Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Vassian oli pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) oppilas. Hän oli ruhtinassukua, mutta jätti maailman ja meni 33-vuotiaana Jumalanäidin suojeluksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän toimitti palvelutehtäviä napisematta ja harjoitti ankaraa kieltäymystä.

Kilvoiteltuaan luostarissa kaksikymmentä vuotta Vassian pyysi siunauksen vetäytyä hiljaisuuteen. Pyhittäjä Paisi siunasi hänet sanoen: ”Mene, lapseni, kantaen Herran hyvää iestä ja elä Hänelle otollisesti. Pian olet itsekin perustava luostarin ja keräävä sinne munkkien joukon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.” Vuonna 1492 Vassian lähti erämaahan noin 30 kilometrin päähän Uglitšista etelään. Paikalliset asukkaat löysivät pian hänen yksinäisen asumuksensa ja alkoivat käydä hänen luonaan kuulemassa hengellistä opetusta.

Vassian rakennutti saamalleen lahjoitusmaalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti luostarin. Hän säilytti yhteyden hengelliseen opettajaansa pyhittäjä Paisiin aina tämän kuolemaan saakka. Hän itse nukkui pois helmikuun 12. päivänä vuonna 1509 kilvoiteltuaan perustamassaan luostarissa seitsemäntoista vuotta.

Pyhä Aleksi syntyi aikana, jolloin Venäjä oli tataarien vallan alla. Hänen vanhempansa olivat Tšernigovin ruhtinaskunnan kuuluisaa pajarisukua. He pakenivat tataarien hyökkäyksiä Moskovaan, jossa heille vuoden 1300 tienoilla syntyi poika Elefteri, tuleva esipaimen Aleksi. Kun poika kerran kaksitoistavuotiaana oli virittämässä linnunpyydysverkkoja, hän huomaamatta torkahti ja kuuli äkkiä äänen sanovan: ”Aleksi, miksi näet turhaan vaivaa? Sinä tulet pyydystämään ihmisiä.” Uusi nimi kummastutti poikaa eikä hän käsittänyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta siitä lähtien into hengellisten kirjojen lukemiseen ja rukoukseen kasvoi hänessä vuosi vuodelta, kunnes hänen sydämessään syttyi palava halu mennä luostariin ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Vuonna 1320 hän toteutti toiveensa menemällä moskovalaiseen Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin, jossa hänet vihittiin heti munkiksi.

Aleksi kilvoitteli luostarissa kaksikymmentä vuotta näännyttäen itseään paastolla ja valvomisella, rukouksilla ja kyynelillä, tutkien pyhiä kirjoituksia ja edistyen hengellisessä elämässä. Ohjaajana hänellä oli hengelliseen elämään perehtynyt vanhus Geronti ja hengellisenä veljenä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veli Stefan, joka tuli kilvoittelemaan samaan luostariin. Kreikkalaissyntyinen metropoliitta Teognostos (14.3.) rakasti Stefania, Gerontia ja Aleksia ja kutsui heidät aika ajoin luokseen hengellisiin keskusteluihin. Myöhemmin hän nimitti Stefanin luostarin igumeniksi. Aleksille hän uskoi kirkollisten tuomioistuinten johtamisen, sillä hän arvosti suuresti hänen hyveellisyyttään ja lahjakkuuttaan. Aleksi hoiti uutta tehtävää kaksitoista vuotta opetellen samalla kreikkaa ja oppien tuntemaan ihmisluontoa ja sen heikkouksia. Tuohon aikaan kirkollisissa tuomioistuimissa ratkottiin papiston johdolla kaikenlaisia riita-asioita. Suuriruhtinas ja pajarit kunnioittivat Aleksia ja arvostivat hänen viisaita neuvojaan, eikä ainoastaan hengellisissä vaan myös maallisissa asioissa.

Vuonna 1352 (tai 1350) metropoliitta Teognostos vihki Aleksin Vladimirin piispaksi. Yhdessä suuriruhtinas Johannes (Iivana) II:n (1326–1359) kanssa metropoliitta päätti, että Aleksista oli tuleva hänen seuraajansa, ja ilmoitti Konstantinopolin patriarkalle, ettei Venäjän metropoliitaksi saisi nimittää ketään muuta. Teognostoksen kuoltua Aleksi matkusti nimittämistä varten Konstantinopoliin, jossa hän vietti noin vuoden. Patriarkka Filotheoksen antamassa nimityskirjassa vuodelta 1354 todetaan, että ei-kreikkalaisena Aleksi nimitetään metropoliitaksi poikkeuksellisesti suuren hyveellisyytensä ja hengellisyytensä tähden.

Venäjää repivät tuohon aikaan monet sisäiset riidat. Kiovan metropoliittakuntaa hallitsivat idässä venäläiset, lännessä puolalaiset ja liettualaiset ruhtinaat. Läntisten alueiden ortodoksiset ruhtinaat halusivat oman metropoliitan. Ruhtinas Olgerdin tukemana Aleksille ilmestyi kilpailija Roman, joka sai Konstantinopolin uudelta patriarkalta Kallistokselta nimityksen Liettuan metropoliitaksi. Kahden metropoliitan nimitys aiheutti kansassa hämmennystä, ja Aleksi joutui matkustamaan uudelleen Konstantinopoliin. Siellä patriarkka Kallistos vahvisti hänen asemansa Venäjän johtavana piispana, jonka alaisuuteen kuului Moskovan ohella Kiovan hiippakunta.

Paluumatkalla Konstantinopolista merellä nousi kova myrsky ja laivaa uhkasi haaksirikko. Aleksi rukoili hartaasti luvaten rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Herra kuuli rukouksen: myrsky tyyntyi ja laiva rantautui elokuun 16. päivänä, jolloin vietettiin Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhlaa. Näin Aleksi jäi velkaa itselleen Vapahtajalle.

Moskovassa Aleksi otettiin vastaan iloiten, ja hän alkoi johtaa kirkkoa väsymättömällä innolla. Muutamat hiippakunnat olivat menettäneet esipaimenensa ruttoepidemiassa. Aleksi vihki heidän tilalleen uusia piispoja. Hän perusti yhteiselämäluostareita pitäen esikuvana pyhittäjä Sergein perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria sekä sovitteli ruhtinaiden välisiä sisällissotia ja hoiti suhteita tataarikaaneihin.

Kaanin vaimo Taidula sairastui vaikeasti ja sokeutui. Kun mitkään hoidot eivät auttaneet, hän päätti pyytää apua Aleksilta, jonka oli kuullut olevan pyhä mies. Kaanin lähettiläs toi Aleksille kehotuksen lähteä Kultaiseen Ordaan¹, muussa tapauksessa kaani joukkoineen hyökkäisi Venäjälle. Pakon edessä Aleksi suostui kutsuun, vaikka tunsi, että tehtävä ylitti hänen voimansa. Nöyrästi Jumalaan turvautuen hän totesi: ”Uskon, ettei Hän, joka antoi sokealle näön, ylenkatso uskon rukousta.” Ennen matkalle lähtöä vuonna 1357 katedraalissa toimitettiin rukouspalvelukset Jumalanäidin ikonin ja pyhän metropoliitta Pietarin (21.12.) reliikkien edessä. Palveluksen aikana tuohus syttyi itsestään palamaan pyhän Pietarin haudalla, mikä vahvisti Aleksin uskoa. Ordaan saavuttuaan hän toimitti taas rukouspalveluksen ja vihmoi Taidulan pyhitetyllä vedellä, jolloin tämä sai näkönsä. Kiitollinen kaani lahjoitti Aleksille sormuksen ja päästi hänet palaamaan Moskovaan.

Pian kaanin poika Berdibek nousi isäänsä vastaan. Surmattuaan kaanin ja veljensä hän anasti vallan ja alkoi periä Venäjän ruhtinailta suuria veroja sekä vaati heitä tulemaan Ordaan. Aleksia pyydettiin välittäjäksi. Hän matkusti uudelleen Ordaan lepyttämään kaania. Perillä hän sai kestää monenlaista ahdinkoa, mutta Jumalan avulla hän voitti kaanin suosion, niin että tämä suostui vahvistamaan Venäjän entiset oikeudet. Asioiden suotuisaan käänteeseen vaikutti myös Taidula, joka ei ollut unohtanut hyväntekijäänsä.

Tammikuussa 1359 Aleksi matkusti Kiovaan varmistuakseen Etelä-Venäjän ruhtinaiden tuesta Moskovalle smolenskilaisten ja liettualaisten ruhtinaiden sotaretkien aikana. Ruhtinas Olgerd sai hänet vangiksi ja uhkasi jo hänen henkeäänkin, mutta Aleksi pääsi pakenemaan ja palasi Moskovaan. Moskovan suuriruhtinas Johannes II oli kuollut hänen poissa ollessaan, ja metropoliitta Aleksi otti holhoukseensa alaikäisen ruhtinas Dimitrin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan Dimitri Donskoina (19.5.). Muutaman vuoden ajan Aleksi oli Venäjän niin maallinen kuin hengellinenkin johtaja. Kirkkaan älynsä ja oppineisuutensa, luonteenlujuutensa ja hurskautensa ansiosta hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän sovitteli ruhtinaiden välisiä kiistoja vahvistaen samalla Moskovan suuriruhtinaan valtaa. Juuri pyhän Aleksin, pyhittäjä Sergei Radonežilaisen ja Dimitri Donskoin yhteiset ponnistelut yhdistivät Venäjän ruhtinaat Moskovan ympärille, mikä puolestaan loi perustan tataarien kukistamiselle Kulikovon taistelussa vuonna 1380.

Pyhä Aleksi rakennutti useita luostareita, muun muassa Kristuksen käsittätehdyn ikonin luostarin aikanaan Mustallamerellä myrskyssä tekemänsä lupauksen mukaan. Hän pyysi pyhittäjä Sergeiltä tämän oppilaan Andronikin (13.6.) uuden luostarin johtajaksi. Luostari tunnetaan nykyään ensimmäisen igumeninsa mukaan Andronikin luostarina. Vuonna 1362 Aleksi perusti Serpuhovin lähelle Neitsyt Marian temppeliinkäymisen luostarin, jonka johtajaksi hän nimitti oppilaansa Varlaamin (5.5.), ja vuonna 1365 Moskovan Kremliin Ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn luostarin, joka tunnetaan paremmin venäläisellä nimellä Tšudovin luostari. Sinne pyhä Aleksi itsekin vetäytyi mielellään harjoittamaan paasto- ja rukouskilvoituksia.

Aleksi vieraili usein pyhittäjä Sergein luona keskustelemassa kirkkoa koskevista asioista. Vanhuksen viisaat neuvot ja pyhä enkelimäinen elämä saivat metropoliitan suunnittelemaan hänestä itselleen seuraajaa. Tuntiessaan elämänvoimansa vähenevän hän kutsuikin pyhittäjä Sergein luokseen Moskovaan. Keskustellessaan hänen kanssaan hän käski odottamatta tuoda kallisarvoisen jalokiviristin ja ripusti sen omin käsin pyhittäjä Sergein kaulaan merkiksi tulevasta piispuudesta. Odottamaton ehdotus sai nöyrän Sergein hämmennyksiin. Murheellisin mielin hän kieltäytyi tarjotusta kunniasta eikä taipunut metropoliitan suostutteluihin. Lopulta tämä ymmärsi, että painostus vain saisi pyhittäjän jättämään luostarinsa ja vetäytymään tiettömään erämaahan, ja katsoi parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta. Lohdutettuaan Sergeitä hän päästi tämän palaamaan rauhassa luostariinsa.

Pyhä Aleksi eli 78-vuotiaaksi ja oli metropoliittana 24 vuotta. Tuona aikana hän vihki Venäjän kirkkoon 21 uutta piispaa. Häneltä jäi jälkeen hänen omakätisesti kopioimansa evankeliumikirja, jota säilytettiin aarteena Tšudovin luostarissa. Konstantinopolissa ollessaan hän oli tutkinut kreikkalaisia evankeliumitekstejä, tehnyt niiden pohjalta korjauksia slaavilaiseen käännökseen ja jäljentänyt omakätisesti slaavinkielisen tekstin. Lisäksi häneltä on säilynyt Nižni Novgorodin kristityille osoitettu paimenkirje, jossa hän muun muassa kirjoittaa: ”Vallitkoon kristittyjen kesken rauha, rakkaus ja totuus, ei vain sanoissa ja kielellä vaan myös puhtaassa sydämessä ja suorassa sielussa.”

Pyhä Aleksi päätti maallisen vaelluksensa 12. helmikuuta 1378. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Tšudovin luostariin. Viidenkymmenen vuoden kuluttua puisen Ylienkeli Mikaelin kirkon holvi luhistui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kivikirkko. Perustuksia kaivettaessa toukokuun 20. päivänä 1431 pyhän Aleksin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Siitä lähtien kirkko on kunnioittanut häntä pyhien joukossa.

Tšudovin luostarikompleksi Kremlissä tuhottiin neuvostovallan aikana vuonna 1929 ja pyhän Aleksin reliikit siirrettiin museoon. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 ne palautettiin Venäjän kirkolle patriarkka Aleksi I:n (1945–1970) pyynnöstä ja sijoitettiin Teofanian katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Kirkko viettää pyhän Aleksin, Moskovan metropoliitan, muistoa kahdesti vuodessa, helmikuun 12. päivänä hänen kuolemansa ja toukokuun 20. päivänä pyhäinjäännösten löytymisen johdosta.

Pyhän Antonioksen¹ vanhemmat muuttivat Fryygiasta Konstantinopoliin paeten ikonien kunnioittajiin kohdistunutta vainoa. 800-luvun alussa syntyneen Antonioksen äiti kuoli varhain ja hän jäi isänsä kasvatettavaksi. Jo lapsena hän leikki pappia ja osoitti suurta kiinnostusta kirkkoa kohtaan. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja kilvoitteli innokkaasti rukouksessa ja askeesissa. Paastoilla ja valvomisilla hän kuoletti lihansa, ja pian hän tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen.

Myöhemmin Antonios valittiin vastoin omaa tahtoaan luostarinsa igumeniksi. Hän taivutti isänsäkin tulemaan munkiksi samaan luostariin. Erityisen ominaista Antoniokselle oli suuri armeliaisuus. Hän kierteli Konstantinopolin syrjäkujilla etsien puutteessa olevia ja jakoi heille auliisti avustusta. Kerran kun hän oli taas kiertelemässä kaupunkia, tuntematon mies ojensi hänelle ison kukkaron täynnä kultarahoja sanoen: ”Jaa nämä köyhille!” Sen jälkeen mies katosi.

Patriarkan istuimen vapauduttua vuonna 893 keisari ja pyhä synodi valitsivat yksimielisesti Antonioksen uudeksi patriarkaksi hänen armeliaan sydämensä tähden. Patriarkkanakin Antonios jatkoi ankaraa kilvoitusohjelmaansa, vaikka alkoi olla jo iäkäs. Nyt hänellä oli entistäkin paremmat edellytykset osoittaa rakkauttaan puutteessa oleville kirkonpalvelijoille ja maallikoille. Pyhän Hengen vahvistamana hän riensi kuin siivillä kirkosta toiseen, toimitti jumalanpalveluksia, rukoili kansan puolesta sekä jakoi rahaa ja avustuksia köyhille, jotka aina hänet nähdessään ryntäsivät hänen luokseen.

Kahtena patriarkkavuotenaan Antonios yritti toimia rauhantekijänä kirkossa, jonka pyhän Ignatioksen (23.10.) ja pyhän Fotioksen (6.2.) fanaattiset kannattajat olivat jakaneet kahtia. Hän huolehti myös rappeutuneiden kirkkojen kunnostamisesta ja rakennutti luostarin, jossa häntä myöhemmin muisteltiin vuosittain. Viimeisen sairautensa aikanakin hän jatkoi rukouksiaan uskovan kansan puolesta.

Pyhä Antonios nukkui pois vuonna 901. Eräs nainen, joka oli vajonnut köyhyyteen, koska ei voinut tehdä työtä vammautuneen jalkansa takia, pyysi pyhän Antonioksen esirukouksia heti tämän kuoleman jälkeen. Jalka parani naisen nukkuessa.

Benedictus oli syntyjään (751) länsigootti ja alkuperäiseltä nimeltään Witiza. Nuorukaisena hän työskenteli kuningas Pipin Pienen ja tämän pojan Kaarle Suuren hovissa ja kuningatar Bertradan juomanlaskijana. 20-vuotiaana hän koki voimakkaan kääntymyksen, mutta jatkoi vielä elämää maailmassa. Palveltuaan armeijassa, kunnostauduttuaan taisteluissa ja oltuaan lähellä kuolemaa hän päätti jättää maailman taakseen ja omistautua kokonaan Jumalalle. Widmar-nimisen erakon rohkaisemana hän vihkiytyi munkiksi Dijonin lähistöllä vuonna 780.

Munkkina Benedictus omaksui ankaran elämäntavan. Hän seurasi Pakomioksen ja Basileios Suuren sääntöjä. Noin kolmen vuoden kuluttua häntä pyydettiin luostarin johtajaksi, mutta hän kieltäytyi tietäen, etteivät toiset munkit kykenisi kilvoittelemaan hänen elämäntapansa mukaan.

Benedictus vetäytyi perintömailleen Languedocin Anianeen ja ryhtyi erakoksi. Hän sai oppilaita, jotka viettivät hänen johdollaan yksinkertaista elämää rukoillen, paastoten, kopioiden käsikirjoituksia ja tehden käsitöitä. Sunnuntaita ja juhlapäiviä lukuun ottamatta yhteisössä syötiin pelkkää leipää ja vettä. Jumalanpalveluksetkin Benedictus toimitti käyttäen mahdollisimman yksinkertaisia ja vaatimattomia astioita ja välineitä.

Ennen pitkää kilvoittelijoita oli niin paljon, että he joutuivat siirtymään sopivammalle alueelle ja rakentamaan varsinaisen luostarin. Sen kirkossa Benedictus salli myös arvokkaampien astioiden ja koristeiden käytön. Benedictuksesta tuli hengellinen johtohahmo, joka nimettiin Etelä-Ranskan luostarien valvojaksi. Hän ohjasi niin uusia kuin vanhojakin luostareita toteuttamaan alkuperäisiä ihanteitaan. Benedictuksella oli myös Kaarle Suuren (771–814) tuki toimilleen. Benedictus oli läheisissä väleissä seuraavankin frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa. Tämä määräsi Benedictuksen muuttamaan kauas pohjoiseen, ensin Alsaceen ja sitten Aachenin kaakkoispuolelle, saadakseen hänet lähemmäksi itseään ja hoviaan.

Aachenissa Benedictus oli Ludvigin läheisimpiä neuvonantajia. Hän johti luostaria, jonka vieressä toimi koulu, ja ohjaili koko valtakunnan luostarielämää. Luostarien elämää sekoitti suuresti se, että niiden rakennuttajat ja tukijat olivat yleensä yksityisiä, jotka eivät malttaneet pysyä erossa luostarin asioista.

Benedictuksen päämääränä oli ohjata munkit ”uskosta näkemiseen” syvemmän rukouselämän, mietiskelyn ja tekstien tutkiskelun avulla. Keinona tähän hän piti köyhyyttä ja kuuliaisuutta pyhän Benedictuksen (k. n. 550) säännön hengessä.

Aachenin kirkolliskokouksessa vuonna 816 Benedictus johti keskustelua, joka johti benediktiinisäännön käyttöönottamiseen koko valtakunnassa. Samalla ulkonaisia seikkoja kuten munkkien viittoja pyrittiin yhdenmukaistamaan. Tämä yhtenäisti kirjavia käytäntöjä, mutta samalla monia vanhoja roomalaisia, kelttiläisiä ja erinäisiä paikallistapoja, kuten taukoamattomien jumalanpalvelusten perinne, alkoi vaipua unohduksiin. Askeesi, hiljentyminen ja eristäytyminen palautettiin kunniaansa; maallikot ohjattiin pois asumasta luostarien sisäpuolella. Munkkeja vaadittiin tekemään käsitöitä ja hoitamaan kaikki hetkipalvelukset. Heitä rohkaistiin lukemaan ja tutkimaan isien kirjoituksia ja olemaan käyttämättä kaikkia voimavarojaan koulujen ylläpitämiseen. Ruoan ja juoman määrällekin asetettiin rajoja. Uudistukset otettiin käyttöön syksyllä 817. Kaikkiin 300-luvun erämaiden tapoihin ei kuitenkaan ollut paluuta: Benedictuksen oli tunnustettava, että koska munkit olivat 800-luvulla enimmäkseen pappeja, käsityö sai jäädä opetustyön varjoon. Muutenkaan uudistukset eivät toteutuneet kaikin osin täydellisesti, mutta kyseessä oli kuitenkin suuri murros lännen luostarien historiassa.

Vietettyään viimeiset vuotensa tuskallisten sairauksien kourissa pyhä Benedictus nukkui pois vuonna 821.

Ethilwald oli pyhän Cuthbertin (20.3.) oppilaana ja apulaisjohtajana luostarissa, jonka tämä oli perustanut Skotlannin itärannikolle. Kun Lindisfarnen evankeliumikirjan – monien mielestä maailman kaunein käsikirjoitus – tekijä piispa Edfrith (4.6.) nukkui pois vuonna 721, Ethilwald valittiin hänen seuraajakseen. Pyhän saaren Lindisfarnen piispana Ethilwald teetätti edeltäjänsä tekemille evankeliumin lehdille näyttävän sidonnan, jossa käytettiin kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Nämä ovat sittemmin kadonneet, mutta itse lehdet ovat Lontoossa British Libraryssa.

Ethilwald johti hiippakuntaansa lähes 20 vuotta. Hän saavutti laajan maineen ja arvostuksen, ja kun hän nukkui pois vuonna 740, häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkejään siirrettiin lukuisia kertoja suojaan viikinkien hyökkäyksiltä, kunnes niille löytyi pysyvä sija Durhamista vuonna 995. Myöhemmin ne siirrettiin Westminsteriin.

Pyhä Meleti, maallikkonimeltään Mihail Ivanovitš Leontjevitš, syntyi Poltavan läänissä vuonna 1784. Hän opiskeli Jekaterinoslavin hengellisessä seminaarissa, josta arkkipiispa Platon lähetti hänet parhaana oppilaana suorittamaan jatko-opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Valmistuttuaan teologian maisteriksi Mihail jäi akatemiaan kreikan kielen opettajaksi. Pyhän Meletios Antiokialaisen päivän aattona 11. helmikuuta 1820 hänet vihittiin munkiksi Kiovan Bratskin luostarissa. Nimen hän sai pyhän Meletioksen mukaan. Munkkivihkimystä seurasi nopea eteneminen kirkollisessa hierarkiassa. Jo kuuden vuoden kuluttua lahjakas Meleti vihittiin Kiovan hiippakunnan apulaispiispaksi, ja pian seurasi nimitys ensin Permin ja sitten Irkutskin hiippakunnan esipaimeneksi.

Meleti kiersi laajaa hiippakuntaansa Jäämeren rantoja ja Alaskaa myöten. Tyynen valtameren rannoilla ja Siperiassa hän tapasi usein laamalais-buddhalaisia ja koetti nöyrästi opettaen saada heidät luopumaan eksytyksestään. Hän rakennutti kirkkoja ja näki paljon vaivaa Siperian pienten kansojen kuten tunguusien ja burjattien valistamiseksi evankeliumin valolla. Siperian ankara ilmasto kuitenkin koetteli hänen terveyttään. Vuonna 1835 hänet siirrettiin omasta pyynnöstään takaisin Ukrainaan Harkovin hiippakunnan arkkipiispaksi.

Harkovissa pyhä Meleti kiinnitti huomiota pappiskoulutukseen. Hän perusti uudelleen luostareita ja hengellisiä kouluja, jotka oli lakkautettu keisarinna Katariina II:n aikana. Opiskelevia nuoria hän kohteli aina määrätietoisesti mutta huolehtivasti. Pappeja kohtaan hän oli vaativa. Hän kuulusteli paikkaa hakevilta tarkkaan jumalanpalvelusjärjestyksen tuntemusta ja teki kaikkensa kitkeäkseen lahjusten ottamisen kirkon elämästä. Lahjojen suhteen hän oli itse omantunnontarkka. Kun eräs piirivalvoja toi hänelle lahjaksi kalan, hän sanoi, että saattoi ostaa kalaa milloin vain kaupungin torilta, ja käski valvojaa viemään kalan jollekulle köyhälle kirkonpalvelijalle tai ponomarille.

Henkilökohtaisessa elämässään pyhä Meleti noudatti kaikessa hämmästyttävää pidättyväisyyttä. Hän paastosi ankarasti, rukoili öisin tuntikausia ja harjoitti Jeesuksen rukousta. Opetuspuheita hän piti vain harvoin, sillä hänellä oli heikko ääni, mutta henkilökohtaisissa keskusteluissa hän lausui usein kirkkaita henkeviä ajatuksia. Kansa rakasti häntä hänen hurskaan elämänsä, oikeudentajunsa, armeliaisuutensa ja nöyryytensä tähden.

Meletin nöyryydestä ja sielun puhtaudesta kertoo se, millä tavoin hän osallistui katumuksen sakramenttiin kuukausittain. Synnintunnustus oli yksityiskohtainen, ja vaikka tunnustetut synnit olivat viattomia kuin lasten synnit, Meleti katui niitä vilpittömästi itkien. Synninpäästön jälkeen hänen kasvonsa loistivat ylimaallista iloa.

Vähän ennen kuolemaa Meletiä syytettiin hiippakunnan asioiden hitaasta hoitamisesta, mikä johtui hänen heikosta terveydestään. Hän itsekin myönsi, että kirjallisten asioiden hoitaminen oli hänestä raskasta, mutta jumalanpalveluksissa hän tunsi lepäävänsä.

Pyhä Meleti sai etukäteen tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Helmikuun 29. päivän vastaisena yönä vuonna 1840 hän kutsui luokseen papin ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Lausuttuaan rukouksen ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä” hän siunasi itsensä ristinmerkillä, pyysi läsnäolijoilta anteeksi ja jätti henkensä Herralle. Henkilökohtaista omaisuutta häneltä jäi vain kahdeksan ruplaa. Hautajaiskustannusten kattamiseksi toimeenpantiin keräys.

Pyhän Meletin kuolemasta lähtien ihmiset ovat luottaneet hänen esirukoustensa voimaan Jumalan edessä. Moni on parantunut sairauksistaan ja saanut lohdutusta murheissa ja apua vaikeuksissa. Harkovin asukkaat luottivat pyhän Meletin suojelukseen erityisesti toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen vuonna 1948 hänen reliikkiarkkunsa siirrettiin hautakryptasta kaupungin katedraaliin, jossa se on nykyäänkin. Vuonna 1977 hänen kunniakseen laadittiin jumalanpalvelustekstit ja kirjoitettiin akatistos, mistä lähtien häntä on virallisesti kunnioitettu pyhänä.

Pyhä Meletios vaikutti 300-luvulla, areiolaisriitojen aikana. Areiolaisuus oli tuomittu jo Nikean yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325, mutta riidat jatkuivat täydellä voimalla vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Meletios oli syntyisin ylhäissukuisesta perheestä Vähän-Armenian Melitenen kaupungista ja ryhtyi papiksi. Hän oli evankelisen elämän esikuva, rauhallinen ja sopuisa ja samalla syvästi oppinut. Oppiriitojen keskellä Meletios oli ortodoksisen linjan kannattaja, mutta opetti oikeaa oppia hillitysti ja ketään turhaan ärsyttämättä. Hänen päämääränään oli koota yhteen Kristuksen pirstoutunut lauma. Hänen sovitteleva, lempeä ja kiihkoton luonteensa oli erittäin sopiva tähän tehtävään.

Meletios valittiin Sebasteian piispaksi edellisen piispan Eustathioksen viraltapanon jälkeen vuonna 358. Havaittuaan kansan olevan jakautunut ja vaikeasti johdettavissa hän poistui pian alueelta ja siirtyi Antiokian lähelle Beroiaan (nyk. Aleppo), mistä käsin hän seurasi hiippakuntansa elämää.

Areiolaisen Eudoksioksen jälkeen Meletios valittiin valtakunnan itäisen keskuksen Antiokian arkkipiispaksi vuonna 360. Hiippakunta oli vajonnut kurjaan tilaan ortodoksisen Eustathioksen karkotuksen jälkeen, joka oli tapahtunut noin vuonna 330. Sekä kaupungin ortodoksit että areiolaiset luulivat saaneensa piispaksi oman miehensä. Niinpä koko kaupunki oli riemumielin ottamassa Meletiosta vastaan kuin Kristusta itseään. Mukana olivat jopa juutalaiset ja pakanat. Areiolaisuuteen taipuvainen keisari Konstantius oli myös virkaanasettajaisissa.

Keisari ehdotti Meletiokselle ja muille piispoille, että näiden pitäisi tulkita kansalle paljon kiistelty teksti: ”Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena.” (Sananl. 8:22) Puhuessaan ääriareiolaisen Georgioksen ja jonnekin välimaastoon sijoittuvan Kesarean piispan Akakioksen jälkeen Meletios toi selvästi esille oikean uskon. Ortodoksit taputtivat käsiään, kun taas areiolaiset pettyivät ja tunsivat toiveittensa romahtavan. Areiolainen ylidiakoni yritti jopa vaientaa uuden arkkipiispan sulkemalla hänen suunsa omalla kädellään. Suu tukittuna Meletios kuitenkin ojensi kätensä kansaa kohden kolme sormea yhdessä ja kaksi sormea kämmeneen suljettuina osoittaakseen, että Pyhän Kolminaisuuden kolme persoonaa ovat olemukseltaan samat ja että on olemassa vain yksi Jumala.

Areiolaiset alkoivat heti juonitella uutta arkkipiispaa vastaan ja saivat taivuteltua keisarin karkottamaan hänet Antiokiasta Meletioksen kotikaupunkiin Meliteneen. Ortodoksinen kansanosa oli kuitenkin päätöksestä niin vihainen, että olisi lynkannut sitä toimeenpanemaan tulleen upseerin, jollei Meletios olisi ottanut häntä päällysviittansa suojiin ja rauhoitellut väkeä. Meliteneen alkoi vaeltaa joukoittain Meletioksen kannattajia jopa Armeniasta saakka tapaamaan karkotettua piispaa. Antiokiassa uskovat antoivat lapsilleen hänen nimensä ja maalasivat talojensa seiniin hänen kuvansa. He kieltäytyivät olemasta missään tekemisissä hänen seuraajansa kanssa.

Keisari Konstantius II kuoli jo vuonna 361, minkä monet näkivät Jumalan oikeudenmukaisena rangaistuksena. Hänen seuraajansa Julianus Luopio antoi julistuksen, joka soi kaikille uskonnoille yhtäläisen aseman, mutta hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli päästä eroon kristinuskosta ja palauttaa pakanuus. Julistuksen ansiosta Meletios ja muut Konstantiuksen karkottamat piispat pääsivät kuitenkin palaamaan hiippakuntiinsa. Antiokian ortodoksit ryntäsivät yhtenä miehenä suutelemaan kotiin palaavan piispansa käsiä ja jalkoja ja koskettamaan hänen Pyhän Hengen täyttämää olemustaan. Pelkästään katselemalla häntä saattoi oppia evankelisia hyveitä, ja hänen huuliltaan kaikui puhdas ortodoksinen oppi.

Juhlahumun tauottua Meletios joutui kuitenkin havaitsemaan, että kaupungin ortodoksit olivat jakaantuneet kahteen ryhmään. Jotkut olivat uskollisia hänelle, kun taas toiset, jotka vaalivat pyhän Eustathioksen muistoa ja pitivät kiinni Nikean yleisen kirkolliskokouksen kirjaimesta, kyseenalaistivat hänen valintansa, koska myös areiolaiset olivat osallistuneet siihen. He kieltäytyivät hyväksymästä Meletiosta lailliseksi piispakseen ja valitsivat hänen sijaansa pappi Paulinoksen. Ollakseen hajottamatta ortodoksien rintamaa entisestään aikana, jolloin yhteistyö oli välttämättömämpää kuin koskaan, Meletios suostui tekemään yhteistyötä Paulinoksen kanssa, jotta uskovilla olisi voimaa kestää Julianuksen taholta uhkaava vaino.

Keisari Julianus lähetti Meletioksen maanpakoon, mutta jo vuonna 363 hän itse kaatui taistelussa persialaisia vastaan. Seuraava keisari oli ortodoksinen Jovianus, joka kuoli jo vuonna 364 hallittuaan vain kahdeksan kuukautta. Hänen seuraajakseen tuli fanaattinen areiolainen Valens. Meletios, joka oli Jovianuksen hallituskaudella palannut Antiokiaan, joutui lähtemään kolmannen kerran maanpakoon yhdessä monien muiden ortodoksista uskoa tunnustavien piispojen kanssa. Hän vetäytyi maatilalleen Armenian ja Kappadokian rajamaille. Siellä hänellä oli tilaisuus tavata usein pyhä Basileios Suuri, jonka kanssa he olivat opillisissa kysymyksissä täysin samanmielisiä. Basileioksesta tuli hänen innokkain tukijansa, joka teki kaikkensa taivuttaakseen lännen piispat ehtoollisyhteyteen Meletioksen kanssa.

Pyhä Meletios oli jättänyt Antiokiaan monia uskollisia oppilaita kuten Diodoroksen, josta tuli myöhemmin Tarsoksen piispa, seuraajansa Flavianoksen ja ennen kaikkea pyhän Johannes Krysostomoksen. Meletios oli kastanut Johanneksen ja houkutellut hänet maallisen oppineisuuden piiristä opiskelemaan pyhää Raamattua, ja myöhemmin Meletios vihki hänet diakoniksi. Antiokialaiset pysyivätkin lujasti ortodokseina keisarin uhkailuista huolimatta. Pyhän Meletioksen esimerkki samoin kuin erakkomunkit, joita tuli kaupunkiin uskovia vahvistamaan, antoivat kansalle rohkeutta ja voimaa kestää aina siihen saakka, kunnes lännen keisari Gratianus julisti uskonnonvapauden Valensin kuoleman jälkeen vuonna 378. Silloin Meletios kokosi 150 piispaa kirkolliskokoukseen, joka yksimielisesti tunnusti Nikean yleisen kirkolliskokouksen dogmit ja tuomitsi kaikki harhaopit.

Vähän ennen valtaistuimelle nousuaan hurskas keisari Teodosios Suuri (379–395) näki näyssä, että pyhä Meletios puki hänet keisarilliseen purppuraan ja laski kruunun hänen päähänsä. Teodosios tahtoi tehdä kertakaikkisesti lopun niistä repeämistä, jotka areiolaisuus ja muut harhaopit olivat kirkossa aiheuttaneet. Siksi hän kutsui koolle koko kristikuntaa edustavan kirkolliskokouksen vahvistamaan Nikean yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Kokouksen puheenjohtajaksi hän haetutti pyhän Meletioksen ja vastaanotti hänet suurin kunnianosoituksin. Tämä toinen yleinen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa vuonna 381.

Saatuaan kirjatuksi kirkolliskokouksen isien suostumuksen Gregorios Teologin (25.1.) siirtämiseen Sasimasta Konstantinopoliin Meletios sairastui yhtäkkiä vakavasti. Ennen kuin kirkolliskokous ehti päättyä hän antoi sielunsa Herralle. Koko kaupunki keisarin ja kirkolliskokouksen isien johdolla kokoontui hänen hautajaisiinsa. Liikuttavassa ylistyspuheessaan Gregorios Nyssalainen suri menetystä, joka oli kohdannut Antiokian kirkkoa, kirkolliskokousta, kristillistä kirkkoa kokonaisuudessaan ja koko itää, kun ”sielujen lääkäri, Kristuksen armeijan komentaja ja harhaoppien heittelemän kirkkolaivan luotsi” oli jättänyt tämän maailman.

Pyhän Meletioksen jäännökset siirrettiin juhlallisesti Antiokiaan. Kaikissa matkan varrella olleissa kaupungeissa ne otettiin vastaan voittoisalle sotapäällikölle kuuluvin kunnianosoituksin. Antiokiassa hänet haudattiin Pyhän Babylaan kirkkoon.

Saturninus oli pappina Pohjois-Afrikan Abitinassa 200-luvun lopulla. Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana kaikki kristittyjen pyhät kirjoitukset määrättiin poltettaviksi. Jotkut kristityt olivat valmiit luovuttamaan kirjoituksia, mutta Saturninus kieltäytyi jyrkästi. Eräänä sunnuntaina hänet ja koko hänen seurakuntansa pidätettiin. Heidän joukossaan oli muun muassa Dativus-niminen senaattori ja Saturninuksen neljä lasta. Kuulusteluissa he vastasivat kysymyksiin niin rohkeasti ja viisaasti, että kuulustelijatkin kehuivat heitä, mutta siitä huolimatta heidät lähetettiin kahlehdittuina Karthagoon ja asia jätettiin prokonsulin ratkaistavaksi.

Karthagossa Dativusta kuulusteltiin ensimmäisenä. Hän totesi olevansa kristitty ja rukoilevansa yhdessä heidän kanssaan. Hänet vietiin piinapenkkiin kidutettavaksi. Kun kristityiltä kysyttiin, kuka oli heidän johtajansa, Thelica-niminen nainen vastasi: ”Pyhä pappi Saturninus ja me kaikki hänen kanssaan.”

Kristityt naiset osoittautuivat kuulusteluissa erityisen rohkeiksi. Heidän joukossaan oli Victoria-niminen neito, joka oli paennut järjestettyä kihlausta kotitalonsa ikkunasta ja juossut kirkkoon. Hänen veljensä vaati häntä palautettavaksi, mutta Victoria sanoi, ettei kukaan, joka ei tunnusta Jumalan lakia, voi olla hänen veljensä.

Kun prokonsuli pelotteli Hilarion-nimistä lasta uhaten leikata hänen korvansa ja nenänsä, lapsi nauroi pakanan mielettömyydelle. Pyhä Saturninus ja muut pyhät marttyyrit menehtyivät pitkällisten kidutusten aikana. Heidän marttyyrikilvoituksensa tapahtui vuonna 304.

Pyhä Khrestos oli kotoisin Albaniasta ja eli 1700-luvun alkupuolella. Hän oli 40-vuotias muuttaessaan Konstantinopoliin, missä hän toimi puutarhurina. Ollessaan kerran myymässä omenoita torilla hänelle tuli turkkilaisen ostajan kanssa riitaa hinnasta. Kostoksi turkkilainen alkoi väittää, että Khrestos oli sanonut siirtyvänsä islamiin, ja vei hänet tuomioistuimen eteen. Siellä turkkilainen sai avukseen kaksi väärää todistajaa, jotka vakuuttivat kuulleensa Khrestoksen lupauksen. Khrestos itse vastasi rohkeasti, ettei hän ole koskaan sanonut mitään sellaista eikä missään tapauksessa luovu ortodoksisesta kristillisestä uskostaan.

Silloin tuomari käski ruoskia Khrestosta jalkapohjiin. Sen jälkeen hänet sidottiin, häntä lyötiin päähän, niin että veri virtasi, ja hänet heitettiin vankilaan, missä hänen jalkansa kiristettiin jalkapuuhun. Samaan aikaan vankilassa oli poliittisista syistä vangittuna tunnettu runoilija ja oppinut Caesar Daponte (1713–1784), josta myöhemmin tuli Athosvuoren munkki. Hän sai vartijat höllentämään Khrestoksen kiristävää jalkapuuta, ja Daponte tarjosi hänelle ruokaa. Khrestos vastasi kuitenkin: ”Miksi söisin? Enhän minä kuitenkaan jää eloon. Parempi minun on kuolla Kristuksen tähden janoisena ja nälkäisenä.” Sitten hän veti taskustaan kovasimen ja antoi sen Dapontelle. Hän pyysi, että tämä vapauduttuaan myisi sen ja toimituttaisi rahoilla muutamia muistoliturgioita hänen puolestaan.

Jo samana päivänä Khrestos vietiin vankilasta mestattavaksi. Hän sai marttyyrien kruunun helmikuun 12. päivänä 1748. Daponte kirjoitti muistiin hänen marttyyrikertomuksensa.