Kirkkokalenteri

Pyhä Georgi oli Vladimirin suuriruhtinaana 1200-luvun alussa, kun mongolit hyökkäsivät Venäjälle. Mongolit surmasivat kaikki hänen kolme poikaansa ja sytyttivät palamaan Vladimirin Jumalansynnyttäjän katedraalin, jonka suojiin monet kaupungin asukkaat olivat paenneet. Tulipalossa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan Georgin vaimo. Menetettyään näin perheensä Georgi rukoili Jumalaa ja toivoi, että saisi itsekin kärsiä ja kuolla kristinuskon tähden. Hänen rukouksensa kuultiin ja hän menehtyi vuonna 1238 toivottomassa taistelussa mongoleja vastaan, jotka löivät hänen päänsä irti.

Taistelun jälkeen Rostovin piispa Kiril löysi Georgin ruumiin, jonka hän tunnisti suuriruhtinaan vaatteista, ja vei sen haudattavaksi Rostoviin. Jonkin ajan kuluttua löytyi hänen päänsäkin ja se pantiin samaan arkkuun ruumiin kanssa. Seuraavana vuonna Georgin maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Silloin nähtiin hämmästyttävä ihme: pyhän Georgin miekalla irtileikattu pää oli kasvanut kiinni ruumiiseen. Hänen reliikkinsä asetettiin katedraaliin hänen poikiensa viereen.

Abraham valittiin mesopotamialaisen Arbilin kaupungin piispaksi edeltäjänsä piispa Johanneksen (1.11.) kärsittyä vuonna 343 marttyyrikuoleman Persian kristittyjen vainossa. Abraham sai monia kääntymään kristityiksi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Jo seuraavana vuonna Abraham kuitenkin pidätettiin ja vietiin maagien päämiehen Aderforan eteen.

Abraham ilmoitti persialaisille pelottomasti: ”Olen kristitty. Palvon todellista Jumalaa, ja palvon Häntä kuolemaani asti. Teidän on aivan turha yrittää saada minua palvomaan luotuja Luojan sijaan.” Pahoinpitelykään ei saanut Abrahamia suostumaan kumartamaan aurinkoa. Kun Abrahamia vaadittiin tottelemaan kuningas Šapur II:n määräyksiä, hän vastasi: ”Jumalatonta kuningastanne minä en pidä minkään arvoisena, ja hänen vääriä jumaliaan kohtaan tunnen vain sääliä. Mitä enemmän hän yrittää murskata meidät ja tuhota pyhän uskomme, sitä suurempi on se kirkkaus, jonka me saamme Jumalassa. Kuningas omistautuu pahalle turhan tähden.”

Pyhä Abraham osoittautui uskossaan järkähtämättömäksi. Kidutuksen jälkeen hänet surmattiin mestaamalla Thelamissa vuonna 344.

Rabanus syntyi vuoden 784 tienoilla, ilmeisesti Mainzissa. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti lukemista yli kaiken. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Fuldan luostariin, jonka pyhä Bonifatius (5.6.) oli perustanut. Myöhemmin häntä opetti englantilainen Alcuin, joka oli Kaarle Suuren neuvonantaja. Alcuin alkoi kutsua häntä nimellä Maurus pyhän Bonifatiuksen oppilaan Mauruksen (15.1.) mukaan.

Rabanus oli askeetti, joka pidättyi viinistä ja lihasta ja noudatti tarkkaan luostarisääntöjä. Kaiken kilvoituksiltaan ja rukouksiltaan jääneen ajan hän käytti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hänen kuuliaisuustyönsä oli Fuldan luostarin kirjastossa, jonka Kaarle Suuri oli perustanut.

Rabanus rakasti Raamattua niin, että opetteli kreikkaa, hepreaa ja syyriaa voidakseen perehtyä pyhään kirjaan mahdollisimman syvällisesti. Laatimissaan kommentaareissa hän nojautui Origeneksen, Hesykhios Jerusalemilaisen ja muiden kirkkoisien ajatuksiin.

Rabanus oli ennen kaikkea hengellinen opettaja. Hän laati papistolle opetuskirjallisuutta, jossa hän keskittyi jumalanpalveluselämään. Usein hän korosti, että puhtaat tarkoitusperät ja sydämen hurskaus olivat oleellisempia kuin ylenpalttiset ulkoiset kilvoitukset, itsensä rääkkääminen tai pyhiinvaelluksen vaarat. Hän painotti katumuksen teologiaa, Jumalan kaipausta, mietiskelyä, Jumalan anteeksiantamusta, Vapahtajan voittoisaa kirkkautta ja tulevan maailman iloa. Rabanus ohjasi ja opetti myös maallikkoja syvempään hengellisyyteen, rukouselämään ja kohtuullisiin kilvoituksiin. Hän kehitti katumusharjoituksia, jotka sopivat myös kuninkaallisille.

Rabanus laati myös hymnejä ja runoja, joista monet perustuivat Psalmeihin. Osaa niistä käytetään roomalaiskatolisessa kirkossa vielä nykyäänkin. Kuuluisin on Veni, creator spiritus, ”Tule, Luoja-Henki”. Dogmaattisissa asioissa hän vastusti jyrkästi kaikenlaisia uudistuksia.

Toisinaan Rabanus joutui jättämään kirjojen maailman. Vuonna 805 puhkesi nälänhätä ja rutto, ja Rabanus uurasti kaikin voimin kärsiviä auttaakseen. Joskus apotti määräsi hänet työskentelemään rakennuksilla, kun luostariin tehtiin laajennuksia.

Rabanus vihittiin papiksi 30 vuoden iässä vuonna 815. Hänestä tuli pian luostarin koulun johtaja. Vuonna 822 hänet valittiin jo luostarin johtajaksi. Hänen johdollaan Fuldan luostarin laajennustyöt saatiin valmiiksi ja luostarin maille rakennettiin toinenkin luostari sekä kirkkoja.

56 vuoden ikäisenä pyhä Rabanus luopui apotin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen erakkoelämään. Jumalalla oli kuitenkin hänelle vielä tehtävä. Vuonna 847 Rabanus valittiin Mainzin arkkipiispaksi 71 vuoden ikäisenä. Hän järjesti hetimiten kirkolliskokouksen, jossa hän vaati papistoa noudattamaan tinkimättömästi kirkon periaatteita ja sääntöjä. Tämä sai eräät papit niin raivoihinsa, että he alkoivat jo suunnitella hänen surmaamistaan. Juoni kuitenkin paljastui, ja pyhä Rabanus antoi vihamiehilleen anteeksi.

Korkeasta iästään huolimatta pyhä Rabanus kiersi hiippakunnassaan väsymättömästi, opetti kaikkia ja sovitteli kiistoja. Nälänhädän aikana hän ruokki omassa kodissaan 300 henkeä päivässä. Lopulta pyhän Rabanuksen terveys ei enää kestänyt. Rakennettuaan puolen vuosisadan ajan Kristuksen kirkkoa niin sanoin kuin teoin hän nukkui pois vuonna 856. Häntä on kunnioitettu erityisesti Saksassa.

Pyhä Fileas oli sivistynyt, rikas ja jalosukuinen egyptiläinen, joka työskenteli valtionhallinnossa ja harrasti filosofiaa. Aikuisiällään hän kääntyi kristityksi, ja hänestä tuli Thmuisin piispa.

Keisari Diocletianuksen (284–305) suuren vainon aikana vuonna 303 Fileas pidätettiin ja vietiin vankilaan. Sieltä hän kirjoitti hiippakuntansa kristityille ylevän kirjeen, jossa hän kuvasi kristittyjen kidutuksia ja heidän kestävyyttään: ”Kristusta kantaen marttyyrit kestävät kaikki mahdolliset kärsimykset, mitä pahuus vain voi keksiä, eikä vain kerran, vaan joissain tapauksissa kahdestikin. Aseistetut vartijat eivät kilpaile ainoastaan keksimällä toinen toistaan hurjempia uhkauksia, vaan myös toteuttamalla ne. Mutta kristityt eivät horju, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Pyhä Fileas vietiin prefekti Culcianuksen kuulusteltavaksi. Prefekti oli vaikuttunut Fileaksen suuresta maallisesta omaisuudesta eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei voinut uhrata keisarien kunniaksi ja elää rauhassa mukavaa elämää. Fileas kieltäytyi tyynesti uhraamasta eikä suostunut edes teeskentelemään uhraavansa. ”Ainoa Jumalalle sovelias uhri on puhdas sydän, vilpitön elämä ja nuhteeton puhe”, hän totesi. Fileas kertoi prefektille, että Kristus, todellinen Jumala, on kuollut syntiemme tähden ja noussut omalla voimallaan, ja Häneen yhdistymällä mekin voimme saavuttaa ikuisen elämän. Fileas ei lainkaan pelännyt kuolemaa vaan päinvastoin pyysi: ”Suo minulle suurin mahdollinen armo ja hoida oma velvollisuutesi viivyttelemättä.”

Fileaksen puolustusasianajaja, nuori vaimo, lapset ja muita sukulaisia heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja vaativat häntä muuttamaan mieltään, mutta hän pysyi horjumattomana kuin kallio aaltojen keskellä. Hän piti katseensa Jumalassa ja ilmoitti varsinaisen perheensä olevan apostolit ja marttyyrit.

Prefekti kysyi Fileakselta, oliko Kristus Jumala. Fileas vastasi: ”Kyllä. Mutta Hän ei puhunut itsestään Jumalana vaan osoitti sen ilmentämällä Jumalan voimaa. Hän toteutti käytännössä Jumalan tekoja voimallaan. Hän puhdisti lepraisia, sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään, mykät puhumaan, paransi halvaantuneita, herätti kuolleita eloon.” Prefekti kysyi vielä, että eikö Jeesus ollut kuitenkin aivan tavallinen mies, jota ei voisi edes verrata todellisiin suurmiehiin kuten Platoniin? Fileas totesi, että Hän todella oli Platoniakin suurempi.

Fileas tuomittiin kuolemaan. Hänen veljensä yritti vielä väittää Fileaksen pyytäneen armahdusta, mutta Fileas kumosi tämän itse sanomalla Culcianukselle: ”Älä kuuntele tuota onnetonta miestä. En lainkaan halua kumota tuomiotani vaan olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa keisareille, sinulle ja koko hoville, sillä teidän avullanne minusta tulee Kristuksen kanssaperillinen ja saan vielä tänään omakseni Hänen valtakuntansa.”

Fileaksen kuulustelun aikana Filoromos-niminen virkamies, joka oli ollut salaa kristitty, ei enää malttanut pysyä hiljaa vaan huudahti Fileaksen sukulaisille: ”Miksi haluatte tämän uskovaisen miehen tulevan uskottomaksi Jumalalleen? Ettekö näe, että hänen silmänsä eivät enää näe teidän kyyneliänne? Maalliset kyyneleet eivät voi liikuttaa miestä, jonka silmät katselevat jo taivaan kirkkautta.” Tapahtumia seurannut väki raivostui näistä sanoista ja vaati prefektiä mestauttamaan molemmat välittömästi.

Pyhät marttyyrit Fileas ja Filoromos vietiin pois ja mestattiin. Heidän jalo kilvoituksensa tapahtui vuonna 306.

Aleppossa vuonna 1686 eräät pahansuopaiset muslimit alkoivat levittää tietoa, että Josef-niminen kristitty oli luvannut kääntyä muslimiksi. Väkijoukko otti Josefin kiinni, ja kun hän totesi, ettei ollut koskaan harkinnutkaan sellaista, he pahoinpitelivät hänet ja veivät sitten turkkilaisen tuomarin tuomittavaksi.

Tuomari sanoi Josefille: ”Tule muslimiksi. Erottaudu väärästä uskosta ja ota vastaan totuus. Minä voin ottaa sinut palvelukseeni ja teen sinusta mahtimiehen.” Tämän kuullessaan Josef vastasi säälivänsä heidän uskontoaan: ”Kuinka huono-onnisia te olettekaan! Mistä te olette löytäneet tuollaisen uskon ja pidätte sitä oikeana?” Josef sanoi, että koko maailma nauroi heidän paastolleen, jossa ”kaikki makaavat koko päivän kuin kuolleet haudoissaan odottamassa, milloin nousta ylös jatkamaan mässäilyä”. Tämän kuullessaan muslimit joutuivat silmittömän raivon valtaan ja lähtivät saman tien viemään Josefia mestattavaksi. Teloituspaikalle päästyään pyhä marttyyri Josef polvistui ja otti vastaan marttyyrien kruunun.

Nikolaos syntyi Kreetalla vuonna 793. Kun hän oli 10-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet Konstantinopoliin, missä hänen setänsä oli munkkina Studionin luostarissa. Siellä Nikolaoksesta tuli pyhän igumeni Teodoroksen (11.11.) elinikäinen oppilas. Igumenin ohjauksessa hän varttui hyveissä ja viisaudessa. Kun Nikolaos oli vihitty munkiksi, hänestä tuli igumeninsa avustaja. Hengellisessä isässään hän näki itsensä Kristuksen. Nikolaos oli aina sopeutuvainen ja nöyrä. Muut munkit ihmettelivät hänen paastoamistaan, valvomistaan, hiljaisuuttaan ja jatkuvaa rukoustaan. Kuuliaisuudesta hän suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Noihin aikoihin pyhien kuvien raastajien harhaoppi tuotti suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä kirkon elämälle. Varsinkin munkit joutuivat vainojen uhreiksi, koska he puolustivat pyhiä ikoneita. Myös Studionin luostari hajotettiin. Nikolaos seurasi igumeniaan tämän eri karkotuspaikkoihin, huolehti hänestä ja toimi hänen kirjurinaan. Yhdessä Teodoroksen kanssa häntä piestiin ja kidutettiin nälällä. Keisari Leon kuollessa vuonna 820 vaino taukosi joksikin aikaa, ja Teodoros ja Nikolaos vapautuivat vankilasta. Mutta myös uusi keisari Mikael II oli ikonien vastustaja eikä päästänyt heitä Konstantinopoliin. He asuivat jonkin aikaa Khalkedonissa Akrytaksen niemellä sijaitsevassa Pyhän Tryfonin luostarissa. Sieltä he siirtyivät Prinkipoksen saarelle, missä pyhittäjä Teodoros antoi henkensä Jumalan haltuun Nikolaoksen läsnäollessa marraskuun 11. päivänä vuonna 826. Igumeninsa kuoleman jälkeen uskollinen oppilas jäi asumaan hänen hautansa lähistölle.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana vaino ikonien kunnioittajia kohtaan alkoi uudestaan entistä julmempana. Nikolaos sai turvapaikan erään hurskaan ylhäisönaisen tilalta Konstantinopolin esikaupungista Firmopoliksesta. Myöhemmin nainen lahjoitti tilansa kokonaan Studionin luostarille.

Teofiloksen kuoleman jälkeen keisarinna Teodora ja patriarkka Methodios lopettivat vainon, ja ikonien tähden kärsineet uskontunnustajat pääsivät palaamaan takaisin luostareihinsa. Pyhän Naukratioksen (18.4.) johdolla Studionin luostari kohosi entiseen kukoistukseensa. Kun pyhittäjä Teodoroksen reliikit siirrettiin Studioniin (ks. 26.1.), myös Nikolaos palasi luostariin ja eli siellä yhteisön keskellä ankaraa ja eristäytynyttä kilvoitteluelämää.

Naukratioksen kuoltua veljestö keskeytti Nikolaoksen eristäytymiskilvoituksen vaatien häntä igumenikseen. Kolme vuotta Nikolaos toimi luostarin johtajana. Sen jälkeen rakkaus hiljaisuuteen voitti: hän nimitti seuraajakseen hyveistään tunnetun Sofronioksen ja siirtyi takaisin Firmopolikseen viettämään erakkoelämää. Muutaman vuoden kuluttua Sofronios kuitenkin kuoli, ja Nikolaoksen oli veljien vaatimuksesta palattava uudelleen igumeniksi.

Noihin aikoihin pyhä patriarkka Ignatios (23.10.), joka oli vastustanut keisari Mikael III:n enon Bardan kanonien vastaista avioliittoa, erotettiin virastaan. Patriarkan istuimelle nousi Fotios (6.2.), joka oli vielä valintahetkellä maallikko ja joka vihittiin nopeasti kaikkiin pappeuden asteisiin. Tämä merkitsi uusien kärsimysten alkua rauhaa rakastavalle Nikolaokselle. Hän asettui Ignatioksen puolelle ja vetäytyi Studionin luostarin sivuluostariin Prenetokseen Nikomedeian lahden rannalle. Siellä keisari vieraili hänen luonaan yrittäen turhaan voittaa hänen vastustuksensa.

Nikolaos karkotettiin Prenetoksestakin. Jo iäkkäänä ja raskaiden elämänkohtaloittensa heikentämänä hän joutui vaeltelemaan ympäriinsä, kunnes löysi turvapaikan erään Studionin luostarin rikkaan hyväntekijän luota, joka antoi hänen käyttöönsä talon Konstantinopolissa. Sielläkin Nikolaos joutui jatkuvan painostuksen alaiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut toimia vastoin omaatuntoaan hyväksymällä Fotioksen, vaan lähti kaupungista Prokonnesoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Mytileneen ja Khersokseen.

Seitsemän vuoden kuluttua Nikolaos tuotiin väkisin takaisin Studionin luostariin, jossa häntä kiusattiin ja ahdistettiin monin tavoin. Vasta kun Basileios Makedonialainen (867–886) nousi valtaan ja palautti Ignatioksen patriarkaksi, Nikolaoksen asema helpottui. Uusi keisari yritti suostutella häntä ryhtymään uudestaan Studionin igumeniksi. Vedoten korkeaan ikäänsä ja heikentyneeseen terveyteensä Nikolaos kieltäytyi. Vapaana maallisista huolista hän tahtoi jo ryhtyä valmistautumaan ikuiseen lepoon.

Askeettisilla kilvoituksillaan ja oman tahtonsa kieltämisellä Nikolaos voitti lihallisuuden hengen ja hänestä tuli armon välittäjä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kauttaan jo hänen eläessään. Hän paransi keisari Basileioksen vaimon Eudoksian ja patriisi Manuelin vaimon Helenan ilmestymällä heille unessa. Hänen puheensa olivat usein profeetallisia, ja hän myös tiesi ennalta oman kuolinpäivänsä. Ennen sitä hän kutsui munkit ympärilleen ja tiedusteli, puuttuiko heiltä jotakin. ”Vehnää!” he vastasivat. Kuoleva isä sanoi silloin: ”Hän, joka lohdutti Israelia erämaassa, lähettää teille runsaasti vehnää kolmen päivän kuluessa.”

Pyhä tunnustaja Nikolaos Studionlainen nukkui pois 75 vuoden iässä helmikuun 4. päivänä 868. Kolme päivää myöhemmin luostarin satamaan purjehti keisari Basileioksen lähettämä viljalla lastattu laiva.