Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Teodora oli ylhäisen patriisin Teofiloksen ja hänen vaimonsa Teodoran tytär. He olivat pitkään olleet lapsettomia ja rukoilleet hartaasti pyhää Herran äidinäitiä Annaa suomaan heille lapsen. Herra antoikin heille tyttären, joka sai äitinsä mukaan nimekseen Teodora. He omistivat hänet Jumalalle, kuten olivat luvanneet, ja luovuttivat hänet jo lapsena kasvatettavaksi Rigidionin Pyhän Annan luostariin. Siellä Teodora eli minkään häiritsemättä opiskellen pyhiä kirjoituksia ja edistyen hyveissä igumenian viisaassa ohjauksessa.

Jonkin ajan kuluttua keisari Leo III (717–741) nimitti poikansa Kristoforoksen kanssahallitsijakseen ja ryhtyi etsimään hänelle puolisoa. Kirkon periaatteita halveksien hän haetutti Teodoran pois luostarista ja pakotti hänet tulemaan Konstantinopoliin. Häävalmistelut alkoivat ja hääkammiokin oli jo koristeltu. Mutta tapahtui sananlaskun mukaan: ”Ihminen päättää, Jumala säätää.” Skyytit hyökkäsivät yllättäen keisarikuntaa vastaan. Leo lähetti hyökkäystä torjumaan Kristoforoksen sotajoukkoineen, ja tämä kaatui heti ensimmäisessä yhteenotossa.

Kun Teodora kuuli uutisen, hän lähti salaa palatsista mukanaan saamiaan kultaa, hopeaa, jalokiviä ja kallisarvoisia kankaita. Hän palasi takaisin luostariinsa kiittäen ja ylistäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen jatkaa rakastamaansa neitseellistä kilvoitteluelämää. Kun hänen lähtönsä havaittiin, Leon toinen poika lähti etsimään häntä luostarista. Tällä välin Teodora oli jo ehditty vihkiä nunnaksi ja hän käytti vaatimatonta nunnanpukua, eikä prinssi enää tahtonut painostaa häntä.

Ollessaan nyt vapaa kilvoittelemaan Teodora alkoi paastota ankarasti, niin että hän näytti olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Hänellä oli vain yksi karhea puku, jota hän käytti kesät talvet. Suurimman osan yötä hän vietti rukoillen, ja sen vähän minkä hän nukkui, hän lepäsi kivenmuhkuroiden päällä. Hän käytti lihansa kukistamiseen myös rautakahleita, jotka hiersivät hänen ruumiiseensa löyhkääviä haavoja. Näin kilvoittelemalla ja kantaen joka päivä Kristuksen kuolemaa ruumiissaan Teodora eli luostarissa monia vuosia ja siirtyi sitten taivaallisen Kuninkaan palatsiin.

Pyhä Egwin oli Mercian kuninkaan Ethelredin sukulainen. Hänet valittiin Worcesterin piispaksi vuonna 692. Hän oli innokas oikeudenmukaisuuden puolustaja ja pyrki korjaamaan väärinkäytöksiä. Tämä aiheutti erimielisyyksiä ja toi hänelle vihamiehiä, jotka juonittelivat häntä vastaan kuninkaan ja Canterburyn arkkipiispan edessä ja onnistuivat lopulta pakottamaan hänet eroamaan tehtävästään. Katumusharjoituksena Egwinille määrättiin pyhiinvaellus Roomaan. Kerrotaan, että todistaakseen syyttömyytensä hän matkaan lähtiessään laittoi jalkoihinsa kahleet ja heitti avaimen Avonjokeen. Kun hän Roomassa osti torilta kalan, avain löytyi sen sisältä. Havaittuaan Egwinin oikeamieliseksi paavi puhdisti Egwinin maineen ja palautti hänen asemansa.

Kun Egwin oli palannut Englantiin, Jumalanäiti ilmestyi Eof-nimiselle karjapaimenelle Avonjoen varrella ja myöhemmin piispa Egwinille. Ilmestymisten innoittamana paikalle päätettiin perustaa Eveshamin luostari. Kuningas Ethelred tuki projektia. Eräiden lähteiden mukaan Egwin teki vielä toisenkin pyhiinvaelluksen Roomaan Mercian kuninkaan Cenredin ja itäsaksien kuninkaan Offan kanssa ja sai paavi Konstantinukselta (708–715) Eveshamin luostarille huomattavia lahjoituksia.

Pyhä Egwin toimi piispana vuoteen 711 asti. Hän kuoli vuonna 717 Eveshamin luostarissa, jonne hänet myös haudattiin. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Vuosituhannen vaihteessa Evesham nousi uuteen kukoistukseen ja siitä tuli yksi Englannin tärkeimpiä luostareita. Lontoon piispa Elfward, entinen Eveshamin munkki, otti vuonna 1039 Egwinin reliikit näytteille kunnioittamista varten. Vuonna 1077 reliikkejä kuljetettiin ympäri lähialueita. Niitä kunnioittaneet kristityt antoivat lahjoituksia, joiden turvin luostarin kirkko jälleenrakennettiin. Normannivallan aikana (1066–1154) uudet valtiaat alkoivat kyseenalaistaa monia anglosaksisia pyhimyksiä, mutta Egwinin pyhyys kävi kiistattomaksi useiden tapahtuneiden ihmeiden ansiosta.

Pyhä Gideon syntyi 1700-luvun loppupuolella köyhään perheeseen Kapuran kylässä, joka sijaitsi Dimitriaksen hiippakunnassa lähellä nykyistä Voloksen kaupunkia Pohjois-Kreikassa. Kasteessa hän sai nimekseen Nikolaos. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi vielä seitsemän lasta. Niinpä Nikolaos joutui jo 12-vuotiaana lähtemään Velestinokseen työskennelläkseen äitinsä serkun sekatavarakaupassa.

Kaupassa kävi usein turkkilainen Ali, joka alkoi pyydellä Nikolaoksen enolta, että tämä antaisi pojan hänelle vuodeksi palvelemaan hänen vaimojaan haaremissa. Eno sanoi, että asiaa on kysyttävä pojan vanhemmilta. Silloin Ali suuttui ja viikon kuluttua yksinkertaisesti vain tempasi Nikolaoksen mukaansa kaupasta. Poika palveli ahkerasti ja taitavasti haareminaisia kokonaisen vuoden. Kun hänen isänsä tuli Alin luo pyytämään tiukkaan sävyyn poikaansa takaisin, tämä vastasi: ”Kunhan oma poikani palaa sodasta, luovutan poikasi sinulle.”

Pian Alin poika palasikin ja nähtyään Nikolaoksen haaremissa alkoi puhua, kuinka sopimatonta on pitää siellä kristittyä poikaa. Silloin Ali alkoi houkutella Nikolaosta kääntymään islamiin. Nuorta poikaa oli helppo pettää ja hän suostui kieltämään Kristuksen ja ottamaan ympärileikkauksen. Hän sai islamilaiseksi nimekseen Ibram. Islamilainen vaihe Nikolaoksen elämässä kesti kuitenkin vain kaksi kuukautta. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, hän joutui vaikeisiin tunnontuskiin. Hän pakeni yöllä Alin talosta ja palasi kotiinsa. Sinne hän ei kuitenkaan voinut jäädä, sillä turkkilaiset tulisivat etsimään häntä. Niinpä isä vei hänet Keramidin kylään, jossa isän nunnaksi vihkiytynyt täti antoi hänet apupojaksi eräälle rakennustyömaalle.

Rakennuksen valmistuttua miehet siirtyivät työn hakuun Kreetalle ottaen myös Nikolaoksen mukaansa. Nikolaos joutui kärsimään paljon heidän luonaan. Pienestäkin rikkeestä häntä lyötiin armottomasti. Kerran hän ei enää kestänyt, vaan otti salaa työmiehiltä jauhopussin, meni metsään ja paistoi jauhoista kaksitoista rinkeliä. Sitten hän pysytteli piilossa metsässä ja söi rinkeleitä hengenpitimikseen. Niiden loputtua nälkä kuitenkin pakotti Nikolaoksen lähtemään ihmisten ilmoille etsimään apua.

Harhaillessaan poika saapui pieneen syrjäiseen kirkkoon, jossa pappi oli toimittamassa liturgiaa. Palveluksen jälkeen pappi nähdessään Nikolaoksen metsittyneen ulkonäön alkoi kysellä häneltä hänen elämästään. Saatuaan selville pojan surkean tilanteen hän sanoi säälin kyyneleet silmissään: ”Älä ole huolissasi. Minun ainoa poikani kuoli viisi päivää sitten. Jos haluat, voin adoptoida sinut saadakseni lohtua suruuni.” Nikolaos ilostui kovasti saatuaan hyväntahtoisen papin ottoisäkseen. Islamiin kääntymisestään hän ei kuitenkaan tahtonut kertoa edes tälle. Myös papin vaimo kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Nikolaos opetteli kutomaan ja antoi siten oman panoksensa perheen toimeentuloon. Pappi kuoli kuitenkin kolmen vuoden kuluttua. Samoihin aikoihin nälänhätä koetteli Kreetaa. Silloin papin leski, jolla oli kaksi tytärtä, joutui lähettämään Nikolaoksen pois, koska ruokatarvikkeet eivät riittäneet kaikille.

Murheissaan Nikolaos poistui papin talosta. Miettiessään mitä tekisi hän kohtasi toisen nuoren miehen. Yhdessä he alkoivat keskustella siitä, kuinka kumpikin halusi käydä Athosvuorella ja tutustua sen kilvoittelijoihin. He pääsivätkin laivaan, joka parin päivän merimatkan jälkeen laski Dafnin satamaan Athoksella. Siellä nuorukaiset erosivat toisistaan ja Nikolaos lähti kiertämään Athosta tutustuen kaikkiin 20 luostariin. Hän etsi hyvää rippi-isää voidakseen kertoa tälle lankeemuksestaan ja päästäkseen osallistumaan pyhään ehtoolliseen. Kreetalla hän ei ollut tunnustamattoman lankeemuksensa vuoksi uskaltautunut ehtoolliselle.

Lopulta Nikolaos saapui Karakalloksen Pyhien apostolien luostariin. Luostarin hartaus ja sen kaunis sijainti viehättivät häntä ja hän jäi sen veljestön jäseneksi. Siellä hän tunnusti lankeemuksensa ja hänet otettiin kirkollisten säädösten mukaisesti uudestaan kirkon yhteyteen. Suurella hartaudella ja murtunein sydämin hän osallistui vihdoin myös pyhistä ehtoollislahjoista.

Jo kuukauden kuluttua Nikolaos vihittiin munkiksi ja hän sai uudeksi nimekseen Gideon. Kuuliaisuustehtäväksi hänelle annettiin kirkosta huolehtiminen. Nöyrästi hän palveli kuuliaisena igumenille ja kaikille veljille. Yksin Jumala tietää, kuinka hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja katumuskyyneleitä vuodattaen. Kerrotaan, että hänellä oli pihdit, joilla hän nipisteli irti pieniä paloja ihostaan. Ehkä hän harjoitti itseään tällä tavoin tulevaan marttyyrikilvoitukseensa. Vuonna 1797 Gideon lähetettiin luostarin entisen igumenin Gabrielin kanssa kuudeksi vuodeksi Karakalloksen luostarin omistamaan sivuluostariin Kreetalle. Sieltä hän palasi taas takaisin pääluostariin.

Välillä isä Gideon tunsi halua vetäytyä johonkin Athosvuoren skiittaan viettämään häiritsemätöntä erakkoelämää. Vuonna 1806 hän saikin vapautuskirjan luostarista ja luvan mennä mihin skiittaan tahtoisi. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan viihtynyt missään vaan palasi takaisin luostariinsa.

Vuosien vieriessä isä Gideonia alkoi yhä enemmän askarruttaa se tosiasia, että monet, jotka olivat hänen tavallaan kieltäneet Kristuksen, olivat omasta halustaan pyyhkineet syntinsä pois tunnustamalla Hänet rohkeasti uudelleen ja kärsimällä marttyyrikuoleman. Hän oli tosin ollut vasta lapsi siirtyessään islamiin, mutta se ei estänyt häntä päättämästä, että hänkin toimisi pyhien esikuvan mukaisesti. Saatuaan igumeninsa siunauksen ja munkkiveljiensä rukoukset tuekseen hän lähti luostarista Voloksen lähelle Zagoraan.

Siellä Gideon alkoi esittää Kristuksen tähden houkkaa. Suurena torstaina hän meni kukkaseppele päässään entisen isäntänsä turkkilaisen Alin talolle ja alkoi hakata kivillä talon ovea niin kovaa, että se olisi särkynyt, ellei palvelustyttö olisi sitä avannut. Ali ei tunnistanut tuota seppeleellä koristautunutta omalaatuista munkkia entiseksi palvelijakseen. Gideon ilmoitti kuitenkin, kuka hän oli, ja vaati suorin sanoin Alia tilille tapahtuneesta. Hän ilmoitti myös palanneensa kristityksi.

Silloin Ali juoksi heti oikeustaloon ja oikeudenpalvelijat tempasivat Gideonin mukaansa. Suurena perjantaina kukkaseppele päässään ja kaksi punaista kananmunaa käsissään Gideon astui tuomarin eteen tervehtien tätä sanoilla: ”Kristus nousi kuolleista, tuomari. Monia vuosia!” Tuomari piti häntä sekapäisenä ja käski tuoda hänelle kahvia. Samalla hän puhui Gideonille kauniita sanoja islamista koettaen hyvällä taivuttaa hänet palaamaan siihen. Gideon vastasi esittäen omia vastakkaisia mielipiteitään, ja kun kahvi tuotiin hänelle, hän heitti sen päin tuomarin kasvoja. Oikeudenpalvelijat työnsivät hänet potkien ja tönien ulos talosta. Mutta koska häntä pidettiin mielisairaana, ei häntä rangaistu sen enempää.

Marttyyrikuolemaa pakkomielteenomaisesti kaivannut Gideon oli niin epätoivoinen, että turvautui varsin kyseenalaiseen keinoon. Hän marssi kohti moskeijaa, josta oli tulossa ulos väkeä. Nähdessään turkkilaisen ylimysnaisen neljän palvelijattarensa kanssa Gideon hyökkäsi viattoman naisen kimppuun, herjasi häntä ja potki niin, että veri alkoi virrata naisen suusta. Suuri joukko turkkilaisia riensi hätiin ja alkoi hakata Gideonia kepeillä, veitsillä ja kivillä – mitä kukin käsiinsä sai. Vasta kun hän makasi puolikuolleena kadulla, he jättivät hänet ja menivät pois.

Kristityt veivät Gideonin Velestinon lähellä olevaan kylään, jossa hänen naimisissa oleva sisarensa asui. Siellä hän makasi sairaana kolme kuukautta. Tuona aikana eräitä ohi kulkevia turkkilaisia sotilaita yöpyi sisaren kodissa. Gideon käytti tilaisuutta heti hyväkseen ja alkoi haukkua islamia. Osoittaakseen kristinuskon voiman hän otti käteensä palavan hiilen ja puristi sitä niin kauan että koko käsi kärventyi. Sisarenpoika ei voinut katsella tätä vaan tempaisi lopulta hiilen pois. Rangaistukseksi munkki-eno läimäytti poikaa palaneella kädellään niin kovaa, että pojan nenästä alkoi vuotaa verta.

Sisarensa luota Gideon siirtyi ystävänsä Nikolaoksen luo Kanalia-nimiseen kylään. Nikolaos rohkaisi häntä marttyyrikilvoitukseen. Toisinaan Gideon vetäytyi erääseen luolaan rukoilemaan. Hän yritti uudelleen ärsyttää turkkilaisia, mutta vaikka he ensin suuttuivatkin, loppujen lopuksi he vain taputtelivat häntä, sillä vielä ei ollut tullut hänen aikansa kuolla.

Kun asiat eivät ottaneet edistyäkseen, Gideon päätti palata takaisin luostariinsa Athokselle, missä hän viipyi vielä vuoden. Hoitaessaan kerran tehtäviään kirkossa hän kuuli Kristus Kaikkivaltiaan ikonista äänen, joka sanoi: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Tämän jälkeen hän lähti välittömästi uudelleen Velestinoon ja tunnusti tuomarin edessä uskonsa Kristukseen. Taas häntä ruoskittiin ja sitten hänet lähetettiin pois. Kun marttyyrikuolema ei onnistunut Velestinossa, Gideon siirtyi Agrian kylään. Lopulta alueen hallitsija, Tirnavoksen pašša otti hänen asiansa käsittelyynsä ja käski pidättää hänet. Kun Gideonia lähdettiin viemään pois, kaupungin kristityt saattoivat häntä itkien, rohkaisten ja rukoillen.

Paššan edessä Gideon esiintyi rohkeasti ja puhui islamin uskosta tavalla, joka sai kuulijat raivoihinsa. He huusivat paššalle: ”Tapa hänet!” Pašša antoi määräyksen, että Gideonin hiukset oli ajeltava ja pään päälle asetettava lampaan mahalaukku. Tällä tavoin häväistynä häntä oli kuljetettava aasin selässä Tirnavon kaduilla. Gideon oli täynnä iloa ja piti tätä häväistystä suurena kunniana. Kaupungin kristityt asukkaat kulkivat kunniasaatossa hänen jäljessään.

Kun Gideon oli tuotu paššan palatsiin, tämä määräsi, että hänen kaikki raajansa olisi katkaistava kirveellä poikki. Hän nosti ensin vasemman jalkansa katkaistavaksi ja rohkaisi empivää pyöveliä toimimaan. Niin katkaistiin kaikki raajat, oikea käsi viimeisenä, kun hän oli sillä tehnyt vielä kerran ristinmerkin ruumiinsa yli. Gideon ei päästänyt valituksen sanaa eikä hänen ilmeensä muuttunut, niin että kaikki turkkilaisetkin ihmettelivät.

Kituva marttyyri jätettiin palatsin pihalle. Kylmän yön pimeydessä hänen luokseen tuli salaa hiljattain juutalaisuudesta kristityksi kääntynyt Konstantinos. Gideon lausui hänelle, että turkkilaisvallan tuho alkaisi vuoden kuluttua tämän paššan palatsista. Tämän sanottuaan pyhä Gideon menehtyi vammoihinsa. Hän antoi henkensä Jumalan haltuun joulukuun 30. päivänä 1818.

Monien vaikeuksien jälkeen kristittyjen onnistui saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis. Larisan metropoliitan johdolla he valmistautuivat hautaamaan sen juhlallisesti. Silloin huomattiin yhtäkkiä, että vaikka kuolemasta oli kulunut jo 30 tuntia, ruumis alkoi vuotaa verta. Tätä kesti kaksi tuntia; kristityt kastoivat tuppoja vereen ja veivät ne koteihinsa siunaukseksi. Sen jälkeen pyhittäjämarttyyrin ruumis haudattiin Pyhien apostolien kirkon alttariosan taakse. Seuraavan vuoden maaliskuussa toteutui pyhän Gideonin profetia: sulttaani tuhosi sekä Velin että hänen isänsä Alin, Epeiroksen maaherran, perheineen.

Pyhän Gideonin pyhäinjäännökset olivat haudassa aina vuoteen 1837, jolloin hän ilmestyi Mitakos-nimiselle hurskaalle kristitylle ja käski tätä kaivamaan hänen luunsa pois maasta kreikkalaisen tavan mukaan. Mitakos kaivoi poikiensa kanssa luut esiin yön pimeydessä, pesi ne ja säilytti niitä laatikossa kotonaan sytyttäen usein lampukan niiden ylle. Toisinaan huone, jossa ne olivat, täyttyi niin kirkkaasta valonhohteesta, että perhe luuli tulipalon syttyneen.

Myöhemmin samana vuonna Karakalloksen luostari lähetti pappismunkki Gabrielin tutkimaan, mitä pyhittäjämarttyyrin jäännöksille oli tapahtunut. Hän löysi Mitakoksen, joka antoi hänelle osan luista vietäviksi luostariin. Luostarin isät ottivat ne vastaan suitsutusastioiden kanssa kirkkoveisuja laulaen ja kynttilät kädessään. Pyhän Gideonin reliikit ovat Karakalloksen luostarin suurimpia aarteita tänäkin päivänä.

Pyhä Makari syntyi hurskaaseen perheeseen Moskovassa noin vuonna 1482 ja sai kasteessa nimen Mihail. Suku ei ollut kuuluisa, mutta sen parista oli tullut useita munkkeja ja nunnia. Mihailin isän kuoltua äiti uskoi pojan kasvatuksen Jumalan haltuun ja vihkiytyi nunnaksi saaden nimekseen Jefrosinia. Silloin myös nuori Mihail päätti jättää maailman omistautuakseen kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hän meni kuuliaisuusveljeksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (k.1477, muistopäivä 1.5.) perustamaan luostariin, joka tunnettiin ankaran askeettisesta elämästään. Siellä hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Makari pyhittäjä Makarios Egyptiläisen mukaan. Tuleva esipaimen aloitti kilvoittelunsa harjoittaen valvomista, rukousta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hän perehtyi hengelliseen kirjallisuuteen ja opetteli ikonimaalausta, jossa hän olikin hyvin lahjakas. Näin kului monta vuotta luostarin päivittäisissä töissä ja kilvoituksissa.

Jumalan kaitselmus kohotti nöyrän ja siveän Makarin korkeampaan palvelutehtävään vuonna 1523. Hänet vihittiin peräjälkeen lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin Ferapont Valgetjärveläisen (27.5.) perustaman Lužkin Jumalanäidin syntymän luostarin arkkimandriitaksi. Koko loppuelämänsä hän tunsi erityistä rakkautta tuota luostaria kohtaan. Ollessaan sittemmin Moskovan metropoliittana hän pyysi monta kertaa tsaaria päästämään hänet takaisin ”nöyrään elämään” jompaankumpaan nuoruutensa luostariin.

Vuonna 1526 Makari valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Tuon maineikkaan hiippakunnan piispanistuin oli ollut täyttämättä 17 vuotta, joten Makaria odotti laaja työsarka. Hän aloitti laajan valistustyön hiippakunnan pohjoisosissa asuvien kansojen keskuudessa lähettäen sinne lähetystyöntekijöitä ja pappeja. Heidän joukossaan olivat myös pyhittäjä Trifon Petsamolainen (15.12.), joka sai Makarilta siunauksen työhönsä sekä antiminssin, ehtoollisastioita ja kirjoja kirkkoa varten, sekä Feodorit Kuolalainen, jonka Makari vihki papiksi, jotta hän opettaisi saamelaisia heidän omalla kielellään. Pappismunkki Iljan Makari lähetti Vatjan viidennekseen¹ Karjalaan hävittämään pakanallisia uhripaikkoja ja kitkemään pakanallisia tapoja jo kristinuskoon kääntyneiden karjalaisten parista. Samalla Makari rakennutti uusia kirkkoja hiippakuntaansa ja kunnosti entisiä. Novgorodin Sofian katedraaliin hän hankki uusia ikoneita ja uudet kuninkaanovet. Taitavana ikonimaalarina hän kunnosti ja restauroi itse Novgorodin Jumalanäidin ennusmerkki -ikonin.

Erityisen ansiokasta työtä Makari teki kirjallisuuden alalla. Pyhien elämäkerroista oli hänen aikanaan lukemattomia erilaisia kopioita ja versioita. Vuonna 1529 hän aloitti valtavan työn ryhtymällä systematisoimaan ja keräämään elämäkertoja yhdeksi teokseksi. Kahdentoista vuoden työn tuloksena syntyi suuri venäläinen pyhien elämäkertakokoelma Suuri lukuminea (Velikije Tšetji-Minei). Makari kiinnitti huomiota myös paikallisesti kunnioitettujen pyhien elämäkertoihin antaen munkki Dosifeille tehtäväksi koota Volokolamskin luostarin Paterikonin sekä Novgorodin kronikan.

Makari huolehti laumastaan suhtautuen samalla tavoin niin rikkaisiin kuin köyhiinkin. Kun Novgorodia kohtasi rutto, kuivuus tai jokin muu onnettomuus, hän toimitti vedenpyhityksen pesemällä katedraalin pyhäinjäännökset ja antamalla vihmoa kaupungin tällä vedellä, minkä jälkeen rutto loppui. Tulipalon jälkeen arkkipiispa toimitti itse vankilassa kuoliaaksi palaneiden hautauspalveluksen. Hän keräsi kansalta rahaa lunastaakseen vapaaksi mongolien vangeiksi jääneitä. Näin eläen hän sai osakseen kaikkien rakkauden. Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen (30.8.), jonka luostari sijaitsi Novgorodin hiippakunnassa, sanoi kuollessaan oppilailleen: ”Siitä, jonka Jumala haluaa ja arkkipiispa Makari siunaa, tulkoon teille igumeni minun sijaani.”

Vuonna 1542 Makari Jumalan sallimuksesta valittiin Moskovan metropoliitaksi. Hän oli tuolloin noin 60 vuoden ikäinen. Moskovaan tultuaan hän halusi ensi töikseen vierailla Borovskin luostarissa, jossa hänet oli vihitty munkiksi, sekä Lužkin luostarissa, jonka igumeni hän oli ollut.

Viisi vuotta metropoliitaksi korottamisensa jälkeen Makari kruunasi Venäjän ensimmäisen tsaarin Iivana IV:n, joka myöhempien hirmutekojensa tähden sai lisänimen ”Julma”. Tsaarin lähtiessä sotaretkelle mongolien vielä hallitsemaa Kazania vastaan Makari sai ihmeellisesti tiedon tulevasta voitosta ja ennusti sen tsaarille. Mongolikaanin kukistuttua Makari lähetti Kazaniin erinomaisia kristinuskon julistajia nimittäen Kazanin piispaksi pyhän Gurin (ks. 4.10.).

Vuosina 1547 ja 1549 metropoliitta Makari kutsui Moskovaan kaksi kirkolliskokousta, joiden tehtävänä oli kanonisoida uusia pyhiä. Siihen asti pyhien kanonisoiminen oli tapahtunut hiippakunnan piispan siunauksella, minkä johdosta Venäjällä oli hyvin paljon paikallisesti kunnioitettuja pyhiä, jotka tunnettiin vain yhdessä hiippakunnassa. Kutsumalla koolle kirkolliskokoukset Makari halusi koko Venäjän kirkon osallistuvan pyhien kanonisointiin. Samalla hän otti vastuulleen uusien pyhien jumalanpalvelustekstien ja elämäkertojen kirjoittamisen ja tarvittavien jumalanpalvelusohjeiden laatimisen. Tämän kaiken hän teki Jumalan ja Hänen pyhiensä kunniaksi.

Kirkolliskokoukset saivat aikaan uuden nousun Venäjän yhteiskunnassa ja luostareissa. Kilvoittelijoiden määrä kasvoi varsinkin niissä luostareissa, joissa oli uusien pyhien hautoja.

Pyhä Makari piti yhteyttä moniin aikansa kilvoittelijoihin. Hän toimitti itse autuaan Vasili Moskovalaisen (2.8.) hautauspalveluksen ja nimitti pyhittäjä Makari Roomalaisen (19.1.) johtajaksi tämän perustamaan luostariin. Lisäksi hän oli yhteydessä pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiseen, jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana. Kaksitoista vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Makari kehotti igumeni Irodionia kirjoittamaan Aleksanterin elämäkerran, ja vuoden 1547 kirkolliskokouksessa Aleksanteri Syväriläinen julistettiin pyhäksi, vain neljätoista vuotta kuolemansa jälkeen. Vuonna 1560 metropoliitta Makari pyhitti Moskovassa Punaisen torin laidalla sijaitsevan Jumalanäidin suojeluksen kirkon (tunnetaan paremmin Autuaan Vasilin kirkkona) sivualttarin Aleksanteri Syväriläisen muistolle.

Vuonna 1547 Moskovan suuressa tulipalossa Makari pelastui täpärästi kuolemalta, mutta menetti näön toisesta silmästään. Loukkaantumisestaan huolimatta hän ryhtyi heti jälleenrakentamaan kirkkoja jatkaen myös ikonien maalaamista. Hänen suurimpana saavutuksenaan on pidettävä Stoglavin eli Satapäisen kirkolliskokouksen kutsumista Moskovaan vuonna 1551. Tämä kokous tuomitsi oman aikansa harhaopit, määritteli kristittyjen käytöstä ja koulutusta koskevia periaatteita ja antoi ohjeita ikonimaalausta ja kirkollista taidetta varten. Ensimmäiset kirjat painettiin Venäjällä Makarin aloitteesta vuonna 1553.

Kaikkien töidensä ohella Makari paastosi ja rukoili joka päivä. Hän oli nöyrä, sävyisä ja armelias kaikkia kohtaan eikä sietänyt ylpeyttä. Kerran yöllä rukoillessaan hän sai nähdä ennalta Iivana Julman erikoisjoukkojen (opritšinan) tulevat hirmutyöt. Hän anoi Herralta, etteivät kauheudet alkaisi hänen elinaikanaan, mikä myös toteutui.

Kun tsaari Iivana pyysi pyhältä Makarilta sielulle hyödyllistä kirjaa, Makari lähetti hänelle hautauspalveluksen tekstin. Tsaari vihastui, mutta Makari rauhoitteli häntä sanoen, että tuo kirja oli kaikkein hyödyllisin, sillä joka lukee sen tarkkaavaisesti, ei enää koskaan tee syntiä.

Syyskuun puolivälissä vuonna 1563 metropoliitta Makari sairastui. Marraskuun alussa hän kävi vielä katedraalissa rukoilemassa. Hän suuteli ikoneja, kumarsi pyhien edeltäjiensä metropoliittojen Pietarin ja Joonan reliikkejä ja rukoili kyyneliä vuodattaen Jumalanäidin Vladimirilaisen ikonin edessä tuntikausia. Lopuksi hän pyysi kaikilta anteeksi. Ennen kuolemaansa hän pyysi tsaarilta siunausta vetäytyä Borovskin luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi, mutta tsaari ei antanut lupaa. Niin pyhä Makari antoi sielunsa Jumalan käsiin Moskovassa joulukuun 31. päivänä vuonna 1563. Hautajaisten aikana hänen kasvonsa säteilivät puhtaan ja hyveellisen elämän valoa, mitä ihmetellen kaikki kiittivät Jumalaa. Makarin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen, ja pian maalattiin myös ensimmäiset ikonit. Hänet kanonisoitiin kuitenkin virallisesti vasta Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1988. Kanonisoinnin perusteeksi mainittiin hänen elämänsä pyhyys ja ansiokas työnsä kirkon hyväksi.

Pyhä Anysia oli upporikkaan ylimysperheen tytär 200-luvun Tessalonikassa. Hänen kristityiksi kääntyneet vanhempansa istuttivat häneen jo lapsuudessa rakkauden hyveisiin ja jumalalliseen viisauteen. He molemmat kuolivat Anysian ollessa teini-ikäinen. Maalliset ilot eivät houkutelleet rikasta tyttöä, jonka sielussa paloi rakkaus Kristukseen. Päinvastoin hän pyrki vapautumaan kaikesta, mikä sitoi häntä maallisiin asioihin, päästäkseen pian kohtaamaan taivaallisen Ylkänsä. Hän vapautti lukuisat orjansa ja antoi heille rahaa elämisen alkupääomaksi. Hän jakoi pois maatiloja, peltoja, karjalaumoja ja koko perintönsä kuin evankeliumin viisas kauppias, joka kallisarvoisen helmen löydettyään myi kaiken saadakseen sen omakseen. Luovuttuaan jalokivistä ja ylellisestä vaatetuksesta hän kiersi kaupunkia pukeutuneena vaatimattomaan asuun käyden katsomassa orpoja ja viemässä apua leskille sekä ruokkien ja vaatettaen puutteenalaisia.

Erityisesti Anysia huolehti vainoissa vankilaan heitetyistä kristityistä, jotka joutuivat kärsimään nälkää, janoa ja pahoinpitelyä Kristuksen rakkauden tähden. Vaarasta välittämättä hän kävi heidän luonaan ja suuteli heidän haavojaan ja ruhjeitaan kuin ne olisivat olleet Vapahtajamme pelastavaisen kärsimyksen jälkiä.

Ilman omaisuutta, kuolevainen ruumiinsa ainoana yhdyssiteenään tähän maailmaan Anysia toivoi hartaasti, että hänkin saisi täydellistää kilvoituksensa kuolemalla Kristuksen tähden. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt etsimään marttyyrikuolemaa vaan jätti asian Jumalan päätettäväksi. Hän vetäytyi ahtaaseen keljaan omistautuakseen kokonaan kyynelrukoukseen ja paastoamiseen. Nähdessään Anysian innokkaan kilvoittelun Paholainen yritti kaikin keinoin saada hänet luopumaan hurskaasta elämäntavastaan ja lähtemään pois keljastaan. Sielunvihollinen ampui häntä kyllästymisen, alakuloisuuden, ruumiillisen heikkouden ja sairauden nuolilla, mutta Anysia voitti kaiken rukouksen avulla.

Keisari Maximianuksen (286–305) aloitettua kristittyjen vainon Anysia uskalsi pyytää Kristukselta, että hänkin pääsisi osalliseksi Hänen elämää tuottavasta kuolemastaan. Anysia oli jo täydellistynyt kristillisissä hyveissä ja hänen rukoukseensa vastattiin. Kun hän oli eräänä päivänä matkalla jumalanpalvelukseen, eräs keisarillinen tallimestari pysäytti hänet tylysti ja alkoi udella hänen vakaumustaan. Kun Anysia julisti epäröimättä olevansa kristitty, mies raahasi hänet epäjumalantemppeliin vaatien häntä uhraamaan. Vastaukseksi Anysia sylkäisi häntä kasvoihin. Raivoissaan mies veti miekkansa tupesta ja lävisti sillä Anysian. Näin Anysia antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänet kaupungin ulkopuolelle. Vainojen päätyttyä paikalle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.

Keisari Diocletianuksen aikana Nikomedeiassa oli Tatianos-niminen prefekti, jonka poika Filetairos oli kääntynyt kristityksi. Kun kristittyjen vaino alkoi, Filetairos pidätettiin muiden kristittyjen kanssa ja tuotiin keisarillisen tuomioistuimen eteen. Filetairoksen sanottiin olevan niin kookas ja komea nuorukainen, että kun hänen kiharansa välkehtivät auringonloisteessa, häntä olisi saattanut luulla Olympoksen jumalaksi tai jonkun tarun sankariolennoksi. Keisarikin katseli häntä ihmetellen. Filetairos kuitenkin tunnustautui Kristus Vapahtajan oppilaaksi. Kun hänelle alettiin esittää uhkauksia ja pilkkaa, hän nosti katseensa kohti taivasta ja alkoi rukoilla. Nousi ankara ukkosmyrsky ja maa alkoi vavahdella. Kaikki kauhistuivat ja Filetairos vapautettiin.

Yli puoli vuosisataa Filetairos eli rauhassa pyhän kirkon hengelliseksi rakentumiseksi. Hän oli jo harmaahapsinen vanhus, kun hänet pidätettiin uudelleen Galerius Maximianuksen vainon aikana (305). Filetairos hakattiin puolikuoliaaksi, mutta kidutusten jälkeen petoeläimet eivät suostuneet koskemaan häneen. Filetairos karkotettiin Prokonnesoksen saarelle, jossa hänen rukoustensa välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Pian Filetairos siirrettiin Nikeaan, jossa kuusi sotilasta ja paljon kansaa kääntyi hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Elämänsä lopun lähestyessä Filetairos tahtoi vielä tavata pyhän Eubiotoksen (18.12.), Kristuksen tunnustajan ja ihmeidentekijän, joka eli Sigrianionin vuorella Kyzikoksen alueella. Kun Filetairos nousi ystäviensä kanssa vuoren rinnettä, Eubiotos aavistaen heidän tulonsa lähti heitä vastaan. Eubiotos halasi heitä iloisena uskonveljiensä ja hengellisten taistelutovereidensa näkemisestä. Vietettyään seitsemän päivää Eubiotoksen keljassa pyhä Filetairos antoi sielunsa Jumalan käsiin.