Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Teofanes syntyi ylhäiseen ja varakkaaseen perheeseen Konstantinopolissa vuonna 759, jolloin hallitsijana oli ikoneja vastaan taisteleva keisari Konstantinos Kopronymos (741–775). Jo nuorena Teofanes menetti kenraali-isänsä, ja hänen kasvatuksestaan huolehti äiti Teodote. Ajan tavan mukaan äiti kihlasi hänet jo 12-vuotiaana Megalo-nimisen ylimystytön kanssa. Kun nuoret kahdeksan vuoden kuluttua vihittiin, Teofanes kertoi vaimolleen heidän jäätyään kahden kesken, että hän oli aina tahtonut ryhtyä munkiksi. Hän sai tämän suostumaan siihen, että he eläisivät kuin veli ja sisar. Näin he kilvoittelivat kaksi vuotta eläen neitsyydessä vaikka olivat avioliitossa.

Megalon isä vastusti kovasti nuorten päätöstä ja koetti taivuttaa Teofanesta perumaan sen. Lopulta hän sai keisari Leo IV:n (775–780) nimittämään Teofaneksen Kyzikoksen kaupungin maaherraksi, jonka tehtäviin kuului valvoa siellä käynnissä olevia linnoitustöitä. Näin appi toivoi, että Teofanes unohtaisi askeettiset pyrkimyksensä hoitaessaan maallisia velvollisuuksiaan. Näin ei kuitenkaan käynyt – päinvastoin Teofanes sai tilaisuuden vierailla ympäristössä asuvien kilvoittelijoiden luona. Samalla hän hoiti hyvin saamansa tehtävän ja käytti linnoitusprojektiin jopa omia varojaan. Kilvoittelija nimeltä Gregorios hillitsi hänen haluaan luopua maailmasta ja neuvoi häntä jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan.

Teofaneksen ollessa 21-vuotias sekä keisari että hänen appensa kuolivat. Näin hän oli vapaa järjestämään elämänsä omien pyrkimystensä mukaisesti. Holhoojahallitsijana toiminut keisarinna Irene vapautti hänet pyynnöstä maaherran tehtävistä. Vapautettuaan orjansa ja jaettuaan pois suunnattoman omaisuutensa Teofanes vei vaimonsa erääseen luostariin Prinssisaarille. Tämä vihittiin siellä nunnaksi nimellä Irene. Teofanes ei tavannut häntä enää koskaan sen jälkeen, mutta kirjoitti hänelle kirjeitä kehottaen häntä pysymään lujana kutsumuksessaan. Nunna Irene teki paljon työtä pyhien ikonien kunnioittamisen hyväksi, ja patriarkka Methodios kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa ja ylistyspuheen hänen kunniakseen.

Pyhä Teofanes itse asettui Kyzikoksen alueella olevalle Sigrianen vuorelle. Siellä hänet vihittiin munkiksi Polykhronionin luostarissa, jossa igumenina oli hurskas abba Kristoforos. Sieltä Teofanes siirtyi jonkin ajan kuluttua sukunsa maatilalle Kalymnos-saareen Propontikseen. Hänen ympärilleen kerääntyi luostarielämästä kiinnostuneita, mutta hän kieltäytyi ohjaamasta heitä ja luovutti uuden yhteisön johtamisen toisesta luostarista tulleelle kokeneelle munkille. Itse hän alkoi elää erakkona harjoittaen kirjojen kopiointia. Kun Kalymnoksen luostarin igumeni kuoli, veljet alkoivat yksimielisesti vaatia Teofanesta johtajakseen. Tämä ei kuitenkaan tahtonut menettää hiljaisuudessa vietettävän elämän armoa, vaan palasi Sigrianen vuorelle. Sieltä Teofanes hankki omakseen ”Suuri pelto” (Megalos agros) -nimisen paikan, jolla oli vanha tuhoutunut luostari.

Teofanes rakennutti vanhan luostarin uudelleen. Veljiä kerääntyi hänen ympärilleen, eikä hänellä enää ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä heidän johtajakseen. Hän osasi keskustella yhtä hyvin yksinkertaisten kuin oppineidenkin kanssa ja opetti munkkejaan lempeällä auktoriteetilla. Hän auttoi heitä perustamaan elämänsä oikean opin varaan ja neuvoi heille himojen hillitsemisen taitoa. Täydentääkseen kokemustaan Teofanes kiersi ottamassa oppia muista Bitynian ja Hellespontoksen luostareista. Paastoineen, valvomisineen ja kyyneleineen hänestä tuli kaikille munkkikilvoituksen täydellinen esikuva. Lähimmäisenrakkaus kuului hänen hyveisiinsä, ja nälänhädän aikana hän määräsi jakamaan luostariin varastoidut ruokatarvikkeet puutteenalaisille. Teofaneksen ponnistelujen ja rukousten tuloksena Sigrianen ”Suuren pellon” luostarista kehittyi yksi tuon ajan huomattavimmista luostarikeskuksista.

Igumeni Teofanes oli kilvoitustensa ohella myös oppinut mies ja kirjailija. Teofaneksen Kronikka on tärkeä historiallinen lähde. Siinä hän esittää aikajärjestyksessä Rooman ja Itä-Rooman valtakunnan historian keisari Diocletianuksen ajoista vuodesta 284 aina keisari Mikael I:n aikoihin vuoteen 813.

Vuonna 787 pyhittäjä Teofanes kutsuttiin Nikeaan osallistumaan seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa vahvistettiin pyhien ikonien kunnioittaminen. Tämä köyhästi pukeutunut munkki hämmästytti kaikkia syvällisellä kirkollisen tradition tuntemuksellaan. Palattuaan luostariinsa Teofanes sairastui munuaiskiviin. Kivulias tauti piti häntä vuoteenomana koko hänen loppuikänsä. Hän kesti sairautensa niin kärsivällisesti, että siitä tuli suorastaan hänen tikapuunsa taivasten valtakuntaan.

Kun keisari Leo V Armenialainen alkoi uudelleen vainota ikonien kunnioittajia vuonna 815, hän kutsui Teofaneksen Konstantinopoliin saadakseen tämän kuuluisan ja vaikutusvaltaisen igumenin puolelleen. Sotilaat, jotka tulivat hakemaan häntä, ottivat hänet väkisin mukaansa kiinnittämättä huomiota hänen sairauteensa.

Saavuttuaan Konstantinopoliin Teofanes kieltäytyi tapaamasta keisaria. Tämä raivostui ja sulki hänet vangiksi Pyhien Sergioksen ja Bakhoksen luostariin. Siellä tuleva hereettinen patriarkka Johannes Mantis yritti turhaan saada hänet ikonien vainoojien puolelle. Pyhä Teofanes torjui suurenmoisella tavalla kaikki hänen väitteensä ja houkutuksensa. Lopulta hänet suljettiin kahdeksi vuodeksi pimeään vankilaan Eleutherioksen palatsiin.

Nähdessään Teofiloksen pysyvän horjumattomana vakaumuksessaan keisari määräsi hänet karkotettavaksi Samothraken saarelle. Pitkä vankeus ja matkan vaivat uuvuttivat Teofaneksen lopullisesti. Hän eli Samothrakessa vain noin kolme viikkoa ja antoi sitten sielunsa Jumalan käsiin maaliskuun 12. päivänä vuonna 817 (tai 818). Hänen haudastaan tuli heti parannusten lähde Samothraken asukkaille.

Vuonna 822 Teofaneksen omat munkit tulivat Samothrakeen ja siirsivät hänen reliikkinsä juhlallisesti ”Suuren pellon” luostariin. Tässä tilaisuudessa pyhä Teodoros Studionilainen, jota Teofanes oli monin tavoin tukenut, piti puheen hänen kunniakseen.

Kirkko on kunnioittanut kolmea henkilöä antamalle heille arvonimen ”Teologi”. Ensimmäinen on apostoli ja evankelista Johannes Teologi (26.9 ja 8.5.), Herran rakastettu opetuslapsi, joka ammensi syvälliset ajatuksensa suoraan Sana-Jumalalta. Toinen on pyhä Gregorios Teologi (25.1.), pyhän Basileios Suuren ystävä ja kilvoittelutoveri, joka julisti Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta ja vei kirkon voittoon taistelussa areiolaisia vastaan. Kolmas on suuresti rakastettu mutta aikoinaan myös kiistelty hahmo, Simeon Uusi Teologi.

Pyhä Simeon syntyi Vähän Aasian Paflagoniassa perheeseen, joka kuului maalaisaateliin. Syntymävuosi oli todennäköisimmin 957. Hänen alkuperäinen nimensä – Simeon on hänen nimensä munkkina – ei ole tiedossa. Yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin setänsä luo Konstantinopoliin opiskelemaan. Hän sai peruskoulutuksen, mutta ei tahtonut edetä opinnoissaan akateemiselle tasolle.

Oman kertomansa mukaan Simeon kuului aikansa moderneihin nuoriin miehiin, joka pukeutui tyylikkäästi ja käyttäytyi maailmalliseen tapaan. Hän oli vastuussa patriisisetänsä suuresta taloudesta. Ulkonainen vaikutelma osoittautui kuitenkin Simeonin kohdalla vääräksi: maailmallinen elämänmeno ei tyydyttänyt häntä, vaan sisimmässään hän etsi yhteyttä Jumalaan. Hän halusi löytää henkilön, joka olisi pystynyt auttamaan häntä hänen hengellisessä etsinnässään, mutta hänelle sanottiin: ”Hyviä hengellisiä ohjaajia ei meidän aikanamme enää ole.” Kirkollinen elämä olikin alkanut Bysantissa tietyllä tavalla rutinoitua. Simeon ei kuitenkaan hellittänyt ja lopulta hän löysi itselleen ohjaajavanhukseksi munkki Simeonin kuuluisasta Studionin luostarista.

Vanhus Simeon kieltäytyi kuitenkin ottamasta tuolloin vielä kovin nuorta Simeonia munkiksi ja lainasi sen sijaan hänelle Markus Askeetin teoksen Hengellisestä laista.¹ Tämä kirjoitus käänsi nuorukaisen elämän suunnan. Simeon paneutui teokseen pyrkien toteuttamaan sen ohjeita käytännössä. Samalla hän noudatti ohjaajavanhuksensa hänelle antamaa rukoussääntöä. Hän oli tuolloin 20-vuotias.

Kerran tapahtui jotain odottamatonta, josta Simeon itse kertoo viitaten itseensä Georgios-nimisenä: ”Eräänä iltana, kun Georgios taas seisoi rukoilemassa ja lausui pikemminkin mielessään kuin suullaan ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’, jumalallinen valonleimaus täytti koko huoneen. Nuorukainen ei enää tiennyt missä oli, ja unohti täysin olevansa seinien sisällä ja katon alla. Kaikkialla hän näki vain valoa eikä tuntenut maata jalkojensa alla. Hän ei pelännyt putoavansa, ei liioin kantanut mitään huolta maallisista eikä tuntenut mitään muutakaan mitä fyysiset ihmiset yleensä tuntevat. Mitään tällaista ei tullut hänen mieleensä, vaan hän oli kokonaan aineettomassa valossa ja näytti, kuin hän olisi itsekin muuttunut valoksi. Hän unohti koko maailman ja kylpi kyynelissä ja sanoin kuvaamaton ilo ja riemu täyttivät hänet kokonaan. Siitä hänen mielensä kohosi taivaaseen ja näki siellä toisen, vielä kirkkaamman valon. Ja sen valon piirissä hän hämmästyksekseen näki sen enkelimäisen munkkivanhuksen, joka oli antanut hänelle tuon ’pienen käskyn’ (rukoussäännön) ja kirjan.”

Maallisten huolten paineessa tämä ihmeellinen kokemus kuitenkin vähitellen unohtui, ja Simeon vajosi omien sanojensa mukaan aina ”viemäriojaan” saakka. Vanhuksen esirukousten tähden Herra lopulta ”tarttui häntä hiuksista ja tempasi hänet väkisin ylös alennustilasta”, kuten hän on itse asiaa kenties hieman liioitellen kuvannut.

Ollessaan 27-vuotias Simeon jätti maailman lopullisesti maallisen isänsä vastalauseista huolimatta ja meni Studionin luostariin. Vanhus Simeon, joka on elämänlaatunsa vuoksi saanut lisänimekseen ”Harras”, ei kuitenkaan ollut luostarin igumeni, ja nuoren Simeonin ehdoton omistautuminen ja kuuliaisuus hänelle herätti nurinaa veljestön ja varsinkin johtavien munkkien keskuudessa, ja igumenikin tuli vedetyksi mukaan tähän jupinaan. He alkoivat levitellä perättömiä pahoja puheita. Igumenin suosituksesta ja vanhus Simeonin neuvosta Simeon siirtyikin Studionin luostarin naapurissa olevaan Pyhän Mamaksen luostariin, josta käsin hän piti edelleen yhteyttä ohjaajaansa. Vanhus Simeon lohdutti nuorta Simeonia tässä tilanteessa sanoen, että tämä tulee vielä saamaan kaksi kertaa niin suuren armon kuin hänellä itsellään oli. Jo samana iltana jumalallinen valo täytti Simeonin mielen ja hän sai sellaisen viisauden, että muut munkit olivat ihmeissään. Tästä alkoi hänen raikkaan lähteen tavoin kumpuava kirjallinen tuotantonsa, joka jatkui aina vanhuuteen saakka.

Muutenkin valokokemukset uusiutuivat Simeonin elämässä, vaikka välillä olikin hengellisesti kuivia kausia. Lopulta Kristus itse puhui hänelle valosta ja otti hänet ”veljekseen, kanssaperillisekseen ja ystäväkseen”, kuten hän itse sanoi, ja valoisa tila jäi pysyväksi.

Kun Simeon oli ollut Pyhän Mamaksen luostarissa kaksi vuotta, hänet vihittiin papiksi 30-vuotiaana. Vihkimyksen aikana hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan hahmottomana valona pyhien ehtoollislahjojen päälle. Tämä sama näky toistui aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Hänen omat kasvonsa muuttuivat enkelimäisiksi eikä kukaan pystynyt kohtaamaan hänen katsettaan, kun hän kääntyi siunaamaan kansaa. Pian luostarin igumeni kuoli ja Simeon valittiin 31-vuotiaana Pyhän Mamaksen luostarin johtajaksi. Hänen piti uudistaa niin aineellisesti kuin hengellisestikin rappeutunut luostari. Se oli muodostunut entisen hautausmaakirkon ympärille, ja veljestö tarvitsi kunnolliset asuinrakennukset. Uusi igumeni joutui näin huolehtimaan myös monista käytännön asioista.

Veljestön hengellisen tilan kohottamiseksi igumeni Simeon alkoi pitää säännöllisiä opetuspuheita. Hänen suullisissa samoin kuin kirjallisissakin opetuksissaan oli uudenlaista tuoreutta ja elävyyttä, koska ne eivät olleet pelkkää kirjaviisautta vaan kumpusivat kokemuksesta. Hän itse sanoi olevansa lähimmäisiään rakastava köyhä, joka löydettyään suuren Hyväntekijän pyrki rakkaudesta toisiin köyhiin osoittamaan heillekin tien Hänen luokseen. Simeon kertoi harvinaisen avoimesti omista kokemuksistaan saadakseen siten myös muut vakuuttuneiksi hengellisestä todellisuudesta. Kun Studionin luostarin kuuluisa igumeni Teodoros (11.11.) ja tämän seuraajat painottivat ulkonaista hyvää järjestystä ja kristillistä käyttäytymistä, Simeon meni syvemmälle sisäiseen todellisuuteen. Hänen opetuksensa olivat eräänlainen protesti ulkonaista painottavalle sovinnaiselle luostarielämälle.

Simeon oli mystikko sanan parhaassa merkityksessä. Hän arvosteli etenkin sitä jatkuvaa valittelua, että ”nykyään” – näin jo Simeonin aikalaiset puolustelivat omaa laimeuttaan – ei ole mahdollista pitää evankeliumin käskyjä ja päästä samoihin hengellisiin korkeuksiin kuin entisaikojen pyhät isät ja äidit. Oman kokemuksensa perusteella Simeon julisti väkevästi, että Pyhä Henki toimii samalla tavoin kaikkina aikoina ja että Hänen toimintansa on tuntuvaa, ei salaista. Kuuluisassa hymnissään (nro 27) hän ilmaisee asian näin:

Oi ystävät! Älkää sanoko, että on mahdotonta saada jumalallinen Henki.
Älkää sanoko, että on mahdollista pelastua ilman Henkeä.
Älkää sanoko, että joku voi tietämättään tulla osalliseksi Hengestä.
Älkää sanoko, ettei Jumala näyttäydy ihmisille.
Älkää sanoko, että ihmiset eivät näe jumalallista valoa
tai että jumalallisen valon näkeminen on mahdotonta.
Se on näet täysin mahdollista niille, jotka sitä tahtovat.

Igumeni Simeon puhui munkeilleen paljon sydämen heltymyksestä ja kyyneleistä. Jumalan kosketusta ei voi olla tuntematta. Tämä oli aihe, johon hän tuon tuostakin palasi. Nämä puheet ärsyttivät monia munkkiveljiä, jotka olivat tottuneet muodolliseen, kaavamaiseen luostarielämään. Niinpä kerran kun Simeon piti kirkossa tavanomaista opetuspuhetta veljestölle, viisitoista munkkia kavahti pystyyn ja syöksyi huutaen ulos koko luostarista. He kiiruhtivat suoraa päätä patriarkan puheille syyttämään tälle igumeniaan. Patriarkka ei kuitenkaan löytänyt Simeonin toimista moitteen sijaan ja tuomitsi kapinoivat munkit karkotettaviksi Pyhän Mamaksen luostarista. Mutta Simeon ei hylännyt heitä, vaan haki kadonneet lampaansa takaisin.

Simeonin maine kasvoi jatkuvasti Konstantinopolissa, ja sitä mukaa kasvoi myös hänen kadehtijoidensa määrä. Hänen pahin vihollisensa oli entinen Nikomedeian metropoliitta Stefanos, jolla oli paljon vaikutusvaltaa ja joka oleskeli pysyvästi Konstantinopolissa patriarkan lähipiirissä. Hän oli itäisen skolastisen teologian edustaja, sovinnainen kirjaviisas, joka oli piintynyt muotoihin ja määrittelyihin. Kaikki pitivät karismaattista Simeonia pyhänä, ja tämä oli Stefanokselle liikaa. Kerran Stefanos tapasi Simeonin patriarkan luona ja esitti tälle vaikean teologisen kysymyksen Pyhän Kolminaisuuden persoonien keskinäisestä suhteesta. Stefanos halusi saada Simeonin esittämään vahingossa jonkin ei-ortodoksisen näkemyksen päästäkseen syyttämään häntä harhaoppiseksi. Simeon lupasi vastata hänelle kirjallisesti seuraavana päivänä. Hän selitti Pyhän Kolminaisuuden persoonien välistä suhdetta erittäin ortodoksisesti ja syvällisesti. Pyhästä Hengestä kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan malttanut olla vihjaamatta Stefanoksen persoonaan, mikä tietysti kärjisti ennestäänkin heidän välejään:

Pyhää Henkeä ei lähetetty epäuskoisille eikä filosofeille,
ei kaunopuhujille eikä kunnianhimoisille,
ei pakanallista kirjallisuutta opiskeleville,
ei niille, jotka eivät tunne kristillisiä kirjoituksia,
ei niille, jotka ovat suurieleisiä,
ei niille, jotka puhuvat vuolaasti ympäripyöreitä,
ei niille, joilla on kuuluisa nimi,
ei niille, jotka hakeutuvat mahtimiesten suosioon,
vaan Pyhä Henki lähetettiin
niille, jotka ovat hengessään köyhiä ja elävät köyhyydessä,
niille, jotka ovat sekä sydämeltään että ruumiiltaan puhtaat,
niille, jotka puhuvat yksinkertaisesti
ja elävät vieläkin yksinkertaisemmin
eksymättä ajatustensa sokkeloihin.

Lopulta Stefanos keksi syyttää Simeonia siitä, että tämä kunnioitti liikaa hengellisen isänsä Simeon Hartaan muistoa. Simeon Harras oli kuollut vuonna 986 (tai 987), ja joka vuosi hänen kuolinpäivänään Simeon toimitti luostarissaan juhlallisia jumalanpalveluksia hänen kunniakseen, vaikka Simeon Harrasta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi.

Tällainen pyhien muiston kunnioittaminen ei kuitenkaan ollut mitenkään harvinaislaatuista. Virallinen kanonisointi ei vielä tuolloin ollut käytäntönä vakiintunut, eikä se ollut välttämätön edellytys pyhän maineessa kuolleen henkilön muiston kunnioittamiselle. Stefanoksen juonittelut Simeonia vastaan jatkuivat kuusi vuotta. Edes se, että Simeon luopui – osittain juuri juonitteluiden tähden – igumenin asemasta toimittuaan siinä 25 vuotta, ei hillinnyt hänen intoaan.

Lopulta Stefanos sai patriarkan puolelleen. Tämän määräyksestä Simeon pidätettiin ja kuljetettiin yksi munkkiveli seuranaan Bosborin toiselle rannalle Krysopolikseen, joka oli määrätty hänen karkotuspaikakseen. Laiva jätti heidät ilman ruokatarpeita paljaalle kalliolle. Tämä tapahtui noin vuonna 1020. Ensi töikseen aina lannistumaton Simeon meni lähellä olevaan raunioituneeseen Pyhän Marinan kirkkoon kiittämään Jumalaa kaikesta tapahtuneesta. Kirkko sattui kuulumaan Simeonin hengelliselle lapselle Kristoforos Fagurakselle, joka luovutti sen hengellisen isänsä käyttöön. Pian patriarkka katui Simeonin karkotusta ja pyysi häntä palaamaan takaisin pääkaupunkiin, mutta Simeon kieltäytyi kunniasta. Hän perusti Pyhän Marinan kirkon yhteyteen uuden luostarin ja kilvoitteli siellä vielä 17 tai 18 vuotta.

Vanhoilla päivillään Simeon kävi viimeisen kerran katsomassa kotiseutuaan Paflagoniaa. Lähestyessään kahdeksannen vuosikymmenensä loppua hän sairastui johonkin vaikeaan pitkäaikaiseen vatsatautiin, luultavasti syöpään. Luostarin munkit kehittivät eräänlaisen nosturilaitteen, jolla he kääntelivät vuoteenomaksi joutunutta igumeniaan.

Pyhä Simeon tiesi ennalta kuolinpäivänsä. Tuona päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja pyysi munkkejaan laulamaan hautajaisveisuja. Kyynelsilmin tuohukset kädessään nämä toteuttivat isänsä ja opettajansa toivomuksen. Kesken laulun Simeon sanoi: ”Sinuun käsiisi, Valtias Kristus, minä annan henkeni.” Tämän sanottuaan hän kuoli. Oli maaliskuun 12. päivä todennäköisesti vuonna 1037. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen pyhät jäännöksensä kaivettiin esiin. Niistä lähti hyvä tuoksu.

Pyhä Simeon oli tuottelias kirjailija. Häneltä on säilynyt 92 opetuspuhetta ja 55 hymniä. Inspiraation saatuaan hän kirjoitti spontaanisti, ja hänen innostuksensa sytyttää lukijankin. Puheissaan hän käsittelee syvällisiä aiheita kuten katumusta, rukousta, hengellistä ohjausta, pyhää ehtoollista, Pyhän Hengen kastetta, yhdistymistä Jumalaan ja ihmisen jumalalistumista. Hymneistä tunnetuimpia ovat ne, joissa Simeon kuvailee Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Yksi Simeonin hymneistä kuuluu rukouksiin, jotka luetaan ennen pyhää ehtoollista.

Uusi Teologi lienee alkuaan ollut Simeonin vastustajien tälle antama pilkkanimi. Hänen ystävänsä ja oppilaansa ottivat sen kuitenkin ilomielin käyttöön. Ja niin pilkkanimestä tuli kunnianimi, jolla tämä värikkäässä omalaatuisuudessaan syvästi ortodoksinen isä tunnetaan edelleen kirkon historiassa. Suomeksi pyhän Simeon Uuden Teologin ja hänen ohjaajavanhuksensa Simeon Hartaan opetuksia on julkaistu Filokaliassa.²

Pyhä Gregorius syntyi Roomassa vuoden 540 tienoilla varakkaaseen perheeseen. Hänen isänsä oli roomalainen senaattori nimeltään Gordianus. Hänen äitinsä oli pyhä Silvia (Sylvia) Roomalainen (3.11.). Gregoriuksen perheeseen kuului myös yksi veli nimeltään Palatinus ja kolme sisarta. Hänen kaksi tätiään olivat nunnia, ja samasta suvusta oli jo aiemmin tullut Rooman piispoja. Gregoriuksen isoisä oli paavi Felix III (483–492), joka nousi paaviksi leskeksi jäätyään. Myös paavi Agapitus I (535–536) oli Gregoriuksen sukua.

Lapsuutensa kesät Gregorius vietti perheensä kanssa Sisiliassa, jossa hänen isänsä omisti suuren maatilan. Gregorioksen isä kuoli pojan ollessa vielä nuori, eikä leskeksi jäänyt pyhä Silvia mennyt uudelleen naimisiin.¹ Gregoriuksen isä oli ollut uskonnollinen mies, mutta hänen äitinsä Silvia oli aivan erityisen hengellinen ihminen. Äitinsä innoittamana nuori Gregorius alkoi rakastaa Raamatun lukemista. Gregorius nautti myös kirkossa olemisesta: hän katseli mielellään ikoneja ja seinämaalauksia.

Silvia järjesti pojilleen hyvän maallisen kasvatuksen, ja Gregoriuskin sai ylimysnuorukaiselle tyypillisen latinankielisen koulutuksen. Hän osoitti kunnioitusta opettajiaan kohtaan, ja hyvän muistinsa ansiosta hän menestyi opinnoissaan erinomaisesti. Kun Gregorius oli päättänyt lakiin keskittyvät opintonsa, hänestä tuli prefekti. Hän kaipasi kuitenkin luostarielämää. Hänen isänsä kuolema oli vaikuttanut häneen syvästi ja hän tahtoi omistaa elämänsä Jumalalle.

Vuoden 573 tienoilla Gregorius päätti hylätä maailman. Hän myi pois isältään perimänsä suuren omaisuuden ja perusti kuusi luostaria Sisiliaan. Seitsemännen luostarin pyhä Gregorius perusti kotitaloonsa, Roomaan. Tämän luostarin hän omisti pyhälle apostoli Andreakselle. Gregorius myös jakoi omaisuuttaan avokätisesti köyhille.

Kerrotaan, että suuresta omaisuudestaan pyhä Gregorius piti itsellään ainoastaan hopeisen astian, jota hän käytti ruokaillessaan. Kerran hän kohtasi kauppiaan, joka oli menettänyt kaiken omaisuutensa. Kun kauppias pyysi Gregoriukselta almuja, tämä antoi hänelle hopeisen ruoka-astiansa. Myöhemminkin pyhä Gregorius rakasti erityisesti köyhyyttä, ja tämän vuoksi itse Herra ilmestyi hänelle.

33-vuotiaana Gregorius asettui Pyhän Andreaksen luostariin ja seuraavana vuonna hänet vihittiin munkiksi. Pyhä Gregorius aloitti kilvoitteluelämänsä innolla. Muutos prefektin elämästä munkin kilvoitteluihin kuitenkin näkyi pian hänen terveydentilassaan. Hän oli usein sairaana, mutta jatkoi silti ankaraa kilvoitteluelämää. Vaikka sairastaville munkeille oli luostarisäännössä annettu lupa lihan syömiseen, Gregorius ei koskaan syönyt lihaa. Hän paastosi ankarasti, rukoili paljon ja ahersi keljassaan kopioimalla pyhiä kirjoituksia sekä tekemällä kalligrafioita.

Gregorius ei kuitenkaan voinut pysyä luostarissa pitkään, sillä vuonna 578 Rooman paavi Benedictus I (575–579) kutsui hänet palvelukseensa. Hän vihki pyhän Gregoriuksen diakoniksi. Gregoriuksesta tuli yksi seitsemästä piispallisesta diakonista (regionarii), joiden vastuulla oli tietty osa kaupungista. Toimenkuvaan kuului muun muassa köyhäinhuolto.

Kerran diakoni Gregorius näki Rooman orjamarkkinoilla myytävänä nuorukaisia, jotka olivat kotoisin Britannian Yorkshiresta. Sääli kosketti Gregoriuksen sydäntä. Kun hän kuuli, että anglit olivat pakanoita, hän päätti pyytää paavi Benedictukselta lupaa lähteä lähetystyöhön pohjoiseen. Ensin paavi antoi Gregoriukselle siunauksensa, ja tämä alkoi jo valmistella matkaa. Suuri joukko roomalaisia kuitenkin kokoontui esittämään paaville vetoomuksen, että tämä ei päästäisi Gregoriusta lähtemään. Niinpä paavi päätti pitää pyhän Gregoriuksen luonaan Roomassa.

Jonkin aikaa pyhä Gregorius eli jälleen luostarissa, kunnes vuonna 579 paaviksi tuli Pelagius II. Uusi paavi lähetti Gregoriuksen edustajakseen Konstantinopoliin. Siellä Gregorius tutustui itäiseen kirkolliseen elämään, vaikka ei ehtinytkään oppimaan kreikkaa. Hän myös solmi läheiset suhteet keisarilliseen hoviin sekä muihin merkkihenkilöihin, joiden kanssa hän jatkoi myöhemminkin kirjeenvaihtoa.² Konstantinopolin patriarkka Eutykhioksen (k. 582) kanssa hän tosin joutui riitaan opillisista asioista. Heillä oli pitkä ja uuvuttava kiistely, jonka aiheena oli ruumiin ylösnousemus. Patriarkka oli kirjoittanut teoksen, jossa hän kielsi ylösnousemusruumiin käsin kosketeltavuuden. Pyhä Gregorius sen sijaan puolusti ylösnousemusruumiin konkreettisuutta viittaamalla Kristuksen omiin sanoihin (Luuk. 24:38–40).

Muutamia vuosia myöhemmin, patriarkka Eutykhioksen ollessa kuolinvuoteellaan, pyhä Gregorius lähetti tälle lämpimän tervehdyksen. Kun Gregoriuksen sanansaattaja tuli takaisin, hän kertoi, että sairas patriarkka oli ottanut itseään kiinni kätensä ihosta ja sanonut: ”Minä tunnustan, että tässä lihassa minä jälleen nousen ja näen Jumalani.”

Konstantinopolissa pyhä Gregorius yritti myös hankkia materiaalista ja sotilaallista apua Roomalle ja Italialle, jonne lombardit olivat tehneet valloitussotia 560-luvun lopulta alkaen.

Vuoden 586 tienoilla paavi Pelagius kutsui Gregoriuksen takaisin Roomaan. Siellä hän asui jälleen Pyhän Andreaksen luostarissa, mutta toimi pääasiassa paavin uskottuna neuvonantajana. Paavi Pelagius kuoli ruttoepidemiassa vuonna 590. Hänen kuoltuaan pyhä Gregorius valittiin Rooman piispanistuimelle. Valinta oli yksimielinen, vaikka Gregorius oli vasta nuori diakoni. Seitsemän kuukauden ajan Gregorius kuitenkin vältteli tehtävän vastaanottamista, koska piti itseään arvottomana siihen. Gregorius lähetti jopa anomuksen Konstantinopoliin keisari Maurikios I:lle (582–602) pyytäen, ettei keisari antaisi suostumusta hänen paaviksi vihkimiselleen.

Samaan aikaan rutto jatkoi leviämistään kaupungissa. Pyhä Gregorius kutsui ihmisiä katumukseen ja järjesti saaton, jonka kärjessä kannettiin Jumalansynnyttäjän ikonia. Saattoon osallistuivat ruttoon sairastuneiden lisäksi myös kaupungin kaikki munkit ja nunnat. Saattoon liittyy ihme. Kerrotaan, että aiemmin ylienkeli Mikael oli ilmestynyt miekka kädessään Roomassa olleen linnoituksen (nyk. Sant Angelo) ylle. Kristittyjen katumussaaton ansiosta pyhä enkeli kuitenkin asetti miekkansa takaisin tuppeen.

Kun rutto oli laantunut Roomassa, pyhä Gregorius lähti pakoon. Hän ei halunnut tulla vihityksi paaviksi. Gregorius piilotteli eräässä luolassa. Hänet kuitenkin löydettiin ja tuotiin Roomaan vastoin tahtoaan. Syyskuun alussa vuonna 590 hänet vihittiin Rooman paaviksi. Pyhä askeetti tunsi haikeutta vihkimyksensä takia. Onnittelujen keskellä hän murehti menettämäänsä mahdollisuutta elää vapaana maailman huolista.

Varhaisissa piispallisissa kirjeissään pyhä Gregorius kertoo tunteistaan. ”Piispana olen sidottu maailmaan enemmän kuin maallikkona”, hän totesi. ”Olen menettänyt leponi suuren ilon: ulkoisesti minut korotetaan, mutta sisäisesti tämä on lankeemus.” Kirjeissään Gregorius myös käytti vain yhtä ainoaa paavillista titteliä: ”Jumalan palvelijoiden palvelija” (Servus Servorum Dei).

Pyhän Gregoriuksen aloittaessa työnsä Rooman paavina kirkko eli suurten ongelmien keskellä. Sitä repivät harhaopit ja skismat. Lisäksi kansalaiset olivat nälissään. Niinpä pyhä piispa jakoi heti paaviutensa alussa ruokaa ja muita tarvikkeita ihmisille. Hänen onnistui myös tehdä loppu lombardien uhkasta, joka oli vaivannut Roomaa ja koko Italiaa jo useita vuosikymmeniä. Kun hyökkäävät lombardit olivat jo Rooman kaupunginporteilla, pyhä Gregorius käytti diplomaattisia taitojaan ja lombardit luopuivat valloitusaikeistaan.

Seuraavaksi Gregorius Suuri kävi tarmokkaasti muiden kirkollisten ongelmien kimppuun. Oman piispallisen palatsinsa hän järjesti luostarimaiseksi. Erityisesti hän taisteli donatiolaisten harhaoppia vastaan. Donatistit vaikuttivat erityisesti Afrikassa ja opettivat, että kirkon sakramenttien pätevyys oli riippuvainen niitä toimittavien pappien pyhyydestä. Pyhä Gregorius ohjasi myös areiolaisia gootteja oikeaan uskoon. Lisäksi hän teki työtä Bretagnen pakanoiden käännyttämiseksi.

Gregoriuksen rooli liturgisena kehittäjänä oli suuri. Hänen nimensä yhdistetään kirkkomusiikkiin sekä erityisesti gregoriaaniseen kirkkolauluun. Lisäksi hän rohkaisi ihmisiä kunnioittamaan reliikkejä ja järjesti kaupungille säännöllisesti kirkollisia kulkueita. Ortodoksisessa kirkossa pyhä Gregorius tunnetaan erityisesti Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian isähahmona. Aiemmin liturgia tunnettiin vain suullisena perinteenä, mutta Gregorius kirjoitti palveluksen tekstit latinaksi. Myöhemmin Konstantinopolissa kokoontunut kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (680) hyväksyi liturgian käytön koko kirkossa. Liturgiaa vietetään ortodoksisessa kirkossa edelleen suuren paaston arki-iltoina.

Kerrotaan, että kerran ojentaessaan pyhää ehtoollista eräälle yläluokan naiselle Gregorius huomasi tämän hymyilevän ylimielisesti. Pyhä piispa veti heti kätensä takaisin, eikä antanut naiselle ehtoollista. Hän käski naista selittämään, mikä tätä huvitti. Nainen vastasi: ”Hymyilin, koska leivoin itse tänä aamuna leivän, jota tarjosit minulle Herran ruumiina.” Sanomatta sanakaan paavi meni silloin alttarin eteen ja polvistui. Hän alkoi rukoilla, ja seurakunta rukoili hänen kanssaan. Silloin ehtoollisleipä alkoi kaikkien silmien edessä näyttää oikealta ihmislihalta. Tämän jälkeen Gregorius rukoili toisen rukouksen, ja leivän ulkomuoto muuttui takaisin leiväksi. Roomalaisnainen lähestyi nyt pyhää ehtoollista uskolla ja kunnioituksella.

Paavi Gregorius kirjoitti useita teoksia, joita on säilynyt nykypäivään asti. Hän sai lempinimensä Dialogos vuoden 594 tienoilla kirjoittamastaan teoksesta, jonka nimi oli ”Dialogeja koskien italialaisten isien elämää ja ihmeitä” (Dialogi de vita et miraculis patrum italiorum). Myös hänen aiempi kirjoituksensa ”Pastoraalinen sääntö” (Liber Regulae Pastoralis) on ollut erittäin tunnettu. Siinä Gregorius esittää ihanteellisen papin mallin.

Gregorius kirjoitti myös teoksen Moralia, joka on mystinen ja allegorinen kommentaari Jobin kirjaan. Hänen tulkintansa Jobin kirjaan pysyi suosittuna koko keskiajan. Lisäksi hän kirjoitti useita lyhyitä kommentaareja ja opetuspuheita muihin Raamatun kirjoihin kuten Hesekieliin, Laulujen lauluun, I Samuelin kirjaan ja evankeliumeihin. Näiden kirjoitusten lisäksi pyhä Gregorius jätti jälkeensä yli 850 kirjettä.

Pyhän Gregoriuksen sihteeri ja luottomies diakoni Pietari kertoi nähneensä usein, kuinka Pyhä Henki ilmestyi kyyhkysen muodossa ja saneli opetustaan Gregoriuksen korvaan. Gregorius itsekin tunnusti, että kuuli joskus Pyhän Hengen äänen sisällään.

Pyhä Gregorius säilytti paavinakin ollessaan suuren nöyryyden. Eräs erämaaisä nimeltään Johannes Persialainen kertoi, että oli mennyt Roomaan päästäkseen kunnioittamaan pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin reliikkejä. Roomassa hän kohtasi paavillisen saattueen ja aikoi kumartua paavin edessä. ”Abba, älä kumarra”, sanoivat kuitenkin saattueeseen kuuluvat. Johannes Persialainen kertoo hämmästelleensä kehotusta. Hän ajatteli, että olisi sopimatonta olla kumartamatta paaville. Niinpä hän kehotuksesta huolimatta alkoi kumartua pyhän Gregoriuksen edessä. Pyhä paavi kuitenkin ehti ensin: hän meni maahan Johanneksen eteen, eikä noussut siitä ennen kuin Johannes oli noussut. Johannes kertoo, että paavi myös antoi hänelle nöyrän kunnioittavan suudelman sekä kolme kolikkoa omakätisesti. Paavi myös käski huolehtia Johanneksen tarpeista.³

Pyhä Gregorius Suuri nukkui kuolonuneen vuonna 604. Viimeiset kaksi vuottaan hän oli liikuntakyvytön. Hänen sairautensa aiheutti hänelle suuria kipuja. Hänen viimeinen tekonsa maan päällä oli lämpimän talviviitan lähettäminen eräälle köyhälle piispalle, joka kärsi kylmyydestä. Hautajaisistaan pyhä Gregorius oli toivonut yksinkertaisia, ja hänen toivettaan kunnioitettiin. Hän oli jopa kieltänyt ruumiinsa kunnioittamisen ekskommunikaation uhalla.

Pyhän Gregoriuksen reliikit ovat Roomassa Pyhän Pietarin katedraalissa. Roomalaiskatolisessa kirkossa pyhää Gregorius Suurta pidetään yhtenä kirkon suurista opettajista pyhien Augustinuksen, Hieronymuksen ja Ambrosiuksen rinnalla. Hänen muistopäivänsä lännessä on 3.9.

Pyhä Nikodemus syntyi vuonna 900 Kalabriassa, Italian eteläkärjessä. Hänestä tuli pyhän Fantinuksen (30.8.) oppilas. Pyhän Nikodemuksen askeesi oli erittäin ankaraa. Hän eli luolassa ja käveli aina paljain jaloin. Hänen ruokanaan olivat ainoastaan villimarjat ja hän pukeutui eläimennahkaan. Pyhä Nikodemus antoi sielunsa Herralle 90 vuoden iässä, vuonna 990.

Pyhä Paavali¹ syntyi Britanniassa vuonna 492. Jo hyvin nuorena hän meni pyhän Germanus Auxerrelaisen oppilaan Iltudin perustamaan luostarikouluun. Siellä hän ystävystyi muun muassa pyhän Daavidin (1.3.), pyhän Samsonin (28.7.), pyhän Gildas Viisaan (29.1.), pyhän Malon (15.11.) sekä pyhä Brieucin (1.5.) kanssa.

Paavalista tuli erakko vain 16 vuoden ikäisenä. Hän asettui perheensä maille, yksinäiseen paikkaan ja kilvoitteli siellä pyrkien pääsemään lähemmäksi Jumalaa. Kuusi vuotta myöhemmin hän ja kaksitoista hänen koulutoveriaan vihittiin papeiksi.

Kun hallitsija Markus pyysi Paavalia tulemaan piispaksi kansalleen, pyhä erakko pakeni kumppaneineen Amoricaan (Bretagne). He kulkivat useissa paikoissa, kunnes asettuivat Leoniin. Pääluostarinsa he perustivat Batzin saarelle. Erään legendan mukaan alueella oli raivoisa lohikäärme, jonka pyhä mies karkotti rukouksillaan. Alueen hallitsija sekä kuningas Childebert onnistuivat suostuttelemaan nöyrän Paavalin ottamaan vastaan piispanvihkimyksen. Paavali vihittiin Leonin piispaksi, ja hänen piispanistuimensa tuli mantereella olleeseen luostariin. Paikalle kasvoi sittemmin kaupunki, jonka nimeksi tuli St. Pol de Léon.

Piispana pyhä Paavali rakennutti alueelle useita kirkkoja ja perusti luostareita. Hän myös hävitti vanhoja pakanallisia palvontapaikkoja. Kun pyhä mies oli jo iäkäs, hän asetti oman oppilaansa jatkamaan aloittamaansa lähetystyötä. Sen jälkeen hän itse vetäytyi Batzin saarelle. Siellä hän paastosi, rukoili ja valvoi innokkaasti. Pyhä Paavali nukkui kuolonuneen vuonna 572.

Vanhurskas Aaron oli Jumalan näkijä Mooseksen ja naisprofeetta Mirjamin veli. Aaron sai johtaa vanhan liiton jumalanpalveluselämää. Jumala antoi hänen palvelustehtäväänsä varten tarkat ohjeet erityisestä jumalanpalvelusasusta, johon kuuluivat rintakilpi, efodi-kasukka, viitta, kirjottu paita, turbaani ja kangasvyö. Näiden kirjailuun käytettiin kultaa, sinipunaista, purppuraista ja karmiininpunaista villaa sekä hienoa pellavaa. Kun Aaron ja hänen poikansa vihittiin papilliseen palvelustehtäväänsä, vihkiminen kesti seitsemän päivää. Aaron pestiin vedellä, jumalanpalvelusvaatteet puettiin hänen ylleen, ja hänet voideltiin pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen hänen poikansa vihittiin, ja he saivat pappeuden ikuiseksi tehtäväkseen. (2. Moos. 28–29.)

Aaronin elämässä ja toiminnassa oli lukuisia esikuvia uuden liiton totuuksista. Aaronin sauva puhkesi viheriöimään esikuvana ristinpuun eläväksitekevästä voimasta. Kun israelilaiset taistelivat amalekilaisia vastaan, Aaron kannatteli Mooseksen käsiä, niin että ne muodostivat ristin merkin, jolloin israelilaiset olivat voittoisia.

Ylipappi Aaronin muistoa vietetään myös joulun edellä pyhien esi-isien sunnuntaina, ja eräissä kalentereissa häntä on muisteltu yhdessä veljensä Mooseksen kanssa syyskuun neljäntenä.