Kirkkokalenteri

Kristuksen syntymäjuhlan jälkeisenä päivänä kirkko viettää Hänen äitinsä pyhän Neitsyt Marian juhlaa. Ihmiskunnan pelastukseksi luolassa syntyneen Poikansa vierellä Maria osoittautuu uudeksi Eevaksi, uudistuneen ihmissuvun ensimmäiseksi ja ylevimmäksi edustajaksi, jonka Jumala on sukupolvien saatosta valinnut ja valmistanut täyttääkseen lihaksitulemisensa suuren salaisuuden.

Jumala näki hyväksi ilmestyä ihmisten keskuuteen ymmärryksen ylittävällä tavalla. Jumalan ainoa Poika, joka syntyy ikuisuudessa Isästä Hänestä kuitenkaan erkaantumatta, sikiää Neitseen kohdussa Pyhästä Hengestä ilman ihmisen myötävaikutusta. Hän nöyrtyy vapaaehtoisesti lain määräyksien alaisuuteen niin syntymänsä kuin varttumisensa osalta, mutta samalla Hän uudistaa lain. Hylkäämättä jumalallista luontoaan ja jättämättä Isän syliä Hän ottaa itselleen ihmisluonnon ja tulee Neitsyen ainoaksi pojaksi punoen ruumiinsa purppuraisen viitan hänen kohdussaan.

Pojalla on siis kaksi syntymää, ensimmäinen jumalallinen ja ikuinen, toinen inhimillinen ja ajan alaisuudessa – mutta Poika on yksi ja sama, ihmiseksi tullut Jumalan Sana. Mariasta syntyi yksi persoona, jumalihminen, jumalallisen luontonsa puolesta äiditön ja ihmisluontonsa puolesta isätön. Jumalallisen ja inhimillisen luonnon ominaisuudet ovat nivoutuneet Hänessä niin läheisesti yhteen, että ne vaihtelevat selittämättömällä tavalla keskenään sekaantumatta. Niin kuin rauta tuleen työnnettäessä antaa tulelle lujuuttaan samalla kun tulen kuumuus ja valo siirtyvät rautaan, niin myös Kristuksessa jumaluus alistuu vapaaehtoisesti lihan heikkouteen ja ihmisyys puetaan Jumalan kirkkauteen.

Näin siis me voimme ylistää pyhintä Valtiatartamme Jumalansynnyttäjäksi (Theotokos). Seimessä makaava pienokainen ei ole vain ihminen odottamassa ennaltamäärättyä jumalallista armoa, ei vain Jumalan valitsema pyhä tai profeetta eikä edes Jumalankantaja, vaan Hän on todellinen Logos, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona. Hän on omaksunut ihmisluonnon voidakseen uudistaa ja uudelleen luoda itsessään ihmisyyden ja siinä tervehdyttää synnin himmentämän ja turmeleman Jumalan kuvan.

Jumalanäiti on tullut kerubeja, serafeja ja kaikkia taivaan joukkoja kunniakkaammaksi, sillä hän on toisen Aadamin hengellinen paratiisi, Jumalan temppeli ja maan taivaaseen yhdistävä silta. Hän on portaat, joita pitkin Jumala tulee alas maan päälle ja ihminen nousee taivaaseen. Sulkiessaan sisäänsä Kristuksen Marian kohtu tuli Jumalan valtaistuimeksi, hänen kupeensa taivaita avarammiksi. Hänen ansiostaan ihminen nousee enkeleitä ylemmäksi ja Jumalan kirkkaus saa loistaa hänen ruumiissaan.

Tällaisen salaisuuden edessä ihmisen hengen on parasta kumartaa uskossa ja hiljaisuudessa. Sillä missä Jumala tahtoo, siellä voitetaan luonnon järjestys. Vaikeneva Joosef sai valaistua luolan pimeydessä loistaneesta valkeudesta. Hänen laillaan mekin voimme hengessämme mietiskellä kaikkeinpyhintä Valtiatarta, kun hän olemukseltaan rauhaisana ja säteilevänä valvoo lapsen vierellä käärittyään Hänet kapaloihin ja asetettuaan Hänet seimeen. Mariassa ei ole jälkeäkään synnyttämisen tuskista eikä uupumuksesta. Hän on neitsyt sielultaan ja ruumiiltaan, ja siksi hän hedelmöittyi ilman nautintoa ja synnytti ilman kipua. Hän on neitsyt ennen synnyttämistä, neitsyt synnyttäessään ja neitsyt Vapahtajan syntymän jälkeen. Näin hän saattaa naisten tietoon, millainen on ensimmäisen äidin Eevan saamasta kirouksesta vapautumisen ilo (1. Moos. 3:16).

Samalla koko ihmisluonnolle avautuu uusi elämänmuoto. Jumala valitsi neitsyyden syntyäkseen lihallisesti tähän maailmaan, ja niin Hän tahtoo myös ilmestyä ja kasvaa hengellisesti kaikkien niiden kristittyjen sydämissä, jotka seuraavat Jumalanäidin neitseellisyyden esimerkkiä.

Toinen joulupäivä on ilmeisesti vanhin Jumalansynnyttäjän juhla. Sen alku juontuu 400-luvulle. Eilen kirkko kantoi yhdessä enkelien ja tietäjien kanssa ylistystä ihmiseksi tulleelle Jumalalle, tänään on sopivaa kunnioittaa erityisesti Hänen äitiään. Samalla tavalla kirkko alkoi monien muidenkin juhlien kohdalla viettää tapahtumien taustalla olleiden henkilöiden muistoa seuraavana päivänä. Esimerkiksi Jumalanäidin syntymäjuhlan jälkeisenä päivänä (9.9.) juhlitaan hänen vanhempiaan Joakimia ja Annaa; Kristuksen temppeliintuomisen juhlan jälkeen (3.2.) vietetään vanhurskaan Simeonin ja naisprofeetta Hannan muistopäivää.

Venäläinen Konstans palveli pappismunkkina Venäjän suurlähetystön kirkossa Konstantinopolissa Venäjän ja Turkin välisen sodan (1736–1739) alkaessa. Toisin kuin useimmat maanmiehensä, hän ei paennut kotimaahansa vaan meni Athosvuorelle ja asui siellä Suuressa lavrassa. Sodan päätyttyä hän palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi taas hoitamaan velvollisuuksiaan. Hän toimitti liturgian miltei joka päivä ja piti kahdesti viikossa keskustelutilaisuuksia venäjäksi ja kreikaksi. Riitauduttuaan jonkin väärinkäsityksen johdosta suurlähettilään kanssa hän marssi kiukuspäissään sulttaanin luo ja kääntyi Sielunvihollisen yllyttämänä islamiin! Parin päivän kuluttua hän kuitenkin katui katkerasti tekoaan. Riisuttuaan turkkilaiset vaatteet hän pukeutui taas papinviittaansa ja meni uudelleen sulttaanin palatsiin, missä hän moitti suureen ääneen Muhammadia ja tunnusti Kristuksen. Raivostuneet turkkilaiset surmasivat hänet palatsiaukiolla vuonna 1742 (tai 1743).

Pyhä Euarestos syntyi ylhäiseen perheeseen Galatiassa pääsiäispäivänä vuonna 819. Kasteessa hän sai nimen Sergios. Kun hän oli 23-vuotias, hän meni isänsä kanssa Konstantinopoliin. Isä suositteli häntä perheen kaukaiselle sukulaiselle Teoktistos Bryenniokselle, jotta hänelle tämän avulla aukenisi virkaura valtion palveluksessa. Näihin aikoihin keisarinna Teodora, pyhien ikonien kunnioituksen palauttaja, lähetti Teoktistoksen diplomaattiseen tehtävään Bulgariaan. Sergios oli tehnyt Teoktistokseen myönteisen vaikutuksen ja niin hän päätti ottaa tämän mukaansa. Kun he matkallaan levähtivät Probatonin kaupungissa Traakiassa, Euarestos sai käsiinsä pyhän Efraim Syyrialaisen puheen viimeisestä tuomiosta. Ajatus, että jokainen meistä joutuu viimeisellä tuomiolla tekemään tiliä elämästään, sytytti hänessä ilmiliekkiin luostarielämän kaipuun, joka oli itänyt hänessä varhaisnuoruudesta asti.

Sergios poistui salaa matkakumppaneidensa luota ja meni Johannes-nimisen skyyttalaisen kilvoittelijan luo, joka asui Probatonin lähellä Skopeloksessa. Puolen vuoden kuluttua Johannes lähetti hänet takaisin Konstantinopoliin mukanaan suosituskirje Studionin luostarin igumenille. Heti luostarin portilla nuori luostariin pyrkijä tapasi itsensä pyhän Naukratioksen (18.4.), pyhän Teodoroksen (11.11.) seuraajan Studionin luostarin igumenina. Naukratios näki nuoren miehen syvän hengellisyyden jo hänen ulkonaisesta olemuksestaan. Aikaa hukkaamatta hän liitti tämän saman tien Studionin luostarin hengellisten sotureiden joukkoon ilman tavanomaista noviisiaikaa. Sergioksen munkkinimeksi tuli Euarestos, mikä merkitsee otollista.

Euarestos sai kuuliaisuustehtävän luostarin trapesasta. Hän kielsi täydellisesti oman tahtonsa ja palveli veljiään aivan kuin jokainen heistä olisi ollut itse Kristus. Hän tutki myös mieluusti Jumalan sanaa ja antautui askeettisiin kilvoituksiin tavanomaista innokkaammin. Hän ja hänen kilvoittelutoverinsa Eusebiotos rukoilivat muiden tietämättä yhdessä yöt läpeensä ja olivat silti aamulla ensimmäisinä kirkossa laulamassa jumalanpalveluksessa. Ravintonaan he käyttivät vain kauraleipää ja hedelmämehua. Nähdessään heidän kilvoitteluintonsa igumeni Naukratios antoi heille siunauksen asettua eräälle Propontiksen pienelle saarelle, jossa he saattoivat keskittyä rukoukseen ja paastoon kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa. Pian heidät kuitenkin kutsuttiin takaisin pääluostariin, jotta muutkin veljet saisivat rohkaisua heidän esimerkistään.

Igumeni Naukratioksen kuoltua 18.4.848 hänen seuraajansa pyhä Nikolaos (4.2.) nimitti Euarestoksen Studionin luostarin alitaloudenhoitajan tärkeään tehtävään. Kun kymmenen vuotta myöhemmin pyhä Fotios (6.2.) nousi sekasortoisessa tilanteessa patriarkan istuimelle, igumeni Nikolaos lähti Studionin luostarista Euarestoksen ja useiden muiden veljien seuraamana. He hajaantuivat pieniksi ryhmiksi, niin kuin he olivat tehneet ikonoklasminkin aikana, jotta keisarillinen vaino ei yltäisi heihin kaikkiin. Euarestos ja hänen toverinsa Pafnutios löysivät suojapaikan Samuel-nimisen armeliaan ja munkkeja puolustaneen miehen talosta. He viipyivät hänen luonaan, kunnes Euarestos kutsuttiin Heksamilioniin sairastuneen igumeni Nikolaoksen luo.

Igumeni ja Euarestos palasivat yhdessä Konstantinopoliin. Samuel oli sillä välin hankkinut itselleen kiinteistön Kokorobionin kaupunginosasta. Hän antoi sen heille ja heihin liittyneille lukuisille muille Studionin munkeille väliaikaiseksi luostariksi. Vuonna 866 keisari kutsui Nikolaoksen ja suurimman osan Studionin luostarin munkeista takaisin Studioniin. Kun keisari Basileios I nousi valtaistuimelle (867) ja pyhä Ignatios (23.10.) palautettiin patriarkanistuimelle, Nikolaos, joka oli ollut jonkin aikaa vankilassa, palautettiin virallisesti Studionin luostarin igumeniksi. Euarestos jäi kuitenkin muutamien munkkien kanssa Kokorobioniin. Nikolaos vieraili siellä usein, sillä paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Siellä ollessaan hän sairastui kuolintautiinsa.

Igumeni Nikolaoksen kuoleman jälkeen Kokorobionin luostarista tuli täysin itsenäinen. Euarestos toimi sen igumenina apunaan uskollinen Pafnutios. Hän näki vaivaa saadakseen luostarinsa mahdollisimman hyvään järjestykseen sekä laajensi sen rakennuskantaa. Mikään maallinen ei kuitenkaan kiehtonut häntä. Hänen oma keljansa oli hyvin pieni. Siellä hän seisoi Jumalan edessä kahleita kantaen ristiinnaulitakseen lihansa. Kohottamalla kätensä rukoukseen hän pyhitti ilman ja hänen kyynelvirtansa siunasivat maan. Kaiken, mikä luostarissa jäi yli veljestön tarpeiden, hän jakoi köyhille. Hän otti vastaan ihmisiä kasvot ilosta loistaen ja sovitti heidät Jumalan kanssa. Monien ihmeiden ja profetioiden kaunistettua hänen elämänsä hän antoi sielunsa Herran käsiin Kristuksen syntymäjuhlan yönä vuonna 897 ollessaan 79-vuotias.

Pyhä Konstantinos syntyi 800-luvun alussa juutalaiseen perheeseen Fryygian Synadassa. Ollessaan yhdeksänvuotiaana äitinsä kanssa torilla hän näki, kuinka eräs kristitty kauppias teki haukotellessaan ristinmerkin suunsa yli – tapa jota vieläkin noudatetaan Kreikassa. Poika alkoi itsekin tehdä niin, vaikka ei tuntenut ristin merkitystä. Siitä tuli hänelle hurskas tapa, joka vähitellen täytti hänen olemuksensa Kristuksen armolla. Kasvavalla innolla hän alkoi jäljitellä muitakin kristittyjen tapoja. Vähitellen hän alkoi kuulla sisimmässään äänen, joka opetti hänelle kristinuskon totuuksia. Näin hän oppi rakastamaan Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, jonka nimeä hän toisteli. Vartuttuaan hän eli hyvin askeettisesti ja saattoi olla päiväkausia syömättä mitään.

Hänen äitinsä kuoltua Synadan suojeluspyhä Trofimos ilmestyi hänelle sanoen: ”Lapseni, älä antaudu maallisen luonnon orjaksi itkemällä äitiäsi, sillä sinä olet jo saanut tulevan armon pantin!” Tämä vahvisti hänen päätöstään seurata Jumalan hänelle osoittamaa tietä, ja hän poistui salaa kotoaan paetakseen järjestettyä avioliittoa. Hän suuntasi kulkunsa kohti Bitynian Olymposvuorta, joka oli tunnettu luostarielämän keskus 800-luvulla.

Konstantinos saapui Nikean lähellä sijaitsevaan Fubutionin luostariin, joka oli kuuluisa munkkiensa askeettisesta ja hyveellisestä elämästä. Siellä hän kertoi tarinansa luostarin igumenille, joka antoi hänelle ristin suudeltavaksi vakuuttuakseen hänen vilpittömyydestään. Kun nuorukainen kohotti päänsä, hänen otsaansa oli tarttunut ristikuvio, joka näkyi siinä hänen elämänsä loppuun saakka. Hänet kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Konstantinos pyhän apostolien vertaisen keisari Konstantinuksen mukaan, joka oli myöskin kääntynyt kristinuskoon pyhän ristin vaikutuksesta (21.5).

Konstantinos lähti innokkaasti hyveiden kilparadalle, ja nuoruudestaan huolimatta hän ylti pian askeesissa samalle tasolle kuin vanhat munkit. Erityisesti hänelle oli ominaista syvä nöyryys. Hänen kilvoituksiinsa alkoi liittyä ihmeellisiä ilmiöitä. Paikkoihin, joissa hän rukoili, jäi leijailemaan hyvä tuoksu. Kirkon ovet avautuivat itsestään hänen edessään. Puhdassydämisenä hän sai selvänäkemisen armolahjan. Jonkin aikaa hän kilvoitteli erakkona Olympoksen rinteillä. Sitten luostariin valittiin uusi igumeni, joka kutsui hänet pois erämaasta ja vieläpä rankaisi häntä luostarista lähdön johdosta.

Kerran Konstantinoksen rukoillessa hänelle ilmestyi pyhä Spyridon (12.12.) ja käski hänen lähteä pyhiinvaellukselle Kyprokselle. Konstantinos kulki Myrran ja Attaleian kautta, missä viipyi jonkin aikaa sielunsa hyödyksi. Kun hän oli saapunut Kyprokselle, pyhä marttyyri Palamon ilmoitti hänelle näyssä, että hänen pitäisi viedä tämän reliikkinä säilytetty käsi Hyakinthoksen luostariin Bityniaan Nikean lähelle.

Bityniassa asui paljon juutalaisia. Konstantinos yritti saada heidät uskomaan Kristukseen. Muutamat harvat kääntymykset, jotka olivat hänen työnsä tulosta, nostattivat kuitenkin juutalaisten keskuudessa sellaisen vihan häntä vastaan, että he yrittivät tappaa hänet. Jumalanäidin ihmeellinen asioihin puuttuminen pelasti hänen henkensä. Konstantinos luopui kuitenkin kokonaan lähetystyöstä maanmiestensä keskellä ja siirtyi asumaan Olymposvuoren metsiin. Siellä Paholainen hyökkäsi niin ankarasti häntä vastaan, että hän arveli tuoneensa mukanaan erämaahan koko helvetin. Hän ei kuitenkaan horjunut vaan ristinmerkkejä tehden torjui vihollisen hyökkäykset. Lihansa hän piti kurissa ankarilla kilvoituksilla. Kerran hän paastosi ruoasta 40 päivää seisoen vyötäisiään myöten mutaisessa lammessa. Vuoden kuluttua hän siirtyi Atroan seudulle ja eli erakkona Pyhän Andreaksen luostarissa, jonka kirkossa hän kävi suurina juhlina. Vähitellen hän saavutti himottomuuden ja yhdistyi Jumalaan horjumattomassa rakkaudessa.

Konstantinoksen elämässä alkoi aika, jolloin hän oli kypsä auttamaan muita. Hän liittyi erakkoyhteisöön, joka kilvoitteli Baleasin luostarin lähistöllä. Hänen majallaan alkoi käydä paljon vieraita, joille hän antoi halukkaasti sielun pelastusta koskevia neuvoja. Hän otti myös vastaan oppilaita ja johti pientä yhteisöään luottaen täysin Jumalan huolenpitoon, mikä ilmenikin ihmeellisin tavoin heidän jokapäiväisessä elämässään.

Joskus Konstantinos saattoi yksinäisyydessään saada Jumalalta tiedon, että joku veli oli vaarassa langeta syntiin. Silloin hän ei epäröinyt lähteä patikoimaan pitkiäkin matkoja pelastaakseen veljen ikuisesta kuolemasta. Vuonna 884 hän jopa meni Konstantinopoliin rauhoittamaan sekasortoa, jonka keisari Basileios I (867–886) oli käytöksellään aiheuttanut. Hän ennusti keisarin katumuksen ja sairauden.

Viimeisinä elinvuosinaan pyhä Konstantinos hämmästytti oppilaitaan ihmeillään ja profetioillaan. Oman kuolemansa hän ennusti jo kahdeksan vuotta etukäteen. Hän nukkui kuolonuneen joulun aikaan. Hänen viimeiset sanansa olivatkin: ”Herra kutsuu minua ilojuhlaan.” Hyvä tuoksu täytti hänen keljansa hänen antaessaan sielunsa Jumalan haltuun. Hänen pyhistä jäännöksistään alkoi vuotaa balsamia, joka paransi monia sairauksia.

Pyhittäjämarttyyri Iisak nuorempi (Ivan Bobrikov) oli Optinan luostarin viimeinen johtaja ennen kuin kommunistit sulkivat luostarin. Hän syntyi vuonna 1865 Orjolin läänissä ja tuli luostariin 19-vuotiaana nuorukaisena pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) vielä eläessä. Pyhittäjä Amvrosi lausui nuorelle Iisakille, että tästä tulee Optinan viimeinen arkkimandriitta ja että hän saa marttyyrikruunun. Tuolloin – kukoistavan keisarinvallan aikana – ennustus tuntui uskomattomalta, mutta skiitan ponomarina toiminut vanhus Nektari (29.4.) painoi sen mieleensä.

Luostarin ja skiitan muiden munkkien tapaan isä Iisak kävi kertomassa ajatuksistaan ohjaajavanhus Josefille, joka seurasi tehtävässään isä Amvrosia.

Vuonna 1914 veljestö valitsi isä Iisakin luostarin johtajaksi edesmenneen arkkimandriitta Ksenofontin tilalle. Lapsenomaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Iisakilla oli todellista hengellistä viisautta. Hän myös paneutui luostarin laajan talouden hoitoon. Samalla lähestyi koettelemusten aika. Ensimmäisen maailmansodan alettua lännestä tuli pakolaisia, joiden käyttöön annettiin hiippakunnan kehotuksesta yksi luostarin hotelleista ja sairaalarakennuksista. Iisakin johdolla Optina karsi menojaan säästääkseen varoja hyväntekeväisyyteen.

Vallankumouksen jälkeen viranomaiset ottivat vähitellen luostarin talouden käsiinsä. Töihin määrättiin palkkatyöläisiä ja taloudenhoito alkoi mennä rappiolle. Vastalauseita esittänyt arkkimandriitta Iisak siirrettiin syrjään johtotehtävistä ja pidätettiin. Rappiotila paheni, ja viranomaiset muuttivat luostarin kommuuniksi, joka suljettiin lopullisesti vuonna 1922. Seuraavana keväänä suurella viikolla juuri ennen pääsiäistä Iisak pidätettiin uudelleen monien muiden munkkien kanssa. Heidät teljettiin joksikin aikaa vankilaksi muutettuun leipomoon, ja muu veljestö siirrettiin pois luostarista, joka julistettiin museoalueeksi.

Optinalaisten hengellinen elämä ei kuitenkaan sammunut. Isä Iisak sentään eli vielä, joten optinalaiset pyysivät yhä toimilleen hänen siunaustaan ja hänen kanssaan neuvoteltiin kaikista tärkeistä asioista. Kun museokin suljettiin vuonna 1928, sen työntekijät, joista monet olivat Optinan isien rippilapsia, pelastivat kirjaston ja arkiston luetteloimalla ne ja luovuttamalla kaiken Venäjän valtionkirjastoon.

Optinalaiset siirtyivät Kozelskiin. Isä Iisak pidätettiin jälleen ja häntä kehotettiin asettumaan Beleviin noin 40 kilometrin päähän Kozelskista. Siellä hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa, jossa myös Belevin piispa Nikita kävi usein. Kirkon ympärille muodostui oma hengellinen yhteisö. 1930-luvulla viranomaiset pidättivät Iisakin ja kehottivat häntä lähtemään Belevistä, mutta hän vastasi rohkeasti: ”En poistu ristiltäni.” Tästä avoimesta kiellosta alkoi Optinan viimeisen johtajan marttyyritaival. Eräiden tietojen mukaan hänet karkotettiin Siperiaan, jossa hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman noin vuonna 1936. Toisten tietojen mukaan hän eli Belevissä aina vuoteen 1938.

Kesällä 1937 kommunistit salaista luostaria vainotessaan pidättivät ja ampuivat Belevissä sata henkeä. Joulukuussa isä Iisak ilmeisesti pidätettiin yhdessä piispa Nikitan, neljän papin, muutaman munkin ja kahdeksan nunnan ja kuuliaisuussisaren kanssa. Piispaa syytettiin maanalaisen luostarin organisoimisesta ja johtamisesta sekä luostariasukkaiden ohjaamisesta väestön parissa tehtävään vastavallankumoukselliseen toimintaan. Syytetyt vietiin Tulaan, ja tammikuun 8. päivänä 1938 (juliaanisen kalenterin mukaan toisena joulupäivänä 26.12.) heidät teloitettiin ampumalla. Pyhittäjämarttyyri Iisakin pyhäinjäännöksiä ei ole löydetty. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhittäjä Nicodim, hesykastisen rukouselämän isä Romaniassa, syntyi Serbiassa (tai Kreikassa) vuonna 1320. Hän oli sukua niin Serbian ruhtinaalle Lazarille (1371–1389) kuin Valakian ruhtinas Nicolae Alexandrulle (1352–1364). Päätettyään koulunsa hän kiirehti Athosvuorelle, missä hänet vihittiin munkiksi serbialaisessa Hilandarin luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän vetäytyi yksinäisyyteen harjoittamaan askeettista kilvoittelua ja sisäistä rukousta hiljaisuudessa. Hän kesti urhoollisesti demonien hyökkäykset ja sai himottomuuden armon ja selvänäkemisen lahjan. Munkit alkoivat pian tulla kaikkialta kysymään häneltä neuvoja. Myöhemmin hänet nimitettiin johtajaksi Hilandarin luostariin, jonne kokoontui serbialaisten lisäksi suuri määrä niin kreikkalaisia, romanialaisia kuin bulgarialaisiakin munkkeja.

Noin vuonna 1364 Nicodim muutti Tonavan eteläiselle varrelle. Jumalalta saamaansa ilmoituksen mukaan toimien hän kokosi yhteen Romaniassa Voditsajoen varrella eläneitä erakkoja ja perusti maallisen ja kirkollisen esivallan suojeluksessa Pyhän Antonios Suuren luostarin. Vähän myöhemmin hän perusti ruhtinas Lazarin lahjoitusten turvin Tismanajoen laaksoon toisen luostarin sitä kymmenen hesykastimunkin yhteisöä varten, jonka hän oli aiemmin koonnut. Luostarissa otettiin käyttöön Athosvuoren säännöt ja käytännöt. Ennen pitkää siitä tuli merkittävä hengellinen keskus, jossa laadittiin lukuisia liturgisia ja teologisia käsikirjoituksia ja josta sydämen rukouksen opetus ja harjoitus levisi Balkanilla. Nicodimin maine oli niin suuri, että ruhtinas Lazar lähetti hänet vuonna 1371 Jesajan johtamassa athosvuorelaisten hesykastimunkkien ryhmässä Konstantinopoliin selvittämään Serbian kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin välistä kiistaa.

Elämänsä loppupuolella Nicodim uskoi Voditsan ja Tismanan luostarin johdon yhdelle oppilaistaan. Itse hän vetäytyi luolaan, jossa hän vietti arkipäivät paastoten ja lakkaamatta rukoillen. Sunnuntaisin hän tuli luostariin toimittamaan pyhän liturgian ja parantamaan sairaita, jotka olivat saapuneet pyytämään hänen esirukouksiaan. Jotkut heistä paranivat heti Tismanaan tultuaan, toiset paranivat koskettaessaan pyhän Nicodimin päällysviittaa.

Joulukuun 26. päivänä vuonna 1406 (tai 1405) Nicodim nukkui rauhassa kuolonuneen siunattuaan sitä ennen oppilaansa. Tismanan luostaria kunnioitetaan nykyäänkin Romanian munkkilaisuuden kehtona. Nicodim oli myös ikonimaalari, ja hän maalasi itse perustamiensa luostarien freskoja. Transilvaniassa sijaitsevan Prislopin luostarin sanotaan myös olevan hänen perustamansa. Myöhempinä vuosina nämä hesykastista rukousperinnettä vaalineet luostarit suojelivat ortodoksista kansaa hengellisen muurin tavoin Unkarista tunkeutuvaa roomalaiskatolista käännytystyötä vastaan.

Pyhä Euthymios syntyi 700-luvun puolivälissä Lykaonian Uzaressa. Hänen hurskailla vanhemmillaan oli monta lasta, joita he ohjasivat erilaisiin käsityöammatteihin. Euthymios osoittautui kuitenkin niin lahjakkaaksi, että vanhemmat taipuivat hänen pyyntöönsä ja lähettivät hänet opiskelemaan Aleksandriaan. Päätettyään opintonsa hän palasi kotiseudulleen ja vihkiytyi munkiksi paikallisessa luostarissa. Siellä hän kilvoitteli esikuvallisesti ja hänet vihittiin pian diakoniksi ja sittemmin pappismunkiksi.

Kun Sardeksen metropoliitta kuoli, kaupungin asukkaat, jotka tunsivat Euthymioksen hyveet ja oppineisuuden, pyysivät häntä esipaimenekseen. Vaikka Euthymios olikin haluton luopumaan luostarielämästä, hän näki kutsussa Jumalan tahdon. Hänestä tuli erinomainen esipaimen, joka piti esikuvanaan itseään Kristusta ja teki kaikkensa johtaakseen kaittavansa pelastukseen. Erityisesti hän omistautui vähäosaisten palvelemiseen. Orvot ja lesket saivat hänestä suojelijan ja köyhät ruokkijan.

Kun keisarinna Irene ja hänen poikansa Konstantinos kutsuivat vuonna 787 kokoon seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan käsittelemään ikonien kunnioitusta, Euthymios oli yksi kokouksen 367 isästä. Oppineena ja syvällisenä kirkollisen tradition tuntijana hän nautti niin suurta arvonantoa isien keskuudessa, että sai kirkolliskokouksen neljännessä istunnossa tehtäväkseen julistaa kokouksen virallisen ikonien kunnioitusta koskevan lausuman. Hänen panoksensa kirkolliskokouksen kulkuun oli ratkaiseva, mikä voitti hänelle keisari Konstantinos VI:n luottamuksen. Euthymios olikin hänen ja keisarinna Irenen yhteisellä hallituskaudella (780–797) mukana monissa virallisissa lähetystöissä.

Keisari Nikeforoksen aikana (801–811) eräs hallintomies Euthymioksen hiippakunnassa tahtoi saada vaimokseen nuoren tytön, joka ei missään tapauksessa tahtonut miestä puolisokseen. Neito pakeni piispan turviin. Saadessaan tietää hänen tukalan tilanteensa piispa vihki hänet saman tien nunnaksi. Tästä ylimys raivostui ja alkoi ilkeämielisesti panetella Euthymiosta. Lopputuloksena oli, että keisari karkotti pyhän piispan Patellarian saarelle. Kärsittyään siellä muutaman vuoden huonoa kohtelua saaren raakojen asukkaiden parissa Euthymios palasi takaisin Konstantinopoliin keisari Leo V:n (813–820) kutsumana.

Pääkaupungissa häntä odottivat uudet koettelemukset. Keisari Leo oli aloittanut uuden vainon ikonien kunnioittajia vastaan ja vaati Euthymiosta tukemaan kantaansa. Tämä kieltäytyi selvin sanoin. Silloin keisari karkotti hänet Hellespontoksen Assokseen. Euthymios kesti kärsivällisesti maanpaon vaivat iloiten siitä, että oli tullut otolliseksi kärsimään Kristuksen tähden. Leon kuoltua tämän poika ja seuraaja Mikael II (820–829) kutsui hänet takaisin Konstantinopoliin yhdessä toisen maanpaossa olleen tunnustajan Methodioksen (14.6.) kanssa. Tämäkin keisari toivoi, että nämä pyhät tukisivat ikonien vastaista politiikkaa. Pyhän kiivastuksen vallassa Euthymios nuhteli keisaria ja huusi lopuksi: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei kumarra Herraamme Jeesusta Kristusta hänen kuvassaan, sillä kuva on todistus Hänen ihmiseksi tulostaan!”

Vihoissaan keisari karkotti Euthymioksen heti Akritas-niemelle Mustanmeren itäisimpään osaan. Siellä hän vietti vangittuna kolme vuotta epäinhimillisissä oloissa. Sitten hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin viimeisen – ja kiivaimman – ikoneita vastaan taistelleen keisarin Teofiloksen (829–842) eteen. Pyhä piispa puhui keisarille ikonien kunnioituksen puolesta yhtä rohkeasti kuin oli puhunut tämän edeltäjillekin. Seurauksena oli 400 kepiniskua, jotka hän kesti rauhallisin mielin. Muutaman päivän kuluttua keisari kutsui Euthymioksen uudelleen luokseen ja sanoi hänelle määräävästi: ”Käsken sinua, Euthymios, olemaan kunnioittamatta pyhiä ikoneja.” Vastauksessaan Euthymios moitti pelotta hallitsijaa kutsuen tätä pilkkaajaksi ja jumalankieltäjäksi. Teofilos tuomitsi hänet välittömästi ruoskittavaksi tuoreilla häränjänteillä. Sitten hänet heitettiin kuin eläin pimeään tyrmään. Euthymioksen ruumis turposi kuin pallo iskujen aiheuttamista vammoista. Hän kitui tyrmässä vielä viikon, kunnes antoi sielunsa Herran haltuun joulukuun 26. päivänä vuonna 831.

Pyhän Euthymioksen reliikkien äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja parantumisia. Vuosisatojen ajan niitä kunnioitettiin Konstantinopolissa. Kun kaupunki joutui turkkilaisten valtaan, ne siirrettiin Krimille Khersoniin. Sieltä ne kuljetettiin myöhemmin salaa Khilen kaupunkiin Khalkedonin lähelle. Kun kreikkalainen kristitty väestö siirrettiin pois Turkista vuonna 1924, Khilen asukkaat ottivat mukaansa pyhän Euthymioksen pääkallon. Myöhemmin he rakennuttivat Pireukseen hänen kunniakseen kauniin kirkon, jossa tätä reliikkiä edelleen suuresti kunnioitetaan.

Tietäjien vierailun jälkeen pyhälle Joosefille ilmestyi enkeli, joka ilmoitti kuningas Herodeksen olevan aikeissa lähettää alueelle sotilaita etsimään lasta surmatakseen hänet. Enkeli kehotti pyhää perhettä pakenemaan Egyptiin. Joosef kokosi heidän vähäisen omaisuutensa ja nosti Marian sekä lapsen aasin selkään. Yön pimeydessä he lähtivät pitkälle ja raskaalle matkalle kohti Egyptiä, joka oli vainottujen juutalaisten perinteinen turvapaikka.¹ Välillä Joosef kantoi Jeesusta olkapäillään.

Mikään maallinen voima ei olisi voinut uhata Vapahtajaa Hänen jumaluudessaan, mutta heikon ja haavoittuvaisen ihmisluontomme otettuaan Hänen ylivertainen voimansa pysyi kätkettynä. Kristus ei tehnyt ihmeitä ennen kuin oli aloittanut julkisen toimintansa ja saanut Johannekselta kasteen. Näin siis taivaan ja maan tekijä, jota enkeljoukot palvelevat, pakeni vaaraa heiveröisenä vauvana äitinsä sylissä. Hän kärsi matkan kuumuudesta ja raskaudesta asettuen näin meille nöyryyden ja kieltäymyksen esimerkiksi. Hän oli tullut ihmiseksi todellisesti, ei vain jonkinlaisena illuusiona tai näennäisesti, kuten eräät harhaoppiset ovat esittäneet. Heti maallisen elämänsä alusta Kristus kärsi kaikkien ihmisten tavoin nälkää, janoa, vilua ja kaikkea muuta minkä alainen ihminen on sekä lisäksi vielä vainoa ja pakolaisuutta. Näin Hänen seuraajansa voivat Hänen omasta esimerkistään oppia suhtautumaan tyynesti ja iloiten kaikkiin koettelemuksiin, joita he omalla vuorollaan kohtaavat.

Vertauskuvallisessa ajattelussa Egyptiä, monenlaisen epäjumalanpalveluksen ja taikauskon kotimaata, pidetään himojen ja synnin symbolina ja faraota Paholaisen vertauskuvana. Silti Herra valitsi juuri Egyptin paikaksi, jonne Hän lähti pakolaisena. Tälläkin Hän osoitti suurta rakkauttaan syntisiä kohtaan ja täydellistä alentumistaan heidän tasolleen.

Pyhä perhe kulki Aškelonin ja Gazan kautta ja jatkoi matkaa Välimeren rannikkoa pitkin saapuen Egyptin maahan kesäkuun 1. päivänä. Efraim Syyrialaisen sanoin ”nuori kyyhkynen kantoi ikiaikaista kotkaa.” Maria lauloi lapselleen ylistyslauluja: ”Oi Poikani, kaikkein rikkain, pienessä pesässä olet tahtonut kasvaa. Oi sointuisa soitin, olet vielä pienokainen etkä osaa puhua, anna minun laulaa sinulle lyyralla, jonka kielet saavat kerubit värisemään.”

Pyhä perhe ei mennyt Aleksandriaan saakka, vaan kääntyi etelään ja lähti kulkemaan Niilin vartta pitkin kohti Ylä-Egyptiä. Kerrotaan, että heidän taivaltaessaan luonto tunnisti Luojansa, joka oli tullut ihmisen hahmoon, ja ylisti Häntä, jota himojen pimentämä ihmisluonto ei kyennyt näkemään. Heitä tuli saattamaan lauma leijonia, jotka telmivät heidän ympärillään kuin karitsat ja leikkivät aasin ja mukana olleen karjaeläimen kanssa. Näin täyttyi Jesajan profetia: ”Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä.” (Jes. 65:25)

Useimmat kirkkoisät korostavat, että Jeesus oli tavallinen lapsi, joka ei tehnyt ihmeitä. Pyhän perheen Egyptin matkaan on kuitenkin liitetty monia ihmekertomuksia. Erään mukaan Jeesus-lapsi käski taatelipalmun kumartua maahan antaakseen hedelmänsä Jumalanäidille. Kun puu nousi Jeesuksen käskystä takaisin pystyyn, sen juurista puhkesi raikas, kirkas lähde. Näin heitä ympäröineen luonnon kuvataan muuttuneen paratiisin kaltaiseksi.

Kerrotaan myös, että Tell al-Bastan (Basatah, Bubastis) tienoilla pyhä perhe kohtasi kaksi nuorta rosvoa nimeltään Dismas ja Gestas, jotka aikoivat ryöstää pyhän perheen. Dismas jäi kuitenkin ihailemaan lapsen kauneutta ja antoi lopulta Gestakselle 40 kolikkoa, jotta tämäkin suostuisi jättämään perheen rauhaan. Kiitollinen Maria lupasi, että hänen lapsensa olisi palkitseva Dismaksen avokätisesti. Ryövärit lähtivät jatkamaan laitonta elämäntapaansa, josta seuraa yleensä rangaistus jo maan päällä. Tarinan lopun mukaan ryövärit kohtasivat Jeesuksen yli 30 vuoden kuluttua Golgatalla – Dismas Hänen oikealla ja Gestas Hänen vasemmalla puolellaan.

Erään kuuluisan tradition mukaan pyhä perhe saapui Hermopoliksen alueella Satinin (Sotrina, Sotine) kaupungissa temppeliin, jossa oli epäjumala vuoden jokaiselle päivälle. Ne kaikki kaatuivat maahan ja murskaantuivat palasiksi, kun Neitsyt ilmestyi paikalle kantaen sylissään Jumalaa – Häntä, joka on tie, totuus ja elämä. Tapahtumaa on kuvattu sekä kirkon hymneissä että ikonografiassa, ja sillä on myös profeetallinen taustansa: ”Katsokaa, Herra on lähtenyt liikkeelle keveästi kiitävällä pilvellä! Hän saapuu Egyptiin, ja Egyptin epäjumalat vapisevat Hänen edessään ja Egyptin sydän jähmettyy.” (Jes. 19:1) Täydellisesti tämä profetia toteutui kuitenkin vasta muutama vuosikymmen myöhemmin, kun Kristus saapui Egyptiin kirkkonsa kautta ja kansa hylkäsi sydämissään vanhat egyptiläiset jumalat.

Egyptin maassa on lukuisia lähteitä ja muita paikkoja, joihin liittyy traditioita pyhän perheen pakomatkasta.² Näistä kuuluisimpia ovat Ein Šams eli al-Matariya ja sen lähde Kairon koillispuolella ja Vanha Kairo, jossa Egyptin vanhin kirkko Abu Sarga on rakennettu pyhän perheen käyttämän luolan päälle. Egyptin ortodoksit uskovat Kristus-lapsen siunanneen Sketiksen erämaan, jonka reunan pyhä perhe näki etäältä.

Kun pyhä perhe oli päässyt Mallawin ja Asyutin puoliväliin, paikkaan jossa nykyään on Dair al-Muharraqin luostari, Jumalan enkeli ilmestyi Joosefille. Enkeli ilmoitti vainoojien kuolleen ja käski heidän lähteä takaisin kohti Israelin maata.³ Näin täyttyi profetia: ”Egyptistä minä kutsuin Poikani” (Hoos. 11:1). He lähtivät matkaan ja vaelsivat samaa reittiä takaisin.

Israelin maahan päästyään pyhä perhe ei enää jäänyt Betlehemiin, joka oli liian lähellä Jerusalemia ja sen julmaa hallitsijaa, Herodeksen poikaa Arkelaosta. Pyhä perhe siirtyi Galileaan ja asettui pieneen Nasaretin kaupunkiin. Näin toteutui profeetan sana: ”Häntä kutsutaan nasaretilaiseksi.”⁴