Kirkkokalenteri

Käytyään voittoisan sotaretken etiopialaisia vastaan keisari Maximianus Herculius (286–305) määräsi, että kaikkialla valtakunnassa oli uhrattava kiitosuhreja jumalille. Kun hän tuli Nikomedeian alueelle, hän määräsi kaikki alueen asukkaat koolle kunnioittamaan jumalia kuolemanrangaistuksen uhalla. Kristityt vastustivat määräystä, ja keisari ryhtyi toimiin heitä vastaan. Ensin hän surmautti muutamia tärkeitä henkilöitä, jotka työskentelivät paikallishallinnossa tai hovissa, ja sitten hän lähetti verenhimoiset miehensä kaupungin kaikkiin kortteleihin etsimään piiloutuneita kristittyjä.

Sotilaat surmasivat uskovia julmasti. Pyhien iäisille asuinsijoille siirtyneiden Kristuksen todistajien määrä kasvoi päivä päivältä. Joulun koittaessa keisarille kerrottiin, että kristittyjen vastarinnan johtomies piispa Anthimos (3.9.) oli koonnut suuren joukon kristittyjä kaupungin suurimpaan kirkkoon. Tätä tilaisuutta keisari Maximianus ei halunnut hukata. Samoihin aikoihin oli levinnyt huhu, jonka mukaan kristityt olisivat sytyttäneet Nikomedeian hovissa raivonneen tulipalon.

Maximianus määräsi joukkonsa saartamaan kirkon niin, että kukaan ei pääsisi pakoon. Rakennuksen ympärille kasattiin polttopuita. Ainoa ulospääsy jätettiin pääoven eteen ja siihen pystytettiin epäjumalien alttari. Sitten sisällä oleville kuulutettiin, että niiden, jotka tahtoivat pelastaa henkensä, oli tultava ulos ja uhrattava jumalille.

Ilmoituksen kaikuessa kirkossa diakoni Agapioksen valtasi jumalallinen innostus, joka oli maallisia liekkejä tulisempi. Hän alkoi puhua: ”Veljet, muistakaa, kuinka monta kertaa me olemme ylistäneet kolmea nuorukaista, jotka Babylonian pätsissä kutsuivat koko luomakuntaa laulamaan Jumalan kunniaksi. Silloin kaikenluova Sana tuli alas ruumiillisessa hahmossa auttamaan heitä ja ympäröi heidät raikkaalla tuulella. Nyt meille on koittanut aika tehdä samoin kuin he. Uhratkaamme itsemme väliaikaiseen kuolemaan rakkaudesta Herraamme, jotta saisimme hallita ikuisesti Hänen kanssaan!” Koko seurakunta vastasi huutaen yhteen ääneen: ”Me uskomme Kristukseen, Jumalaan, ja annamme elämämme Hänen puolestaan.”

Kun sotilaat alkoivat sytyttää puita, piispa Anthimos käski diakoniensa koota katekumeenit. Hän kastoi heidät ja voiteli heidät pyhällä mirhalla. Sitten hän jakoi kaikille Herran Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren. Jumalallisen voiman vahvistamina pyhät marttyyrit eivät tunteneet pelkoa nähdessään liekkien leviävän joka suunnalla ja paksun savun täyttävän kirkon. He lauloivat yhteen ääneen kolmen nuorukaisen veisua: ”Siunatkaa Herraa, kaikki Herran teot, laulakaa ylistystä Hänelle ja korkealle korottakaa Häntä iankaikkisesti.”

Nikomedeiaa kohdanneessa vainossa kuoli kaiken kaikkiaan 20 000 kristittyä. Piispa Anthimos pääsi pakenemaan palavasta kirkosta, mutta hänet kidutettiin kuoliaaksi myöhemmin.

Pyhittäjä Ignati lähti Valgetjärven (Belozerskin) luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jonkin aikaa, ja asettui hiljaisuutta kaivaten entisen Lomskin (Lomin) kaupungin lähistölle perustaen sinne Vapahtajan erakkolan. Pian hän uskoi luostarin johdon oppilaalleen ja vetäytyi jälleen kaipaamaansa erakkoelämään Sarajokeen laskevan pikkujoen varrelle. Paikka oli metsässä yli viiden kilometrin päässä lähimmistä ihmisasumuksista. Erakkomajalle johti joenvartta myötäilevä polku. Sen varrelle Ignati jätti punomiaan virsuja. Jalkineita tarvitsevat matkamiehet ottivat ne itselleen ja jättivät vastineeksi leipää. Näin Ignati sai elantonsa. Sana hänen kilvoitteluelämästään levisi vähitellen ympäristöön, ja hänen luokseen tuli luostarielämää kaipaavia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Jumalanäidin suojeluksen kirkko ja vähitellen syntyi luostari. Pyhittäjä Ignati siirtyi Herransa luo saaden levon kaikista töistään vuonna 1591. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu Vapahtajalle pyhitettyyn Lomin seurakuntakirkkoon.

Pyhittäjä Kornili syntyi 1800-luvulla Pihkovan lähistöllä ja sai kasteessa nimen Luka eli Luukas. Kolmevuotiaasta lähtien hänellä oli selvänäkemisen lahja. Usein hän otti kantaakseen leikkitovereidensa rikkomuksia pelastaakseen heidät rangaistukselta. Pienestä pitäen hän rakasti kirkon jumalanpalveluksia. Joskus hän jätti hänelle uskottujen lehmien paimentamisen ja kiirehti kirkkoon, mutta ilman paimenta jäänyt lauma ei hajaantunut minnekään. ”Jumala itse kaitsi hänen lehmiään”, pihkovalainen houkka Matfei sanoi hänestä.

Kuusitoistavuotiaana Luka meni vanhaan Krypetskin Pyhän Johannes Teologin luostariin, joka sijaitsi soiden ja järvien keskellä 25 kilometrin päässä Pihkovasta. Yksinäisyyttä ja hiljaisuutta rakastaen hän kilvoitteli siellä koko elämänsä. Aikanaan hän sai munkkivihkimyksessä nimen Kornili.

Kornili toimi luostarissa erilaisissa kuuliaisuustehtävissä. Hän paimensi lehmiä, hoiti vierasmajaa ja kiersi keräämässä lahjoituksia luostarille. Hänen keräystapansa oli erikoinen: hänellä oli tapana istuutua jonkin mökin ikoninurkkaan ja rukoilla ääneen vainajien puolesta niin että ihmiset ihmettelivät, mistä hän tiesi kaikkien nimet. Kalastajat toivat hänelle osan saaliistaan kiitokseksi eikä hänen tarvinnut kiertää ympäriinsä. Näin hänen keräyksensä oli tuottoisampi kuin muiden. Luostarin veljet eivät pitäneet Kornilista vaan kadehtivat ja ahdistelivat häntä kaikin tavoin. Hänellä ei ollut edes omaa keljaa. Mutta yksinkertainen kansa tuli hänen luokseen. Hän kutsui tulijoita ”lapsukaisikseen” ja toisteli heille usein lempilausahdustaan: ”Mitä toivot toiselle, sen saat itsellesi.” Selvänäkemisen lahjansa hän kätki ja ikään kuin ohimennen varoitti ihmisiä tulevista koettelemuksista tarttuen heitä kädestä.

Houkan tapaan kilvoitellen Kornili kätki hyveensä, eivätkä edes munkkiveljet tienneet totuutta hänestä. Hän oli huono lukemaan, mutta tapasi sanoa: ”Mitä linnut puhuvat, sen minä tiedän”. Lisäksi hänellä oli luonnostaan heikko terveys ja hän oli puolisokea.

Kornili ennusti oman kuolemansa sekä sen, että hänet haudataan epäortodoksisesti kasvot pohjoiseen. Hän sanoi, että pian hänen kuolemansa jälkeen koittaa aika, jollaista ei ole vielä koskaan ollut Venäjällä. Tsaaria ei enää olisi ja kansa joutuisi kärsimään kolmen sukupolven ajan. ”Mutta kun minut haudataan uudelleen itään päin, koittaa pelastus”, hän ennusti.

Pyhittäjä Kornili kuoli neljäntenä joulupäivänä vuonna 1903. Veljet todella hautasivat hänet huolimattomasti pohjoiseen päin. Pian toteutui myös hänen ennustuksensa luostarin tuhosta ja veljestön hajottamisesta.

Heinäkuussa 1997 Kornilin hauta avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkon eteishuoneeseen. Vuonna 2000 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhittäjä Simonin syntymäaikaa ja kotitaustaa ei tiedetä. Hän saapui Jumalanäidin puutarhaan, Athoksen pyhälle vuorelle 1200-luvulla. Hän alkoi heti etsiä itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän löysikin munkkivanhuksen, jolla oli vankka kokemus kilvoitteluelämästä. Nuori Simon antautui täydellisesti vanhuksensa ohjaukseen, vaikka tämä saattoi olla välillä hyvinkin ankara. Moitteet ja jopa lyönnitkin kuuluivat hänen kasvatusmenetelmiinsä.

Ehdottomassa kuuliaisuudessa Simon kohosi nopeasti korkealle hengelliselle tasolle, niin että muut Athoksen munkit ja jopa hänen oma vanhuksensakin alkoivat kunnioittaa häntä. Vanhus ei enää pitänyt häntä kuuliaisuusveljenään vaan kilvoittelutoverinaan. Yleinen kunnioitus ei kuitenkaan miellyttänyt Simonia, joka oli valinnut Kristuksen nöyryyden tien. Niinpä hän alkoi pyytää vanhukseltaan siunausta vetäytyä yksinäisyyteen. Vanhus antoi sen, vaikka tunsikin suurta surua joutuessaan eroamaan hänestä.

Pitkään etsittyään Simon löysi Athoksen länsipuolen jyrkiltä kalliorinteiltä luolan, joka sijaitsi noin 300 metrin korkeudessa. Kärsivällisesti hän pysyi siinä, vaikka joutui ajoittain taistelemaan kasvotusten itseään Saatanaa vastaan. Kerran se ilmestyi hänelle lohikäärmeenä, joka pieksi hänet verille pyrstöllään. Yhä enemmän munkkeja alkoi vierailla hänen luonaan saamassa hengellistä opetusta. Tämä ei miellyttänyt Simonia. Eräänä yönä kun hän oli viettänyt luolassaan jo useita vuosia, hän pohti siirtymistä jonnekin vielä paremmin kätkössä olevaan paikkaan. Silloin valo ja ihana tuoksu täyttivät luolan ja kuului lempeä ääni: ”Simon, Poikani uskollinen ystävä ja palvoja, älä lähde täältä, sillä olen asettanut sinut tänne valoksi, ja tämä paikka tulee sinun tähtesi nauttimaan suurta kunnioitusta.”

Simon pelkäsi, että kyseessä oli taas uusi Paholaisen juoni. Niinpä hän harkitsi edelleen muuttoa. Eräänä yönä vähän ennen joulua kun hän astui ulos luolastaan, hän näki hämmästyttävän näyn. Hänestä näytti kuin yksi tähti olisi eronnut muista ja laskeutunut vastapäätä hänen luolaansa olevalle kallionjyrkänteelle. Tähänkään Simon ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sama ilmiö toistui useampana yönä. Jouluaattona kun tähti oli jälleen kallion yläpuolella, kuului taivaasta ääni: ”Tuohon paikkaan sinun, Simon, tulee perustaa luostarisi ja johtaa siellä sieluja pelastukseen. Varokin, ettet osoita epäuskoa kuten edellisellä kerralla. Minä olen sinun apunasi.” Ääni toisti samat sanat kolme kertaa. Myöhemmin Simon kertoi oppilailleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Betlehemissä yhdessä paimenten kanssa kuuntelemassa enkelten laulua ja tapaamassa Kristus-lasta. Hän ymmärsi, että hänen tehtäväkseen tulisi rakentaa Athokselle uusi luostari, jota hän alkoi kutsua ”Uudeksi Betlehemiksi”.

Jonkin ajan kuluttua kolme veljestä, rikkaiden vanhempien poikia jotka olivat kuulleet kerrottavan Simonin kilvoituksista, tuli hänen luokseen kuin kolme itämaan tietäjää ja tahtoi jäädä hänen oppilaikseen. Simon esteli heitä ensin ja vasta nähtyään heidän kestävyytensä suostui ottamaan heidät luokseen. Koetusajan jälkeen hän vihki heidät munkeiksi ja vasta vihkimispäivän iltana hän kertoi heille näystään ja otaksui, että Jumala oli lähettänyt heidät hänen luokseen sitä toteuttamaan.

Veljesten tuomilla varoilla palkattiin rakennusmiehiä, mutta kun Simon vei heidät tulevan luostarin paikalle, he sanoivat: ”Oletko tosissasi, isä? Tälle jyrkänteelle on mahdotonta rakentaa mitään. Siinä olisi vaarassa paitsi meidän henkemme myös kaikkien niiden, jotka joutuisivat asumaan noin vaarallisessa paikassa.” Juuri silloin yksi veljeksistä tuli tuomaan rakennusmiehille juotavaa. Hän liukastui ja putosi alas kohtisuoraa jyrkännettä. Kaikista oli ilman muuta selvää, että hän oli ruhjoutunut kuoliaaksi. Mutta puolen tunnin kuluttua nuori munkki kiipesi miesten suureksi ällistykseksi takaisin heidän luokseen. Munkilla oli toisessa kädessään viinikannu ja toisessa lasi: nekään eivät olleet menneet rikki hänen pudotessaan. Tämä oli liikaa rakennusmiehille – he ryhtyivät kaikki munkeiksi ja alkoivat innokkaasti rakentaa luostaria, josta tulisi heidänkin asuinpaikkansa. Monia muitakin ihmeitä tapahtui rakennustöiden yhteydessä. Kerran Simon nosti rukouksen voimalla paikoilleen kulmakiven, jota joukko miehiä ei ollut saanut liikahtamaankaan.

Kun Uuden Betlehemin luostari, jota nykyisin kutsutaan rakennuttajansa mukaan Simonos Petran (”kallio”) luostariksi, oli valmis, sen veljestö alkoi kasvaa tasaisesti. Kerran luostarin satamaan saapui arabimerirosvoja. Simon meni parin munkin kanssa heitä vastaan tarjoten lahjoja siinä toivossa, etteivät he ryöstäisi luostaria. Hän ei kuitenkaan saanut hillittyä heitä. He hyökkäsivät häntä kohti ja yksi jo kohotti miekkansa lyödäkseen sillä pyhittäjää. Mutta yhtäkkiä he kaikki sokeutuivat ja miekan kohottajan käsi halvaantui. Kauhuissaan he alkoivat huutaa Allahia ja pyysivät itkien pyhittäjää: ”Paranna meidät, abba, ja meistä kaikista tulee kristittyjä.” Heti pyhittäjä lähetti oppilaansa hakemaan öljyä Kristuksen ikonin edessä palavasta lampukasta. Kun hän voiteli heidät sillä, he tulivat terveiksi. He katuivat, ottivat kasteen ja jäivät luostariin munkeiksi.

Vuosien mittaan Jumalan suosio Simonia kohtaan näkyi hänen monissa ihmeteoissaan ja profetioissaan. Ennen kaikkea hän oli armoitettu hengellinen opettaja. Syvässä vanhuudessa hän nukkui pois vuonna 1287 munkkiensa ympäröimänä kehotettuaan heitä vielä viimeisen kerran säilyttämään hänen antamansa järjestyksen ja elämään keskinäisessä rakkaudessa ja ehdottomassa kuuliaisuudessa igumenilleen.

Pian Simonin reliikeistä alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, mistä johtuen häntä alettiin sanoa Mirhanvuodattajaksi. Noin sata vuotta pyhittäjän kuoleman jälkeen serbialaisen ruhtinaan Jovan Uglješin (k. 1371) riivattu tytär parantui, kun häntä voideltiin pyhän Simonin mirhalla. Kiitollinen isä auttoi runsaskätisesti pyhän Simonin perustamaa, tuohon aikaan vielä vaatimatonta luostaria.

Pyhän Simonin hauta ja reliikit ovat kadonneet luostaria kohdanneiden hävitysten aikana, mutta pyhittäjän hengellinen läsnäolo on koettu luostarissa usein. Hän on suojellut kuuliaisia veljiä ja toisaalta ilmestynyt moittimaan välinpitämättömiä ja röyhkeitä. Jotkut ovat hänen vuosittaisena juhlapäivänään nähneet valon hohtavan hänen luolastaan tai ympäröivän hänen ikoniaan kirkossa. Nykyisin Simonos Petran luostari on Athoksen tärkeimpiä. Se tunnetaan ainutlaatuisen sijaintinsa lisäksi laajasta kirjastostaan, tasokkaasta kirkkolaulustaan ja vieraanvaraisuudestaan.

Nikomedeian marttyyreista muistellaan nimeltä muutamia, jotka eivät kuolleet kirkon palossa vaan saivat voittoseppeleensä muilla tavoilla. Domna kuului alun perin Nikomedeian palatsin Kahdentoista jumalan temppelin papittariin. Kerran hän sai luettavakseen Apostolien teot ja Paavalin kirjeet. Ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että yön pimeydessä hän lähti salaa samanmielisen ystävänsä eunukki Indeksen kanssa tapaamaan piispa Kyrillosta, joka oli piispa Anthimoksen edeltäjä. He pyysivät Kyrillosta kastamaan heidät.

Kun Domna oli saanut pelastuksen armon osakseen, hän alkoi kilvoitella innokkaasti kohti täydellisyyttä. Jerusalemin ensimmäisten kristittyjen esimerkkiä seuraten hän jakoi pois omaisuutensa. Hän vietti yönsä ja päivänsä rukoillen ja mietiskellen pyhiä kirjoituksia yhdessä uskollisen ystävänsä Indeksen kanssa. He keskittyivät sisäisen elämänsä rakentamiseen eivätkä lainkaan huolehtineet siitä, mitä söisivät ja joisivat tai pukisivat päälleen. Eräänä yönä ylieunukki yllätti heidät, kun he olivat viemässä ruokaansa köyhille, ja teki heistä ilmiannon keisarille. Kotietsinnässä osoittautui, että he omistivat vain kaksi ohutta makuusijaa, ristin, Apostolien tekojen kirjan, savesta tehdyn suitsuttimen, öljylampun ja rasian pyhän ehtoollisen säilyttämistä varten.

Domna ja Indes suljettiin hämärään tyrmään, jossa heidän ravintonaan olivat pyhät kirjoitukset ja jumalallinen eukaristia, sillä he onnistuivat tuomaan Apostolien teot ja ehtoollisrasiansa mukanaan vankilaan. Maaherra oli varovainen heidän kanssaan, koska pelkäsi, että mikäli johtava papitar kuolisi hänen käsissään, hän saisi päälleen keisarin vihan. Lopulta maaherra päätti vapauttaa Domnan, kun tämä alkoi teeskennellä mielisairasta. Piispa Anthimos tunnettiin monista ihmeellisistä parantumisista, joten maaherra päästi Domnan hänen huostaansa. Kristittyjen yhteisö otti hänet ilolla vastaan. Piispa sijoitti hänet taloon, jossa kilvoitteli Jumalan palvelemiseen omistautuneita neitsyitä.

Kun keisari Maximianus saapui Nikomedeiaan voittojuhliaan varten, hän sai kuulla, että Artemiksen ja Athenan papitar oli tullut hulluksi ja oli kristittyjen luona. Maximianus lähetti välittömästi sotilaita hakemaan hänet. Domna onnistui kuitenkin harhauttamaan heidät pukeutumalla mieheksi ja pakeni vuorille. Turhautuneet sotilaat joutuivat raivon valtaan ja hajottivat sisariston asuintilat sekä pidättivät kaikki neitseet, jotka eivät päässeet karkuun. He veivät heidät mukanaan paikkaan, jossa pidettiin orgioita. Illan tullen Teofila-niminen neito onnistui pakenemaan. Kun hän tuli kristittyjen luokse iltapalvelukseen ja kertoi päässeensä Jumalan enkelin avulla pakoon, kaikki ylistivät Jumalaa.

Kirkon polttamisen jälkeen keisari määräsi kaikki loput Nikomedeian kristityt pidätettäväksi. Kun Domna kuuli pakopaikassaan, että kuolemaantuomittujen joukossa oli hänen uskollinen palvelijansa Indes, hän päätti itsekin antautua. Hän oli jo pitkään tottunut antamaan itsensä elävänä uhrina Jumalalle jokapäiväisessä marttyyrikilvoituksessa askeesin ja pitkien rukousten kautta. Hän lähti kulkemaan merenrantaa ja pysähtyi auttamaan eräitä kalastajia. Heidän verkoistaan löytyi kolmen kristityn ruumiit, jotka oli heitetty mereen. Domna tunnisti Indeksen, Gorgonioksen ja Pietarin. Heidät oli surmattu hukuttamalla.

Pelastuksen iloa tuntien Domna hautasi heidät kaupungin muurien lähelle. Sitten hän meni ilmoittautumaan Maximianuksen tuomioistuimeen. Niin hän sai täyttää hartaan toiveensa ja koristaa oman verensä purppuralla sen neitseellisen hunnun, jonka hän oli kyynelillään valkaissut. Pyhä Domna mestattiin. Sen jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin, jotta kukaan ei kunnioittaisi sitä millään tavoin.

Kun pakanat juhlivat tuhansien kristittyjen kuolemaa, muuan Zenon astui heidän keskelleen ja tuomitsi pelottomasti heidän verenhimonsa ja jumalattomuutensa. Hän ihmetteli, kuinka sokeita he olivat luomakunnan kauneudelle, joka julistaa Jumalan kunniaa. Keisari käski murskata Zenonin hampaat ja leuan kivenmurikoilla. Sen jälkeen pyhä marttyyri mestattiin kaupungin ulkopuolella.

Doroteos, Mardonios ja Migdonios olivat korkea-arvoisia hovin virkamiehiä. Kun keisarille kerrottiin, että hekin olivat kristittyjä, hänen vihallaan ei ollut mitään rajoja. Kolmikko tunnusti rohkeasti, että he olivat maailmankaikkeuden Mestarin ja Kuninkaan palvelijoita. He viskasivat arvomerkkinsä ja nauhansa halveksivasti päin keisaria. Heitä piestiin armottomasti illankoittoon saakka, mutta heidän huuliltaan ei päässyt minkäänlaista valitusta. Heidät surmattiin muutama päivä myöhemmin. Doroteos mestattiin, Mardonios poltettiin ja Migdonios haudattiin elävältä.

Saman vainon aikana pappi Glykerios ilmoitti keisarille rohkeasti, että kaikki kauheimmatkin kidutukset olivat kristityille pelkkiä ilon aiheita ja loppumattoman onnen lähteitä. Häntä piestiin niin kauan kunnes pieksijät eivät enää jaksaneet enempää. Sitten hänetkin poltettiin kaupungin ulkopuolella. Pyhän marttyyridiakoni Teofiloksen kieli revittiin ulos ja hänet kivitettiin kuoliaaksi.