Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Gregorios syntyi Kreetalla vuonna 754. Hänen hurskaat vanhempansa antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli käynyt koulua muutaman vuoden, vanhemmat määräsivät hänet paimentamaan lampaita. Jumalallisen innon siivittämänä nuorukainen kuitenkin jätti lampaat, lähti kotiseudultaan ja meni Isaurian alueelle Seleukiaan, Vähän-Aasian sisämaahan. Siellä hän viipyi jonkin aikaa eläen askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä.

Ikonien kunnioittajia vainonnut keisari Leo IV kuoli vuonna 780. Tuolloin 26-vuotias Gregorios lähti Pyhälle maalle, jossa hän kesti kahdentoista vuoden ajan monenlaisia toisuskoisten aiheuttamia vaikeuksia. Tämän jälkeen hän matkusti Roomaan, jossa hänet vihittiin munkiksi. Sielläkin hän eli hyvin askeettisesti. Vuonna 811 Synnadan piispa pyhä Mikael (23.5.) saapui patriarkan lähettiläänä paavin luo Roomaan. Mikaelin kehotuksesta Gregorios lähti hänen kanssaan Konstantinopoliin. Mikael sijoitti hänet Jumalanäidin luostariin Akritas-niemelle lähelle Khalkedonia.

Pyhittäjä Gregorios tiukensi askeettista kilvoitteluaan entisestäänkin. Hänellä oli vain yksi vaateparsi ja hän söi vain joka kolmas tai neljäs päivä. Myöhemmin hän muutti syvään kuoppaan, jossa hän eli vuosikausia murehtien kaikkia ikonoklasmin aikana kirkkoa kohdanneita levottomuuksia. Kuopasta noustuaan hän sulkeutui kapeaan keljamajaan verhonaan vain nahasta tehty pitkä paita. Illan tullen hänen oli tapana astua isoon vesitynnyriin, missä hän seisoi kylmässä vedessä niin kauan, että oli lukenut koko Psalttarin lävitse. Tätä tapaa hän noudatti joka ilta elämänsä loppuun saakka. Vietettyään koko ikänsä kilvoitellen pyhä Gregorios antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Menas kilvoitteli Siinain luostarissa 500-luvulla. Palveltuaan viisitoista vuotta innokkaasti Jumalaa ja veljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä hän antoi sielunsa rauhallisesti Herran haltuun. Kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen luostarin kirkon täytti yhtäkkiä ihana tuoksu. Munkit eivät tienneet, mistä se tuli. He avasivat Menaksen haudan ja hämmästyivät nähdessään tuoksuvaa mirhaa vuotavan noroina hänen molemmista jaloistaan. Silloin igumeni sanoi heille: ”Veljet, katsokaa, minkä palkan on saanut vaivoistaan tämä mies, joka vietti koko elämänsä juosten edestakaisin kuuliaisuustehtävissään. Katsokaa ja haistakaa, kuinka otollinen hänen työnsä on ollut Jumalalle.”

Pyhittäjä-äiti Synkletike oli kotoisin Aleksandriasta, jonne hänen sukunsa oli muuttanut Makedoniasta. Perhe oli varakas ja Synkletike itse kaunis ja hyveellinen. Monet tahtoivat saada hänet vaimokseen. Maalliset viehtymykset eivät kuitenkaan kiinnostaneet häntä, sillä hän haaveili ainoastaan hengellisestä liitosta taivaallisen Yljän, Kristuksen kanssa. Alistaen lihaansa paastolla ja muilla kieltäymyksillä hän kokosi kaikki mielteensä sisimpäänsä huutaen päivin ja öin: ”Rakkaani on minun ja minä Hänen” (Laul. 2:16).

Vanhempiensa kuoltua Synkletike jakoi suuren omaisuutensa köyhille ja lähti sokean sisarensa kanssa erään sukulaisensa maatilalle. Siellä eräs pappi leikkasi hänen hiuksensa ja siten vihki hänet ainaisesti Jumalan omaksi. Synkletikestä tuli yksi tärkeimmistä nunnaelämän alkuunpanijoista ja edistäjistä.

Synkletikellä oli kokemusta kilvoittelusta jo maallikkona, ja niin hän edistyi nopeasti luostarikutsumuksen mukaisissa hyveissä. Päivästä toiseen hän kuoli maailmalle ja itselleen elääkseen Kristuksen kanssa. Viisaudella hän torjui kiusaajan juonet ja ansat. Vaikka hän teki kaikkensa kätkeäkseen kilvoituksensa, hänen olemuksensa hengellisyys ei pysynyt salassa. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä nuoria neitoja, jotka tahtoivat pelastua ja saada hänet ohjaajakseen. Aluksi hän nöyryydessään torjui heidän pyyntönsä, mutta lopulta rakkaudesta heihin suostui paljastamaan heille aarteet, jotka Pyhä Henki oli hänelle opettanut.

Pyhän Synkletiken opetuksessa ensimmäisellä sijalla oli rakkauden kaksoiskäsky, joka on lain täyttymys sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sen tulee olla maailmasta pois vetäytyville jokaisen teon alku ja päämäärä. Rakkauden kukka kukoistaa kuitenkin vain puhtaassa sielussa ja ruumiissa, ja puhtaus edellyttää likaisten ajatusten torjumista: ”Olemme autuaita, jos yritämme miellyttää Jumalaa ja voittaa omaksemme taivaan näkemällä yhtä paljon vaivaa kuin maailman ihmiset kootessaan rikkauksia ja katoavia tavaroita.” Synkletike varoitti lannistumasta, vaikka alussa olisikin vaikeuksia: ”Tulta sytytettäessä ensin syntyy vain savua, joka kirvelee silmiä. Samalla tavoin jumalallisen rakkauden liekkiä edeltävät kyyneleet ja kärsimykset. Vasta niiden jälkeen tulee Pyhän Hengen lohdutus.” Hyveiden kätkeminen on tärkeää sisäiselle elämälle: ”Niin kuin aarre ryöstetään heti kun se löytyy, niin myös hyve kuihtuu ja häviää, kun se tulee tunnetuksi. Ylistys heikentää sielua samoin kuin tuli sulattaa vahan, kun taas loukkaukset ja halveksunta kohottavat sielun hyveen korkeuteen.”

Pyhä Synkletike opetti, miten nunnien tulee kaunistaa itsensä taivaallista Ylkää varten. Maalliset morsiamet kaunistavat itseään kukilla, nunnien tulee kaunistaa sielunsa hyveillä. Timanteilla koristellun otsarivan sijaan nunnilla on morsiuskruununaan uskon, toivon ja rakkauden kolminkertainen seppele. Kaulakoruksi nunnien tulee hankkia nöyryys ja vyöksi siveys, kun taas häävaatteena heillä on köyhyys. Hääpöydässä nunnille on tarjolla katoamatonta ruokaa eli rukouksia ja psalmeja.

Kiertelemistä eri luostareissa pyhä Synkletike piti vahingollisena. Hän totesi luostarista toiseen siirtyvän nunnan olevan kuin lintu, joka jättää hautomansa munat, jolloin ne eivät koskaan pääse kuoriutumaan. Myös usko kylmenee ja kuoleutuu kiertelemisen myötä.

Sairaudesta pyhä Synkletike sanoi: ”Älkäämme sairastaessamme murehtiko sitä, jos emme jaksa nousta rukoilemaan ja laulamaan. Sairastaminen itse on suurinta kilvoitusta, eikä silloin enää tarvita paastoa ja muuta askeesia. Sairaus vaimentaa tuhoisat himot tehokkaammin kuin mikään muu. Kestäkäämme se siis kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Jos menetämme näkömme, ei pidä ylen määrin murehtia, sillä jäämme vain vaille elimiä, jotka ylläpitivät kyltymätöntä halua näkyviin asioihin. Ilman niitä sisäiset silmämme avautuvat. Jos taas kuuroudumme, kiittäkäämme päästyämme kuulemasta turhia asioita.”

Äiti Synkletike varoitti myös yltiöpäisyydestä kilvoittelussa: ”Jos olemme yhteiselämäluostarissa, pitäkäämme kuuliaisuutta tärkeämpänä kuin askeesia. Askeesi saa usein aikaan ylpeyttä, kun taas kuuliaisuus tuo nöyryyttä, sillä ylenpalttinen askeesi voi olla vihollisesta. Paholaisen opetusta kuuntelevat kilvoittelevat näet ylen määrin. Kuinka siis voimme erottaa jumalallisen ja kuninkaallisen keskitien tyrannimaisesta ja demonisesta kilvoittelusta? Erona on se, että oikeaan tiehen kuuluu tasaisuus ja sopusointu.”

Luostarielämää pyhä Synkletike vertasi vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen, sillä nunnat ovat astuneet maailmallisen elämän rajojen toiselle puolelle: ”Syylliset pannaan vankeuteen heidän itse sitä haluamatta – vangitkaamme mekin itsemme vapaaehtoisesti syntiemme tähden, jotta tämä vapaaehtoinen vankeutemme poistaisi tulevan rangaistuksen.” Näin pyhä Synkletike rohkaisi opetuksillaan ja esimerkillään sisariaan luostarikilvoituksen kaidalla tiellä.

Elämän loppuvaiheessa Synkletikeä kohtasivat raskaat koettelemukset. Hän oli 85-vuotias, kun hänen osakseen tulivat Jobin kärsimykset. Jumala salli Paholaisen ahdistaa Jobia kärsimyksillä 35 vuotta; pyhä Synkletike taas joutui kärsimään kolme ja puoli vuotta, kun syöpä alkoi jäytää häntä. Näin häntä raatelivat sisältäpäin samanlaiset tuskat kuin ne, joita pyhät marttyyrit kestivät kidutettaessa ulkopuolelta. Siitä huolimatta Synkletike jatkoi sisariensa ja muiden luokseen tulevien opettamista ja paransi Paholaisen haavoittamia sieluja.

Pyhän Synkletiken kolme viimeistä elinkuukautta olivat erittäin tuskalliset. Hänen poskihammastaan alkoi särkeä ja leukaluuhun syntyi kuolio, joka levisi nopeasti. Mädän haju oli niin kuvottava, että häntä hoitavien sisarten oli vaikea sitä kestää. Enää hän ei voinut puhua, ja näin hänen jumalallisten opetustensa lähde ehtyi. Syöminen oli mahdotonta ja kivut karkottivat unen. Pyhä Synkletike kesti tämän viimeisenkin koetuksen kärsivällisesti.

Kun loppu lähestyi, pyhä Synkletike alkoi nähdä enkeleitä ja pyhiä neitoja, jotka tulivat häntä vastaanottamaan. Hän koki jumalallisen valon leimahduksia ja sai nähdä paratiisin. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän ilmoitti päivän ja ajan, jolloin hänen lähtönsä tapahtuisi. Mainitsemanaan aikana tämä urhea kilvoittelija siirtyi Herransa lepoon ja sai voitonseppeleensä. Pyhä Synkletike kilvoitteli 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Vandaalit valtasivat Karthagon vuonna 439 ja ryhtyivät vainoamaan raivoisasti ortodoksikristittyjä. Piispa Quodvultdeus ja suurin osa hänen papistostaan heitettiin vuotavaan hylkyyn ja heidät jätettiin vesille oman onnensa nojaan. Kuin ihmeen kaupalla he pääsivät Napoliin. Karthago jäi neljäksitoista vuodeksi ilman piispaa, kunnes vandaalien kuningas Genseric suostui Länsi-Rooman keisari Valentinianus III:n (425–455) pyyntöön saada kaupunkiin uusi esipaimen. Vaikeaan tehtävään valittiin pappi Deogratias.

Deogratias oli ihanteellinen piispa, jonka esimerkki ja opetus herättivät innoitusta ja kunnioitusta sekä areiolaisten että pakanoiden parissa. Vuonna 455 Genseric hyökkäsi Roomaan ja toi palatessaan Karthagoon mukanaan suuren joukon vankeja, joita hän myi orjiksi vandaaleille ja berbereille. Perheet hajosivat, kun isät, äidit ja sisarukset myytiin eri tahoille. Deogratias myi kirkon kullat ja hopeat ostaakseen vapaaksi mahdollisimman monta kristittyä. Hän sijoitti vapautettuja kaupungin kahteen suurimpaan kirkkoon ja järjesti heille päivittäisen ruoanjakelun. Eräät vandaalit eivät katsoneet tätä hyvällä ja yrittivät murhata hänet, mutta hanke epäonnistui.

Pyhä Deogratias kulutti voimansa ponnistellessaan lähimmäistensä hyväksi, ja hän nukkui pois vuonna 457 oltuaan piispana vain hieman yli kolme vuotta. Hänen vapauttamansa ihmiset ja kaikki kristityt rakastivat esipaimentaan niin palavasti, että heidän pelättiin repivän hänen ruumiinsa kappaleiksi reliikkien toivossa. Siksi pyhä Deogratias haudattiin salaa samaan aikaan kun kristityt olivat kokoontuneet laulamaan veisuja hänen muistokseen ja Jumalan kunniaksi.

Teopemptos oli Nikomedeian piispa keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana. Hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Pyhää Teopemptosta poltettiin tulella ja pidettiin vankilassa kolme viikkoa ilman ruokaa. Hänen oikea silmänsä kaivettiin irti, mutta mikään ei saanut häntä luopumaan Kristuksesta. Teonas-niminen tietäjä valmisti piispalle kuolettavan myrkkyjuoman. Teopemptos siunasi juoman ristinmerkillä ja joi sen. Kun juoma ei vaikuttanut, Teonas hämmästyi Kristuksen voimaa niin, että ilmoitti uskovansa Jeesuksen olevan Jumala ja tahtovansa kääntyä kristityksi. Heidät vietiin vankilaan, jossa Teopemptos opetti Teonasta ja kastoi hänet. Lopulta pyhä Teopemptos surmattiin mestaamalla. Teonasta varten kaivettiin syvä kuoppa, jonne hänet haudattiin elävältä.

Pyhä Romanos syntyi 1600-luvulla köyhään perheeseen Kreikan Karpenesionin alueella, eikä hänellä ollut mahdollisuutta saada koulutusta. Nuorena miehenä hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin saadakseen kumartaa Vapahtajan hautaa. Pyhän Sabbaksen luostarissa käydessään hän kuunteli kertomuksia marttyyrien kärsimyksistä ja hänen sydämessään syttyi halu päästä osalliseksi samasta autuudesta. Hän keskusteli Jerusalemin patriarkan kanssa, joka kuitenkin suositteli, ettei hän ryhtyisi tällaiseen kilvoitukseen ainakaan Jerusalemissa, sillä se voisi saada muslimit hävittämään pyhiä paikkoja.