Kirkkokalenteri

Pyhän Jefrosinin maallikkonimi oli Jefrem. Hän syntyi 1500-luvulla Karjalassa lähellä Laatokkaa ja eli nuorena jonkin aikaa Valamon luostarissa. Siellä hän tutustui ankaraan kilvoituselämään ja oppi tuntemaan jumalanpalvelusjärjestyksen. Hän ei kuitenkaan jäänyt luostariin vaan muutti Novgorodiin, jossa hän eli vuosikausia. Sitten hän siirtyi itään Ustjužnan kaupungin lähelle Dolosskojen kylään ja palveli pitkään lukijana kylän kirkossa. Hän oli jo kypsässä iässä, kun Jumalan armo kosketti hänen sydäntään niin, että hänessä syttyi voittamaton kaipuu munkkielämään. Järjestettyään asiansa hän lähti matkaan ottamatta mukaansa mitään muuta kuin päällään olevat vaatteet. Siitä lähtien hän pyrki hellittämättä kohti Jumalaa eikä ajatuksissaankaan kääntynyt enää koskaan katsomaan taakseen.

Jefrem meni Tihvinän luostariin ja pyysi sen johtajaa vihkimään hänet munkiksi. Hänen kypsä ikänsä, Valamossa vietetty nuoruus ja vuodet kirkon palveluksessa lukijana herättivät veljestössä luottamusta. Jefrem puettiin pian munkin viittaan ja hän sai vihkitoimituksessa nimekseen Jefrosin. Saavutettuaan halajamansa hän heittäytyi iloiten askeettisiin kilvoituksiin. Hän valisti mieltään lukemalla Jumalan sanaa, taltutti lihansa paastolla ja itsehillinnällä, oli kuuliainen igumenille ja munkkiveljille ja toimitti saamansa palvelutehtävät tunnollisesti säilyttäen omantuntonsa puhtaana kaikessa.

Elettyään jonkin aikaa Tihvinän luostarissa Jefrosin alkoi tuntea kaipuuta erakkoelämään. Vuonna 1600 hän lähti igumenin siunauksella erämaahan. Hänellä ei ollut mukanaan omaisuutta, mutta hänen sydämensä oli tulvillaan iloa. Jefrosin vaelsi tutulle seudulle noin 50 kilometrin päähän Ustjužnan kaupungista. Sinozero-järven rannalta metsän ja läpipääsemättömien soiden keskeltä hän löysi sopivan paikan. Hän pystytti ristin, kaivoi asumuksekseen luolan ja aloitti ankaran kilvoituselämän. Kahteen vuoteen pyhä Jefrosin ei nähnyt ainoatakaan ihmistä eikä syönyt leipää. Hänen ravintonaan olivat metsän antimet, marjat ja sienet. Käsityönään hän punoi verkkoja. Asuttuaan vuoden luolassa hän rakensi itselleen pienen keljan.

Kahden vuoden kuluttua ihmiset löysivät Jefrosinin. Hiljaisessa erämaassa alkoi kaikua hengellinen opetus. Jefrosinin ympärille kerääntyi pieni veljestö, ja jo ensimmäisenä vuonna tarvittiin suurempi tila yhteistä rukousta varten. Yhteisin ponnistuksin veljestö rakensi kirkon, joka parin vuoden kuluttua pyhitettiin Neitsyt Marian ilmestymisen kunniaksi.

Pyhittäjä Jefrosin kilvoitteli erämaassa yksitoista vuotta. Venäjällä elettiin 1600-luvun alussa sekasorron aikaa. Puolalaiset joukot valloittivat Smolenskin ja Moskovan, ruotsalaiset Novgorodin. Levottomuuksien aikana monet Ustjužnan kaupungin asukkaat etsivät suojaa Jefrosinin luostarista, joka syrjäisen sijaintinsa vuoksi tarjosi hyvän turvapaikan. Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612 pyhittäjä Jefrosin kuitenkin varoitti luostarin suojiin tulleita lähestyvästä onnettomuudesta. Hän sanoi, että puolalaisjoukko tulisi pian hävittämään luostarin ja kehotti kaikkia, jotka halusivat pelastaa henkensä, pakenemaan. Monet eivät uskoneet häntä, vaan sanoivat: ”Mikset sinä itse lähde tästä pyhästä paikasta?” Jefrosin vastasi heille: ”Minä olen tullut tänne kuolemaan Kristuksen tähden.”

Vanhuksen ennustus tuhosta saattoi erään Joona-nimisen munkin pelon valtaan. Hän halusi lähteä luostarista monien muiden mukana, mutta Jefrosin pidätteli häntä sanoen: ”Miksi antaisimme pelolle sijaa sielussamme? Taistelun koittaessa on osoitettava rohkeutta kilvoituksessa. Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? (Room. 8:35).” Jefrosin totesi Joonalle, että he munkit olivat antaneet Jumalalle lupauksen pysyä kuolemaansa asti tuolla paikalla. Maallikkoja taas ei sitonut mikään lupaus ja heidän piti ajatella ja suojella myös perhettään. Näin puhuen hän valoi rohkeutta ja hengellistä intoa Joonan sieluun. Sitten Jefrosin pukeutui skeemamunkin asuunsa ja rukoili koko sen päivän ja seuraavan yön Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, että he ottaisivat hänet vanhurskasten joukkoon.

Seuraavana päivänä 20. maaliskuuta viholliset hyökkäsivät luostariin surmaten miekalla kaikki, jotka kohtasivat. Verenvuodatuksen keskellä pyhittäjä Jefrosin seisoi pelkäämättä munkinviitassaan maahan pystyttämänsä ristin vierellä. Sotilaat vaativat häntä luovuttamaan luostarin kalleudet. Hän vastasi: ”Tämän luostarin omaisuus on Jumalanäidin kirkossa.” Näin sanoen hän viittasi Jumalassa kätkettynä olevaan katoamattomaan rikkauteen, mutta puolalaiset luulivat hänen tarkoittavan maallisia aarteita ja syöksyivät kirkkoon. Eräs sotilaista iski Jefrosinia miekalla kaulaan, ja tämä kaatui kuolleena maahan. Viholliset eivät löytäneet kirkosta mitään varastamisen arvoista. Siitä kiukustuneena pyhittäjän murhaaja iski hengetöntä vanhusta nuijalla päähän murtaen tämän kallon. Myös munkki Joona sai surmansa. Lähiseudun asukkaat hautasivat pyhittäjä Jefrosinin ja kaikki tämän kanssa kuolleet.

Neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin Jefrosinin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon kellotornin alle, jonne uskovat tulivat vuosisatojen ajan kunnioittamaan niitä. Hänen kunnioituksensa pyhänä vahvistettiin virallisesti vuonna 1911.

Pyhä Cuthbert syntyi vuonna 634. Hän oli luultavasti irlantilainen, maallikkonimeltään Mulloche, ja syntyi kuninkaalliseen perheeseen.¹ Ilmeisesti perhe muutti Skotlantiin, kun Cuthbert oli vielä vauva. Hänen äitinsä Saba lähti pyhiinvaellusmatkalle Roomaan jättäen poikansa Kenswith-nimisen köyhän lesken hoitoon. Saba kuoli Rooman matkallaan, ja Kenswith jäi kasvattamaan Cuthbertia. Cuthbert kutsui Kenswithia äidikseen ja oli kiintyi häneen.

Kerrotaan, että lapsena Cuthbert nautti leikkimisestä ja peleistä toisten lasten kanssa. Hän oli kaikkia ikäisiään vahvempi ja voitti heidät juoksussa, painissa ja muissa leikeissä, vaikka ontuikin pahasti. Hän kuitenkin vakavoitui ja lopetti leikit, kun eräs nuorempi poika nuhteli häntä sopimattomasta käytöksestä. Cuthbertin ruumiillinen ja henkinen vahvuus oli avuksi hänen myöhemmissä kilvoituksissaan munkkina.

Vartuttuaan Cuthbert työskenteli lammaspaimenena. Eräänä yönä ollessaan paimenessa Leader Waterin läheisillä kukkuloilla pyhä Cuthbert näki näyn, jossa enkelit kuljettivat pyhän Aidanin (31.8.) sielua kohti taivasta. Cuthbert herätti toiset paimenet ja kertoi näille, mitä oli nähnyt. Hän sanoi, että kyseessä täytyi olla jonkun pyhän piispan tai muun merkittävän henkilön sielu. Muutama päivä myöhemmin Cuthbert ja muut paimenet saivat kuulla Lindisfarnen piispa Aidanin kuolemasta. Kuolema oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Cuthbert oli nähnyt näyn. Näyn innoittamana Cuthbert päätti ruveta munkiksi. Hän oli tuolloin viidentoista.

Kun pyhä Cuthbert oli 17–18-vuotias, hän meni Melrosen luostariin. Kerrotaan, että hänen saapuessaan luostarin portille häntä oli vastassa luostarin priori Boisil. Kun Cuthbert oli antanut pois hevosensa, hän meni kirkkoon. Pyhä Boisil seurasi nuorukaista ja sanoi: ”Katso, Herran palvelija.” Boisilista tuli toinen Cuthbertin opettajista. Toinen oppi-isä oli Melrosen luostarin varsinainen johtaja isä Eata. Cuthbert oli kiintynyt molempiin opettajiinsa, ja he ottivat hänet mukaansa matkoilleen.

Luostarissa veljet ihailivat pyhän Cuthbertin kilvoitteluintoa. Hän vietti usein yöt rukouksissa ja paastosi ankarasti. Näihin aikoihin ruttoepidemiat riehuivat maassa, ja monet pyrkivät säästymään sairaudelta taikauskoisin keinoin. Cuthbert kulki kylästä kylään puhumassa ihmisten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja opetti heille evankeliumin totuutta ja kehotti heitä pysymään uskossa. Joskus pyhä Cuthbert myös paransi ihmisten sairauksia rukouksillaan ja ajoi pois riivaajia. Toisin kuin muut kelttiläiset munkkisaarnaajat, Cuthbert kulki matkoillaan usein hevosella. Hän saattoi jättää luostarin jopa kuukauden ajaksi.

Kun pyhä Eata sai alueen luostaria varten Riponista, hän valitsi muutamia Melrosen munkkeja ja otti heidät mukaansa. Munkkien joukossa oli myös Cuthbert. Heidät kuitenkin karkotettiin Riponista vuonna 661, sillä he eivät suostuneet seuraamaan roomalais-kreikkalaista pääsiäisajanlaskua (paschalion). Kelttiläinen kristikunta noudatti omaa vanhaa pääsiäisen määrittämisen laskutapaansa ja vastusti Rooman edellyttämää ajanlaskua. Tämän kiistan seurauksena munkit palasivat Melrosen luostariin.

Samana vuonna Boisil sairastui ruttoon. Cuthbert vietti pyhän Boisilin kanssa hänen viimeiset päivänsä ja luki opettajalleen Johanneksen evankeliumia. Kun pyhä Boisil kuoli, Cuthbertista tuli Melrosen luostarin priori. Pian hän kuitenkin sairastui itsekin ruttoon. Kun hän kuuli, että veljestö oli rukoillut koko yön hänen parantumistaan, hän nousi ylös. Hän pukeutui ja alkoi hoitaa tehtäviään priorina. Hän parantui rutosta, mutta hänen terveytensä ei koskaan palautunut täydellisesti.

Vuonna 664 Cuthbert osallistui Whitbyn kirkolliskokoukseen. Siellä päätettiin, että kirkko siirtyisi uuteen pääsiäisen ajanlaskutapaan. Niinpä myös Cuthbert hyväksyi uuden ajanlaskun. Jonkin aikaa kirkolliskokouksen jälkeen Cuthbert lähetettiin prioriksi Lindisfarneen. Hänen tarkoituksenaan oli saada luostarin veljestö Rooman kirkon alaisuuteen, sillä myös siellä vastustettiin uutta pääsiäisen ajanlaskutapaa.

Cuthbert toimi Lindisfarnen luostarin priorina noin kahdentoista vuoden ajan. Alussa hänellä oli monia vaikeuksia laiskimpien munkkien kanssa, mutta hiljalleen kaikki alkoivat kunnioittaa häntä ja seurata hänen esimerkkiään kilvoitteluelämässä. Kerran yöllä eräs munkki näki Cuthbertin menevän merenrantaan. Munkki seurasi Cuthbertia ja näki pyhän miehen kävelevän suoraan merenaaltoihin, kunnes oli kaulaansa myöten vedessä. Cuthbert vietti aaltojen keskellä koko yön ja lauloi ylistyslauluja Jumalalle. Munkki myös kertoi, että kun Cuthbert vihdoin palasi rannalle, hänen luokseen ui kaksi hyljettä. Hylkeet kuivasivat Cuthbertin jalat, jotta tämä ei kylmettyisi.

Cuthbertin suhde luontoon oli muutenkin erityinen. Hän piti paljon Lindisfarnen kallioista ja rannoista. Kerrotaan, että linnut ja petoeläimetkin tulivat hänen luokseen, kun hän kutsui niitä.

Cuthbert piti veljestöstään, mutta hän kaipasi täydellistä yksinäisyyttä. Niinpä hän matkusti jonkin matkan päähän Lindisfarnesta pienelle saarelle. Siellä hän vietti aikansa rukouksessa ja paastossa. Vuonna 676 hän päätti siirtyä vieläkin kauemmas ihmisistä. Hän vetäytyi Inner Farneen, jonne hän rakensi itselleen pienen keljan. Jonkin matkan päähän keljasta hän rakensi myös vierasmajan Lindisfarnesta vierailevia munkkeja varten. Yhdeksän vuoden ajan pyhä kilvoitteli erakkona.

Vuonna 684 pidettiin Twyfordin kirkolliskokous, johon osallistui pyhä arkkipiispa Teodor (19.9.). Synodi valitsi pyhän Cuthbertin Hexamin piispaksi. Cuthbertille lähetettiin tieto hänen valinnastaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä yksinäisyyttään. Jopa hallitsija Ecgfrith (670–685) sekä pyhä piispa Trumwine menivät hänen luokseen suostutellakseen häntä ottamaan vastaan piispuuden. Lopulta Cuthbert meni kirkolliskokoukseen. Hän taipui synodin päätökseen ja suostui piispanvirkaan. Melkein heti hän kuitenkin vaihtoi piispanistuimia pyhän Eatan kanssa. Eata meni Hexamiin, ja pyhästä Cuthbertista tuli Lindisfarnen piispa pääsiäisenä 685.

Cuthbertin elämä Lindisfarnen piispana oli hyvin samankaltaista kuin hänen elämänsä luostarinjohtajana. Hän eli hyvin askeettisesti, oli nöyrä ja omistautui hengelliselle laumalleen. Erityisesti hänet tunnettiin ihmeidentekijänä ja sairaiden parantajana. Kerran hän paransi erään naisen kuolevan vauvan suutelemalla lasta. Pyhä Cuthbert sai jo eläessään nimen ”Britannian ihmeidentekijä”.

Cuthbert toimi piispana kuitenkin vain kahden vuoden ajan. Vaikka hän oli vasta hieman yli viidenkymmenen, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän jätti piispantehtävät ja vetäytyi jälleen Inner Farnen yksinäisyyteen vuoden 686 lopulla. Helmikuussa 687 hän sairastui.

Cuthbert itse toivoi tulevansa haudatuksi saarelleen itse pystyttämänsä ristin itäpuolelle, ja hän antoi jo eräälle papille ohjeet hautaamistaan varten. Lindisfarnen veljestö tahtoi kuitenkin saada pyhän Cuthbertin leposijan lähelleen. Niinpä Cuthbertia suostuteltiin siihen, että hänet haudattaisiin Lindisfarnen kirkkoon. Aluksi Cuthbert vastusteli. Hän totesi, että pyhiinvaeltajajoukot, jotka tulisivat kunnioittamaan hautaa, olisivat veljestölle häiriöksi. Lisäksi hän tahtoi hautansa olevan hengellisten taistelujensa paikalla. Veljestö kuitenkin ilmoitti rakastavansa Cuthbertia niin paljon, että kestäisi mielellään hieman epämukavuutta. Niinpä Cuthbert lopulta suostui.

Sairastunut Cuthbert ei myöskään alussa halunnut, että kukaan olisi huolehtinut hänestä. Kun pappi vieraili hänen luonaan ja kertoi lähettävänsä joitakin munkkeja pitämään hänestä huolta, hän ei sallinut sitä. Hän lähetti papin matkaan ja pyysi tätä palaamaan ”oikeaan aikaan”. Kun pappi tiedusteli, mistä hän tietäisi oikean ajan, pyhä Cuthbert vastasi: ”Kun Jumala tahtoo, Hän näyttää sen sinulle.”

Pappi palasi Lindisfarneen ja pyysi veljestöä rukoilemaan Cuthbertin puolesta. Viiden päivän ajan riehui myrsky, joka esti veljestöä menemästä Cuthbertin luo. Myrskyn laannuttua munkit menivät Inner Farneen. He löysivät pyhän Cuthbertin vierasmajasta. Hän oli istunut siellä viisi päivää ja viisi yötä ja syönyt pelkkiä sipuleita. Hän kertoi, että tuona aikana demonit olivat kiusanneet häntä enemmän kuin koskaan ennen.

Tällä kertaa Cuthbert suostui siihen, että osa veljistä jäisi hoitamaan häntä. Eräs näistä oli pappi nimeltä Bebe ja toinen oli munkki Walhstod, jota Cuthbert pyysi erityisesti jäämään hoitajakseen. Vaikka Wahlstod oli sairastanut pitkän aikaa punatautia, hän suostui hoitamaan Cuthbertia. Kun munkki koski pyhään piispaan, hän parantui vaivastaan.

Hieman ennen kuolemaansa pyhä Cuthbert antoi veljestölle elämänohjeita. Hän kehotti heitä olemaan vieraanvaraisia, mutta välttämään harhaoppisten seuraa. Cuthbert myös painotti rauhan ja sopusoinnun tärkeyttä. Epäsopua kylväviä ihmisiä oli vältettävä. Lisäksi hän sanoi, että oli perehdyttävä pyhien isien opetuksiin ja sovellettava ne käytäntöön. Tämän jälkeen pyhä piispa alkoi rukoilla. Kun pyhä Cuthbert oli rukoillut koko illan, hän nousi ylös ja osallistui pyhään Ehtoolliseen. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Herran käsiin. Tämä tapahtui vuonna 687.

Yksitoista vuotta myöhemmin pyhän Cuthbertin hauta avattiin. Hänen reliikkinsä löytyivät maatumattomina. Vuosisatojen ajan reliikkejä siirrettiin paikasta toiseen. Ensin pelättiin viikinkien tuhoavan ne. Vuonna 1537 protestanttisen kuninkaan Henri VIII:n virkamiehet tulivat tuhoamaan Cuthbertin reliikit. Kun he avasivat haudan, pyhän ruumis oli edelleen maatumaton. Virkamiehet hämmentyivät niin, että jättivät reliikit rauhaan. Nykyään reliikkejä säilytetään Durhamissa.

Pyhä Mikael oli kotoisin Galileassa sijaitsevasta Tiberiaan kaupungista. Hän oli munkkina Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Hänen aikanaan kalifina oli Damaskoksesta käsin hallinnut Abd al-Malik (685–705), joka tunnetaan Jerusalemin Kalliomoskeijan rakennuttajana. Mikaelin hengellisenä isänä oli vanhempi askeetti, joka oli Mikaelin tavoin kotoisin Tiberiaasta.

Kalifi Abd al-Malikin aikaan kristittyjen, muslimien ja juutalaisten välillä vallitsi rauha. Jerusalemiin saapui pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta. Itse kalifi teki pyhiinvaelluksen Pyhään kaupunkiin. Kalifin seurueeseen kuului muun muassa hänen vaimonsa Saida ja suuri joukko palveluskuntaa.

Myös Mikael matkasi vanhuksensa lähettämänä Pyhään kaupunkiin myymään heidän tekemiään käsitöitä. Hän saapui Jerusalemiin ja jätti tavaransa Pyhän Sabbaksen luostarin ylläpitämään majapaikkaan. Hän meni Pyhän haudan kirkkoon kunnioittaakseen Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pyhiä paikkoja. Sitten Mikael suuntasi markkinapaikalle. Kalifin vaimon palveluksessa oleva eunukki näki Mikaelin markkinapaikalla. Hän vei nuoren munkin emäntänsä luo väittäen, että tämä tahtoisi ostaa hänen tavaroitaan.

Saida yritti vietellä nuoren munkin. Mikael kuitenkin vastusti häntä ja hänen houkutuksiaan. Niinpä nainen määräsi Mikaelin kidutettavaksi. Sen jälkeen hän valehteli aviomiehelleen, että Mikael oli yrittänyt raiskata hänet. Kalifi keskusteli Mikaelin kanssa. Vähitellen kalifi alkoi ihailla nuorukaisen askeettista luonnetta. Hän pyysi Mikaelia tulemaan hänen alaisuuteensa ja lupasi kohdella häntä kuin poikaansa. ”Myönnä vain, että Muhammed on profeetta ja apostoli”, kalifi sanoi. Mikael kuitenkin kieltäytyi. Hän sanoi, ettei Muhammed ollut profeetta eikä apostoli. Sen sijaan hän kutsui Muhammedia valehtelijaksi.

Kun muslimit kuulivat Mikaelin sanat, he raivostuivat. Kristityt sen sijaan iloitsivat pyhän Mikaelin urheudesta. Kalifi uhkasi pyhää Mikaelia kuolemantuomiolla, jos ei hän kääntyisi islamiin. Mikael ei kuitenkaan pelännyt kalifia tai kuolemaa. Hän vastasi kalifille, että oli olemassa vain kolme vaihtoehtoa: ”Sinä lähetät minut takaisin hengellisen isäni luo, tai Kristuksen luo, tai käännyt itse kristityksi.”

Muslimit yrittivät monin tavoin kiduttaa nuoren munkin hengiltä. Hänen alleen sytytetty tuli kuitenkin sammui, ja Mikaelille annettu myrkky ei tuntunut vaikuttavan häneen. Silloin muslimit alkoivat vaatia, että Mikaelin oli heti kuoltava. ”Jos hän ei heti kuole, me joudumme kadotukseen”, muslimit huusivat.

Niinpä kalifi tuomitsi pyhän Mikaelin kuolemaan. Hänet kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle ja siellä hänet mestattiin. Jerusalemin kristityt olisivat halunneet pitää pyhän Mikaelin reliikit kaupungissa, mutta Pyhän Sabbaksen luostarin munkit veivät marttyyrin reliikit takaisin luostariinsa. Siellä veljestö kokoontui reliikkien luo, ja tuohukset kädessään he lauloivat niiden edessä hymnejä marttyyrien kunniaksi. Pyhän Mikaelin reliikkejä tuli kunnioittamaan myös eräs munkki, joka oli ollut sairaana kolme vuotta. Heti kun hän suuteli niitä, hän parani sairaudestaan.

Pyhä Niketas Tunnustaja eli ikonoklastisen keisari Leo III Isaurialaisen hallintokaudella (717–741).¹ Hän oli Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevan Apolloniaksen arkkipiispa. Niketasta arvostettiin erityisesti hänen Raamatun tuntemuksensa takia. Hän oli myös erittäin hurskas, antelias ja ystävällinen. Niketas opetti ihmisiä pysymään uskollisina kirkon opetukselle ja kunnioittamaan ikoneja. Hän myös osoitti suurta myötätuntoa ikonien puolustajia kohtaan. Tämän vuoksi hänet karkotettiin Apolloniaksesta. Maanpaossa Niketas sairastui vakavasti ja antoi sielunsa Herran käsiin.

Vuonna 796 muslimit kävivät Pyhällä maalla keskenään verisiä taisteluita, joiden osapuolina olivat hallituksen joukot ja palestiinalaiset beduiiniheimot. Levottomuuksien aikana molemmat osapuolet ryöstelivät säälimättä kylien ja kaupunkien kristittyjä. Arabijoukot tuhosivat Eleutheropoliksen ja hävittivät Gazan, Askelonin ja muitakin kaupunkeja maan tasalle. Maaseutuväestöä pakeni Jerusalemiin, jonka linnoituksia yritettiin vahvistaa nopeasti. Kaupungin asukkaat torjuivat hyökkäykset, mistä he kiittivät Jumalaa. Jouduttuaan perääntymään beduiinijoukkiot suuntasivat raivonsa alueen luostareihin. He hyökkäsivät Pyhittäjä Haritonin luostarin kimppuun ja ryöstelivät lähikyliä. Sitten he suuntasivat kulkunsa Pyhittäjä Sabbaksen kuuluisaan luostariin.

Aluksi Sabbaksen luostari vahvoine muureineen kesti näiden erämaan aseistautuneiden rosvojoukkojen hyökkäyksen. Uhka jatkui kuitenkin kuukaudesta toiseen. Munkit rukoilivat Jumalalta vahvistusta ja rohkaisivat toinen toistaan kestämään kaikki koettelemukset ja jopa kuolemaan mieluummin kuin jättämään kilvoittelupaikkansa, joissa he olivat munkiksi vihkimisensä yhteydessä luvanneet pysyä elämänsä loppuun saakka.

Maaliskuun 13. päivänä vuonna 797 noin kuusikymmentä beduiinia, jotka olivat hajaantuneet erämaahan armeijan joukkojen saapumisen pelossa, kokoontui yhteen ja hyökkäsi Pyhän Sabbaksen Lavraan. Muutamat munkit menivät ulos heitä vastaan yrittäen rauhoitella heitä. He muistuttivat, kuinka luostari oli usein auttanut beduiineja ja osoittanut muslimeille vieraanvaraisuutta samalla tavoin kuin kristityillekin. Ainoana vastauksena joukko vaati munkkeja antamaan heille luostarin kullan ja aarteet. Kun isät sanoivat, ettei heillä ollut tarpeeksi varoja edes omaan ylläpitoonsa, beduiinit tarttuivat jousipyssyihinsä ja haavoittivat noin kolmeakymmentä munkkia. Ryöstettyään luostarista kaiken, mitä irti saivat, he sytyttivät munkkien keljat tuleen. Mutta yhtäkkiä he näkivät hallituksen joukkojen lähestyvän horisontissa ja pakenivat kiireesti.

Kuusi päivää myöhemmin maaliskuun 19. päivänä beduiinijoukko palasi vahvistetuin voimin takaisin sunnuntaivigilian aikana. He ryntäsivät sisään kirkkoon ja teurastivat muutamia munkkeja kuin uhrieläimiä, toisten pään he murskasivat kivillä. Muutamat munkit ehtivät paeta kallionhalkeamiin ja luoliin beduiinien ajaessa heitä takaa. Kun nämä lähestyivät luolaa, jonne viisi munkkia oli piiloutunut, yksi veljistä astui ulos. Näin hän uhrasi itsensä pelastaakseen toiset.

Loput veljestöstä kerättiin kirkon eteen. Beduiinit käskivät heitä luovuttamaan luostarin aarteet ja ilmoittamaan, ketkä olivat heidän johtajiaan. Kun munkit pysyivät vaiti, heidät suljettiin maanalaiseen käytävään, jota pyhittäjä Sabbas oli aikoinaan käyttänyt kulkiessaan keljansa ja kirkon väliä. Hyökkääjät alkoivat savustaa käytävässä olevia munkkeja. Kahdeksantoista heistä tukehtui savuun. Loput vedettiin ulos ja hakattiin puolikuoliaaksi, minkä jälkeen kirkko ja keljat ryöstettiin. Kun ryöstäjät lopulta lähtivät, he jättivät jälkeensä 20 kuollutta ja monta vaikeasti haavoittunutta. Jonkin ajan kuluttua hyökkäyksessä mukana olleita beduiineja kohtasi kulkutautiepidemia, johon useat heistä menehtyivät.

Pyhät marttyyrit Aleksandra, Claudia, Eufrasia, Matrona, Juliana, Eufemia ja Teodosia elivät keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305) Mustanmeren etelärannikolla. Nämä seitsemän naista menivät Amisoksen (nyk. Samsun) kaupungin maaherran luo.

Maaherra oli pidättänyt ja surmannut useita kristittyjä ja tämän vuoksi pyhät neidot nuhtelivat maaherraa tämän julmuudesta. He kutsuivat häntä epäinhimilliseksi ja petomaiseksi olennoksi sekä totuuden viholliseksi. Rohkeasti he myös ilmoittivat olevansa kristittyjä ja tunnustivat Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Maaherran käskystä sotilaat hyökkäsivät naisten kimppuun. He repivät pois heidän vaatteensa ja hakkasivat heitä sauvoilla. Sitten sotilaat leikkasivat naisten rinnat irti. Lopulta he heittivät naiset tuliseen pätsiin. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin ja liittyivät marttyyrien kuoroon.

Kristuksen marttyyri Myron eli 1700-luvun jälkipuoliskolla ja oli kotoisin Herakleionista (Iraklion), jota turkkilaisvallan aikana kutsuttiin Kantiaksi. Hän oli hurskaiden vanhempien lapsi, hyvin käyttäytyvä ja puhdassydäminen. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli kaunispiirteinen ja miellyttävä. Vartuttuaan hän alkoi harjoittaa räätälin ammattia viettäen säännöllistä ja kaikin puolin moitteetonta elämää.

Myronin naapurina oli turkkilaisia, jotka tahtoivat päästä hänen seuraansa, mutta hän karttoi keskusteluja heidän kanssaan. He kadehtivat ja vihasivat häntä. Niinpä he eräänä päivänä taivuttivat yhden turkkilaispojan syyttämään Myronia siitä, että tämä oli pakottanut hänet luonnonvastaisiin tekoihin. Tämän panettelun nojalla turkkilaiset tempasivat Myronin mukaansa ja veivät hänet tuomarin eteen huutaen, että hän oli raiskannut turkkilaisen pojan. Kun tuomari kysyi Myronilta, oliko syytös totta, tämä vastasi hämmästyneenä, ettei hän edes tiennyt sellaista tekoa olevan olemassakaan. Hänen panettelijansa eivät kuitenkaan rauhoittuneet vaan huusivat, että hänen täytyy joko kääntyä islamiin tai tulla tapetuksi.

Tuomari sanoi silloin Myronille, että hänen ainoa mahdollisuutensa säilyttää henkensä oli kääntyä islamiin. Myron torjui sen jyrkästi: ”En koskaan kiellä uskoani ja Kristuksen nimeä.” Hänet heitettiin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Kun Myron sitten vietiin toistamiseen tuomioistuimen eteen, samat panettelijat olivat taas paikalla. Tuomari lupaili hänelle ylellistä elämää ja korkeita arvoasemia muslimimaailmassa, mutta nämä houkutukset eivät tehneet Myroniin mitään vaikutusta. Uhkauksiinkin hän suhtautui välinpitämättömästi. ”Kristityksi olen syntynyt, kristittynä myös kuolen”, hän huudahti. Silloin tuomari julisti hänelle kuolemantuomion.

Kun Myronia kuljetettiin hirttopaikalle kaupungin ulkopuolelle, hän tervehti kaikkia vastaan tulevia kristittyjä sanoen: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, minäkin annan anteeksi teille.” Hänen isänsä Demetrios seurasi mukana itkien ja valittaen. Kun he saapuivat hirttopaikalle, marttyyri pyysi lupaa mennä isänsä luo. Hän lankesi tämän jalkoihin ja suuteli hänen jalkojaan ja käsiään. Hän pyysi isältään siunauksen ja lohdutti tätä vakuuttamalla, että syytökset häntä vastaan olivat vääriä. Sen jälkeen hän meni pyövelien luo kehottaen heitä panemaan tuomion täytäntöön. He kietoivat köyden hänen kaulaansa ja hirttivät hänet. Näin autuas Myron sai marttyyrin kuihtumattoman seppeleen.

Seuraavana yönä, kun Myronin ruumis vielä riippui hirsipuussa, Herakleionin ulkopuolella olevat turkkilaisvartijat näkivät taivaallisen valon laskeutuvan hänen päälleen. He kertoivat siitä monelle. Tämän kuultuaan kristityt ylistivät Jumalaa, joka antaa kunnian pyhilleen.

Aadamin ja Eevan esikoinen Kain surmasi veljensä Abelin kateuden tähden. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta ei ottanut vastaan Kainin uhria. Kain kävi veljensä kimppuun ja surmasi hänet. (1. Moos. 4) Näin Abel oli ensimmäinen, joka kuoli siksi, että rakasti Jumalaa. Viattoman verensä syyttömästi vuodattaneena vanhurskas Abel on myös esikuva Kristuksesta ja hänen kuolemastaan.