Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Johannes Cassianus, joka teki munkkilaisuuden tunnetuksi lännessä, syntyi Vähä-Skyytiassa Tonavan suistoalueella 300-luvun loppupuolella. Mahdollisesti hänen perheensä muutti myöhemmin Roomaan. Hän oli huomattavaa sukua ja sai hyvän kasvatuksen klassisessa kirjallisuudessa, mutta ennen kaikkea hän paneutui Pyhän Raamatun tutkimiseen. Janoten täydellistä elämää Johannes hylkäsi jo nuorena tämän maailman houkutukset ja lähti samanmielisen hengellisen veljensä Germanuksen kanssa Pyhälle maalle. Siellä he jäivät munkeiksi erääseen Betlehemin luostariin. Kun he olivat oppineet tuntemaan yhteiselämäluostarin periaatteet ja munkkien elämäntavan Palestiinassa, Mesopotamiassa ja Kappadokiassa, he tahtoivat tutustua myös Egyptin erämaiden erakkoihin. He olivat kuulleet heidän hämmästyttävistä saavutuksistaan Pinufriokselta (27.11.), joka oli paennut Egyptistä ihmisten ylistystä heidän luostariinsa. Asiaa harkittuaan igumeni antoi heille siunauksensa heidän luvattuaan palata pian.

Kun Johannes Cassianus ja Germanus olivat ensin ihailleet Niilin suiston kinobialuostareiden hyvää järjestystä, he suuntasivat kulkunsa erämaahan. Kaikkialla he etsivät innokkaasti pyhiä erakkoisiä, joissa he saattaisivat nähdä Jumalan armon loiston ja sen kantamat hedelmät. Kohdatessaan heitä he kävivät heidän kanssaan pitkiä keskusteluja sielun pelastuksesta.

Pian ystävykset huomasivat, että omaksuakseen näiden Jumalan palvelijoiden taivaallisen opetuksen heidän pitäisi viipyä pitkään heidän luonaan. Heidän omatuntonsa kuitenkin kolkutti, olivathan he luvanneet igumenilleen palata pian takaisin. He kysyivät neuvoa abba Josefilta, joka rukoiltuaan koko yön sanoi, ettei heidän pitäisi huolehtia ajattelemattomasti tehdystä sitoumuksestaan ja että viipyminen Egyptissä olisi heille suuremmaksi hyödyksi. Vanhuksen vastaus rauhoitti heidät ja he viipyivät Egyptissä seitsemän vuotta. Kaikkialla he tutkivat innokkaasti hengellistä elämää. He kulkivat aina Sketiksen erämaahan saakka, jonne pyhä Makarios oli perustanut erakkoyhdyskunnan. Siellä eli monia suuria kilvoittelijoita kuten pyhittäjät Mooses, Serapion, Teonas, Iisak ja pappi Pafnutios.

Cassianus ja Germanus hyötyivät suuresti abba Pafnutioksen opetuksesta, jonka mukaan munkille ei riitä maailman ulkonainen kieltäminen. Sen lisäksi, että kilvoittelija antaa pois omaisuutensa päästäkseen huolehtimaan sielustaan askeesissa ja hiljaisuudessa, hänen on kieltäydyttävä myös entisistä tavoistaan ja himoistaan. Tähän toiseen kieltäymykseen tarvitaan pitkäaikaista, kärsivällistä taistelua, joka monien lankeemusten kautta johtaa sydämen puhtauteen. Munkin päämääränä on keskustella aina Jumalan kanssa lakkaamattomassa rukouksessa, niin että mieli ei hajaantuisi maailmallisiin huoliin vaan kohoaisi aina rauhaisana ja tyynenä Hänen puoleensa sydämen puhdistetussa pyhätössä. Munkin työ päättyy iankaikkiseen elämään, yhdistymiseen Jumalan kanssa, ja sen voi saavuttaa jo maan päällä pyhässä rakkaudessa. Toteutettuaan tämän toisen kieltäymyksen munkin on kilvoiteltava vielä kolmannessa kieltäymyksessä, johon kuuluu kaiken maailmallisen ajattelun karkottaminen, niin että Jumala pääsee kuljettamaan häntä kohti ikuisia asuntoja sanoin ilmaisemattoman ilon tilassa jumalallisen valon kirkkaudessa. Tähän sisältyy koko täydellisyys.

Saatuaan tietoa munkkielämän eri askelmista ja seurattuaan, miten kuuluisat erakkoisät toteuttivat niitä käytännössä, ystävykset omistautuivat innolla mietiskelevään elämään Sketiksen vuosinaan. Oman keljansa hiljaisuudessa pyhä Cassianus joutui itse kokemaan Jumalaa rakastavan sielun katkeran taistelun himokkaita ajatuksia ja erityisesti lamaannusta vastaan. Niillä erakkoja piinataan ja houkutellaan jättämään maailmasta eristäytynyt elämänsä. Henkilökohtaisen kokemuksensa ja suuren opettajan Euagrioksen opetusten pohjalta Cassianus kehitti sittemmin tarkan opetuksen hengellisestä taistelusta.

Seitsemän vuoden kuluttua Cassianus ja Germanus palasivat Betlehemiin. Kun heidän igumeninsa antoi heille siunauksen viettää vastedes erakkoelämää, he riensivät takaisin Egyptiin. Noihin aikoihin Aleksandrian patriarkka Teofilos oli täynnä raivoa niitä munkkeja kohtaan, joiden hän epäili kannattavan Origenesta. Sekasorto ja pelko vallitsivat kaikkialla eikä rauhaa mietiskelevään elämään enää ollut. Kolmesataa munkkia pakeni Nitrian erämaahan, kun taas Cassianus ja Germanus kuuluivat niihin 50 munkkiin, jotka 400-luvun alussa etsivät turvaa Konstantinopolista pyhältä Johannes Krysostomokselta (13.11.).

Johannes Krysostomos ymmärsi Cassianuksen ja Germanuksen arvon heti heidät nähdessään. Hän sai taivutettua Germanuksen vihkiytymään papiksi, ja Cassianuksen hän vihki diakoniksi. Krysostomoksen pyhyys ja loistelias puhetaito tekivät heihin syvän vaikutuksen, ja Cassianus otti hänet hengelliseksi ohjaajakseen. Hyötyäkseen opettajansa läsnäolosta hän oli valmis luopumaan erämaan hiljaisuudesta. Mutta kostonhimoinen Teofilos sai aikaan, että Krysostomos karkotettiin Konstantinopolista vuonna 405. Cassianus ja Germanus matkustivat piispa Palladioksen kanssa Roomaan mukanaan Konstantinopolin papistolta ja kansalta saatu kirje, jossa vedottiin paaviin Krysostomoksen puolesta.

Pyhä Johannes Cassianus vietti kaksitoista vuotta Roomassa, jossa hänetkin vihittiin papiksi. Sieltä hän meni Gallian Massiliaan (nyk. Marseilles), missä hän perusti Pyhän Viktorin munkkiluostarin samannimisen marttyyrin haudalle ja vuonna 415 Vapahtajalle omistetun nunnaluostarin. Kokeneena kilvoittelijana ja sielujen arvostelukykyisenä paimenena hän sovelsi kilvoittelutraditiota omille munkeilleen ja nunnilleen sopivaksi ottaen huomioon Gallian ilmaston ja kansanluonteen. Aptin piispan Castorin vaatimuksesta hän laati teoksen Kinobialuostarien säädöksistä piispan Provenceen perustamia luostareita varten. Siinä hän lieventää Egyptin isien tapoja, jotka hänen mielestään olivat liian ankaria Gallian munkeille, ja vertaa niitä Palestiinan, Kappadokian ja Mesopotamian käytäntöihin. ”Jos joku toteuttaa sen, mikä on järjen rajoissa mahdollista, hänen kilvoittelunsa on yhtä täydellistä vaikka keinot olisivatkin erilaiset”, hän toteaa. Samassa teoksessa hän kuvaa myös kahdeksan peruspahetta, jotka ovat vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo, viha, murehtiminen, alakuloisuus, turhamaisuus ja ylpeys, ja niiden parannuskeinoja, jotka johtavat sielun täydellistymiseen.¹

Johannes Cassianus täydensi hengellistä opetustaan myöhemmin teoksella Keskusteluja. Siinä hän esittelee kilvoittelun korkeampia tasoja, sydämen puhtauden ja sisäisen kontemplaation saavuttamista. Teos on kirjoitettu Lérinsin ja Hyères-saarten erakoille, ja siinä kuvataan hengellisiä keskusteluja, jotka hän oli käynyt Egyptin erakkojen kanssa. Tällä tavoin pyhä Johannes Cassianus loi opillisen perustuksen Gallian vastasyntyneelle munkkilaisuudelle, jota hän juotti erämaaisien opetusten elävöittävällä vedellä. Kaiken kaikkiaan pyhä Cassianus kirjoitti hengellisestä elämästä kaksitoista kirjaa ja 24 muuta tutkielmaa.

Suurten kappadokialaisten kirkkoisien ja pyhän Johannes Krysostomoksen uskollisena oppilaana pyhä Johannes Cassianus puolusti ihmisen sisäistä vapautta ja vastusti ihmisluonnon ja Jumalan armon toiminnan jyrkkää erottamista toisistaan – näkemystä, jota edusti muun muassa Augustinus taistellessaan pelagiolaisuutta vastaan. Jokainen täydellinen lahja ja kaikki armo tulee kyllä aina viime kädessä Jumalalta, valojen Isältä (vrt. Jaak.1:17). Kuitenkin ihmisen vapautta, joka on luotu Jumalan absoluuttisen vapauden kuvaksi ja uudistunut pyhässä kasteessa, kutsutaan tulemaan vastaan ja tekemään yhteistyötä Jumalan armon kanssa, jotta sielu kantaisi hyveiden tervehdyttäviä hedelmiä. Kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo: ”Jumalan työ on antaa armoa, ihmisen työ osoittaa uskoa.”

Augustinuksen kannattajista äärimmäiset reagoivat voimakkaasti Provencen munkkien dogmaattista näkemystä vastaan, vaikka se edusti kreikkalaisten isien perinteistä opetusta. He syyttivät Cassianusta arveluttavasta semipelagiolaisuuden harhaopista. Melskeet ja riidat olivat kauhistus sisäiseen rauhaan ja jumalalliseen mietiskelyyn tottuneelle Cassianukselle, joka ei ryhtynyt puolustautumaan.

Johannes Cassianus nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 453. Jo aikalaiset pitivät häntä pyhänä, ja lännen munkit ja nunnat ovat kautta aikojen kunnioittaneet häntä isänään ja suurena opettajanaan. Pyhän Cassianuksen kallisarvoiset reliikit ovat yhä Pyhän Viktorin luostarissa Marseillessa. Hänen muistelemisensa on kuitenkin lännen kirkossa rajoitettu vain Marseillesin hiippakuntaan kaiketi juuri siksi, että Augustinuksen opista tuli lännen kirkon virallinen kanta. Ortodoksisessa kirkossa häntä sen sijaan arvostetaan ja kunnioitetaan kaikkialla. Cassianuksen ystävä ja vaellustoveri Germanus kanonisoitiin pyhäksi Romanian patriarkaatissa vuonna 1992.

Sardiniassa syntynyt Hilarius palveli kirkkoa Roomassa diakonina. Hän oli mukana delegaatiossa, joka edusti Roomaa teologisissa keskusteluissa Efesoksessa vuonna 449. Rooman ylivaltapyrkimykset herättivät idässä sellaista kiukkua, että Hilarius joutui pakenemaan kokouksesta. Kun Rooman paavi Leo Suuri kuoli vuonna 461, Hilarius valittiin hänen seuraajakseen. Hilarius osoittautui suuren edeltäjänsä arvolliseksi seuraajaksi. Hänen ohjenuoranaan oli pitää Herran papit mahdollisimman yksimielisinä, niin ettei kirkossa ajettaisi henkilökohtaisia etuja vaan Kristuksen asiaa. Hän kutsui koolle kirkolliskokouksen (465), jossa lännen piispat yhdenmukaistivat kanonisia käytäntöjä.

Pyhä Hilarius rakennutti Roomaan kolme kappelia, joista kaksi on säilynyt meidän aikaamme asti. Ne ovat Lateraanikirkon baptisteriumin sivukappelit, joista itäpuolella oleva on omistettu Hilariuksen suojelijalle evankelista Johannekselle ja länsipuolinen Johannes Kastajalle. Lisäksi Hilarius kunnostutti lukuisia kirkkoja ja rakennutti kaksi kirjastoa ja julkisen kylpylän. Pyhä Hilarius nukkui pois vuonna 468. Hänet haudattiin Pyhän Laurentiuksen kirkkoon Rooman Veranoon.

Pyhän Oswaldin vanhemmat olivat tanskalaisia ja kääntyneet kristityksi 900-luvun alkupuolella. Nuorena Oswald kilvoitteli jonkin aikaa Winchesterin luostarissa ja siirtyi sen jälkeen Ranskaan, Fleury-on-Loiren benediktiiniluostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi ja perehtyi syvällisesti isien kirjoituksiin.

Englantiin palattuaan Oswald vihittiin vuonna 961 Worcesterin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän perusti Bristolin lähelle uuden luostarin. Oswald rakennutti ja kaunisti kirkkoja ja kehitti niiden jumalanpalvelusmusiikkia. Kuuluisin oli Worcesterin Jumalanäidin kirkko. Kerran kirkkokansaa oli palaamassa sieltä ylikuormatulla veneellä, joka alkoi upota keskellä syvää lampea ja väki huusi pyhää Benedictusta apuun. Piispa Oswald kuuli tämän rannalla, kohotti oikean kätensä ja lausui: ”Kristuksen siunaus tulkoon teille korkeudesta.” Kaikki pääsivät turvallisesti rantaan.

Vuonna 971 pyhä Oswald rakennutti Ousejoen keskellä olleelle saarelle Ramseyn luostarin. Siitä tuli Oswaldin suosikkipaikka sekä äitiluostari, josta käsin alueelle syntyi lukuisia muita luostareita. Oswald kutsui sinne mantereelta oppineita munkkeja, jotka opettivat matematiikkaa ja astronomiaa.

Pyhä Oswald muistetaan myös Yorkin piispana, sillä vuonna 972 hän sai johdettavakseen myös Yorkin hiippakunnan. Siellä asui lähinnä tanskalaista väkeä, joiden välit englantilaisten kanssa eivät olleet parhaat mahdolliset aiempien taisteluiden jäljiltä. Tanskalaissyntyisenä Oswald oli sopiva hahmo saavuttamaan Yorkin tanskalaisten luottamuksen. Hiippakunnat olivat yhdistettynä vuoteen 1016 saakka.

Pyhä Oswald rakasti köyhiä ja oli suuresti pidetty ja kunnioitettu hahmo jo eläessään. Kerran eräs sairas parani syötyään piispan antamaa pyhitettyä leipää. Piispa Oswaldilla oli tapana aina suuren paaston aikana pestä päivittäin kahdentoista köyhän miehen jalat. Vuoden 992 karkauspäivänä pyhä Oswald pesi jälleen köyhien jalkoja munkkien laulaessa psalmeja. Kun munkit lauloivat säkeen: ”Siunatkoon sinua Herra Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan” (Ps. 134:3), Oswald lausui ”kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” – ja kaikkien järkytykseksi nukkui pois, kun sanat olivat vielä hänen huulillaan. Hänen ruumistaan alettiin valmistaa haudattavaksi, ja pian paikalle kerääntyi valtavasti kansaa, joka jätti työnsä ja kotinsa surrakseen yhdessä rakkaan esipaimenensa lähtöä.

Kun kertomukset pyhän Oswaldin haudalla tapahtuneista ihmeistä levisivät, Yorkin arkkipiispa Erdulf antoi vuonna 1004 avata haudan. Havaittiin, että pyhän kaikki vaatteet olivat muuttuneet tomuksi paitsi messukasukka, joka oli kuin koskematon. Paikalla oli valtavasti kansaa, ja erään naisen halvaantunut käsi parantui. Eräs apotti kuitenkin epäili tapahtumia ja suhtautui niihin ylimielisesti. Tämä häiritsi piispoja, jotka rukoilivat mielessään, että totuus tulisi ilmi. Pyhän Oswaldin reliikkien viereen tuotiin leprainen rampa, joka rukousten jälkeen parani välittömästi. Silloin kaikki ylistivät Jumalaa, ja epäilijätkin polvistuivat anomaan anteeksiantoa.

Pyhän Oswaldin luut pestiin ja asetettiin reliikkirasiaan. Pesuvedenkin välityksellä parantui muutamia sairaita. Myöhemmin reliikkien kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. Muun muassa tulipalon eteneminen pysähtyi, kun reliikkiarkku tuotiin palon keskelle.