Kirkkokalenteri

Sofia oli Slutskin¹ ja Kopylin kuuluisan ruhtinassuvun viimeinen edustaja. Eräät hänen kaukaisista esi-isistään olivat aikanaan hallinneet Kiovaa, toiset Novgorodia. Sofia syntyi vuonna 1585. Hänen äitinsä kuoli myöhemmin samana vuonna ja isä vuoden kuluttua Sofian syntymästä. Orpo pienokainen jäi kaukaisten sukulaistensa hoitoon ja holhoukseen. Nämä olivat velkaantuneet Radzivillin ruhtinaille ja päättivät hyötyä huollettavansa suuresta omaisuudesta. He allekirjoittivat Radzivillin ruhtinaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Sofia annettaisiin täysi-ikäisenä ruhtinas Januš Radzivillin puolisoksi. Ruhtinas Januš sai sopimuksen mukaan käydä tapaamassa tuolloin vasta 11-vuotiasta Sofiaa.

Sofian tultua täysi-ikäiseksi ruhtinas Januš pyysi Rooman paavilta luvan, että hän katolilaisena saisi solmia avioliiton Sofian kanssa, joka ehdottomasti halusi säilyttää ortodoksisen uskonsa ja vaati lisäksi, että myös avioliitosta syntyvät lapset sukupuoleen katsomatta kastettaisiin ortodoksiseen uskoon. Vihkiminen toimitettiin ortodoksisin menoin Brestissä vuonna 1600.

Sofian elämä ei ollut helppoa. Hänen ainoana ilonaan ja lohtunaan oli ortodoksinen usko. Jo lapsesta lähtien hän oli tottunut turvautumaan kaikissa murheissaan Jumalaan.

Venäjän läntisen alueen ortodoksit oli liitetty Brestin kirkolliskokouksessa vuonna 1596 Rooman kirkon yhteyteen. Sofia teki kaikkensa suojellakseen ortodoksista uskoa ja kansaa, joka ei hyväksynyt liittymistä. Hän tuki aineellisesti alueen kirkkoja ja luostareita. Slutskin kaupunki kuului tuolloin Sofialle ja nuorella ruhtinattarella oli suuri hengellinen vaikutus sen asukkaisiin. Hän taivutti miehensä hankkimaan Puolan kuninkaalta suojeluskirjan kaupungin ortodokseille, jotka eivät suostuneet liittymään Roomaan. Tämän ansiosta Slutsk säilyi Luoteis-Venäjän ainoana ortodoksisena kaupunkina kaikkien muiden taipuessa Rooman kirkon alaisuuteen.

Sofian vaikutus oli niin suuri, että myös myöhemmät Radzivillin suvun ruhtinaat kunnioittivat ja puolustivat alueen ortodoksien oikeuksia, vaikka olivatkin itse katolilaisia.

Sofia kuoli ensimmäiseen synnytykseensä maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612. Myös lapsi syntyi kuolleena. Sofia oli tuolloin vain 26 vuoden ikäinen. Hänet haudattiin Slutskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Kansa kunnioitti häntä pyhänä jo varhain ja piti häntä erityisesti odottavien äitien suojelijana.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Sofian pyhäinjäännökset vietiin Minskiin museoon. Toisen maailmansodan aikana ne palautettiin kirkolle ja sijoitettiin Minskin Pyhän Hengen katedraaliin. Hurskas Sofia kanonisoitiin virallisesti vuonna 1984.

Pyhittäjä Innokenti oli lähtöisin moskovalaisesta Ohljabininin ruhtinasperheestä. Hänestä tuli 1400-luvulla pyhittäjä Nil Sorskin (7.5.) ensimmäinen ja läheisin oppilas. Jo ennen kuin pyhittäjä Nil perusti skiitan Sorajoelle he tekivät yhdessä pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle, Konstantinopoliin ja Athosvuorelle. Innokentin on arveltu vihkiytyneen munkiksi Valgetjärven (Belozerskin) luostarissa. Hän siirtyi kuitenkin Nil Sorskin perustamaan skiittaan, jossa hän kilvoitteli paastoten ja valvoen. Ohjaajansa tavoin hän omisti kaiken rukoukselta vapaaksi jäävän ajan Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti Innokentin Vologdaan Komelin seudulle sanoen: ”Jumala antaa sinun loistaa siellä ja luostaristasi tulee yhteiselämään perustuva luostari. Minun erakkolani taas pysyy kuolemani jälkeenkin entisellään ja veljet asuvat siellä yksin keljoissaan.”

Innokenti siirtyi Komelin seudulle ja perusti Sorajoen mallin mukaisen skiittamaisen luostarin lähes läpipääsemättömän metsän ja suon keskelle. Jumalan tahdosta hänen ympärilleen kokoontui hengellistä elämää janoava suuri veljestö, jota hän itse ohjasi pelastukseen. Hän myös jäljensi ohjaajavanhuksensa Nilin kirjoituksia ja kirjoitti johdannon Nilin mielen rukousta käsittelevään luostarisääntöön (Ustaviin). Siinä pyhittäjä Innokenti toteaa sydämen puhdistuvan himoista ja pahoista ajatuksista ennemmin valvomisen ja sisäisen rukouksen kuin ulkoisten sääntöjen ja ruumiillisen askeesin avulla. Hän myös puolustaa voimakkaasti skiittaelämää muutaman veljen pienyhteisöissä vakuuttaen sen sopivan aloitteleville kilvoittelijoille, toisin kuin erakkoelämä, johon tulee ryhtyä vain pitkän kuuliaisuudessa koettelun jälkeen.

Pitkän ja armontäyteisen elämänsä päätteeksi Innokenti laati veljestölleen testamentin, jossa hän sanoo: ”Muistakaa minua, syntistä, pyhissä rukouksissanne. Teitä, isiämme ja veljiämme, minä anon elämään niin, ettei teillä olisi keskinäisiä riitoja eikä kiistoja, vaan että keskuudessanne vallitsisi rakkaus Kristuksessa ja hengellinen rauha.” Lisäksi hän pyysi veljiä rakentamaan kirkon kaikkien munkkien ja erakkojen suojelijan Johannes Kastajan kunniaksi.

Pyhittäjä Innokenti nukkui pois rauhallisesti maaliskuun 19. päivänä vuonna 1521 (tai mahdollisesti 1491). Hänen tarkempi elämäkertansa tuhoutui, kun Kazanin tataarit tuhosivat ja polttivat luostarin vuonna 1538 ja surmasivat monia munkkeja.

Pyhittäjä Vassan elämä liittyy Pihkovan luolaluostarin alkuvaiheisiin 1470-luvulla. Hänen aviomiehensä pappi Johannes, josta sittemmin tuli pyhittäjä Joona (29.3.), pakeni perheineen Tartosta katolilaisten aloittamaa vainoa ja tuli Pihkovaan. Vassa jakoi napisematta kaikki miestään kohdanneet vastoinkäymiset. Hän rakasti yli kaiken Jumalaa, omistautui pyyteettömästi perheelleen, palveli väsymättä lähimmäisiään ja kesti horjumatta vastoinkäymiset ja kärsimykset eläen kaikessa apostolin ohjeen mukaan: ”Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki” (1. Piet. 3:4).

Pappi Johannes löysi Pihkovan läheltä mäenrinteestä luolan. Hän päätti perustaa paikalle luostarin ortodoksien tueksi ja ryhtyi kaivamaan rinteeseen luolan länsipuolelle uutta luolaa kirkkoa varten. Maria-vaimo kahden poikansa kanssa osallistui uutterasti työhön. Jonkin ajan kuluttua Maria sairastui ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Vassa. Kronikan mukaan hän oli ensimmäinen luostarielämään vihkiytynyt henkilö Pihkovan luolaluostarin historiassa.

Vassaan liittyy myös luostarin ensimmäinen ihme, joka tapahtui vuoden 1473 tienoilla pian hänen kuolemansa jälkeen. Hänet haudattiin miehensä pappi Johanneksen löytämään luolaan, mutta seuraavana yönä näkymätön voima nosti arkun maasta. Johannes ja Vassan rippi-isä arvelivat unohtaneensa jotakin hautauspalveluksesta ja toimittivat ruumiinsiunauksen toistamiseen. Sitten he laskivat arkun uudelleen samaan hautaan, mutta jälleen se nousi maan pinnalle. Johannes ymmärsi, että kyseessä oli Jumalan antama merkki eikä enää haudannut arkkua, vaan kaivoi sitä varten syvennyksen seinään luolan sisäänkäynnin kohdalle.

Kun liiviläiset taas kerran hyökkäsivät Pihkovan luolaluostariin, eräs ristiritari yritti avata miekalla arkun kannen, mutta arkusta iski tuli, joka poltti häntä estäen aikeen. Arkun oikeaan laitaan jäi liekin polttama jälki, josta huokui hyvää tuoksua.

Pyhä Pankharios, joka oli kotoisin Rooman valtakunnan pohjoisilta raja-alueilta, syntyi kristittyyn perheeseen ja sai kristillisen kasvatuksen. Keisari Diocletianuksen hallitusaikana (286–305) hän tuli Roomaan. Pitkästä ja komeasta Pankharioksesta tuli nopeasti keisarin suosikki ja johtava senaattori. Säilyttääkseen keisarin ystävyyden ja siihen sisältyvät taloudelliset edut hän luopui kristinuskosta.

Kun Pankharioksen äiti ja sisar kuulivat hänen kieltäneen Kristuksen, he kirjoittivat hänelle kirjeen, jossa muistuttivat häntä viimeisestä tuomiosta. Silloin Kristus tunnustaa omikseen ne, jotka ovat tunnustaneet Häntä hallitsijoiden ja ruhtinaiden edessä ja he pääsevät nauttimaan iankaikkisista hyvyyksistä. Ne taas, jotka ovat kieltäneet Hänet, joutuvat Hänen kieltämikseen, ja heitä odottaa tuomio, minkä Pankharios itsekin tiesi.

Saatuaan tämän kirjeen Pankharioksen omatunto heräsi ja hän käsitti lankeemuksensa suuruuden. Hän heittäytyi maahan ja alkoi itkien rukoilla Jumalalta armahdusta. Jotkut hovin jäsenet, jotka näkivät hänet, kertoivat tästä keisarille. Tämä kutsui Pankharioksen luokseen ja tiedusteli tältä: ”Sanopa, oletko sinäkin nasaretilainen?” Hän vastasi: ”Olen, minä olen nasaretilainen ja kristitty.” Keisari uhkasi häntä pitkällisillä kidutuksilla, jollei hän muuttaisi mieltään, mutta Pankharios pysyi lujana uskossaan.

Keisari kutsui senaatin koolle ja kysyi siltä, mitä Pankhariokselle pitäisi tehdä. Senaattorit päättivät, että hänet pitäisi ruoskia alastomana amfiteatterissa ja lähettää sen jälkeen Nikomedeiaan sikäläisen maaherran surmautettavaksi. ”Emme halua olla osallisia sinulle niin rakkaan henkilön vereen”, he sanoivat. Niin tehtiinkin, ja Pankharios todisti Kristuksesta myös Nikomedeian maaherran edessä, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Pyhä Krysanthos oli tunnetun aleksandrialaisen senaattorin Polemioksen poika. Polemios siirtyi Roomaan keisari Numeriuksen aikana (283–284). Krysanthos opiskeli filosofiaa, mutta se ei voinut tyydyttää hänen mieltään. Kun hänen käsiinsä osui evankeliumi, tuo henkilöityneen Viisauden kirja, se täytti hänet ihmetyksellä. Jumalan johdatuksesta hän löysi nopeasti itselleen kristinuskon opettajaksi pappi Karpoforoksen, joka vainojen takia eli piilossa eräässä luolassa. Isä Karpoforos myös kastoi hänet.

Viikon kuluttua kasteestaan Krysanthos palasi Roomaan ja vanhempiensa tyrmistykseksi alkoi julistaa kristinuskoa. Polemios yritti ensin saada poikansa muuttamaan mieltään, mutta kun se ei onnistunut, hän sulki tämän likaiseen tyrmään ja jätti moneksi päiväksi vaille ruokaa toivoen, että nälkä murtaisi hänen tahtonsa.

Mutta kävikin päinvastoin: pitkä paasto ja yksinäisyys vain vahvistivat Krysanthoksen uskoa. Niinpä isä vaihtoi taktiikkaa. Hän pani pojan ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja lähetti sinne nuoria kauniita tyttöjä pehmittämään häntä hyväilyin ja suudelmin. Krysanthos pysyi välinpitämättömänä heidän houkutuksilleen rukoillen Jumalaa avukseen samalla tavoin kuin Vanhan Testamentin siveä Joosef aikoinaan. Kävikin niin, että tytöt eivät saaneet mitään aikaan ja lopulta syvä uni valtasi heidät.

Polemiokselle suositeltiin kaunista ja viisasta Ateenasta kotoisin olevaa neitoa Dareiaa, joka oli perehtynyt filosofiaan. Hänen uskottiin pystyvän vaikuttamaan Krysanthoksen ajatuksiin. Dareia esiteltiinkin Krysanthokselle, ja hän yritti mairitteluilla voittaa tämän puolelleen. Krysanthos vastasi puhuen hänelle kuoleman väistämättömyydestä ja viimeisestä tuomiosta. Hän myös selitti neidolle, kuinka järjenvastaista on palvella maan alkuvoimia tulta ja vettä ja personifioida ne ihmismuotoon.

Kuunnellessaan Krysanthoksen perusteita Dareia alkoi itse viehättyä niihin sisältyvästä viisaudesta. He päättivät solmia näennäisen avioliiton voidakseen elää neitseellisesti koko elämänsä ja valmistautua puhtaisiin häihin taivaassa. Joidenkin elämäkertojen mukaan Dareia olisi ollut Vestan neitsyt, joka oli vannonut 30 vuoden neitsyysvalan. Krysanthos ja Dareia ottivat tehtäväkseen julistaa kristinuskoa Rooman nuorisolle ja saivatkin monia nuoria miehiä ja neitoja omistautumaan kokonaan Kristukselle.

Pakanat tulivat tästä levottomiksi. He ilmiantoivat Krysanthoksen ja Dareian kaupungin prefektille Celerinukselle, joka vangitutti heidät ja luovutti Krysanthoksen tribuuni Claudiukselle. Tämä vei Krysanthoksen Jupiterin temppeliin, ja kun tämä kieltäytyi uhraamasta, hänet sidottiin kostutetuilla häränjänteillä, jotka kuivuessaan kutistuivat ja pureutuivat hänen lihaansa. Jumala kuitenkin varjeli häntä ihmeellisellä tavalla tässä ja muissa kidutuksissa, niin ettei hänelle tapahtunut mitään. Hänet heitettiin pimeään vankityrmään, mutta se täyttyi valolla. Häntä lyötiin ruo’oilla, mutta ne tuntuivat muuttuvan pehmeiksi kuin höyhenet. Claudius ymmärsi tässä kaikessa Jumalan voiman ja pyysi Krysanthosta kertomaan hänelle uskostaan. Hän alkoi itsekin uskoa Kristukseen. Hänen kanssaan uskoivat myös hänen vaimonsa Hilaria, heidän poikansa Jason ja Mauros sekä hänen alaisuudessaan olleet sotilaat. He kaikki saivat kasteopetusta ja Jumalalle kiitollisina hekin ilmoittivat olevansa valmiita kärsimään Kristuksen nimen tähden.

Kun keisari Numerius sai kuulla tästä, hän määräsi Claudiuksen heitettäväksi mereen kivi kaulassaan ja hänen molemmat poikansa mestattaviksi. Kristityt hautasivat ruumiit luolaan Salariakadun lähelle. Hilaria asettui sinne valvomaan ja rukoilemaan heidän haudoillaan. Kun sotilaat tulivat pidättämään häntäkin, hän pyysi saada vielä viimeisen kerran rukoilla rakkaittensa haudoilla ja siellä hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Hänen kaksi palvelijatartaan hautasivat hänet samaan paikkaan, jonne rakennettiin myöhemmin pieni kirkko.

Krysanthos suljettiin vankilaan ja Dareia lähetettiin ilotaloon, mutta Jumalan varjeleva voima ei jättänyt heitä. He joutuivat yhä uusiin kidutuksiin, mutta mikään ei muuttanut heidän mielipiteitään. Lopulta heidät heitettiin elävinä hiekkakuoppaan, jonne vyörytettiin kivenlohkareita ja maata heidän päälleen. Näin he saattoivat loppuun marttyyrikilvoituksensa ja siirtyivät taivasten valtakuntaan.

Seuraavana vuonna kun kristityt olivat kokoontuneet viettämään pyhien Krysanthoksen ja Dareian taivaallista syntymäpäivää toimittamalla pyhän liturgian, Numerianuksen sotilaat yllättivät heidät ja saivat määräyksen täyttää kivillä katakombin, jossa he olivat. He kaikki ehtivät vastaanottaa pyhän ehtoollisen pappi Diodoroksen ja diakoni Marinuksen jakamana sillä aikaa, kun sotilaat heittivät kivenlohkareita luolaan. Kaikki hautautuivat elävältä. Näin hekin pääsivät sinne, missä heidän kilvoitustoverinsa Krysanthos ja Dareia sekä Claudius perheineen ja sotilaineen jo olivat.

Pyhä Demetrios Tornaras oli kreikkalainen ja eli 1500-luvulla. Hän oli ammatiltaan kaapintekijä, ja työnsä vuoksi hän joutui usein tekemisiin turkkilaisten kanssa. Eräänä päivänä muslimit yrittivät saada Demetrioksen luopumaan uskostaan ja kääntymään islamiin. Kun tämä kieltäytyi, turkkilaiset raahasivat hänet tuomarin eteen. He syyttivät Demetriosta islamin pilkkaamisesta. Tuomari määräsi seuraavan tuomion: Demetriosta tulisi ruoskia ja kiduttaa niin kauan, että tämä kääntyisi muslimiksi. Demetrios kuitenkin rakasti Kristusta, eikä luopunut uskostaan, vaikka häntä kidutettiin rankasti. Kun kiduttajat näkivät, ettei Demetrios aio kääntyä islamiin, tuomari käski mestata hänet. Pyhä Demetrios sai marttyyrien kruunun vuonna 1564. Pyhän marttyyrin kuolinpaikka on jäänyt tuntemattomaksi, mutta joidenkin lähteiden mukaan kyseessä oli Konstantinopoli.