Kirkkokalenteri

Eusebius syntyi Irlannissa 800-luvun alussa. Hän lähti vaeltamaan kulkurina Euroopan mantereelle kierrellen pyhillä paikoilla ja rukoillen metsien hiljaisuudessa. Eusebius löysi oman paikkansa Sveitsistä, pyhän Galluksen (16.10.) perustamasta luostarista, jossa hänet vihittiin munkiksi. Yksinäisyyteen tottunut Eusebius sai siunauksen kilvoitella erakkona Pyhän Victorin vuorella. Siellä hän vietti 30 vuotta kilvoitellen, rukoillen ja mietiskellen. Kerran hän nuhteli erästä maalaismiestä tämän jumalattomasta elämäntavasta. Mies suuttui niin, että surmasi erakon viikatteellaan. Tämä tapahtui vuonna 884. Pyhää Eusebiusta alettiin kunnioittaa marttyyrina ja hänen kuolinpaikalleen rakennettiin luostari irlantilaisia vaeltajamunkkeja varten.

Pyhä Athanasios syntyi Kataniassa Sisiliassa vuoden 818 tienoilla. Arabimerirosvojen hyökkäysten takia hänen perheensä muutti Peloponnesokselle Patraksen kaupunkiin. Jo nuorella iällä Athanasios meni erääseen kaupungin luostareista. Siellä hän kilvoitteli ja eli jonkin aikaa myös erakkona. Sitten hänet valittiin luostarin johtajaksi. Myöhemmin hänet valittiin pienen Methonan hiippakunnan piispaksi Peloponnesoksella. Hän huolehti innokkaasti kaittaviensa aineellisesta ja hengellisestä hyvinvoinnista, mutta itse hän pysyi evankelisen köyhyyden perikuvana.

Kuolinvuoteellaan pyhä piispa kehotti veljiään elämään aina epäitsekkään rakkauden vallassa ja pitämään Kristuksen tuomioistuin jatkuvasti mielessään. Pyhän Athanasioksen kuoltua noin vuonna 880 hänen haudastaan tuli pyhiinvaelluspaikka ja ihmeiden lähde.

Pyhä Maedoc[1] syntyi Irlannissa 500-luvun puolivälin jälkeen. Hänen äitinsä oli kerran vaunuilla ajaessaan kohdannut druidin, joka sanoi: ”Tuollainen ääni lähtee vaunuista, jotka kantavat kuningasta.” Kun druidi näki, että vaunuissa oli nainen, hän sanoi: ”Sinun kohdussasi on ihmeellinen lapsi, jonka maineesta puhutaan vielä maan päällä ja taivaassa.”

Druidin sanat toteutuivat eri tavalla kuin vanhemmat odottivat. Maedocista tuli palavasydäminen kristitty. Hän opiskeli ensin Leinsterissä ja sitten Walesin Pembrokshiressä pyhän Davidin (1.3.) johdolla. Myöhemmin hän palasi Irlantiin ja perusti sinne kolme luostaria ja rakennutti useita kirkkoja. Tärkein luostari rakennettiin Fernsiin, Leinsterin ruhtinaan lahjoittamalle maalle.

Maedoc herätti huomiota voimakkailla rukouksillaan. Kirkkoa rakennettaessa hän siunasi erään käsityöläisen kädet, ja tämä koristi kirkon ennennäkemättömän kauniilla kaiverruksilla. Monet tulivat hänen oppilaikseen, ja hänen perustamansa luostarit alkoivat kasvaa nopeasti. Yhdessä luostarissa saattoi olla parisataa munkkia sekä runsaasti opiskelijoita, työläisiä ja talkoolaisia, ja palveluksia toimitettiin useissa kirkoissa.

Monien muiden kelttiläisten pyhien tapaan pyhä Maedoc eli sopusoinnussa luonnon ja luonnonvoimien kanssa. Hän rakasti eläimiä ja ruokki nälkiintyneitä susia. Metsän eläimet olivat usein hänen seurassaan aivan säyseitä. Kuivuuden vaivatessa hän tiesi, mistä lähde löytyisi. Kerran hänen kallisarvoinen kirjansa unohtui avoimena ulos sateeseen, mutta löytyi myöhemmin kuivana ja täysin vahingoittumana.

Maedocin ystäväpiiriin kuuluivat muun muassa pyhät Ida (15.1.), Columba (9.6.) ja Brigid (1.2.). Hän vietti kerran koko 40 vuorokauden suuren paaston syömättä mitään.

Pyhä Maedoc oli vaikuttava hahmo. Hänen olemuksensa oli niin kirkastunut, että ajoittain hänessä saattoi nähdä tietynlaisen hohteen. Toisinaan hän tiesi, milloin tapasi jonkun viimeisen kerran. Maedocin sanottiin olevan niin sävyisä, ettei häntä voi suututtaa millään. Kerran eräs mies päätti näyttää, että tämä ei pitänyt paikkaansa, ja nähdessään Maedocin joen rannalla paiskasi tämän veteen. Yllättynyt Maedoc vastasi joesta rauhallisesti: ”Mihin pyrit, sinä huonotapainen mies?”

Eräs luostarin johtaja alkoi kadehtia pyhää Maedocia ja tämän runsaita armolahjoja niin, että palkkasi lopulta miehen murhaamaan Maedocin. Mies ehti jo kohottaa kätensä iskeäkseen Maedocia kirveellä, kun hänen kätensä kangistuivat. Kädet palautuivat ennalleen vasta kun hän katui ja pyysi Maedocilta anteeksi. Tästä kuullessaan Maedociin epäilevästi suhtautunut piispa David vakuuttui lopullisesti Maedocin pyhyydestä ja lähti etsimään pyhää miestä. He kohtasivat keskellä metsää, jossa piispa kumarsi Maedocia. Paikalle pystytettiin risti heidän ystävyytensä merkiksi.

Kun Maedoc tunsi päiviensä olevan lopuillaan, hän jätti luostarinsa nuorempien johtajien huostaan, hyvästeli oppilaansa ja jakoi heille kaikki pyhät reliikit, joita oli elämänsä varrella hankkinut. Pyhä Maedoc nukkui pois vuoden 626 tienoilla. Hänen haudallaan ja hänen vaatteidensa välityksellä tapahtui lukuisia ihmeitä. Maedocin reliikeistä ei ole tietoa, mutta Dublinin kansallismuseossa on yhä hänen sauvansa ja Armaghin katedraalissa on hänelle kuulunut reliikkirasia ja soittokello. Pyhän Maedocin kunniaksi laadittiin varhaiskeskiajalla pitkiä runoelmia. Maedocista on kerrottu monenlaisia ihmetarinoita, joista osa perustuu tosiasioihin ja osa on sepitelmiä.

Pyhä Marcella, kristittyjen leskien esikuva, syntyi vuonna 330 erääseen Rooman tunnetuimmista suvuista. Solmittuaan avioliiton enemmän vanhempiensa kuin omasta tahdostaan hän jäi leskeksi vain seitsemän kuukauden kuluttua. Hänen kauneutensa ja ylhäinen sukuperänsä toivat hänelle monia kosijoita, mutta hän päätti seurata naisprofeetta Hannan esimerkkiä (Luuk. 2) ja omistautua kokonaan Jumalalle.

Marcella oli kuullut pyhältä Athanasios Suurelta (18.1.) ja muilta areiolaisuuden vuoksi Roomassa maanpaossa olleilta aleksandrialaisilta papeilta pyhittäjä Antonioksen (17.1.) ja Pakomioksen (15.5.) sekä muiden Egyptin munkkien ihmeellisestä elämäntavasta. Marcella oli ensimmäinen nainen, joka päätti viettää samankaltaista elämää Rooman keskustassa. Hän muutti palatsinsa Aventinuksen kukkulalla luostariksi ja eli siellä Rooman yläluokkaan kuuluvien neitseiden ja leskien kanssa, jotka pitivät häntä hengellisenä äitinään.[1] Monia muitakin naisia vieraili hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta. Marcellan vaikutuksesta Roomasta tuli kuin toinen Jerusalem; monista palatseista ja yksityistaloista kehittyi hengellisen elämän keskuksia.

Marcellan terveys horjui ja siksi hän ei antautunut ylenpalttisiin kilvoituksiin. Hän luopui kaikesta liiasta ja jakoi varansa avokätisesti köyhille pitäen itsellään vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä. Hän vältti kaikkea mielenhajaannusta ja maallista yhteydenpitoa ja meni ulos ainoastaan rukoillakseen kirkoissa tai marttyyrien haudoilla. Muun aikansa hän omisti ahkeralle Raamatun opiskelulle.

Kun pyhä Hieronymus (15.6.) tuli Roomaan Antiokian piispan Paulinoksen ja Kyproksen piispan Epifanioksen (12.5.) kanssa, Marcella kutsui nämä raamatuntuntemuksestaan kuuluisat isät luokseen. Heidän kokoontumisissaan hän teki Hieronymukselle kysymyksiä vaikeiden tekstien tulkinnasta ja oppi ymmärtämään tarkasti tämän ajattelua. Marcella piti yhteyttä Hieronymukseen vielä tämän palattua Pyhälle maalle, ja Marcellaa alettiin pitää Rooman johtavana Hieronymuksen opetuksen tulkitsijana.

Kun Origeneen opit jakoivat kirkkoa, pyhä Marcella pysyi aluksi hiljaa, mutta päätti sitten ryhtyä puolustamaan ortodoksista näkökantaa. Kauniisti ja lempeästi hän onnistui kumoamaan harhaoppisten perustelut.

Elämänsä loppupuolella Marcella vetäytyi yhdelle maatiloistaan elääkseen siellä yksinäisyydessä, mutta palasi Roomaan goottien vallatessa Italiaa. Gootit valloittivat ja ryöstivät Rooman vuonna 410 ja muutamat heistä murtautuivat Marcellankin taloon. Hän otti heidät vastaan rauhallisesti eikä näyttänyt edes säikähtäneeltä. Kun he vaativat häneltä rahaa, hän sanoi, että tuskin kenenkään, joka oli yhtä köyhästi pukeutunut kuin hän, voitaisiin olettaa omistavan sitä. Gootit eivät uskoneet hänen puheitaan vaan alkoivat hakata häntä säälimättä hänen korkeaa ikäänsä. Marcella kesti iskut valittamatta ja pyysi heitä ainoastaan säästämään hengellisen tyttärensä Principian. Yllättäen gootit rauhoittuivat ja veivät molemmat naiset Pyhän Paavalin kirkkoon, missä Marcella kuoli jonkin ajan kuluttua. Pyhän Hengen todellisena opetuslapsena Marcella oli pitänyt jokaista elämänsä hetkeä valmistautumisena kuolemaan tarjoamalla itsensä jatkuvasti Jumalalle otolliseksi uhriksi. Näin kuolema oli hänelle toiveiden täyttymys ja siirtyminen ikuiseen iloon.

Pyhä Tryfaina syntyi Hellespontoksen Kyzikoksessa (nyk. Balkiz), mahdollisesti 200-luvulla. Hänen isänsä Anastasios oli roomalainen senaattori ja äiti oli kristitty nimeltä Sokratia.

Kristittyjen vainojen puhjetessa Tryfaina ei tahtonut kätkeytyä, vaan pilkkasi avoimesti pakanallisia uhrimenoja ja yritti saada epäjumalien palvelijoita kääntymään kristinuskoon. Hänet vangittiin ja vietiin kidutettavaksi. Häntä poltettiin tulessa ja roikutettiin köyden varassa. Kun köysi katkaistiin, hän putosi terävien seipäiden päälle. Lopulta hänet heitettiin petojen eteen. Ne eivät ensin tahtoneet koskea häneen, mutta sitten villi härkä lävisti hänet sarvillaan. Näin pyhä Tryfaina sai marttyyriseppeleen.

Kerrotaan, että paikalle, jossa marttyyri vuodatti verensä, puhkesi lähde. Siitä kumpuava vesi auttoi etenkin naisia, joilla ei ollut maitoa imettää lastaan. Heti kun he joivat lähteen vettä, maito alkoi vuotaa. Jopa naaraspuoliset kotieläimet, joilla oli vastaava ongelma, saivat saman lahjan.

Kiovan luolaluostarin nuori munkki Nikita halusi kilvoitteluinnon valtaamana sulkeutua keljaansa ja pyysi siihen siunausta igumeni Nikonilta (23.3.). Tämä vastasi hänelle: ”Lapsi, sinun ei ole hyödyllistä istua nuorena yksinäsi ja joutilaana keljassa. On parempi elää munkkiveljien kanssa työtä tehden, silloin et jää vaille palkkaasi. Olet itse nähnyt, miten veljemme Iisak (14.2.) joutui keljaan sulkeuduttuaan pahojen henkien pettämäksi. Hänet pelasti vain Jumalan suuri armo pyhittäjäisiemme Antonin (10.7.) ja Feodosin (3.5.) esirukouksien tähden.” Nikita vastasi, ettei hän suinkaan anna pahojen henkien pettää itseään, vaan aikoo lujasti vastustaa niiden juonia ja rukoilla, että Herra soisi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Igumeni varoitti häntä uudelleen ennenaikaisen kilvoituksen vaaroista, mutta nuori Nikita ei kuunnellut hänen neuvojaan, vaan toteutti aikeensa. Hän sulkeutui keljaansa ja rukoili siellä poistumatta minnekään.

Muutaman päivän kuluttua Paholainen alkoi kiusata Nikitaa. Rukouksia laulaessaan Nikita kuuli äänen, joka rukoili hänen kanssaan. Samalla hän tunsi sanoinkuvaamattoman hyvän tuoksun. Hän ajatteli mielessään: ”Jos se ei olisi enkeli, se ei rukoilisi kanssani enkä tuntisi tällaista Pyhän Hengen tuoksua.” Hän rukoili entistä kiihkeämmin: ”Herra, ilmesty minulle, jotta saisin nähdä Sinut!” Silloin hän kuuli äänen sanovan: ”En ilmesty sinulle, koska olet nuori, ettet ylpisty ja lankea.” Nikita vastasi täynnä intoa: ”En minä lankea, Herra. Igumeni on käskenyt minun varoa Paholaisen eksytystä. Olen valmis täyttämään määräyksesi.” Sillä hetkellä Paholainen sai hänet valtaansa ja sanoi: ”Ruumiillinen ihminen ei voi nähdä minua, mutta lähetän enkelin olemaan kanssasi. Sinun tulee täyttää hänen tahtonsa.” Paholainen asettui Nikitan eteen enkelin hahmossa ja tämä kumarsi häntä. Sitten Paholainen sanoi hänelle: ”Älä enää rukoile, vaan lue ainoastaan kirjoja, niin saat sitä kautta keskustella lakkaamatta Jumalan kanssa ja voit antaa hyödyllisiä neuvoja luoksesi tuleville. Minä taas rukoilen lakkaamatta Luojaa pelastuksesi puolesta.”

Petetty munkki lopetti kokonaan rukoilemisen. Hän iloitsi nähdessään enkeliksi tekeytyneen Paholaisen rukoilevan puolestaan. Itse hän vain luki ahkerasti ja opetti luonaan kävijöitä. Jonkin ajan kuluttua Paholainen alkoi ilmoittaa hänelle maailmassa tapahtuvia asioita. Tämä toi Nikitan luo koko ajan enemmän vierailijoita, jotka olivat innokkaita kuulemaan hänen ennustuksiaan. Ruhtinas ja pajaritkin kuuntelivat häntä.

Nikita osasi ulkoa kaikki Vanhan testamentin kirjat, mutta ei halunnut lukea tai edes kuulla mitään evankeliumeista tai muista Uuden testamentin kirjoista. Siitä luolaluostarin isät ymmärsivät hänen joutuneet Paholaisen eksyttämäksi. He päättivät ryhtyä toimiin palauttaakseen hänet takaisin evankeliumin suoralle ja kapealle tielle. Yhdessä igumeni Nikonin kanssa luostarin pyhät isät tulivat Nikitan luo ja ajoivat rukoustensa voimalla Paholaisen ulos hänestä. Tuotuaan hänet ulos keljasta he kysyivät häneltä jotain Vanhasta testamentista, mutta Nikita vannoi, ettei ollut koskaan kuullutkaan kirjoista, jotka hän oli vain hetkeä aiemmin osannut ulkoa. Hän ei osannut enää edes lukea, ja veljet joutuivat opettamaan hänelle lukutaidon uudelleen.

Tultuaan luostarin pyhien isien rukousten avulla tuntoihinsa Nikita tunnusti erehdyksensä ja itki pitkään ja katkerasti. Hän antautui harjoittamaan ankaraa pidättyväisyyttä ja kuuliaisuutta ylittäen myöhemmin kaikki hyveellisellä elämällään. Herra otti hänen katumuksensa vastaan. Niin kuin Kristus sanoi Hänet kolmesti kieltäneelle ja sitä katuneelle Pietarille ”Kaitse minun lampaitani”, niin Hän osoitti laupeutensa myös vilpittömästi katuneelle Nikitalle ja korotti hänet Novgorodin piispaksi.

Novgorodissa Nikita tuli kuuluksi ihmeidentekijänä. Kerran hän sammutti rukouksillaan suuren tulipalon ja kuivuuden aikana hän sai sateen kastelemaan kuivettuneet pellot ja laidunmaat. Johdettuaan hiippakuntaa kolmetoista vuotta hän siirtyi rauhassa Herran luo tammikuun 30. päivänä vuonna 1108 (tai 1109). Hänen reliikkiensä äärellä Novgorodin Pyhän Sofian katedraalissa on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Elias eli 1600-luvun keskivaiheilla ja toimi parturina Kalamatan kaupungissa Peloponnesoksen eteläkärjessä. Alueen turkkilaiset vallanpitäjätkin kunnioittivat hänen älykkyyttään. Kerran kun nämä vierailivat hänen luonaan, hän pyysi heitä keventämään kristittyjen verotaakkaa tai muuten monet kääntyisivät islamiin. Turkkilaiset vastasivat tähän, ettei kristityillä ollut mitään vaaraa. Keskustelu kiihtyi ja Elias tuli sanoneeksi, että jos hänellekin annettaisiin fetsi, hänkin kääntyisi islamiin. Yksi turkkilaisista osti hänelle leikillään fetsin, ja Elias meni tuomarin luo ja vaihtoi uskontoa. Kristityt olivat tästä hyvin pahoillaan.

Pian Elias tuli tuntoihinsa ja katui tekoaan. Hän lähti Athosvuorelle, suoritti rippi-isän hänelle määräämän katumusharjoituksen, sai mirhalla voitelun ja vihkiytyi munkiksi. Kahdeksan vuotta hän kilvoitteli Athoksella munkkina. Hän ei kuitenkaan pystynyt saavuttamaan omantunnonrauhaa, ja niin hän sai rippi-isältään siunauksen uhrata itsensä marttyyrikuolemassa.

Elias matkusti takaisin Kalamataan, meni tuomarin eteen ja tunnusti Kristuksen Herrakseen. Kahden kuulustelun jälkeen hänet tuomittiin poltettavaksi hiljaisella tulella. Mutta kun hänet heitettiin tuoreista puista sytytettyyn tuleen, savu tukehdutti hänet lähes välittömästi. Hänen hiuksensa ja vaatteensakin säilyivät ihmeellisellä tavalla palamattomina. Tämä tapahtui vuonna 1686.

Illalla vartijat näkivät taivaallisen valon ympäröivän Eliaksen ruumista. Yksinkertaiset turkkilaiset sanoivat: ”Koska tuli ei tuhonnut häntä, Allah on nyt lähettänyt tulen taivaasta polttamaan hänet.” Kristityt saivat ostettua marttyyrin ruumiin ja hautasivat sen. Hautapaikalle rakennettiin kirkko, joka omistettiin hänelle mutta jota turkkilaisvallan aikana kuitenkin turvallisuussyistä kutsuttiin Pyhien neljänkymmenen marttyyrin kirkoksi.

Kun Eliaksen jäännökset kaivettiin esiin haudasta, niistä levisi ihana tuoksu. Hänen pyhä kallonsa sijoitettiin Vurkanoksen luostariin, missä sen kautta tapahtuu ihmeitä tänäkin päivänä.