Kirkkokalenteri

Mooseksen laki määrää synnyttäneen äidin puhdistautumisajaksi 40 päivää, Sen jälkeen vanhemmat uhrasivat Herralle vuoden vanhan karitsan tai kaksi kyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi, ja pappi toimitti sovitusmenot, minkä jälkeen nainen oli taas rituaalisesti puhdas. Lisäksi jokainen esikoinen kuului lain mukaan Herralle ja sen kunniaksi hänet oli tuotava temppeliin.¹

Taivaan ja maan Herra, Israelin lainantaja ei tullut kumoamaan lakia vaan täyttämään sen (Matt. 5:17). Otettuaan itselleen meidän luontomme, joka oli ollut kuoleman alainen Aadamin tottelemattomuudesta alkaen, Hän ryhtyi eheyttämään sitä tottelemalla kuuliaisesti kaikkia lain määräyksiä. Kaiken rikkauden ja armon lähteenä Hän teki itsestään nöyrän ja köyhän. Hän oli kuuliainen laille, jonka oli itse antanut mutta jota ihmiset eivät noudattaneet. Näin Hän osoitti, että tie Jumalan yhteyteen alkaa kuuliaisuudesta. Hän ja Hänen viaton Äitinsä eivät olisi tarvinneet puhdistautumista, mutta he toimivat juutalaisen lain mukaan. Kahdeksantena päivänä Jeesus ympärileikattiin.² Sitten he odottivat Betlehemin luolassa ajan täyttymistä, ja lopulta Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen Jerusalemin temppeliin.

Kristuslapsi tuli kunniansa temppeliin ruumiissa, jonka Hän oli ottanut itselleen tullakseen jumaluutensa täydelliseksi Temppeliksi. Saavuttamaton ja käsittämätön Jumala antoi tuoda itsensä temppeliin, ja kyyhkyset uhrattiin ikään kuin Hänen sijastaan symboleina siitä puhtaudesta, rauhasta ja viattomuudesta, jonka Hän oli tullut tuomaan ihmiselle.

Tuolloin paikalle tuli hurskas ja lakia tarkasti noudattava mies Simeon (3.2.). Hän oli vuosikausia odottanut täyttymystä Pyhän Hengen innoittamalle profetialle, jonka mukaan hän ei kuolisi ennen kuin olisi saanut nähdä Messiaan ja koskettaa Häntä. Simeon, jossa koko Israelin odotus kiteytyy, ojensi kätensä kuin kerubi-istuimeksi vastaanottaakseen Vapahtajan. Hän siunasi Jumalaa ja sanoi: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut; valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” (Luuk. 2:29–31.)

Simeonin profeetallisissa sanoissa puhuu ensimmäinen liitto ja vanha laki: ne pyytävät lupaa vetäytyä syrjään, kun armon valo koittaa Messiaan ilmestymisen myötä. Tuo vanhus sai katsoa ja koskettaa Vapahtajaa, jota profeetat ja kaikki hurskaat olivat vuosisadasta toiseen odottaneet; hänen suullaan he pyysivät vapautumista kuolevaisuuden siteistä ja ikuisen nuoruuden valtakunnan koittamista. Simeonin sanat julistivat vertauskuvien ajan olevan ohi ja täyttymyksen olevan käsillä.

Simeonin sanomassa oli kuitenkin myös synkeä puolensa. Hän näet jatkoi: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” Sanat viittasivat Messiaan kärsimykseen ja siihen, kuinka ylösnousemus tulee jakamaan ihmisiä ja saa toiset kääntymään Häntä vastaan, kun Häneen uskovat nousevat yhdessä Hänen kanssaan. Miekalla Simeon viittasi tuskaan, jonka pyhä Jumalansynnyttäjä tunsi nähdessään Poikansa ristiinnaulittuna.

Naisprofeetta Hanna Asserin heimosta oli jäänyt nuorena leskeksi ja palvellut sen jälkeen Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hänkin tuli paikalle, ylisti Jumalaa ja alkoi puhua Hänestä kaikille, jotka odottivat Israelin lunastusta. Monet tunsivat Hannan ja tiesivät hänen odottaneen hartaasti Messiasta vuosikymmenestä toiseen. Hanna kiitti ja ylisti Jumalaa.

Apokryfisen tradition mukaan myös Johannes Kastajan isä ylipappi Sakaria tuli temppelissä Mariaa, Joosefia ja Jeesusta vastaan ja ohjasi Jumalanäidin siihen temppelin osaan, joka oli varattu neitseille. Monet fariseukset raivostuivat nähdessään tämän ja menivät kertomaan tapahtumista Herodekselle. Tämä ymmärsi lapsen olevan se uusi kuningas, josta tietäjät olivat hänelle puhuneet muutamaa viikkoa aiemmin. Enkelin johdattamana pyhä perhe pakeni Herodeksen aloittamaa vainoa Egyptiin. Sieltä he – erään tradition mukaan noin kahden ja puolen vuoden kuluttua – palasivat Pyhälle maalle ja siirtyivät Galilean Nasaretiin. Jumalallinen lapsi varttui Nasaretissa kaikessa hiljaisuudessa aina siihen saakka, kunnes Hänelle koitti aika aloittaa julkinen toiminta maailman elämäksi.

Herran temppeliintuomisen juhlaa on vietetty Jerusalemissa 300-luvulta alkaen. Konstantinopoliin se levisi keisari Justinianoksen myötävaikutuksesta vuonna 542 ja on sen jälkeen ollut yksi yleismaailmallisista Herran juhlista. Lännessä sitä kutsutaan myös ”Jumalanäidin puhdistautumisen päiväksi” ja kynttilänpäiväksi.

Munkki Laurentius lähetettiin Roomasta 500-luvun lopulla Englantiin auttamaan pyhää Augustinus Canterburylaista (26.5.) lähetystyön tekemisessä. He saapuivat keväällä 597 Kentiin, joka oli Rooman kirkon lähetystyön keskus alueella. Työ eteni suotuisasti ja noin neljän vuoden kuluttua he kastoivat alueen kuninkaan Ethelbertin. Laurentius lähetettiin Roomaan raportoimaan työn tuloksista ja kysymään lisäohjeita paavi Gregorius Suurelta (12.3.). Augustinuksen kuoltua vuonna 604 Laurentius nimitettiin Canterburyn seuraavaksi piispaksi.

Piispa Laurentius omistautui työlleen innokkaasti. Hän rohkaisi ja innoitti kaikkia alaisiaan ja teki parhaansa kasvattaakseen kirkkoa, jonka perustuksia oli ollut laskemassa, kohti täydellisyyttä. Hän yritti saada kelttiläiset kristityt noudattamaan roomalaista käytäntöä pääsiäisen ajankohdan määrittämisessä, mutta tämä ei toteutunut vielä hänen aikanaan.

Laurentius joutui vaikeuksiin, kun kuninkaaksi tuli vuonna 616 Ethelbertin poika Edbald. Tämä kieltäytyi kristinuskosta ja meni naimisiin isänsä lesken kanssa, minkä Laurentius tuomitsi jyrkästi. Nuoren kirkon asema oli yhtäkkiä vakavasti uhattuna. Kaksi Laurentiuksen pitkäaikaista työtoveria, munkit Mellitus ja Justus pakenivat Galliaan vedoten siihen, että siellä he saisivat palvella Jumalaa vapaasti. Laurentiuskin oli peloissaan ja oli jo tekemässä lähtöä, kun asiat saivat yllättävän käänteen. Hän päätti viettää viimeisen yönsä Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkossa, jossa hän rukoili hartaasti ja lopulta nukahti. Apostoli Pietari ilmestyi Laurentiukselle vihaisena iskien tätä paksulla ruoskalla. Pietari kysyi, miksi hän oli hylkäämässä hänelle uskotun lauman ja jättämässä sen susille. Apostoli muistutti, kuinka hänkin oli kärsinyt kahleita, lyöntejä, vankeutta, kipua ja lopulta ristiinnaulitsemisen saadakseen tulla kruunatuksi yhdessä Kristuksen kanssa.

Havahduttuaan Laurentius huomasi, että häneen ihoonsa oli jäänyt ruoskan jälkiä. Seuraavana aamuna Laurentius täynnä rohkeutta meni kuninkaan luokse ja näytti jäljet. Kuningas ihmetteli, kuka oli rohjennut ruoskia kunniallista vanhusta. Laurentius ilmoitti, että Kristus oli lähettänyt ylimmän apostolinsa hänen luokseen kuninkaan pelastuksen tähden. Tämän kuuleminen ja ihmeellisten jälkien näkeminen teki kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän muutti kokonaan asenteensa ja toimintatapansa. Edbald hylkäsi laittoman vaimonsa ja otti kasteen. Hänestä tuli innokas kirkon tukija.

Pyhä Laurentius kuoli helmikuun 2. päivänä vuonna 619. Hänet haudattiin pyhän Augustinuksen viereen Canterburyn Pietarin ja Paavalin kirkkoon, joka myöhemmin nimettiin Pyhän Augustinuksen kirkoksi. Laurentiuksen reliikit päätettiin siirtää vuonna 1091 juhlavampaan paikkaan. Kun hauta avattiin, voimakas suloinen tuoksu täytti koko kirkon. Eräissä vanhoissa irlantilaisissa kalentereissa pyhän Laurentiuksen muistopäivä oli 3.2., mikä usein mainitaan erheellisesti myös hänen kuolinpäiväkseen.

Pyhä Gabriel syntyi 1600-luvun alkupuolella Prinssisaarilla. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi. Kun hän oli jonkin aikaa kilvoitellut luostarihyveissä, hänen mielessään syttyi halu päästä kärsimään marttyyrikuolema. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli patriarkaatin ”huutaja”. Hänen tehtävänään oli ilmoittaa kristityille jumalanpalvelusten alkaminen islamilaiseen tapaan huutamalla. Osmanien valtakunnassa kirkonkellojen soitto oli islamilaisen lain perusteella kielletty, eikä pääkaupungissa saanut soittaa edes puisia talandoja eli lautoja, joita lyödään puuvasaralla, eikä vastaavanlaisia metallisia simandroja, jotka toimittivat kirkonkellojen virkaa osmanien valtakunnan muilla alueilla.

Kerran kun Gabriel käveli kaupungilla, eräs turkkilainen tyrkkäsi hänet kadulla pois tieltään. Gabriel tyrkkäsi miestä takaisin ja puhkesi riita, jossa hän tuli herjanneeksi Muhammedia. Paikalla olleet muslimit hyökkäsivät heti hänen kimppuunsa ja veivät hänet tuomarin eteen, joka käski panna hänet vankilaan.

Sulttaani ja visiiri, jolle asia muuten olisi kuulunut, olivat poissa kaupungista, joten Gabriel vietiin aamulla käskynhaltijan eteen. Tämä alkoi houkutella Gabrielia kääntymään islamiin vetoamalla muun muassa islamin ulkonaiseen menestykseen: ”Etkö näe, minkä kunnian ja valtakunnan Muhammedin usko on meille antanut?” Mikään ei kuitenkaan saanut marttyyria horjumaan ja hän jatkoi uskonsa tunnustamista ja ärsyttävien huomautusten lausumista Muhammedista vielä käskynhaltijan edessäkin. Tämä epäili, että Gabriel oli tullut hulluksi tai oli juovuksissa. Kun Gabriel vakuutti olevansa täysin kunnossa, käskynhaltija luovutti hänet mestattavaksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1676.

Kristityt eivät saaneet kokoon niin paljon rahaa, että olisivat voineet ostaa marttyyrin ruumiin itselleen. Kolmen päivän kuluttua mestauksesta turkkilaiset heittivät sen mereen.

Pyhä Jordanes oli kupariseppä, joka oli kotoisin Trapezuksesta (nyk. Trabzon) ja oli avioliiton myötä muuttanut Konstantinopoliin. Jumalanäidin temppeliin tuomisen juhlapäivänä (21.11.) vuonna 1649 hän huvitteli Trapezuksesta kotoisin olevien turkkilaisten ammattitoveriensa kanssa pelaamalla lautapeliä työpajassaan. Silloin joku turkkilaisista leikin varjolla pyysi apua pyhältä Nikolaokselta, että tämä auttaisi häntä. Mies käytti rumaa ilmaisua pyhästä ja Jordanes vastasi samalla mitalla pilaillen Muhammedin kustannuksella. Syntyi kiusallinen tilanne. Peli jäi kesken ja peliseurue hajaantui koteihinsa.

Seuraavana päivänä Jordanes sai kuulla turkkilaisten kuuluttaneen, että jokainen heidän profeettaansa pilkkaava tuomitaan kuolemaan. Jordanes piiloutui erään vaikutusvaltaisen turkkilaisen ystävänsä kotiin. Seuraavaksi julkaistiin määräys, että myös jokainen Muhammedia herjannutta kristittyä piilotteleva saisi ankaran rangaistuksen. Sen vuoksi Jordaneksen ystävä joutui luovuttamaan hänet viranomaisille.

Jordanekselle jäi nyt vain kaksi vaihtoehtoa: joko kääntyä islamiin tai kuolla. Visiirin houkutuksista välittämättä hän valitsi jälkimmäisen. Hän pyysi vain lupaa saada järjestää asiansa. Hän meni työpajaansa, maksoi laskunsa ja jakoi loput omaisuudestaan kirkoille, luostareille ja orpolapsille. Sitten hän riensi mestauspaikalle niin iloisen näköisenä, että kaikki hämmästyivät. Kun hän oli jo asettunut mestauspölkyn eteen, hänen luokseen kiiruhti vielä oikeudenpalvelija, joka kuiskasi: ”Visiiri käski sanoa sinulle: Säästä elämäsi, sano vain näennäisesti, että otat vastaan islamin. Sen jälkeen olet vapaa menemään minne tahdot ja elämään siellä kristittynä.” Jordanes vastasi: ”Kiitän visiiriä, mutta en ikinä tule sanomaan mitään sellaista.” Hän kumarsi päänsä pölkylle ja pyöveli löi sen poikki.

Pyhä Jordanes mestattiin 40 vuoden ikäisenä helmikuun 2. päivänä vuonna 1650. Jordaneksen omaiset ja ystävät saivat lahjomalla haltuunsa hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Begiologlu-nimiseen paikkaan.