkiksi. Hänen jälkeensä keisariksi tuli vuonna 813 Leo Armenialainen. Heti uuden keisarin saavuttua pääkaupunkiin Nikeforos esitti, että tämä allekirjoittaisi ortodoksisen uskon julistuksen ja lupaisi olla tekemättä muutoksia uskoa koskeviin kysymyksiin. Leo ilmoitti kuitenkin, ettei allekirjoittaisi mitään ennen kruunajaisiaan. Kun Nikeforos kruunajaisissa asetti kruunun Leon päähän, hän tunsi kipua aivan kuin olisi työntänyt kätensä nokkosiin tai orjantappurapensaaseen.

Kun Nikeforos vei kymmenen päivän kuluttua uskon julistuksen uudelleen keisarille allekirjoitettavaksi, tämä kieltäytyi vahvistamasta sitä. Vähän ennen joulua vuonna 814 Leo antoi ikonien kunnioitusta vastustavan käskykirjeen. Tähän Nikeforos vastasi julistamalla paaston ja kokoamalla Hagia Sofian kirkkoon suuren joukon väkeä kokoöiseen rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalaa varjelemaan kirkkoaan uudelta koetukselta. Keisari sai kuulla kokoontumisesta ja kutsui patriarkan aamun valjettua palatsiin syyttäen tätä yleisen järjestyksen horjuttamisesta. Nikeforos puolustautui sanomalla, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta kapinoida keisarin arvovaltaa vastaan. Samalla hän kuitenkin moitti tätä epäasiallisesta puuttumisesta kirkon asioihin ja yrityksestä myrkyttää se harhaopilla.

Seurasi pitkä teologinen keskustelu, jonka aikana Nikeforos perehdytti keisarin ikonien kunnioituksen perusteisiin. Ikoneissa ei suinkaan ole kyse epäjumalanpalveluksesta, sillä Jumala on itse tehnyt itsensä näkyväksi ja siten myös kuvattavaksi Kristuksen ihmiseksi tulemisessa. Kristuksen ihmisyyden kuvaaminen on Hänen lihaksitulemisensa ja siten myös meidän pelastuksemme tunnustamista.

Patriarkan teologisesti loisteliaat selitykset eivät kuitenkaan saaneet Leoa vaihtamaan kantaansa. Keisari onnistui houkuttelemaan harhaoppiinsa muutamia vaikutusvaltaisia piispoja ja pappeja. Nämä tulivat teofaniajuhlan jälkeen Nikeforoksen luo mukanaan ikonien vastaista teologiaa kehitelleitä oppineita ja kehottivat tätä taipumaan. Hän vastasi heille, että koska kaikki kirkot olivat olleet yhtä mieltä kuvista aina Nikean II kirkolliskokouksesta lähtien, hän ei koskaan ryhtyisi keskusteluihin niiden kanssa, jotka ovat oma-aloitteisesti erottaneet itsensä kirkollisesta yhteydestä. Hän lisäsi olevansa valmis eroamaan, jos keisari jatkaisi painostustaan. Keisarin poistuttua Nikeforos erotti harhaoppia kannattavat papit. Aavistaen väkivaltaisten vainojen olevan tulossa hän kirjoitti keisarinnalle ja ministereille pyytäen heitä vaikuttamaan keisariin siten, ettei ikonien takia enää vuodatettaisi enempää verta.

Suuren paaston alussa Nikeforos sairastui vakavasti. Keisari käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti haltuunsa Hagia Sofian kirkon varat ja luovutti ne erään virkamiehensä haltuun. Sen jälkeen hän kutsui koolle ikonien vastustajien johtomiehet, joiden eteen hän kutsutti Nikeforoksen. Patriarkka puolusti kiihkeästi oikeaa uskoa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nuo kirkon paimenet, jotka olivat muuttuneet raivokkaiksi susiksi, julistivat hänet virkansa menettäneeksi. Maaliskuun 13. päivänä keskellä yötä henkivartioston päällikkö tuli hakemaan Nikeforoksen tautivuoteelta pilkkaavan väkijoukon odottaessa patriarkaatin ulkopuolella. Hänellä oli hädin tuskin aikaa lausua viimeinen rukouksensa Hagia Sofian katedraalissa jättääkseen kirkkonsa Jumalan Viisauden haltuun, kun hänet jo työnnettiin laivaan. Se vei hänet Agathun luostariin, missä hän oli viettänyt ensimmäiset vuotensa munkkina. Vähän myöhemmin hänet siirrettiin toiseen kaukaisempaan luostariin, jonka hän oli itse perustanut ja omistanut pyhälle Teodorokselle.

Omasta aloitteestaan Nikeforos lähetti tiedon tapahtuneesta keisarille, joka asetti patriarkan istuimelle vannoutuneen ikonien vastustajan Teodotos Kassiteraksen. Uusi patriarkka kutsui nopeasti kokoon hereettisten piispojen kokouksen antamaan virallisen tunnustuksen Hieriassa vuonna 754 kokoontuneelle ikonien vastaiselle kirkolliskokoukselle. Ikonien kunnioitus kumottiin, edesmennyt patriarkka Tarasios kuin myös Nikeforos julistettiin anateemaan, ja uusi ortodoksisen uskon tunnustajien vaino alkoi.

Surullinen asiaintila jatkui aina vuoteen 820, jolloin Mikael II antoi salamurhata keisari Leon. Päästyään valtaan keisari Mikael II mitätöi ikonien vastaisten kirkolliskokousten päätökset Nikeforoksen vaatimuksesta ja kutsui Teodoros Studionilaisen ja muut tunnustajat takaisin karkotuksesta. Ikonien kunnioittamisen kieltävä laki pysyi kuitenkin yhä voimassa Konstantinopolissa, vaikka Nikeforos kirjoitti keisarille kehottaen häntä palauttamaan ortodoksisuuden koko täyteydessään. Pyhittäjä Teodoros, joka oli tehnyt sovinnon Nikeforoksen kanssa ennen vainojen alkamista, kävi useita kertoja tervehtimässä tätä. Hän kirjoitti Nikeforokselle myös rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kutsui Nikeforosta ”ortodoksisuuden auringoksi, jonka tunnustuksen säteet valaisevat koko universumin” (kirje 2).

Mikael II tarjosi Nikeforokselle mahdollisuutta palata asemaansa, jos hän lupaisi olla puhumatta pyhistä ikoneista ja Nikean kirkolliskokouksesta. Pyhä patriarkka kieltäytyi ehdottomasti tällaisista kompromisseista ja jäi mieluummin karkotukseen. Sieltä käsin hän kirjoitti tärkeitä tutkielmia valjastaen Aristoteleen filosofian hienoudet ortodoksisuuden palvelukseen. Hän osoitti, ettei Kristuksen ikoni toisinna rajoittamatonta jumalallista luontoa pakanallisella ja pyhää häpäisevällä tavalla, niin kuin ikoneja vastustavat teologit väittivät, vaan että ikoni on suhteessa Kristuksen persoonaan (hypostaasiin) kaltaisuuden kautta. Näkymätön Jumala teki itsensä näkyväksi lihaksitulemisellaan pysyen kuitenkin rajoittumattomana jumaluudessaan.

Nikeforos jatkoi teologista puolustuskampanjaansa aina kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois 2.6.828. Viimeiset neljätoista vuottaan hän eli karkotettuna. Pyhän Nikeforoksen ruumis haudattiin hänen luostariinsa, josta se siirrettiin vuonna 846 juhlallisesti Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Hänen juhlava paluunsa julisti ortodoksisuuden lopullista voittoa.

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1300 kreikkalaiseen kauppiasperheeseen Mustanmeren rannikolla Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Hänestäkin tuli kauppias. Kerran kauppamatkalla Mustallamerellä laivan roomalaiskatolinen kapteeni alkoi väitellä Johanneksen kanssa uskonasioista havaittuaan tämän olevan hurskas ortodoksi. Kapteeni ei kuitenkaan saanut Johanneksen ortodoksista vakaumusta järkkymään. Kun laiva saapui tataarien hiljattain valtaamaan Leukopolikseen (Cetatea-Alba), kapteeni päätti kostaa Johannekselle kertomalla tataarien johtajalle, että Johannes oli esittänyt toivomuksen kääntyä tataarien pakanauskontoon.[1] Johtomies kutsui Johanneksen luokseen luvaten hänelle rikkauksia ja kunniaa, jos hän kieltää Kristuksen ja alkaa palvoa aurinkoa, tulta ja tähtiä. Johannes tajusi kapteenin juonet ja vastasi: ”En aio kieltää Kristusta. Kuinka voisin irrottaa sydämeni Vanhurskauden auringosta ja korkeuksista koittaneesta Aamutähdestä ja palata tietämättömyyden pimeyteen? Se mitä sinulle on minusta kerrottu, on valhetta ja petosta. Kiitän sinua ystävällisyydestäsi, mutta en voi kieltää Kristusta, maailman valoa.” Tataarijohtaja raivostui ja antoi pyhän kidutettavaksi. Tuskien raatelemanakaan Johannes ei lakannut kiittämästä Herraa, joka oli nähnyt hänet arvolliseksi tällaisiin koetuksiin.

Huomattuaan tekevänsä turhaa työtä kiduttajat veivät Johanneksen uudelleen johtajan eteen. Tämä yritti vielä kerran taivutella häntä. Johannes sanoi vain: ”Älä huolehdi minun ruumiini haavoista, sillä iankaikkinen omaisuus hankitaan katoavaisilla hyvyyksillä. Ainoastaan se, joka pysyy vahvana loppuun asti, pelastuu. Suokoon Jumala, että pyhittyisin ja tulisin kruunatuksi kärsimysteni tähden, jotka kestän tunnustaessani Kristusta!” Nämä sanat vain lisäsivät tataarijohtajan raivoa. Hän lähetti Johanneksen takaisin vankilaan. Seuraavana päivänä Johannes sidottiin kiinni hevoseen ja häntä raahattiin pitkin kaupunkia. Kun hevonen kulki juutalaiskorttelin läpi, juutalaisia tuli lyömään ja kivittämään Johannesta. Lopulta yksi heistä tempasi miekan ja iski häneltä pään poikki.

Seuraavana yönä ihmeellinen valo laskeutui Johanneksen maantielle jätetyn ruumiin ylle. Samalla kolme loistavaa hahmoa papinpuvuissa tuli suitsuttamaan sitä. Eräs heidät nähnyt juutalainen haki jousen ampuakseen heidät, mutta jähmettyi paikalleen pystymättä liikkumaan koko yönä. Kun tataarijohtaja kuuli näistä ilmiöistä, hän antoi kaupungin kristityille luvan haudata pyhän marttyyrin ruumis kristittyjen hautausmaalle.

Johanneksen kavaltanut kapteeni oli tullut katumukseen ja yritti yöllä varastaa hänen pyhät jäännöksensä viedäkseen ne takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Pyhä Johannes oli kuitenkin unessa varoittanut hautausmaan pappia tästä suunnitelmasta. Pappi keräsi kokoon suuren määrän kristittyjä, ja yhdessä he sijoittivat ruumiin turvaan kaupungin kirkkoon. Siellä urheaa marttyyria kunnioitettiin noin 70 vuoden ajan, ja tapahtui paljon ihmeitä.

Kun Moldo-Valakian prinssi Aleksanteri Hyvä (1400–1432) sai kuulla pyhän Johanneksen ihmeistä, hän siirrätti reliikit suuren joukon läsnä ollessa Moldavian pääkaupunkiin Suceavaan, jonka Ekumeeninen patriarkaatti oli juuri tunnustanut metropoliittakunnaksi. Siitä lähtien pyhää Johannesta on kunnioitettu Moldavian suojelijana.