Kirkkokalenteri

Ennen valintaansa Kiovan metropoliitaksi vuonna 1495 pyhä Makari oli arkkimandriittana Vilnan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Metropoliitaksi vihkimisensä jälkeenkin hän piti asuinpaikkaansa Vilnassa, sillä Kiova oli Krimin tataarien hyökkäysten jäljiltä puoliksi tuhoutunut ja tataarien jatkuvat hyökkäykset tekivät siellä asumisen vaaralliseksi.

Vuonna 1497 Makari päätti vierailla Kiovassa. Hän lähti rohkeasti vaaralliselle matkalle, mutta Strigalovin kylässä lähellä Mozyria tataarit surmasivat hänet. Osa hänen matkatovereistaan sai surmansa ja osa joutui vangeiksi.

Marttyyripiispa Makarin reliikit sijoitettiin Kiovaan Pyhän Sofian kirkkoon, jossa niiden kautta tapahtui ihmeitä vuosina 1625 ja 1634. Nykyisin reliikit ovat Kiovassa Pyhän Vladimirin katedraalissa.

Pyhittäjä Gerasim, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Perejaslavl Zalesskissa vuonna 1490. Daniel Perejaslavlilaisen (7.4.) pyhä elämä veti hänen sieluaan puoleensa. 13-vuotiaana poikana hän meni pyhittäjä Danielin luo ja kyyneliä vuodattaen pyysi päästä Goritsin luostariin. Pyhittäjä Daniel otti hänet kuuliaisuusveljeksi. Ennen pitkää hän vihki Grigorin munkiksi ja antoi hänelle nimen Gerasim. Nuori munkki kilvoitteli innokkaasti paastoten ja rukoillen. Hän auttoi pyhittäjä Danielia tämän perustaman uuden luostarin rakentamisessa ja palveli nöyrästi sen köyhää veljestöä harjoittamalla oppimaansa suutarin ammattia. Sana hänen askeettisesta elämästään kantautui Moskovaan asti. Yhdessä ohjaajansa kanssa hänet kutsuttiin pääkaupunkiin, jossa hän tapasi tsaarin.

Kilvoiteltuaan pyhittäjä Danielin ohjauksessa 26 vuotta Gerasim vetäytyi hänen siunauksellaan erakkoelämään Dorogobužin kaupungin lähelle Smolenskin alueella. Metsässä oli käärmeitä ja petoja. Siellä majaili myös joukko maantierosvoja, jotka hyökkäsivät monesti hänen kimppuunsa yrittäen saada hänet lähtemään tiehensä. Gerasim kesti kuitenkin kaiken kärsivällisesti ja rukoili loukkaajiensa puolesta. Ruokansa hän sai ohikulkijoilta. He jättivät leipää pieneen koriin, jonka Gerasim ripusti puunoksaan tien varrelle. Joskus toiset köyhät ehättivät tyhjentämään korin ennen Gerasimia, mistä hän vain kiitti Jumalaa. Myöhemmin korppi ilmaantui korin vartijaksi ja karkotti raakkuen ja nokkien niin ihmiset kuin eläimet, jotka yrittivät kajota siihen jätettyihin leipiin. Gerasim eli metsään rakentamassaan kojussa kuin taivaan lintu huolehtimatta itse mistään maallisesta.

Jumalan johdatuksesta Gerasim siirtyi Boldinon mäelle. Paikalliset asukkaat suhtautuivat häneen nurjasti ja olisivat hukuttaneet hänet järveen, mutta pelkäsivät joutuvansa vastuuseen. Lopulta he panettelivat häntä käskynhaltijalle ja lahjoivat tämän karkottamaan Gerasimin. Käskynhaltija oli jo aikeissa panettaa Gerasimin vankilaan irtolaisena, kun hänen luokseen tuli tsaarin lähetti Moskovasta. Tämä kumarsi Gerasimille kunnioittavasti ja pyysi siunausta, sillä hän muisti nähneensä tämän pyhittäjä Danielin kanssa tsaarin luona. Käskynhaltija pelästyi, pyysi heti anteeksi Gerasimilta ja lupasi vastedes suojella häntä hyökkäyksiltä. Hän jopa antoi Gerasimille lahjoituksen luostarin rakentamista varten.

Tästä lähtien Gerasim alkoi ottaa luokseen munkkielämään pyrkiviä ja hänen ympärilleen muodostui veljestö. Vuonna 1530 luostariin rakennettiin kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Boldinon luostarin lisäksi pyhittäjä Gerasim perusti vuonna 1553 Vjazmaan rosvojoukkioiden hallitsemalle alueelle Johannes Kastajan luostarin ja asetti sen johtajaksi oppilaansa Simeonin. Brjanskin metsään Žizdra-joen varrelle hän perusti kolmannen luostarin, joka pyhitettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille. Sen johtajana oli hänen oppilaansa Pietari. Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa Gerasim perusti vielä neljännen Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin Dorogobužin lähelle. Ensimmäisessä Boldinon luostarissa veljestön määrä nousi 140:een.

Kuolemansa edellä pyhittäjä Gerasim kutsui luokseen perustamiensa luostareiden igumenit ja munkit, kertoi heille elämästään ja antoi viimeiset ohjeensa. Hän nukkui pois 65-vuotiaana toukokuun 1. päivänä 1554. Vologdan piispa pyhä Antoni, joka oli itsekin Gerasimin oppilas, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Pyhittäjä Pafnutin vanhemmat Johannes ja Fotinia olivat hurskaita ortodokseja, jotka asuivat Kudinovon kylässä neljän kilometrin päässä Borovskista. Pafnutin isoisä oli kristityksi kääntynyt tataari nimeltä Martin. Pafnuti syntyi vuoden 1395 tienoilla ja sai kasteessa nimen Parfeni. Täytettyään kaksikymmentä vuotta hän jätti vanhempansa, ystävänsä ja kaiken maallisen ja meni Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostariin lähellä Borovskia. Siellä igumeni Markell vihki hänet munkiksi. Pafnuti kilvoitteli seitsemän vuotta kuuliaisena hengelliselle ohjaajalleen iäkkäälle pappismunkki Nikitalle, joka oli ollut pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilaana. Igumeni Markellin kuoleman jälkeen Pafnuti valittiin luostarin johtajaksi.

Igumenina Pafnuti yhdisti omiin kilvoituksiinsa huolenpidon hänelle uskotusta Kristuksen laumasta. Päivät hän omisti luostarin asioiden hoitamiseen, mutta yöt hän vietti rukouksessa. Jumala soi hänelle harkintakyvyn ja selvänäköisyyden lahjat; usein hän näki jo ihmisten kasvoista ja katseesta heidän salaiset himonsa ja sielunheikkoutensa. Pafnuti hoiti ja paransi veljien sielun sairauksia kuin taitava lääkäri ja kantoi heidän heikkouksiaan.

Pafnuti sai usein unessa tietää veljien elämässä tapahtuneita asioita. Kerran eräs kuuliaisuusveli, joka oli lähetetty kylään hoitamaan jotakin asiaa, lankesi siellä ruumiilliseen syntiin. Samaan aikaan Pafnuti päätti luostarissa yörukouksensa ja asettui levähtämään. Torkahdettuaan hän näki ilmestyksessä kauniin puutarhan. Äkkiä yksi sen kukoistavista hedelmäpuista kaatui. Murheissaan Pafnuti nosti sen pystyyn ja istutti uudelleen, mutta puu taipui taas maahan. Silloin Pafnuti tuki puun, polki maan sen ympäriltä ja sai sen pysymään pystyssä. Herättyään hän oli varma, että joku hänen oppilaistaan tarvitsi apua ja huolenpitoa. Kuuliaisuusveljen palattua Pafnuti kyseli, oliko hänelle tapahtunut jotakin ikävää. Häpeissään veli ei tunnustanut syntiään ja vältteli katsomasta Pafnutia silmiin. Vasta pitkään hänen kanssaan puhuttuaan Pafnuti sai hänet avautumaan. Veli katui ja Pafnuti paransi hänen sielunsa valamalla siihen luottamuksen armahtavaan Jumalaan.

Johdettuaan luostaria kolmetoista vuotta Pafnuti sairastui vakavasti ja vihkiytyi suureen skeemaan. Hän kuitenkin toipui sairaudestaan, minkä jälkeen hän luopui igumenin tehtävästä ja vetäytyi yksi munkki mukanaan hiljaiseen kilvoitukseen kahden joen varrella kasvavaan sankkaan metsään. Paikka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Borovskista. Tämä tapahtui vuoden 1440 tienoilla. Pafnutin ympärille kerääntyi veljiä, jotka hänen siunauksellaan rakensivat itselleen keljamajat ja alkoivat elää hänen pelastavaisessa ohjauksessaan. Luostarin kasvaessa paikalle rakennettiin veljestön toivomuksesta kirkko, joka pyhitettiin Jumalanäidin syntymän kunniaksi.

Pyhittäjä Pafnuti pysyi puutteen aikana kärsivällisenä ja säilytti aina horjumattoman uskon Jumalan apuun. Kerran pääsiäinen oli lähestymässä eikä luostarissa ollut ollenkaan kalaa. Veljet olivat murheissaan ja napisivat Pafnutille, mutta tämä vastasi: ”Älkää murehtiko, Herra kyllä lohduttaa palvelijoitaan ja antaa heille runsain mitoin kaikkea hyvää.” Pafnutin luottamus palkittiin. Kun ponomari meni suuren lauantain iltana ennen pääsiäisyön palvelusta lähteelle ammentamaan vettä, hän huomasi siellä tulvaveden tuoman suuren kalaparven. Kalastajat lähetettiin heittämään verkkonsa ja saaliista riitti syötävää koko kirkkaalle viikolle.

Pafnutin kilvoitusten maine kiiri kauas ja toi luostariin yhä uusia kilvoituselämää rakastavia. Heidän joukossaan oli suuria kilvoittelijoita, esimerkiksi pyhittäjä Joosef, jonka Pafnuti vihki munkiksi ja josta sittemmin tuli Volokolamskin luostarin perustaja (9.9.). Pafnutin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Vassian, joka oli Joosef Volokolamskilaisen veli.

Pafnuti oli veljestölleen kilvoitteluelämän elävä esimerkki. Hän oli ankara paastoaja. Maanantaisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja keskiviikkoisin nautti vain vähän kuivaa leipää. Muulloinkin hän söi hyvin niukasti. Hän valitsi itselleen aina huonoimman osan, olipa kyseessä ruoka tai mikä tahansa muu mukavuus. Hänen vaatteensa eivät olisi kelvanneet kerjäläisellekään. Hänen koko elämänsä oli työtä, kilvoitusta ja rukousta. Siveyden tähden hän ei sallinut naisten tulla luostariin ja kielsi veljiä keskustelemasta heidän kanssaan.

Otettuaan skeemavihkimyksen Pafnuti ei enää toimittanut jumalanpalveluksia, vaan omistautui skeemamunkin hiljaiseen yksinäiseen rukoukseen. Vain kerran pääsiäisenä, kun luostariin ei saatu pappia, hän toimitti pyhän liturgian.

Pafnuti opetti jatkuvasti veljiä ja keskusteli mielellään myös maallikoiden kanssa. Hän ei koskaan mielistellyt ihmisiä vaan suhtautui samalla tavalla niin lahjoituksia tuoviin ylimyksiin kuin tavallisiin kansanmiehiin, joita hän kutsui veljikseen. Luostarin kasvaessa rakennettiin kivikirkko. Pafnuti oli mukana sen rakennustöissä. Hän kantoi työmaalla tiiliä ja vettä kuin tavallinen työmies. Nälänhädän aikana hän ruokki luostarissa jopa tuhat henkeä päivässä välittämättä siitä, että ruokavarastot ehtyivät. Hän kertoi laupiaasta miehestä, joka kuoltuaan johdatettiin tulisen virran rannalle. Vastarannalla hän näki ihanan paratiisin, mutta ei mitenkään voinut ylittää kauhistuttavaa virtaa. Silloin suuri joukko köyhiä, joille hän oli antanut almuja, asettui sillaksi joen yli, ja niin laupiaan miehen sielu pääsi paratiisiin.

Kun eräs munkki sairastui kiusalliseen silmäsairauteen, pyhittäjä Pafnuti antoi hänelle rukousnauhan kehottaen lausumaan tuhat Jeesuksen rukousta. Täytettyään puolet säännöstä munkki tunsi silmänsä parantuneen ja kiiruhti iloiten kertomaan siitä Pafnutille. Tämä käski munkin heti palata keljaansa ja lukea rukoussäännön loppuun.

Kerran luostarin veljet istuivat pyhittäjä Pafnutin luona ja pohtivat, kenestä tulisi uusi arkkimandriitta Moskovaan Simonovin luostariin, jonka johtaja oli juuri kuollut. He mainitsivat monia nimiä, mutta Pafnuti vilkaisi hyvin nuorta vasta munkiksi vihittyä oppilastaan Vassiania ja sanoi hymyillen: ”Tuossa on Simonovin luostarin arkkimandriitta.” Ennustus toteutui: Vassianista todella tuli Simonovin luostarin arkkimandriitta, mutta ei sillä kertaa vaan myöhemmin.

Pafnutin harkitsevaisuus ja hengellinen kokemus saivat aikaan, että myös monet maallikot pyysivät hänet rippi-isäkseen. Rippilapset kunnioittivat mutta myös pelkäsivät häntä. Ruhtinas Georgi kertoi, että hänen polvensa tärisivät hänen mennessään synnintunnustukselle pyhittäjä Pafnutin luo. Pafnuti ei erotellut ihmisiä aseman mukaan, hän ei pelännyt vaikutusvaltaisia eikä väheksynyt köyhiä. Ylpeille hän oli vaikeasti lähestyttävä, mutta nöyrien kanssa lempeä ja seurallinen.

Kilvoiteltuaan luostarielämässä 63 vuotta ja saavutettuaan 83 vuoden iän pyhittäjä Pafnuti sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja valmistautui kohtaamaan sen rauhallisesti ja arvokkaasti. Hän ei enää lähtenyt auttamaan oppilastaan Innokentia eräässä kesken jääneessä työssä, vaan sanoi tälle: ”En voi tulla, sillä minulla on toinen tärkeämpi ja kiireellisempi asia.” Hän ei tullut kirkkoon iltapalvelukseen, ja kun veljet menivät tiedustelemaan hänen vointiaan, hän sanoi: ”Viikon kuluttua torstaina vapaudun heikkoudestani.” Seuraavana päivänä luostarin koko veljestö, 95 henkeä, tuli hyvästelemään Pafnutin. Sunnuntaina hän tuli lähimpien oppilaidensa tukemana kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Ennen kuolemaansa hän piti vielä viimeisen opetuspuheen veljestölleen.

Torstaiaamun koittaessa toukokuun 1. päivänä 1477 pyhittäjä Pafnuti sanoi läsnä oleville veljille: ”Tämä on Herran päivä, iloitkaa, ystävät; tämä on se päivä, josta kerroin teille.” Hän pyysi kaivamaan itselleen haudan kirkon seinustalle ja kielsi kutsumasta ketään hautajaisiin, ettei syntyisi turhaa hälyä. Illalla oppilaansa Innokentin ollessa läsnä hän lauloi hautausveisuja. Tuntia ennen auringonlaskua hän asetti kätensä ristiin rinnalleen, huokaisi kolmesti ja antoi sielunsa Herralle. Veljet hautasivat hänet varhain seuraavana aamuna, jottei paikalla pyhittäjän toivomuksen mukaan olisi maallikoita vaan ainoastaan luostarin veljestö. Kaikki itkivät niin, ettei kukaan pystynyt laulamaan eikä lukemaan. Vain pyhittäjä Pafnutin uskollinen oppilas Innokenti kykeni surustaan ja liikutuksestaan huolimatta jotenkuten toimittamaan hautauksen. Kun sana pyhittäjän kuolemasta levisi päivällä Borovskiin, kansaa alkoi virrata hänen haudalleen.

Pyhittäjä Pafnutin luostari oli hänen kuolemansa jälkeenkin yksi Venäjän hengellisistä keskuksista, joka kasvatti kirkolle useita pyhiä piispoja ja kilvoittelijoita.

Akakios, joka oli kasteessa saanut nimen Athanasios, syntyi 1700-luvun lopulla Tessalonikan lähellä Neohorionin kylässä köyhään perheeseen, joka muutti pian Serreksen kaupunkiin. Siellä poika annettiin 9-vuotiaana erään nahkurin oppipojaksi. Tämä oli julma mies, joka jatkuvasti moitti ja pahoinpiteli lasta. Saatuaan taas kerran selkäsaunan Athanasios pakeni suurena perjantaina isäntänsä luota. Kaksi musliminaista lohdutteli itkevää poikaa, joka asiaa ymmärtämättä suostui kääntymään islamiin. Hänet ympärileikattiin heti. Kaupungin turkkilainen rahastonhoitaja otti hänet ottopojakseen. Hänen vaimonsa kiintyi myös poikaan, joka asui heidän kanssaan yhdeksän vuotta. Mutta kun poika kasvoi nuorukaiseksi, kirjurin vaimon äidilliset tunteet muuttuivat ja hän alkoi ahdistella nuorukaista, joka pakeni hänen lähentelyjään. Silloin nainen syytti poikaa siitä, että tämä oli yrittänyt raiskata hänet, ja Athanasios karkotettiin perheestä.

Athanasios palasi vanhempiensa luo, jotka häveten poikansa uskonnonvaihtoa olivat muuttaneet Tessalonikaan. Siellä hänen hurskas äitinsä kehotti häntä menemään Athokselle ja palaamaan takaisin kristityksi. Ksenofontoksen luostarin skiitassa Athanasios liitettiin jälleen kirkkoon katumuksen ja voitelun sakramenttien kautta. Sieltä hän siirtyi Ivironin luostariin ja sai siellä kuulla hiljattain marttyyrikuoleman kärsineistä islamista takaisin kristinuskoon kääntyneistä Euthymioksesta ja Ignatioksesta, jotka rippi-isä Nikeforos oli valmistanut marttyyrikuolemaan. Silloin hänenkin sydämessään syttyi palava kaipaus saada osoittaa rakkautensa Kristukseen tunnustamalla Hänet julkisesti muslimien edessä. Vanhus Nikeforos hyväksyi hänen aikeensa ja antoi hänet munkki Akakioksen ohjaukseen. Tämä oli ollut myös Euthymioksen ja Ignatioksen ohjaaja.

Noin kuukauden kuluttua Athanasios joutui kuitenkin pelon valtaan ja lähti salaa pois skiitasta. Harhailtuaan eri luostareissa hän tuli tuntoihinsa ja palasi vanhus Nikeforoksen luo, joka ensin kieltäytyi ottamasta karannutta takaisin, mutta suostui kuitenkin lopulta. Isä Akakios ryhtyi ohjaamaan Athanasioksen elämää, johon hän sisällytti paljon rukousta, maahankumarruksia, paastoamista. Nopeasti Athanasios saavutti sydämen liikutuksen ja alkoi hartaasti pyytää munkiksi vihkimystä. Suuren paaston kolmantena sunnuntaina hänet vihittiin munkiksi ja hän sai ohjaajansa mukaan nimekseen Akakios.

Kun vanhus Akakios kysyi nuorelta Akakiokselta, minne hän tahtoo tulla haudatuksi marttyyrikuolemansa jälkeen, tämä hänen hämmästyksekseen osoitti hänelle Jumalansynnyttäjän ikonin edessä olevaa paikkaa ja sanoi: ”Tulen palaamaan tänne kymmenisen päivää ennen Kristuksen taivaaseenastumista.”

Pian koitti aika, jolloin Akakiosta pidettiin kypsänä lähtemään marttyyrikilvoitukseen Konstantinopoliin yhdessä vanhus Gregorioksen kanssa, joka oli seurannut sinne myös Euthymiosta ja Ignatiosta. Laivalla Gregorios sopi hurskaan kapteenin kanssa, että tämä ostaa pyöveliltä Akakioksen ruumiin ja tuo sen sitten Athokselle.

Kaupungissa Akakios pukeutui turkkilaisen merimiehen asuun ja pääsi siten visiirin palatsiin. Siellä hän kertoi, kuinka hän oli yhdeksän vuotta aikaisemmin kääntynyt islamiin, mutta tahtoi nyt palata kristityksi. Hän heitti turbaaninsa lattialle ja polki sitä. Heti vartija hyökkäsi hänen kimppuunsa ja hänet pantiin vankilaan. Siellä hän teki koko ajan ristinmerkkejä ja kutsui kirkkaalla äänellä Kristusta avukseen. Häntä ruoskittiin ja kidutettiin monin tavoin ja toisaalta yritettiin imarteluilla ja lupauksilla houkutella takaisin islamiin. Vanhus Gregorios lähetti paikallisia kristittyjä tutkimaan tilannetta ja kuultuaan Akakioksen rohkeudesta kiitti Jumalaa.

Yöllä laivan kapteenin veli pääsi vankilaan, jossa Akakios oli. Hän tapasi siellä nuoren kristityn kauppa-apulaisen, jolla oli pääsy vankilan sisäosiin, ja pyysi tätä viemään Akakiokselle isä Gregorioksen lähettämät ehtoollislahjat. Kauppa-apulainen näki myös, kuinka Akakiosta lähdettiin viemään mestattavaksi. Matkalla vartijat mukiloivat häntä ja sylkivät häntä kasvoihin. Mestauspaikka sijaitsi Konstantinopolin kolmannella kukkulalla. Siellä Akakioksen käskettiin polvistua. Polvistuttuaan hän sanoi pyövelille: ”Iske lujasti äläkä ollenkaan sääli minua.” Hänen päänsä katkesi jo ensimmäisellä iskulla. Oli maanantai 1.5.1815. Paikalle osuneet kristityt ylistivät Jumalaa, joka oli vahvistanut Akakiosta ja seppelöinyt tämän.

Kun vanhus Gregorios sai kuulla tapahtumista, hän ylisti koko sydämestään Jumalaa ja ryhtyi toimiin saadakseen haltuunsa marttyyrin pyhät jäännökset. Galatan kaupunginosan kristityt kauppiaat onnistuivatkin ostamaan suurella rahalla pyhän Akakioksen ruumiin. Se kuljetettiin ensin veneessä Prinssien saarelle ja sieltä laivaan, joka saapui myötätuulessa Athosvuorelle toukokuun 9. päivänä. Siellä pyhän Akakioksen jäännökset vietiin Pyhän Johannes Kastajan skiitan Pyhän Andreaksen keljamajaan ja haudattiin Jumalanäidin ikonin eteen, kuten hän oli itse sanonut.

Athosvuoren Pyhän Johannes Kastajan skiitassa monia uskonsa kieltäneitä ja islamiin siirtyneitä mutta myöhemmin tekoaan katuneita kristittyjä valmistettiin pyyhkimään rikkomuksensa pois marttyyrikuolemalla. Islamista luopuminen oli Osmanien valtakunnassa kuolemalla rangaistava teko.

Pyhät uusmarttyyrit Euthymios ja Ignatios olivat kärsineet marttyyrikuoleman vähän ennen Akakiosta. Akakioksen marttyyrikuoleman päivä julistettiin samalla näiden kolmen uusmarttyyrin yhteiseksi juhlaksi. Pyhän Ignatioksen yksityinen muistopäivä on lokakuun 8. päivänä[1] ja Euthymioksen maaliskuun 22. päivänä[2].

Pyhä profeetta Jeremia, hepreaksi Jirmejahu, on Jesajan, Hesekielin ja Danielin ohella yksi Vanhan testamentin neljästä suuresta profeetasta. Hän ennusti Juudan ja Jerusalemin tuhon ja Babylonian pakkosiirtolaisuuden ja varoitti luopumasta Jumalasta, mutta lupasi myös uuden elämän ja Jerusalemin jälleenrakentamisen. 52 lukuun jaettu Jeremian kirja on Raamatun laajimpia kirjoja ja kertoo paljon profeetasta itsestään. Kirjaa ei ole järjestetty kronologisesti, vaan se koostuu irrallisista lauselmista, profetioista, lyhyistä opetuspuheista ja profeetan elämän tapahtumista. Septuagintan versio on hieman heprealaista tekstiä suppeampi ja eräät tekstijaksot esiintyvät siinä eri järjestyksessä.

Jeremian kirjassa on kuusi jaksoa, joita kutsutaan Jeremian tunnustuksiksi. Niissä nähdään kiroava, valittava ja vihainen profeetta. Jeremia kysyy, onko oikein, että jumalattomat menestyvät, kun hän Herran sanan julistajana kärsii. Kansa ei halunnut uskoa Jeremian profetioita, jotka kuitenkin lopulta osoittautuivat tosiksi. Jeremian tunnustukset syntyivät tilanteessa, jossa kärsivä profeetta tunsi Jumalan hylänneen hänet, mutta ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Jumalan puoleen, vaikka tämä tuntuikin olevan poissa.

Perinteisesti myös Valitusvirsiä pidetään Jeremian kirjoittamina, ja Septuagintassa niiden nimikin on ”Jeremian valitusvirret”. Kirja alkaa sanoin: ”Kun Israel oli joutunut vankeuteen ja Jerusalem hävitetty, Jeremia itki Jerusalemia ja valitti…” Valitusvirsissä surraan Jerusalemin hävitystä ja asukkaiden kurjuutta, ja tuho selitetään synnillä: ”Raskaasti on Jerusalem rikkonut.” (Valit. 1:8) Mutta Valitusvirsissä etsitään myös uutta suhdetta Jumalaan: ”Tutkikaamme tietämme, tarkastelkaamme tekojamme ja palatkaamme Herran luo.” (3:40)

Jeremia syntyi noin vuonna 646 eKr. leeviläiseen sukuun Anatotissa Jerusalemin pohjoispuolella. Hänen isänsä Hilkia oli varakas maanomistaja. Jeremia sai vuonna 626 eKr. vain 12–13 vuoden ikäisenä hyvin voimakkaan kutsun profeetaksi: ”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.” Jeremia vastusteli kutsua vetoamalla nuoruuteensa, mutta Jumala vastasi hänelle: ”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4–8) Jumala kosketti hänen suutaan ja lupasi antaa sanansa hänen suuhunsa.

Juudan toivottoman tulevaisuuden symbolina Herra kielsi Jeremiaa solmimasta avioliittoa ja hankkimasta lapsia. Hänen profeetan toimessaan voidaan erottaa kolme vaihetta: ensin Assyria ja Egypti uhkaavat Juudaa (727–605 eKr.), toisessa vaiheessa profeetta julistaa Jumalan tuomiota Juudan joutumisesta Babylonian piirittämäksi (605–586 eKr.), ja kolmannessa hän puhuu Juudan häviön jälkeen (586 – n. 580 eKr.). Jeremia ennusti myös monien muiden maiden ja kaupunkien kohtaloita. Jeremia saarnasi Juudan tuhoon asti vuonna 586 Jerusalemissa, sen jälkeen Juudaan jääneiden keskuudessa ja paljon myöhemmin niiden juutalaisten joukossa, jotka pakenivat Egyptiin. Hän sai kärsiä loukkauksia ja vastoinkäymisiä, ja väärät profeetat telkesivät hänet vankilaan. Temppelin papit solvasivat häntä, kun hän ennusti temppelin tulevan hävityksen. Hänen henkeään uhkasivat niin Anatotin asukkaat, papit ja väärät profeetat kuin kuningas ja sotilaatkin, mutta hän sai myös tukea joiltakin ihmisiltä. Etiopialainen orja Ebed-Melek pelasti Jeremian hengen, kun hänet heitettiin kaivoon. Kaldealainen henkikaartin päällikkö jätti hänelle vapauden tulla mukaan pakkosiirtolaisuuteen tai mennä minne halusi. Egyptiläiset kunnioittivat häntä profeettana hänen asuessaan Egyptissä ja vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Jeremia kirosi syntymänsä päivän ja olisi halunnut paeta kansan erimielisyyttä ja olla julistamatta Herran sanaa, mutta hänellä ei ollut valinnan varaa.

Profeetta sai tehtäväkseen julistaa Herran aikovan rangaista Juudan kuningaskuntaa sen uskottomuudesta. Kansaa verrataan uskottomaan vaimoon. Niin kuin kansa on luopunut Jumalasta, niin Jumalakin ilmoitti Jeremian kautta torjuvansa kansan. Kutsumuksen vahvistukseksi Jumala antoi Jeremialle kaksi näkyä, joissa Hän lupasi pitää huolta siitä, että profetiat toteutuvat, ja käyttää pohjoista vihollista Babyloniaa Juudan tuhoamisen välineenä. Jumala antoi Jeremialle kuitenkin myös toivoa puhumalla rakentamisesta ja istuttamisesta tarkoittaen tällä vuoden 587 eKr. tuhon jälkeistä jälleenrakennusta.

Ensimmäiset 18 profeettavuotta Juudan kuningas Josian aikana (640–609 eKr.) olivat kaiketi Jeremian onnellisimpia. Josian isoisä Manasse oli pitkän hallituskautensa aikana johdattanut kansan takaisin epäjumalien palvontaan, mutta Josia palautti monoteismin ja keskitti jumalanpalveluksen taas temppeliin. Lain kirjan löytyminen Jerusalemin temppelialueelta johti laajoihin uskonnollisiin uudistuksiin. Josia saattoi myös vahvistaa Juudan itsenäisyyden melkein sadan vuoden orjuuden jälkeen, kun Assyrian valtakunta alkoi hajota.

Sekä uudistukset että itsenäisyys jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Niinpä Jeremian tehtävä hänen nelikymmenvuotisella profeetan urallaan muodostui vaikeaksi. Siksi Jeremian kirjan keskeisenä sisältönä ovat tuomion ennustukset Juudaa ja sen vihollisia vastaan.

Josia kaatui Megiddon taistelussa vuonna 609 eKr., kun Egyptin farao johti armeijansa Israelin kautta Babyloniaa vastaan pyrkien tukemaan Assyriaa. Farao nimitti Juudan kuninkaaksi Josian pojan Jojakimin. Herra ilmaisi suuttumuksensa Jojakimin luopumuksen takia ja käski Jeremian puhua temppelin esipihalla: ”Minä, Herra, varoitan teitä! Kuulkaa minua ja noudattakaa lakia, jonka olen teille antanut. Kuulkaa palvelijoitani, profeettoja! Yhä uudelleen olen lähettänyt heitä teidän luoksenne, vaikka te ette ole suostuneet heitä kuuntelemaan. Ellette nytkään kuule minua, minä teen tälle temppelille niin kuin tein Silolle!” (26:4–6) Maan itsenäisyys oli koko Jojakimin hallituskauden ajan (609–598 eKr.) uhattuna. Kun Jeremia ja muut profeetat julistivat, että Babylonia oli todellisuudessa Jumalan tuomion täytäntöönpanija, joka tekisi voittoisan hyökkäyksen Juudaan, Jojakim antoi surmata profeetta Urian, kun taas toiset vaativat Jeremian henkeä.

Jeremialta oli kielletty pääsy temppeliin, mutta hän saneli profetiansa kirjurilleen profeetta Barukille (28.9.) ja lähetti tämän temppelin alueelle lukemaan kirjakääröä. Kun muutamat kuninkaan kannattajat kuulivat Jeremian sanat, he neuvoivat Barukia piiloutumaan yhdessä mestarinsa kanssa ja luovuttamaan heille kirjakäärön, jotta se voitaisiin antaa kuninkaalle. Kun Jojakim kuuli ennustukset, hän poltti kirjakäärön. Herralle kuuliaisena Jeremia saneli uuden käärön, joka sisälsi alkuperäisen sanoman lisäksi myös kovia sanoja kuninkaalle: ”Sinun ruumiisi paiskataan ulos, ja se saa virua päivät paahteessa ja yöt kylmyydessä. Minä rankaisen sinua, sinun jälkeläisiäsi ja palvelijoitasi teidän rikoksistanne. Teitä kaikkia, myös Jerusalemin asukkaita ja Juudan kansaa, kohtaa se tuho, jolla minä olen uhannut mutta jonka kukaan ei uskonut tulevan.” (36:30–31)

Kuningas Jojakim kuoli vuonna 598 eKr., ja hänen seuraajakseen tuli hänen nuori poikansa Jekonja. Kolme kuukautta myöhemmin Babylonian kuningas Nebukadnessar oli valloittanut Jerusalemin, ryöstänyt temppelin ja aarrekammion ja vienyt suuren osan kuningassuvusta maanpakoon. Babyloniassa Jekonja eli vielä 37 vuotta, ja hänen nimensä esiintyy babylonialaisissa asiakirjoissa vangittujen joukossa. Jeremia ennusti Jekonjasta ja hänen äidistään: ”Tähän maahan te ette koskaan palaa, vaikka tänne te aina kaipaatte. Yksikään hänen jälkeläisistään ei koskaan pääse Daavidin valtaistuimelle hallitsemaan Juudaa.” (22:27, 30) Josia ja Jekonja mainitaan myös Joosef Kihlaajan sukuluettelossa (Matt. 1:11). Nebukadnessar asetti Juudan kuninkaaksi Josian kolmannen pojan Sidkian (hallitsi 597–586 eKr.), josta tuli etelävaltion viimeinen hallitsija, mutta hänen täytyi olla kuuliainen Nebukadnessarille. Juudan kuningaskunta lakkasi olemasta, kun Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin.

Monta kertaa Jeremia torjui kuninkaan lempiprofeetat, joita hän kutsui tekopyhiksi. Herra kehotti Jeremiaa asettamaan puisen ikeen niskaansa ilmoittaessaan Juudan kansalle, että sen tulee alistua Babylonian ikeeseen. Hananja, yksi kuninkaan profeetoista, sanoi Jeremialle temppelissä, että Jumala särkisi Babylonian kuninkaan ikeen ja palauttaisi kahden vuoden kuluessa temppelin esineet, jotka Nebukadnessar oli vienyt pois. Jeremia vastasi, että vasta kun profeetan sanat käyvät toteen, nähdään, onko hän todella Herran lähettämä profeetta. Silloin Hananja otti Jeremian niskassa olevan ikeen ja särki sen. Jonkin ajan kuluttua Jumala antoi Jeremialle uuden sanoman ilmoitettavaksi Hananjalle: ”Sinä särjit puisen ikeen mutta nostat sen tilalle rautaisen! Sillä näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Minä panen rautaisen ikeen kaikkien näiden kansojen niskaan. Niiden on palveltava Babylonian kuningasta Nebukadnessaria.” (28:13–14) Jeremian ennustuksen mukaisesti Hananja kuoli samana vuonna, koska oli väärä profeetta, jota Herra ei ollut lähettänyt.

Jumala antoi Jeremian kautta selkeän ohjeen: ”Minä, Herra, annan teidän valita joko elämän tai kuoleman. Joka jää kaupunkiin, se kuolee miekkaan, nälkään tai ruttoon. Mutta jos joku lähtee täältä ja antautuu kaldealaisille, jotka piirittävät teitä, hän jää eloon ja säilyttää henkensä.” (21:8–9) Näihin aikoihin Jumala antoi Jeremialle myös näyn kahdesta viikunakorista – toisessa oli hyviä hedelmiä ja toisessa huonoja. Hyvät viikunat edustivat Juudan kansaa, joka oli lähtenyt maanpakoon Jekonjan mukana, mukaan luettuna profeetat Daniel ja Hesekiel, sillä se saisi maansa takaisin. Huonot hedelmät kuvasivat Sidkiaa ja muita kansan johtajia, jotka jäivät Juudaan. Näin Jeremia ilmaisi, että jotkut vankeuteen joutuneista säilyttäisivät Jumalan lain, tottelisivat Häntä ja palaisivat taas kotimaahansa.

Jeremia vahvisti Jumalan lupauksen Juudan uudelleenperustamisesta provosoivalla teolla. Kun Nebukadnessar piiritti Jerusalemia, Jumala kehotti Jeremiaa ostamaan serkultaan pellon Anatotista. Tuntui järjettömältä ostaa peltoa, joka kohta kuuluisi babylonialaisille, mutta hän totteli ja säilytti sopimuksen ja sen jäljennöksen saviastiassa, jotta kukaan ei voisi kiistää hänen omistusoikeuttaan. Herra Sebaot vakuutti Jeremialle, että tulee vielä aika, kun tässä maassa taas ostetaan taloja, peltoja ja viinitarhoja.

Kun toiset surivat epätoivoisina Babylonian hyökkäyksiä Juudaa vastaan, Herra vaati, että Jeremia ei valittaisi vaan hoitaisi työtään. Kun taas ihmiset näyttivät huolettomilta uhkaavan vaaran edessä, Jumala käski Jeremian leikata hiuksensa nöyryyden ja surun merkiksi. Symbolisena tekona Jeremia osti uuden pellavavyön ja kätki sen kallionkoloon Eufratvirran rannalle, niin kuin Herra oli määrännyt. Kun Jeremia pitkän ajan kuluttua haki vyön sieltä, se oli mennyt pilalle, eikä siitä ollut enää mihinkään. Jumala selitti Jeremialle, että koska Juudan kansa ei enää totellut häntä, siitä tulisi samanlainen kuin vyöstä, eikä se kelpaisi enää mihinkään. Toisen kerran Herra käski Jeremian mennä savenvalajan pajaan. Aina kun valmistumassa oleva astia meni pilalle, savenvalaja muotoili samasta savesta uuden. ”Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen?” (18:6) Kolmas symbolinen teko oli se, että Jeremia osti uuden vesiruukun ja meni useiden pappien ja vanhimpien kanssa Ben-Hinnomin laaksoon, missä uhrattiin pakanajumalille. Siellä hän rikkoi ruukun havainnollistaakseen siten Jumalan Juudaan kohdistuvan tulevan tuomion vakavuutta.

Useimmat Jeremian profetioista on kirjattu muistiin ilman viitteitä mihinkään tiettyyn ajankohtaan tai tapahtumaan, mikä antaa niille ajattoman sävyn. Hän vastusti hurskasta käytöstä ilman itsetutkiskelua, katumusta ja kääntymystä. Hän sanoi temppeliä rosvojen luolaksi – samaa sanaa Jeesus käytti puhdistaessaan temppelin (Matt. 21:13). Jeremia teki kyseenalaiseksi uhrien pätevyyden, jos niihin ei liittynyt valmiutta kuulla Jumalan sanaa, ja kehotti miehiä ympärileikkaamaan sydämensä eikä vain alistumaan ympärileikkaukseen täyttääkseen rituaalisen vaatimuksen. Sen sijaan, että he luottaisivat vääriin rauhan lupauksiin, kun maailma oli liekeissä, olisi parempi kuulla uskollisten profeettojen sanoja, vaikka ne eivät aina olisikaan miellyttäviä.

Vaikka kuningas Sidkia asettuikin julkisuudessa Jeremiaa vastaan, hän lähetti salaa viestinviejiä profeetan luokse, jotta tämä kysyisi Jumalalta, mitä Nebukadnessarilta oli seuraavaksi odotettavissa, ja rukoilisi kansan pelastusta. Ainakin kerran Sidkia tapasi profeetan henkilökohtaisesti ja pyysi häneltä apua. Ja kun Sidkia hallituskautensa neljäntenä vuonna lähti matkalle Babyloniin vakuuttaakseen Nebukadnessarille uskollisuutta, Jeremia antoi kuninkaan majoituspäällikölle Serajalle, joka oli Barukin veli, kirjakäärön käskien Serajan lukea Babylonin hävitystä koskevat ennustukset ja sitten sitoa kirjakääröön kivi ja heittää se Eufratiin sanoen: ”Näin uppoaa Babylon eikä enää nouse sen tuhon alta, jonka Herra sille tuottaa.” (51:64)

Kun kuningas Sidkia kieltäytyi maksamasta veroa babylonialaisille, Nebukadnessar valloitti Jerusalemin vuonna 586 eKr. Voittajat surmasivat Sidkian pojat, sokaisivat kuninkaan silmät ja veivät hänet ja suuren osan asukkaista Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen. Jeremia heitettiin vankilaan, mutta kuningas salli hänen oleskella päävartiossa. Uuden ennustuksen jälkeen hänet heitettiin tyhjään kaivoon, jolloin nubialainen Ebed-Melek pelasti hänet nälkäkuolemalta. Jeremia välitti pakkosiirtolaisille Jumalan käskyn hankkia lapsia ja lisääntyä.

Jerusalemin häviön ja asukkaiden pakkosiirtolaisuuteen viennin jälkeen Jeremia vetäytyi Mispaan Jerusalemin pohjoispuolelle, minne kuningas Nebukadnessar oli asettanut Gedaljan Juudan käskynhaltijaksi. Kun Gedalja murhattiin, jotkut neuvoivat ihmisiä pakenemaan Egyptiin välttyäkseen babylonialaisten kostolta, mutta Jeremia välitti Jumalan sanan: ”Jos jäätte asumaan tähän maahan, minä rakennan teistä kansan enkä hävitä teitä, minä istutan teidät enkä revi pois. Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä.” (42:10) Mutta kansa lähti Egyptiin ja otti Jeremian ja Barukin mukaansa. Siellä täyttyi jumalallinen profetia: he kaikki, Jeremia mukaan luettuna, kuolivat Egyptissä.

Ikoneissa pyhä profeetta Jeremia kuvataan vanhahkona, pienenä miehenä, jolla on ylhäältä leveä, alaspäin suippeneva parta.

Pyhä Tamara oli Georgian kuningas Giorgi III:n tytär. Hänestä tuli isänsä kanssahallitsija 12-vuotiaana. Kuninkaan kuoltua aatelisto tunnusti Tamaran maan ainoaksi hallitsijaksi ja hänet kruunattiin kuningattareksi 18-vuotiaana vuonna 1184. Nuoresta iästään huolimatta Tamara osoittautui taitavaksi hallitsijaksi. Hän oli kaunis ja terävä-älyinen, mutta myös vilpitön ja harras kristitty. Hänen aikanaan Georgian kuningaskunta nousi suurimpaan kukoistukseensa.

Hallituskautensa alussa Tamara kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka tervehdytti maan kirkollista elämää ja loi vahvan perustan valtion ja kirkon laupeudentyölle. Kokouksessa hän puhui papistolle: ”Huolehtikaamme Jumalan meille uskomista sieluista; te sanalla ja minä teoilla; te opettamalla, minä lakiin turvautuen; te kasvattamalla, minä kouluttamalla, niin että yhdessä pidämme kiinni Jumalan laista ja vältämme ikuisen tuomion.”

Kirkko ja hovi valitsivat Tamaralle sulhaseksi ruhtinas Andrei Bogoljubskin pojan Georgin. Tämä oli loistava sotilas, mutta avioliitto Tamaran kanssa paljasti hänen luonteensa nurjat puolet, juoppouden ja moraalittomuuden. Lopulta hovi karkotti hänet Georgiasta mutta antoi hänelle runsaan hyvityksen.

Monet naapurikansojen hallitsijat ihailivat Tamaran kauneutta ja havittelivat häntä puolisokseen, mutta hän torjui heidät kaikki. Hovinsa painostuksesta hän kuitenkin suostui lopulta toiseen avioliittoon. Tällä kertaa hän tätinsä Rusudanin suosituksesta valitsi puolisokseen Ossetian hallitsijan pojan Davit-Soslan Bagratunin, joka oli vanhaa armenialaista hallitsijasukua.

Vuonna 1195 muslimit tekivät yhteisen sotaretken Georgiaan. Kuningatar Tamara kutsui joukkonsa aseisiin. Tšqondidin metropoliitta Anton kehotti toimittamaan kokoöisiä jumalanpalveluksia ja jakamaan almuja, jotta köyhätkin voisivat levätä töistään ja rukoilla. Ennen taistelua Tamara kehotti sotilaita panemaan toivonsa Jumalaan, Kristuksen ristiin ja kaikkein pyhimpään Jumalansynnyttäjään. Riisuttuaan kenkänsä hän nousi Metekhin kalliolla Tifliksessä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän kirkkoon, polvistui Jumalansynnyttäjän ikonin eteen ja rukoili hellittämättä, kunnes sai tiedon Georgian armeijan kiistattomasta voitosta.

Ensimmäisen menestyksekkään taistelun jälkeen Georgian armeija kulki voitosta voittoon turkkilaisia vastaan. 1200-luvun alkuun mennessä niin kristitty länsi kuin islamilainen itäkin tunnustivat Georgian poliittisen arvovallan. Tämä sai islamilaisen maailman varuilleen. Vuonna 1203 sulttaani Rukn al-Din (1196–1204) marssi Georgiaan johtaen muslimimaiden valtaisaa liittoutunutta armeijaa. Leiriydyttyään lähelle Basiania hän lähetti kuningatar Tamaralle viestin, jossa hän vaati tätä antautumaan ja kääntymään islamiin. Tamara vastasi hänelle: ”Ehdotuksesi perustuu rikkauteesi ja valtavaan armeijaasi, mutta se ei ota huomioon Jumalan tuomiota. Minä sen sijaan en luota yhteenkään armeijaan enkä mihinkään maalliseen, vaan Kaikkivaltiaan Jumalan oikeaan käteen ja siihen ristiin, jota sinä kiroat. Jumalan tahto tapahtuu, ei sinun tahtosi, ja Jumalan tuomio vallitsee, ei sinun tuomiosi.”

Georgialaiset sotilaat kutsuttiin viivyttelemättä aseisiin. Rukoiltuaan Jumalansynnyttäjän Vardzialaisen ikonin edessä kuningatar Tamara johti joukkonsa avojaloin kaupungin portille. Georgialaiset, jotka panivat kaiken toivonsa Herraan ja Tamaran hartaisiin rukouksiin, löivät muslimijoukot historiallisessa Basianin taistelussa.

Voitto vahvisti Tamaran uskoa. Päivisin hän esiintyi kuninkaallisessa loistossaan ja hallitsi viisaasti, mutta yöt hän vietti rukoillen. Hän teki käsitöitä ja jakoi ompeluksensa köyhille. Kerran rukouksesta ja ompelemisesta väsyneenä Tamara torkahti ja näki näyn. Hän oli astuvinaan loistavasti sisustettuun taloon, jossa hän näki jalokivin koristellun valtaistuimen. Kun hän lähestyi istuinta, hänet pysäytti vanha mies, jonka pään yllä loisti sädekehä. ”Kuka voisi olla minua ansiollisempi istumaan tuolla suurenmoisella valtaistuimella?” Tamara kysyi häneltä. Pyhä mies vastasi hänelle: ”Tämä istuin on tarkoitettu palvelustytöllesi, joka on omin käsin ommellut jumalanpalveluspuvut kahdelletoista papille.” Herättyään kuningatar Tamara tarttui heti työhön ja ompeli itsekin jumalanpalveluspuvut kahdelletoista papille.

Kerran pyhä Tamara oli valmistautumassa juhlaliturgiaan Gelatin luostarissa. Hän kiinnitti parhaillaan rubiineja vyöhönsä, kun hänelle tuotiin sana, että luostarin tornin ulkopuolella oli kerjäläinen pyytämässä almuja. Saatuaan pukunsa valmiiksi hän meni ulos tornin luo, muttei löytänyt sieltä enää ketään. Onnettomana hän soimasi itseään, että oli viivytellyt köyhän tapaamista ja siten tullut kieltäneeksi itsensä Kristuksen. Hän riisui heti vyönsä, joka oli saattanut hänet tähän kiusaukseen, ja lahjoitti sen luostarissa olevalle Jumalansynnyttäjän ikonille.

Tamaran hallitusaikana Vardzian kallioihin louhittiin kokonainen luostarikaupunki. Georgian luostareiden lisäksi Tamara tuki lahjoituksin myös ulkomailla olevia kirkkoja ja luostareita Palestiinassa, Kyproksella, Siinailla, Kreikassa, Athosvuorella, Makedoniassa, Traakiassa, Romaniassa ja Konstantinopolissa. Hän myös kielsi kuolemanrangaistuksen ja kaikki ruumiillisen kidutuksen muodot.

Tamara sai Jumalalta ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän hyvästeli hoviväkensä ja antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin vuonna 1213. Pyhän Tamaran hautapaikka on jäänyt mysteeriksi. Eräät lähteet väittävät, että hänen hautansa on Gelatin luostarissa Bagratuni-dynastian hautaholvissa, kun taas toiset esittävät, että hänen reliikkinsä ovat Pyhän Ristin luostarin hautaholvissa Jerusalemissa.