Etusivu > 16.2.2024

Parimia 16.2.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Ehtoopalveluksessa:

20 Näin ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille, kaikille linnuille ja kaikille villieläimille. Mutta ihmiselle ei löytynyt sopivaa kumppania. 21 Silloin Herra Jumala vaivutti ihmisen syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. 22 Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. 23 Ja mies sanoi: — Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu. 24 Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi. 25 Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää. 3:1 Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: ”Onko Jumala todella sanonut: ’Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta’?” 2 Nainen vastasi käärmeelle: ”Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. 3 Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: ’Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'” 4 Silloin käärme sanoi naiselle: ”Ei, ette te kuole. 5 Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” 6 Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi. 7 Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen. 8 Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. 9 Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: ”Missä sinä olet?” 10 Mies vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” 11 Herra Jumala kysyi: ”Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?” 12 Mies vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin.” 13 Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: ”Mitä oletkaan tehnyt!” Nainen vastasi: ”Käärme minut petti, ja minä söin.” 14 Herra Jumala sanoi käärmeelle: — Koska tämän teit, olet kirottu. Toisin kuin muut eläimet, karja ja pedot, sinun on madeltava vatsallasi ja syötävä maan tomua niin kauan kuin elät. 15 Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän. 16 Naiselle hän sanoi: — Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan. 17 Ja miehelle hän sanoi: — Koska teit niin kuin vaimosi sanoi ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä, niin olkoon maa sinun takiasi kirottu. Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi niin kauan kuin elät. 18 Maa kasvaa sinulle orjantappuraa ja ohdaketta, mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi. 19 Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat. 20 Mies antoi vaimolleen nimeksi Eeva, sillä hänestä tuli kaikkien ihmisten kantaäiti.

1 Tietäkää: Jumala, Herra Sebaot, ottaa pois Juudalta ja Jerusalemilta kaiken tuen ja turvan, runsaan veden ja leveän leivän, 2 jokaisen sotaurhon ja valiosoturin, jokaisen tuomarin ja profeetan, ennustajan ja kansan vanhimman, 3 jokaisen päällikön ja ylimyksen, jokaisen neuvonantajan ja tietäjän, jokaisen loitsujen lukijan. 4 Minä panen poikaset kansan johtajiksi ja annan mielivallan sitä hallita. 5 Silloin kaikki sortavat toisiaan, ahdistavat toinen toistaan. Nuori rehentelee vanhalle, mitätön kunnianarvoiselle. 6 Silloin veli tarttuu veljensä käsivarteen ja sanoo hänelle: ”Kun sinulla sentään on viitta, ryhdy sinä meille johtajaksi! Ota haltuusi tämä rauniokasa.” 7 Niin toinen korottaa äänensä ja sanoo: ”Minä en rupea teidän haavojenne hoitajaksi! Ei minulla ole talossa leipää eikä vaatetta, älkää yrittäkö minusta kansan johtajaa!” 8 Jerusalem sortuu ja Juuda kaatuu, koska ne ovat Herraa vastaan sanoin ja teoin ja uhmaavat hänen valtansa kirkkautta. 9 Heidän röyhkeytensä ei jää kätköön, se näkyy heidän kasvoillaan. Kuin Sodoman väki he kerskuvat synneistään, mitään kaihtamatta. Voi heitä! Itselleen he pahaa tekevät. 10 Onnellinen on vanhurskas! Hänen käy hyvin, hän saa nauttia tekojensa hedelmiä. 11 Voi jumalatonta! Hänen käy huonosti, hänelle tehdään niin kuin hän itse teki. 12 Kansani valtiaat ovat lapsia, ja naiset hallitsevat sitä. Kansani, sinun opastajasi vievät sinut harhaan, he ovat hämmentäneet askeltesi suunnan. 13 Herra asettuu käymään oikeutta, hän ryhtyy tuomitsemaan kansaansa. 14 Hän tulee ja vaatii tilille kansansa vanhimmat ja hallitusmiehet.

Ehtoopalveluksessa:

9 Viisaudella Herra loi maan perustan, ymmärryksellä hän rakensi taivaat, 20 hänen tietonsa erotti kahtaalle meren, sen voimasta pilvet satavat vettä. 21 Säilytä, poikani, harkinta ja maltti, älä päästä niitä silmistäsi, 22 sillä ne ovat sinun elämäsi tae, ne ovat kaulaasi kiertävä koru. 23 Näin kuljet tietäsi turvallisesti, et jalkaasi loukkaa, 24 ja maata mentyäsi nukut rauhallisesti, et mitään pelkää. 25 Älä säikähdä vaaraa, joka äkisti kohtaa, tuhon myrskyä, joka yllättää jumalattomat, 26 sillä Herra on sinun tukesi ja turvasi, hän varjelee jalkasi ansoilta. 27 Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää. 28 Älä sano lähimmäisellesi: ”Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan!” — kun sinulla kuitenkin on mitä antaa. 29 Älä puno juonia naapuriasi vastaan, joka pitää sinua ystävänään. 30 Älä ryhdy käräjöimään, jos toinen ei ole tehnyt sinulle pahaa. 31 Älä kadehdi väkivallantekijää, älä mieli niille teille, joita hän kulkee. 32 Väärämielistä Herra kammoksuu, mutta oikeamielisen hän ottaa suojaansa. 33 Jumalattoman kodissa on Herran kirous, mutta oikeamielisten asuinsijan hän siunaa. 34 Säälimätöntä ei Herra sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa.

Päivän synaksario 16.2.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Pyhän Johannes Krysostomoksen oppilaan patriarkka Prokloksen (20.11.) kuoleman jälkeen kesällä 446 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin hurskaudestaan tunnettu pappi Flavianos, joka oli toiminut patriarkaatissa kirkkokaluston hoitajana. Noihin aikoihin levisi monofysiittinen harhaoppi, jossa Kristuksen jumaluutta korostettiin hänen ihmisyytensä kustannuksella. Monofysitismin äärimmäisen muodon kehittäjä ja johtaja oli arkkimandriitta Eutykhes, joka toimi pääkaupungissa luostarin johtajana.

Eutykheen monofysiittiset näkemykset tuomittiin paikallisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 448. Hän itse ei tahtonut astua synodin eteen, mutta kun hän lopulta tuli, hän tunnusti Kristuksessa vain yhden jumalallisen luonnon. Hänet julistettiin saman tien kirkonkiroukseen ja Flavianos kirjoitti asiasta paaville. Myös Eutykhes itse yritti vedota paaviin. Paavi asettui kuitenkin ehdottomasti Flavianoksen opilliselle kannalle. Hän kirjoitti tälle kaksi kirjettä, joista toinen nimeltä ”Asiakirja Flavianokselle” luettiin myöhemmin Khalkedonin neljännessä yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 451. Se auttoi suuresti siinä, että opetus Kristuksesta täydellisenä Jumalana ja täydellisenä ihmisenä pääsi voitolle ortodoksisena näkemyksenä.

Eutykhes vaikutti voimakkaasti keisarin pääministerinä toimineeseen eunukki Khrysafiokseen, joka oli alusta alkaen vastustanut Flavianoksen valitsemista patriarkaksi. Khrysafios taivutti heikkolahjaisen keisari Teodosios II:n (408–450) vaatimaan Flavianokselta kultaa hänen vihkimyspäivänään. Flavianos lähetti hänelle ehtoollisastioita ja köyhille kuuluvia varoja osoittaakseen, mistä kirkon aarteet koostuivat. Tästä eunukki raivostui ja jatkoi juonittelujaan alkamalla vihjailla keisarille, että Flavianos aikoi vihkiä nunnaksi ja diakonissaksi hänen lahjakkaan hurskaan sisarensa Pulkherian, joka toimi kulissien takana todellisena vallankäyttäjänä. Flavianos kumosi tämän huhun ja pyysi Pulkheriaa välttämään osoittamasta kiintymystä hänen persoonaansa kohtaan.

Khrysafios tahtoi kuitenkin saada patriarkaksi Eutykheen eikä luovuttanut, vaikka kirkolliskokous oli tuominnut tämän. Liittolaisekseen he saivat Aleksandrian patriarkan Dioskoroksen. Heidän puolelleen tuli myös keisarinna Eudoksia, joka ei voinut sietää Pulkheriaa, ja hänen avullaan he taivuttivat keisarin kutsumaan Efesokseen koolle uuden kirkolliskokouksen, joka tunnetaan historiassa rosvosynodin nimellä. Tarkoituksena oli tuomita kokouksessa Flavianos ja hänen seuraajansa uusnestoriolaisina. Kirkolliskokousta johti Dioskoros. Läsnä oli myös syyrialainen munkki Bar Sauma1 tukenaan joukko munkkeja, joiden huhuttiin tehneen väkivaltaisia hyökkäyksiä Eufratin varrella olevia nestoriolaisia kristittyjä vastaan, polttaneen heidän luostareitaan ja jopa tappaneen nestoriolaisten piispoja.

Kokouksen avajaisissa paavin legaatteja estettiin lukemasta paavi Leon (18.2.) kirjettä, ja Dioskoros kutsui Eutykheen esittämään uskontunnustuksensa, joka sen jälkeen julistettiin oikeaoppiseksi. Hänelle palautettiin arkkimandriitan arvo ja Flavianos julistettiin harhaoppiseksi, koska hänen käsityksiään pidettiin nyt Efesoksen kolmannen yleisen kirkolliskokouksen vastaisina. Flavianos ja paavin legaatit esittivät turhaan vastalauseensa, ja Dioskoros alkoi lukea tuomitsevaa päätöstä. Jotkut piispat kiirehtivät estämään häntä, jolloin hän teeskenteli tuntevansa itsensä uhatuksi ja kutsui vartijat avukseen.

Jumalansynnyttäjän kirkon ovet avattiin, ja Vähän-Aasian prokonsuli syöksyi sotilaineen sisään. Flavianos tarttui kirkon alttariin, mutta sotilaat ja Bar Sauman munkit riistivät hänet irti ja raahasivat hänet ulos kirkosta. Useimmat piispat jäivät vangiksi kirkkoon ja heidän oli pakko allekirjoittaa asiakirja, joka sisälsi harhaopin hyväksymisen ja Flavianoksen karkottamisen. Flavianos itse ehti kirjoittaa valituksen paaville, mutta se takavarikoitiin. Flavianoksen vammat olivat niin vakavia, että hän kuoli kolmen päivän kuluttua Hypidassa Lydian maakunnassa matkallaan karkotuspaikkaansa.

Kun Pulkheriasta tuli sijaishallitsija Teodosioksen kuoltua, hän määräsi, että Flavianoksen ruumis on tuotava takaisin Konstantinopoliin ja sijoitettava hänen edeltäjiensä joukkoon Pyhien apostolien kirkkoon. Tämä tapahtui helmikuussa vuonna 451. Samana vuonna Khalkedoniin kokoontunut neljäs yleinen kirkolliskokous tuomitsi monofysitismin, erotti Dioskoroksen ja Eutykheen ehtoollisyhteydestä, julisti Flavianoksen kuuluvan pyhien joukkoon ja alkoi kunnioittaa häntä uskonmarttyyrina.


1 Eri henkilö kuin 400-luvun loppupuolella vaikuttanut samanniminen itäsyyrialainen piispa.

Pyhä Makari (Mihail Parvitski-Nevski) syntyi kirkonpalvelijan perheeseen Vladimirin läänissä Šapkinon kylässä vuonna 1835. Hänen vanhempansa olivat aineellisesti köyhiä mutta hengellisesti rikkaita. Mihail peri äidiltään lämpimän, myötätuntoisen sydämen ja rakkauden rukouselämään. Vuonna 1843 perhe muutti Tobolskiin Siperiaan. Siellä Mihailin sydämessä syttyi palava halu lähteä lähetystyöhön Altaille.

Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista vuonna 1854 Mihail lähti opettajaksi Altain lähetysasemalle, vaikka olisi loistavien arvosanojensa puolesta voinut jatkaa opiskelua akatemiassa. Altailla hän sai kuulla sikäläisen lähetyksen perustajasta pyhästä arkkimandriitta Makari Gluharevista (18.5.), jota hän piti lähetystyöntekijän esikuvana ja joka kerran ilmestyi hänelle unessakin. Aluksi nuori Mihail toimi lukijana kirkossa ja uskonnonopettajana. Hän kulki lähetystyöntekijöiden mukana pitkillä matkoilla vaikeakulkuisissa erämaissa ja ryhtyi opettelemaan altailaisia kieliä kuten tunguusia, joka on tärkein Venäjän alueella puhuttava altailainen kieli. Vuonna 1861 hänet vihittiin munkiksi nimellä Makari ja kolmen päivän kuluttua myös papiksi. Tästä alkoi hänen itsenäinen toimintansa lähetystyöntekijänä. Ennen pappisvihkimystä hän oli julistanut kristinuskoa niille, jotka halusivat kuunnella, ja valmistanut ihmisiä kasteeseen ja pyhään ehtoolliseen. Nyt hän saattoi itse kastaa, jakaa ehtoollista ja toimittaa muita sakramentteja.

Altailla kohtaavat toisensa suuret vastakohtaisuudet: koskemattoman luonnon kauneus ja ihmisten äärimmäinen köyhyys. Paikalliset asukkaat olivat taikauskoisia ja korkeiden hengellisten totuuksien selittäminen heille oli vaikeaa. Altain kansojen kääntymistä kristinuskoon edisti kuitenkin Makarin valoisa persoonallisuus. Se veti puoleensa kaikkia, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Makari omaksui täydellisesti altain kielen ja murteet ja omisti useita vuosia jumalanpalveluskirjojen ja Raamatun tekstien kääntämiselle. Hän matkusti itse Pietariin valvomaan käännösten painattamista. Yhdessä erään altailaisen kristityn kanssa hän laati altain kielen kirjoitusjärjestelmän. Hän perusti Altain alueelle kouluja ja otti oppilaat mukaan käännöstyöhön.

Vuonna 1883 Makari nimitettiin Altain lähetyksen johtajaksi ja seuraavana vuonna hänet vihittiin piispaksi. Niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka hän johti lähetysasemaa, niin kastettujen kuin kirkkojen ja seurakuntakoulujenkin määrä kasvoi tuntuvasti. Makari oli eri tasoilla mukana lähetystyössä kaikkiaan 36 vuotta ja tuli tunnetuksi kautta koko Venäjän. Japanin valistaja ja lähetystyöntekijä pyhä Nikolai (3.2.) kirjoitti hänelle: ”Te olette nousseet pyhän vuoren huipulle, jossa loistatte nyt valoa koko ortodoksiselle kansalle.”

Makarin työsarka vaihtui vuonna 1891, kun hänet korotettiin Tomskin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Hän perusti useita uusia seurakuntia, lukuisia seurakunnallisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja kaksi naisluostaria. Lisäksi hiippakuntaan luotiin kokonainen hengellisten koulujen verkosto. Ajan vaatimukset huomioon ottaen hän liitti niiden opetusohjelmaan ennen muita hiippakuntia moderneja aineita kuten tähtitiedettä, kemiaa, hygieniaa sekä taideaineita.

Makari oli tunnettu opetuspuheiden pitäjä. Hän opetti aina ja kaikkialla, ei vain kirkossa, vaan kaikkialla missä hän liikkui. Hän oli luonteeltaan seurallinen ja viihtyi ihmisten parissa, ja kansa rakasti häntä. Hän myös aavisti ennalta Venäjän tulevat koettelemukset. Eräässä opetuspuheessaan hän sanoi: ”Elämme sekasorron aikaa. Venäjällä on toki ennenkin ollut vaikeita aikoja, mutta ei niin huonoja kuin nyt. Silloin kaikki olivat Jumalan puolella ja halusivat tietää, mikä on Hänelle otollista, mutta nyt on toisin.”

Vuonna 1912 Makari valittiin Moskovan metropoliitaksi 77-vuotiaana. Maallistuva pääkaupunki tarvitsi piispaa, jolla oli lähetysnäkyä, sillä monet olivat vieraantuneet uskosta ja kylmä muodollinen uskonnollisuus voitti alaa. Kuten Tomskissa, niin Moskovassakin Makari kiinnitti erityistä huomiota kansan opettamiseen ja puuttui päättäväisesti epäkohtiin. Tavallinen kansa rakasti häntä, mutta hänen yksinkertainen opetuksensa ja ankaran kirkollinen patriarkaalinen asenteensa ei ollut kaikkien mieleen. Uskosta vieraantuneet pitivät häntä jälkeenjääneenä ja mielenkiinnottomana piispana eivätkä pääkaupungin papit osanneet suhtautua häneen luontevasti. Makari itse ei koskaan pyrkinyt korkeaan asemaan eikä halunnut luoda uraa. Hän etsi vain Jumalan kunniaa ja ihmisten pelastusta.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 sanomalehdistö aloitti panettelukampanjan Makaria vastaan. ”Ajan henkeä vastaamattomana” hänet pakotettiin vetäytymään eläkkeelle niin kuin monia muitakin monarkistisina pidettyjä piispoja. Lisäksi jo 82 vuotta täyttäneeltä Makarilta evättiin Moskovan metropoliitalle kuuluva oikeus asua Pyhän Kolminaisuuden lavrassa, ja hänet karkotettiin Ugrešan Pyhän Nikolaoksen luostariin.

Luostarin sulkemisen jälkeen vuodesta 1925 Makari asui Kotelnikin kylässä Moskovan alueella. Viimeiset elinvuotensa hän vietti osittain halvaantuneena ja lähes unohdettuna. Sairaanakin hän noudatti tarkkaa päiväjärjestystä ja iloitsi aina suuresti hengellisten ystävien ja varsinkin papiston vierailuista. Helmikuun 16. päivänä 1926 hänelle toimitettiin sairaanvoitelu. Saman päivän iltana Altain apostoli ja lähetyspiispa Makari antoi sielunsa Herralle. Hautajaisiin osallistui seitsemän piispaa ja lähes 80 pappia.

Vuonna 1957 Makarin maalliset jäännökset siirrettiin Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhä Maria oli armenialaisen aatelismiehen nuorin tytär. Hänen isänsä oli muuttanut Konstantinopoliin keisari Basileios Makedonialaisen hallituskaudella (857–886). Isänsä kuoleman jälkeen Maria solmi avioliiton vävynsä ystävän Nikeforoksen kanssa. Hänestä tuli esimerkillinen vaimo: siveä, lempeä ja nöyrä. Aina kun mahdollista hän kiiruhti kirkkoon rukoilemaan ja antamaan almuja köyhille. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli niin suuri, että kun hänen 5-vuotias poikansa kuoli, hän kesti menetyksen urheasti kiittäen Jumalaa kaikesta.

Noihin aikoihin syttyi sota Bulgarian tsaarin Simeonin kanssa, ja Nikeforos nimitettiin johtamaan bysanttilaisia joukkoja Byziaan. Maria seurasi miestään rintamalle, jossa hän jatkoi laupeudentekojaan. Hän kohteli palvelijoita ja puutteenalaisia kuin omia sukulaisiaan. Vieraat, etenkin papit ja munkit, joita hän kunnioitti kuin Jumalan enkeleitä, olivat aina tervetulleita hänen kotiinsa. Milloin muut velvollisuudet sen sallivat, hänellä oli tapana vetäytyä huoneeseensa rukoilemaan. Byziassa häntä kohtasi toinen suuri koettelemus, kun Jumala otti häneltä myös hänen toisen poikansa. Mutta tämänkin surun hän kesti antautuen tyynesti Jumalan tahtoon niin kuin esikoisensa menettäessään. Myöhemmin hänen osakseen tuli kuitenkin suuri ilo: hän sai vielä kaksoispojat. Toisesta tuli myöhemmin kenraali ja toisesta munkki. Äiti ei tosin ollut enää tätä näkemässä.

Pian poikien syntymän jälkeen Mariaa kohtasi raskas koettelemus, joka vei hänet ennenaikaiseen hautaan. Perheen ollessa vielä Byziassa hänen miehensä sisarukset alkoivat syyttää Marian tuhoavan suvun omaisuuden avokätisellä almujenannollaan. Lopulta he kylvivät Nikeforoksen mieleen epäilyksen, että Marialla oli suhde miespalvelijansa kanssa. Maria itse vakuutti syyttömyyttään ja hänen palvelijattarensa todistivat hänen puolestaan. Raivoisa mustasukkaisuus sokaisi kuitenkin Nikeforoksen siinä määrin, että hän hyökkäsi ruoska kädessä Marian makuuhuoneeseen, missä tämä oli parhaillaan imettämässä toista kaksosista. Hän tempasi vaimoaan hiuksista ja alkoi lyödä häntä silmittömästi, kunnes palvelijattaret ehtivät hätiin.

Kahden päivän kuluttua Maria menehtyi haavoihinsa ja suruunsa. Vakuutettuaan vielä kerran syyttömyyttään hän antoi sielunsa Jumalan haltuun. Kun hänen ruumistaan valmisteltiin haudattavaksi, siitä alkoi levitä suloista tuoksua todistuksena hänen viattomuudestaan. Hänen kaappejaan ja laatikoitaan tutkittaessa kävi ilmi, että hän oli myynyt pois hienot vaatteensa ja korunsa ruokkiakseen köyhiä, vapauttaakseen sotavankeja ja kaunistaakseen kirkkoja.

Muutaman päivän kuluttua Marian kuolemasta eräs mies vapautui saastaisesta hengestä hänen haudallaan. Siitä lähtien sairaita alkoi virrata haudalle voitelemaan itseään siellä palaneen lampukan öljyllä ja suutelemaan hänen maatumatonta ruumistaan. Monet parantuivat. Kerran eräs riivattu mies tempasi pois Marian kasvoja peittäneen liinan, jolloin kasvoista alkoi valua verta, aivan kuin hän olisi vastikään kuollut.

Tuntoihinsa tullut ja surun murtama Nikeforos rakennutti paikalle kirkon, jossa tapahtui monia ihmeitä. Kun Byzia joutui bulgarialaisten valtaan, vain tämä kirkko säästyi. Kerrotaan, että Marian haudasta leimahtanut liekki säikäytti bulgarialaiset heidän yrittäessään avata hautaa.

Pyhä Marutha (kr. Maruthas) syntyi 300-luvun alkupuolella Armeniassa Vanjärven lounaispuolella. Hänen isänsä Liyuta oli pienen Sofenen maakunnan ruhtinas ja äiti Mariamne oli kristitty. Vaimonsa vaikutuksesta Liyuta otti kasteen, ja kristinusko alkoi levitä alueella entistä voimakkaammin. Marutha sai hyvän koulutuksen ja hallitsi monta tieteenalaa, erityisesti lääketieteen. Hänestä tuli isänsä jälkeen Sofenen johtaja ja sittemmin myös piispa. Marutha oli 300-luvun lopulla piispana Maiperqatissa1, joka oli Rooman valtakunnan itäisimpiä kaupunkeja. Lähellä oli Persian raja, jonka takana kristittyjä vainottiin aika ajoin julmasti.

Marutha vieraili Persian kuninkaan Šapur II:n hovissa keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Marutha paransi Šapurin tyttären ja sai tästä kiitokseksi viedä mukanaan kristittyjen marttyyrien reliikkejä niin paljon kuin tahtoi.

Piispa Marutha toi Maiperqatiin niin paljon persialaisten marttyyrien reliikkejä, että kristityt alkoivat nimittää kaupunkia ”Marttyyrien kaupungiksi” (Martyropolis). Hän alkoi myös koota kertomuksia Persian vainoissa surmattujen kristittyjen kärsimyksistä.

Marutha osallistui vuonna 381 toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa ja oli mukana tuomitsemassa areiolaisuutta. Muutamia vuosia myöhemmin hän osallistui Antiokian kirkolliskokoukseen.

Kun Persian kuninkaaksi tuli vuonna 399 Jezdegerd I, Marutha matkusti Konstantinopoliin pyytämään keisari Arkadiokselta neuvoja ja toimia Persian puolella olevien kristittyjen auttamiseksi. Konstantinopoli kuohui tuohon aikaan Johannes Krysostomoksen karkotuksen takia, eikä keisari perehtynyt Maruthan asiaan.

Samalla matkalla pääkaupungissa sattui eriskummallinen tapahtuma, jonka kirkkohistorioitsija Sozomenos on tallentanut. Khalkedonin piispa Kyrinos oli Krysostomoksen päävastustajan Teofiloksen sukulainen ja puhui väärin perustein pahaa pyhästä Johanneksesta. Jossain yhteydessä Marutha, joka oli suurikokoinen mies, astui vahingossa Kyrinoksen varpaille. Iho repesi varpaasta, joka ilmeisesti murtui, ja haava alkoi tulehtua. Lääkärit yrittivät leikata jalkaa, mutta se tulehtui entistä pahemmin, ja lopulta Kyrinos kuoli tuskallisesti. Kaikki pitivät tätä merkillistä kuolemaa Jumalan rangaistuksena.

Samoihin aikoihin Krysostomos kertoi kirjeessään lähiystävälleen diakonissa Olympiakselle (25.7.) kirjoittaneensa Maruthalle kahdesti ja tarvitsevansa tätä hoitamaan kirkon asioita Persiassa.

Marutha lähti lopulta itse Persian hoviin. Hän johti delegaatiota, joka onnitteli uutta hallitsijaa Jezdegerdiä valtaannousun johdosta. Marutha pyysi häneltä vainojen lopettamista, vankien vapauttamista, kirkkojen entisöimistä, papiston vapaata liikkumista ja kirkon johtajien aseman virallista tunnustamista. Hallitsija huomasi Maruthan hurskaaksi ja viisaaksi mieheksi ja suhtautui häneen myönteisesti. Häntä vaivasi migreeni, jota hänen lääkärinsä eivät kyenneet parantamaan. Marutha rukoili hänen puolestaan ja hoiti häntä omilla lääkintätaidoillaan. Ja ihme tapahtui: kuningas parantui. Sen jälkeen kuningas suhtautui myös Maruthan pyyntöihin entistä myönteisemmin.

Zarathustralaiset papit pelkäsivät kuninkaan kääntyvän kristityksi ja turvautuivat juoneen. He kätkivät temppelin lattian alle miehen, ja kun kuningas tuli paikalle kunnioittamaan pyhää tulta, hän kuuli kolkon äänen lausuvan: ”Kuningas on ajettava pois täältä, mikäli hän luulee jumalan mielistyvän kristittyyn pappiin.” Jezdegerd säikähti ja oli jo ryhtymässä karkottamaan Maruthaa, mutta tämä vaati päästä temppeliin yhdessä kuninkaan kanssa. Ääni kuului jälleen, mutta Marutha onnistui paikantamaan luukun, jonka takaa se tuli. Huijari jäi kiinni ja raivostunut kuningas pidätytti kaikki juonen takana olleet papit ja ilmoitti surmaavansa heidät vaimoineen ja lapsineen. Hyväsydäminen Marutha kuitenkin vetosi kuninkaaseen ja pyysi papeille armoa. Lopulta vain kaksitoista pääsyyllistä surmattiin.

Marutha sai luvan rakennuttaa kirkkoja niin paljon kuin halusi. Tällä tavoin pitkä ja verinen kristittyjen vaino päättyi Persiassa 400-luvun alussa. Jezdegerd alkoi suvaita kristittyjä, mutta ei kuitenkaan itse kääntynyt. Näin hänestä ei tullut ”toista Konstantinusta”, kuten kristityt olivat toivoneet ja zarathustralaiset pelänneet.

Persian kirkko ryhtyi toipumaan haavoistaan, ja kymmenisen vuotta myöhemmin, tammikuussa 410 Seleukia-Ktesifonissa kokoontui ensimmäinen persialainen kirkolliskokous, johon osallistui 40 piispaa. Persian kirkko valitsi itselleen ylimmän johtajan katolikoksen, sitoutui Nikean uskontunnustukseen ja ryhtyi järjestäytymään. Yhteydenpito Rooman puolelle oli melko satunnaista, joten käytännössä kirkko oli itsenäinen.

Pyhä Marutha palasi kotikaupunkiinsa ja alkoi rakennuttaa sinne uutta katedraalia. Hän nukkui pois 410-luvun lopulla samana päivänä, jona uusi kirkko vihittiin käyttöön. Pyhä Maruthaa kunnioitetaan yhtenä syyriankielisen kristikunnan suurista opettajista. Hänen marttyyrien kunniaksi laatimistaan hymneistä osa on yhä käytössä syyriankielisessä liturgisessa traditiossa. Persian kirkon tulevaisuus näytti vielä Maruthan kuoleman aikaan valoisalta, mutta pian kristittyjen vaino alkoi uudestaan ja marttyyrien pitkä saatto sai jatkoa.


1 Kaupungin nimi esiintyy myös muodoissa Mia Farkane, Mayerferqat, Marjferqat ja Maiferqat, sittemmin kreikaksi Martyropolis.

Kun edellä kuvatut viisi egyptiläistä marttyyria oli lähetetty mestattavaksi, kuulusteluja jatkettiin välittömästi ja tuomittavaksi tuli Pamfilos-niminen pappi.

Pamfilos oli syntynyt Beirutissa ja opiskelut maallisia tieteitä ensin kotikaupungissaan ja sitten Aleksandriassa, jossa hän liittyi kaupungin kuuluisaan katekeettiseen kouluun. Yhtenä hänen opettajanaan toimi Pierios, joka oli ollut Origeneen oppilaana. Pamfiloksesta tuli Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan syvällinen tuntija ja kehittäjä. Aleksandriassa Pamfilos myös vihittiin papiksi.

Pamfilos oli aikansa johtava teologi ja raamatuntuntija. Hän kokosi eri käsikirjoituksia vertaillen parhaan tunnetun Raamatun käsikirjoituksen, jonka hän kirjoitti omin käsin. Sitä kopioitiin hänen johdollaan, ja pian hänen ympärilleen muodostui eräänlainen raamattukoulu. Pamfilos tahtoi rohkaista kaikkia perehtymään pyhiin kirjoihin, ja siksi hän usein lahjoitti käsikirjoituksia pyytämättä niistä maksua. Tällainen oli tuohon aikaan hyvin epätavallista, sillä käsikirjoitukset olivat suuritöisiä ja kalliita. Pamfilos kokosi valtavan kirjaston. Se säilyi aina 600-luvulle saakka.

Olemukseltaan Pamfilos oli nöyrä ja vaatimaton. Hän eli askeettisesti ja kurinalaisesti – kilvoitellen marttyyrin tavoin jo ennen vainojen alkamista. Hän kuoletti lihalliset halunsa ja puhdisti mielensä Jumalan Sanaa mietiskelemällä. Pamfilos kohteli orjia ja palvelijoita kuin omia veljiään. Hän jakoi isältään perimiä varoja auliisti sukulaisilleen, ystävilleen ja köyhille.

Palestiinan maaherra Urbanus pidätti Pamfiloksen vuonna 307. Kun Pamfilos kieltäytyi uhraamasta jumalille, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Vankilassa ollessaan Pamfilos laati vielä Origeneen opetuksia puolustavan kirjoituksen. Vankilassa hänellä oli seuranaan muita kristittyjä, kuten intomielisenä kilvoittelijana tunnettu Paavali Jamnialainen, joka oli kestänyt polttoraudankin silmää räpäyttämättä.

Helmikuun 16. päivänä vuonna 309 Pamfilos tuotiin Urbinuksen seuraajan Firmilianuksen eteen. Hänen mukanaan tulivat myös Paavali Jamnialainen ja Valens, iäkäs jerusalemilainen diakoni, jonka sanottiin osaavan koko Raamatun ulkoa. Kun he eivät osoittaneet minkäänlaisia horjumisen merkkejä, Firmilianus tuomitsi kaikki kolme kuolemaan. Silloin yleisön joukosta astui esiin nuorukainen nimeltä Porfyrios, joka oli Pamfiloksen oppilas, ja pyysi lupaa haudata mestarinsa ruumiin. Firmilianus kysyi, oliko hänkin kristitty, ja kuultuaan myöntävän vastauksen määräsi Porfyrioksenkin kidutettavaksi. Hänen lihaansa raastettiin luuhun asti ja hänen raajansa revittiin sijoiltaan, mutta koko kidutuksen aikana Porfyrios ei äännähtänytkään. Vasta kun häntä alettiin polttaa hiljaisella tulella, hänen kuultiin huudahtavan Jeesuksen nimeä avukseen. Pyhä marttyyri Porfyrios menehtyi liekkeihin.

Kappadokialainen kristitty Seleukios oli entinen sotilas, joka oli vainon alkaessa jättänyt armeijan. Hän teki vainon aikana parhaansa huolehtiakseen kirkon orvoista ja leskistä. Kun Seleukios osoitti suosiota Porfyrioksen voitokkaalle kilvoitukselle, hänetkin määrättiin mestattavaksi. Firmilianus ei säästänyt edes omaa väkeään. Kuullessaan vartijoilta, että hänen iäkäs palvelijansa Teodulos oli käynyt vankilassa tapaamassa kristittyjä vankeja ja oli itsekin kristitty, Firmilianus tuomitsi hänet saman tien ristiinnaulittavaksi. Teodulos otti tuomion vastaan iloiten.

Pamfilos, Paavali, Valens ja Seleukios surmattiin mestaamalla. Samana iltana kaupunkiin tuli kappadokialainen Julianos, joka oli katekumeeni. Kuullessaan, mitä kaupungissa oli tapahtunut, hän riensi marttyyrien veristen ruumiiden luo ja suuteli niitä kunnioittavasti. Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät Firmilianuksen luokse. Hänet tuomittiin poltettavaksi kuoliaaksi hiljaisella tulella. Julianos kiitti Jumalaa suureen ääneen. Sekä teloittajat että muut paikallaolijat ihmettelivät suuresti hänen riemuaan.

Pyhien marttyyrien ruumiit jätettiin haaskaeläinten syötäväksi. Kun neljä päivää oli kulunut, eivätkä eläimet olleet koskeneet niihin, kristityt saivat haudata ne kunniallisesti. Lännen kirkossa Pamfiloksen ja hänen kanssaan kärsineiden muistoa on vietetty 1.6.

Egyptiläisiä kristittyjä vietiin 300-luvun alun suuren vainon aikana pakkotyöhön Kilikiaan. Viisi vastakääntynyttä egyptiläistä kristittyä, jotka olivat ottaneet itselleen raamatulliset nimet Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel, lähtivät katsomaan tovereitaan Kilikiaan ja selvittämään, voisivatko auttaa heitä jotenkin.

Paluumatkalla viisikko pidätettiin Palestiinan Kesarean kaupungin portilla. Tavan mukaan sotilaat kysyivät heidän matkansa tarkoitusta. Miehet sanoivat olevansa kristittyjä ja tulossa tapaamasta vangittuja tovereitaan. Heidät pidätettiin ja lyhyen kuulustelun jälkeen suljettiin vankilaan.

Seuraavana päivänä egyptiläiset tuotiin maaherra Firmilianuksen eteen. Ensin heidät sidottiin ja pantiin venytykseen, ja kuulustelu aloitettiin vasta sitten. Virallisten nimiensä sijaan he ilmoittivat uudet nimensä. Firmilianus kysyi, mikä oli heidän kotipaikkansa. Elia vastasi: ”Jerusalem on minun kaupunkini.” Roomalaiset olivat tuolloin jo parin vuosisadan ajan käyttäneet Jerusalemista nimitystä Aelia Capitolina, eikä Firmilianus ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hän määräsi lisää kidutuksia. Erikoisten kidutuslaitteiden avulla Eliaan kädet vedettiin hänen selkänsä taakse ja hänen jalkansa murskattiin. Kidutuksen aikana Firmilianus yritti saada selville, missä kristittyjen salaperäinen kaupunki oli. ”Se on idässä, auringonvalon suunnassa”, Elia vastasi tarkoittaen taivaallista Jerusalemia, jossa vanhurskaat asuvat. Elia puhui niin rauhallisesti, että näytti siltä kuin hän ei olisi lainkaan tiedostanut kipuja. Firmilianus luuli, että kristityt suunnittelivat jonkinlaista vallankumousta tai valtakunnan perustamista. Hän antoi ruoskia Eliaa ja jatkoi kuulusteluja yrittäen saada selville heidän kaavailemansa maan sijainnin, mutta ei saanut hänestä enempää irti.

Firmilianus tuomitsi kaikki viisi kuolemaan mestaamalla. Tuomio pantiin täytäntöön välittömästi. Näin pyhät marttyyrit Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel päättivät kilvoituksensa voitokkaasti. Vuosi oli ilmeisesti 309. Kirkkohistorioitsija Eusebius oli tuolloin itse paikalla kaupungissa ja kirjoitti tapahtumista teokseensa Palestiinan marttyyrit.

Merkkien ja lyhenteiden selitykset

(ap) aamupalvelus
ap.
 apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata

† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa