Kirkkokalenteri

Pyhä suuriruhtinas Rostislav, joka sai kasteessa kristillisen nimen Mikael, oli yksi merkittävimpiä kirkollisia vaikuttajia ja valtiomiehiä 1100-luvun Venäjällä. Hän peri isältään Smolenskin ruhtinaskunnan, jota hän johti yli 40 vuotta lujittaen sen asemaa ja vaikutusvaltaa. Elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta hän vaikutti Kiovan suuriruhtinaana. Alaiset rakastivat häntä, sillä hän oli luonteeltaan rauhaa rakastava eikä vihastunut helposti. Hän antoi anteeksi loukkaukset ja muisti aina omia syntejään. Hänen aikanaan Venäjän piispojen keskuudessa heräsi ensi kertaa ajatus autokefaliasta eli riippumattomuudesta Bysantin kirkosta, mikä aiheutti paljon hämminkiä kirkon elämässä. Rostislav-Mikaelin hartaana toiveena oli saada päättää elämänsä Kiovan luolaluostarin munkkina, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1167.

Pyhä Benedictus syntyi noin vuonna 480 Nursiassa, pienessä vuoristokaupungissa, joka sijaitsee Roomasta koilliseen. Hänen kristillinen perheensä kuului varakkaaseen yläluokkaan. Kun Benedictus oli 14-vuotias, hänet lähettiin Rooman opiskelemaan.

Roomassa Benedictus kuitenkin järkyttyi kaupungin moraalittomasta elämästä. Hän keskeytti opintonsa ja pakeni salaa. Ensin hän asettui Effiden kylään, pyhän apostoli Pietarin kirkon tuntumaan. Hän kuitenkin kaipasi yhä askeettisempaa elämää. Niinpä Benedictus vetäytyi vuoriston yksinäisyyteen. Siellä hän kohtasi yhteiselämäluostarissa asuvan munkin nimeltä Romanus. Romanus vihki Benedictuksen munkiksi. Hän myös lähetti Benedictuksen elämään Subiacossa sijaitsevaan luolaan, jonne Benedictus asettui erakoksi. Romanus toi hänelle aika ajoin ruokaa, jota oli säästänyt omasta ruoka-annoksestaan. Kukaan muu kuin Romanus ei edes tiennyt Benedictuksen olinpaikkaa. Benedictus oli tuolloin noin 20-vuotias.

Kolmen vuoden ajan pyhä Benedictus taisteli yksinäisyydessä kiusauksia vastaan. Jumala kuitenkin ilmoitti hänen olinpaikkansa eräälle papille, joka saapui pääsiäispäivänä tuomaan hänelle ruokaa. Ajanlaskutajunsa menettänyt Benedictus tervehti pappia sanoilla: ”Ymmärrän, että täytyy olla pääsiäinen, koska minulla on kunnia tavata sinut.” Tämän kohtaamisen jälkeen tieto pyhästä Benedictuksesta levisi, ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka halusivat saada häneltä hengellistä ohjausta.

Eräänä päivänä demoni ilmestyi rukoilevalle Benedictukselle linnun hahmossa. Tämän jälkeen lihalliset himot alkoivat ahdistaa häntä niin rajusti, että hän aikoi jo luopua yksinäisyydestään. Jumalallinen armo sai hänet kuitenkin heittäytymään alastomana nokkosten ja piikkipensasten sekaan. Kivun avulla pyhä Benedictus voitti lihalliset kiusauksensa ja Jumalan armosta hän saavutti himottomuuden suhteessa lihan himoihin.

Tuohon aikaan läheisen Vicovaron luostarin johtaja kuoli. Munkit pyysivät Benedictusta luostarinsa johtajaksi. Benedictus suostui, mutta kun hän alkoi vaatia evankeliumin käskyjen tiukkaa noudattamista, munkit alkoivat niskoitella, koska eivät olleet valmiita luopumaan vakiintuneesta helposta elämäntavastaan. Ennen pitkää he nousivat täyteen vastarintaan. Lopulta eräät heistä yrittivät jopa myrkyttää Benedictuksen. Niinpä Benedictus lähti luostarista ja palasi erämaahan.

Pyhän miehen luo alkoi taas saapua ihmisiä, jotka halusivat kuulla häneltä pelastavaisia sanoja. Heidän joukossaan oli muun muassa pyhä Maurus Monte Cassinolainen (15.1.). Jotkut asettuivat elämään Benedictuksen lähelle. Oppilaiden määrä kasvoi niin suureksi, että Benedictus jakoi heidät kahdeksitoista yhteisöksi. Jokaisessa yhteisössä oli kaksitoista munkkia, joilla oli oma skiittansa. Skiittojen johtoon Benedictus valitsi kaksitoista munkkia kokeneimmista oppilaistaan. Nämä johtajat olivat vastuussa Benedictukselle yhteisöjensä elämästä ja munkkien hengellisestä kasvusta. Benedictus oli kaikkien hengellinen isä., mutta ainoastaan noviisit asuivat häneen luonaan, jotta voisivat saada häneltä päivittäistä hengellistä ohjausta.

Pyhä Benedictus sai Jumalalta ennaltanäkemisen armolahjan sekä kyvyn parantaa sairauksia. Hänen armolahjansa herättivät kuitenkin myös kateutta. Eräs hänen kadehtijoistaan oli Florentus-niminen pappi, joka yritti kaikin keinoin vaikeuttaa hänen elämäänsä. Hän jopa lähetti Benedictukselle myrkytetyn leivän, jota tämä ei kuitenkaan syönyt. Koska Florentus ei onnistunut pettämään Benedictusta, hän yritti saada hänen oppilaansa lankeamaan. Hän jopa lähetti naisia tanssimaan alastomina luostarin puutarhassa.

Kun pyhä Benedictus sai tietää tästä, hän päätti lähteä Subiacosta suojellakseen munkkiveljiään lankeemukselta. Noin vuonna 529 Benedictus matkasi pienen oppilasjoukon kanssa Monte Cassinon vuorelle, Campagnaan. Paikalla vietettiin vieläkin pakanallisia menoja ja palvottiin Apollo-jumalaa. Siellä oli Apollolle omistettu temppeli. Pyhä Benedictus särki temppelin epäjumalanpatsaan ja rikkoi sen alttarin. Hän rakennutti paikalle Toursin piispalle, pyhälle Martinus Laupiaalle (11.11.) omistetun kirkon. Paikalliset asukkaat hän onnistui käännyttämään kristinuskoon. Pyhä Benedictus perusti paikalle Monte Cassinon luostarin. Luostarista tuli pitkäksi aikaa lännen kirkon teologinen keskuspaikka, ja sinne koottiin merkittävä kirjasto.

Monte Cassinossa pyhä Benedictus kirjoitti loppuun luostarisääntönsä, joka perustui idän erämaaisien ohjeisiin, pyhän Basileios Suuren (1.1.) ja Johannes Cassianuksen (29.2.) opetuksiin sekä hänen omaan hengelliseen kokemukseensa. Pyhän Benedictuksen luostarisääntö ohjasi luostarielämää lännessä vuosisadasta toiseen, ja on säilyttänyt asemansa benediktiiniläissääntökunnassa nykyaikaan saakka.

Pyhän Benedictuksen mukaan luostari on kirkon kuva sekä ”Herran palvelemisen koulu”. Benedictuksen luostarisääntö on hyvin kattava. Sen 73 luvussa käsitellään erilaisia luostarielämän ulottuvuuksia. Hän kirjoittaa muun muassa jumalanpalvelusohjeista, paastoamisesta, päivittäisen ruoan ja juoman määrästä, puhumisesta ja hiljaisuudesta sekä vieraiden vastaanottamisesta, munkkien vaatetuksesta ja jopa jalkineista.

Säännön keskeisimmät painotukset ovat köyhyys, kuuliaisuus ja työnteko. Benedictus kirjoittaa, että luostariasukkaan oli luovuttava kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta. Jokainen luostariin pyrkijä eli vuoden ajan noviisina, jotta hän oppisi luostarisäännön ja tottuisi elämään luostarissa.

Johtajan asema luostarissa on hieman samanlainen kuin piispan asema kirkossa; hän on ikään kuin Kristuksen paikalla. Tämän vuoksi hän ei saisi koskaan opettaa, kehottaa tai määrätä mitään sellaista, mikä on vastoin Herran lakia. Benedictus kirjoittaa, että luostarinjohtajan tulisi ohjata hengellistä laumaa kaksinkertaisella opetuksella. Ensinnäkin hänen tulisi osoittaa heille mikä on oikein ja pyhää enemmänkin teoillaan kuin sanoillaan. Toiseksi luostarinjohtajan tulisi myös itse pidättyä tekemästä sitä, minkä hän sanoillaan opettaa olevan Jumalan lakia vastaan.

Munkin on puolestaan osoitettava ehdotonta kuuliaisuutta johtajalle, joka siis on ikään kuin piispa omassa luostarissaan. Benedictus kirjoittaa, että munkin tulee totella luostarinjohtajaa, vaikka tämä tekisikin joskus väärin. Hän kehottaa muistamaan Herran ohjeen: ”Tehkää niin kuin he sanovat, mutta älkää tehkö niin kuin he tekevät.” Jokaiselle teolle on pyydettävä siunaus. Benedictus kirjoittaa, että nöyryyden ensimmäinen aste on kuuliaisuus ilman viivettä. Hänen mukaansa Herra sanoo kuuliaisista munkeista: ”He tottelevat jo ennen kuin käsken”. Opettajista ja luostarin johtajista Herra puolestaan toteaa: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua”.¹

Munkkien on myös tehtävä jatkuvasti työtä. Benedictus uskoi työnteon moraaliseen arvoon. Hänen mukaansa joutilaisuus on sielulle vahingollista. Ora et labora, rukoile ja tee työtä, onkin pyhän Benedictuksen luostarisäännön tiivistymä ja hänen tunnetuin ajatuksensa.

Benedictuksen luostareissa yhdistettiin ruumiillinen työ ja opiskelu. Vanhempien munkkien tehtävänä oli opettaa nuorempia luostariasukkaita sekä kopioida käsikirjoituksia. Tämä edesauttoi monien ensimmäisten vuosisatojen varhaiskristillisien tekstien säilymistä tuleville sukupolville. Benedictus kehotti nuoria munkkeja kunnioittamaan iäkkäämpiä isiä, ja vanhempia munkkeja hän kehotti rakastamaan nuorempia.

Vuonna 547 Jumala ilmoitti pyhälle Benedictukselle hänen kuolemansa olevan koittamassa. Kun hänen lähtöhetkensä lähestyi, hänet kannettiin kirkkoon, jossa hän sai pyhää ehtoollista. Pyhä Benedictus kuoli seisaallaan, ollessaan oppilaidensa tukemana. Hänet haudattiin samaan hautaan kaksoissisarensa pyhän Scholastican (2.2.) kanssa.

Pyhän Benedictuksen reliikkien historia on monivaiheinen. Kun lombardit tuhosivat Monte Cassinon luostarin, reliikit jäivät joksikin aikaa unohduksiin. 700-luvun alussa muutamat munkit kuitenkin siirsivät ne omaan luostariinsa Fleury-sur-Loireen (nyk. Saint-Benoît-sur-Loire). Siellä ne ovat kunnioitettavana tänäkin päivänä. Pyhän Benedictuksen muistopäivä on 14. maaliskuuta niin idän kuin lännenkin kirkossa.

Pyhä Euskhemon Tunnustaja eli Vähässä-Aasiassa Dardanellien salmen lähistöllä, nykyisen Luoteis-Turkin alueella. Hän vihkiytyi jo nuorena munkiksi ja tuli tunnetuksi askeettisesta ja hyveellisestä elämästään. Hän oli niin täynnä Pyhää Henkeä, että hän jopa herätti kuolleista erään lapsen. Lisäksi hänen rukoustensa voima karkotti tuhoeläimet vihannespuutarhoista.

Ikonoklasmin harhaopin riehuessa valtakunnassa Euskhemon vihittiin Lampsakoksen piispaksi. Pyhä piispa puolusti kiivaasti ikonien kunnioitusta. Ikonoklastinen keisari Teofilos (829–842) pidätytti piispan ja karkotti tämän maasta. Pyhä Euskhemon antoi sielunsa Jumalan käsiin maanpakolaisuudessa.

Pyhä Teognostos oli kotoisin Konstantinopolista. Jo nuorena hän perehtyi kirkon kanoneihin ja oppiin ja osoittautui viisaaksi ja Jumalaa rakastavaksi mieheksi. Konstantinopolin patriarkka nimitti hänet vuonna 1328 Kiovan ja koko Venäjän metropoliitaksi. Teognostos vaikutti edeltäjänsä metropoliitta Pietarin (21.12.) nopeaan kanonisointiin ilmoittamalla Konstantinopoliin tämän haudalla tapahtuneista ihmeistä. Hän myös siirsi metropoliitan istuimen Kiovasta Moskovaan. Näin Moskova vakiinnutti asemansa Venäjän johtavana ruhtinaskuntana ja kirkollisena keskuksena.

Vuonna 1342 Teognostos joutui matkustamaan suuriruhtinaan kanssa Ordaan tapaamaan uutta kaania. Venäjän metropoliittojen ja kaanien välillä oli vanha sopimus, jonka mukaan papisto oli vapautettu veronmaksusta. Teognostoksen vihamiesten toimittamien vääristeltyjen tietojen johdosta tataarit vaativat häntä sanomaan sopimuksen irti ja sallimaan veronkeruun myös kirkonmiehiltä, mutta hän ei suostunut tähän. Teognostosta kidutettiin, mutta hän pysyi lujana uhaten tataareja kauheilla kirouksilla, jos he rikkoisivat vanhan kunniasopimuksen. ”Kristus meidän Jumalamme lunasti kirkkonsa uskottomilta kalliilla verellään. Sen tähden kirkon papisto on vapaa kaikesta orjuudesta ja alamaisuudesta kaikkia paitsi Jumalaa kohtaan”, hän sanoi.

Omia varojaan Teognostos sen sijaan ei säästellyt, vaan jakoi tataareille 600 ruplaa hopeaa. Viimein hänet vapautettiin ja hän pääsi palamaan Moskovaan. Siellä häntä kohtasi suuri murhe, sillä pian hänen paluunsa jälkeen suuri osa kaupunkia tuhoutui tulipalossa, ja peräti 18 kirkkoa vaurioitui. Tulipalo oli jo neljäs hänen aikanaan. Lannistumatta Teognostos kuitenkin ryhtyi kunnostamaan kirkkoja ja antoi kreikkalaisten ikonimaalareiden korjata katedraalin vahingoittuneet freskot.

Pyhä Teognostos oli myös munkkien suojelija. Hänen siunauksellaan vihittiin käyttöön pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) perustaman Pyhän Kolminaisuuden luostarin ensimmäinen kirkko.

Työn ja vuosien heikentämänä Teognostos sairastui vakavasti vuoden 1350 lopulla, mutta jatkoi silti sinnikkäästi ja nöyrästi toimintaansa kirkon hyväksi. Ennen kuolemaansa hän vihki lähimmän työtoverinsa Aleksin (12.2.) Vladimirin piispaksi ja siunasi hänet seuraajakseen Venäjän metropoliitanistuimelle. Pyhä Teognostos oli erittäin lahjakas ja teologisesti oppinut esipaimen. Hän seurasi omana aikanaan Bysantissa luomattomasta valosta kehkeytynyttä kiistaa ja puolusti Gregorios Palamaksen edustamaa ortodoksista näkemystä. Hänen 25-vuotisen metropoliittakautensa aikana Bysantin vaikutus nuoressa Venäjän kirkossa oli suuri.

Pyhä Teognostos antoi sielunsa rauhassa Herralle maaliskuun 11. päivänä vuonna 1353. Neljäntenätoista päivänä hänet haudattiin edeltäjänsä metropoliitta Pietarin viereen. Vuonna 1471 hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina ja kolmen vuoden kuluttua niiden äärellä tapahtui ensimmäinen ihme kuuroutuneen miehen parantuessa.