Arvoisat Ekumeenisen istuimen edustajat: Korkeasti Pyhitetty Ranskan metropoliitta Demetrios sekä Korkeasti Siunattu Haapsalun piispa Damaskinos,
Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet,
Ortodoksisten pappien liiton puheenjohtaja isä Jaakko,
veljet papistossa,
hyvä juhlaväki,
Vuonna 1926 Sortavalan pappisseminaarin vakiinnuttamisjuhlassa syntyi ajatus perustaa ”Nuorten Ortodoksinen Pappisliitto”. Säännöissä määriteltiin, että liittoon pääsevät seminaarikurssin suorittaneet ja seurakuntatyössä toimivat henkilöt. Vuonna 1928 eräs perustajista kirjoitti Aamun Koitossa toiveenaan saada kunniajäseniin ”nuorekkuutta, niin että voimme heihin kohdistaa laulun sanat: ‘Ja vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään’.”
Sata vuotta myöhemmin tuo profeetallinen visio on toteutunut hämmästyttävällä tarkkuudella. Tosin ehkä eri tavalla kuin kirjoittaja kuvitteli, sillä monet meistä ”kunniajäsenistä” todella leikkivät kuin lapset – vaikkakin hitaammin ja huomattavasti useammin kipulääkkeen turvin.
Vuoden 1928 kirjoitus paljastaa jotakin oleellista tuosta liitosta, jonka perillistä juhlimme tänään. Se puhuu nuoruudesta, joka ei ole ikäkysymys vaan mielenlaatu, hengellinen asenne, joka säilyttää kyvyn hämmästyä, kysyä, etsiä ja uudistua.
Visio, joka kantoi vuosisadan
Kirjoituksen mukaan muutama nuori pappi halusi pysyä yhteydessä, jakaa kokemuksia, kantaa yhdessä kuormaa. Vähät he tiesivät, että tuo yksinkertainen toveruuden kaipuu kasvaisi sadassa vuodessa joksikin, joka on elävöittänyt Suomen ortodoksisuuden kasvoja.
Koskettavaa on, miten perustajat näkivät vision verkostoituneesta papistosta, joka jakaa oppimista yli välimatkojen – tämä aikana, jolloin matkailu oli hankalaa ja viestintä hidasta. He ymmärsivät, että pappi on myös ihminen, joka tarvitsee vertaistukea, jaettua iloa ja jaettua taakkaa.
Erityisen liikuttavaa on, miten he ymmärsivät tehtävänsä ytimen: ”Meidän tulee käsittää tärkeä tehtävämme, keskustella niistä keinoista, miten parhaiten voisimme julistaa Jumalan totuuksia aikamme kielellä ja kantaa sitä ihmisten luo aina kunkin ajan luomissa astioissa.” Tässä on teologisen hermeneutiikan ydin: totuus on ikuinen, mutta sen ilmaisemisen tavat muuttuvat.
Kansainvälinen kutsumus
OPL on tänä päivänä säilyttänyt alkuperäisen nuoruuden mielenlaadun, joka ei tyydy vaalimaan menneisyyttä vaan katsoo ennakkoluulottomasti tulevaan. Tämä näkyy siinä, miten liitto on tarttunut haasteisiin: keskustelukulttuurin parantamiseen, yhteyksien tiivistämiseen Äitikirkkoon, yhteistyöhön Viron apostolisen ortodoksisen kirkon kanssa ja Liettuan eksarkaatin tukemiseen.
Kun OPL tukee Liettuan eksarkaattia 14 000 eurolla, ette vain anna rahaa – te rakennatte elävää yhteyttä ja todistatte, että paikallinen ei koskaan voi olla vain paikallista, vaan aina osa oikoumenea. Kun lähetätte papin Itä-Afrikkaan, ette vain tee lähetystyötä. Te haette kirkkomme tarvitsemaa nuoruuden henkeä sieltä, missä usko elää alkuvoimaisena tunnustaen, että lähetys on aina kaksisuuntainen matka.
Nykyhetken haasteet ja mahdollisuudet
Perustajat puhuivat myös evankeliumin lääkkeestä ”aikamme ammottaviin haavoihin”. Meidän tehtävämme on tunnistaa nämä haavat ja kantaa niihin parantava voima.
Aikamme haavat ovat toiset kuin sata vuotta sitten, mutta yhtä syvät. Ekologinen kriisi ei ole vain poliittinen tai teknologinen haaste – se on hengellinen kriisi. Kun luomakunta rappeutuu ympärillämme, vaikeutuu kutsumuksemme toimia pappeina koko kosmokselle, välittämään sen kiitosta Luojalle. Jokainen tuhottu metsä, saastunut joki, kadonnut laji on liturginen tragedia – ääni, joka puuttuu kosmisesta ylistyslaulusta.
Yhteiskunnallinen polarisaatio paljastaa toisen haavamme. Kun syvennämme jakolinjoja, kun demonisoimme toiset, kun rakastamme ideologioita enemmän kuin ihmisiä, kiellämme Jumalan kuvan toisessa. Ortodoksinen vastaus molempiin haavoihin on sama: tunnustaa pyhyys – sekä luomakunnan että jokaisen ihmisen. Tämä ei vaadi totuuden suhteellistamista, vaan sitä syvää kunnioitusta, joka tekee mahdolliseksi aidon dialogin ja muutoksen.
Teknologia ja digitaalisuus avaavat uusia mahdollisuuksia mutta asettavat haasteita. Perustajat haaveilivat naapuriseurakuntiin vierailusta – nyt voimme olla yhteydessä kollegoihin ympäri maailman reaaliajassa. Mutta samalla kohtaamme kysymyksiä siitä, miten säilytämme liturgisen perinteen syvyyden ja mystisyyden aikana, joka vaatii jatkuvaa läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Miten julistamme ikuista sanomaa ihmisille, joiden huomio jakaantuu satoihin kanaviin? Kuten patriarkka Bartolomeos on varoittanut, ”elämä ei ole digitaalista” ja aito ystävyys ei voi pelkistyä ”digitaalisesti parannettuihin kasvoihin, jotka odotamme ‘tykkäävän’ meistä”. Tässä liitolla tulee olemaan tärkeä rooli pohdinta- ja keskustelufoorumina.
Lopuksi haluan palata vielä vuoden 1928 tekstiin. Samaisen sivun lopussa on nimittäin ilmoitus: ”jumalanpalvelusesineiden varastossa on myytävänä suuri valikoima kirkonkelloja, hinta 7 markkaa kilolta”.
Jotkut asiat muuttuvat ja toiset pysyvät samoina. Kirkko ei ole koskaan elänyt pilviunelmissa. Visioinnin jälkeenkin jonkun täytyy hoitaa ne kellot, ja mikä parasta – myydä ne kilohinnalla.
Emme ehkä myy enää kelloja kilohinnoilla, mutta soitamme yhä niitä kutsuaksemme ihmisiä paikkaan, missä ylitetään ajan rajat. Ehkä juuri tuo Aamun Koiton sivun järjestys – ensin visio, sitten käytännön realiteetit – kertoo jotakin oleellista: kirkko on yhteisö, joka osaa nostaa katseensa taivaalle ja samalla pitää jalkansa lujasti maassa.
Tämä on Ortodoksisten pappien liiton seuraava vuosisata, jota on yhdessä rakennettava – ei instituutioksi, vaan eläväksi perinteeksi, joka kantaa meitä ja jota me kannamme.
Monia armorikkaita vuosia!
