Abba Agathon

Agathon vetäytyi Egyptin Skiitan (kr. Skete) erämaahan 360-luvulla. Hän tahtoi ainoastaan viettää hiljaista erakkoelämää, mutta hänen edistymisensä hyveissä kasvatti nopeasti hänen mainettaan erämaan asukkaiden keskuudessa. Hänen luonaan käytiin suurin joukoin, ja monista tuli hänen oppilaitaan. Siksi abba Agathonin suurenmoisia sanontoja on säilynyt kirjallisessa muodossa verrattain runsaasti.

Pyhä Agathon kieltäytyi täydellisesti kaikesta maallisesta omaisuudesta eikä kaivannut minkäänlaista maallista lohdutusta. Oppiakseen noudattamaan hiljaisuutta hän piti kolmen vuoden ajan suussaan kiveä. Agathon paastosi ankarasti ja kuoletti lihaansa, mutta ei kuitenkaan ylittänyt kohtuuden rajoja: hän keskittyi enemmän jumalallisiin käskyihin ja lähimmäisen rakastamiseen kuin ruumiinsa riuduttamiseen. Kun Agathon meni Aleksandriaan myymään omin käsin punomiaan koreja, hänellä oli tapana sanoa vain kerran jokin alhainen hinta, minkä jälkeen hän tyytyi tinkimättä tai edes rahoja laskematta ottamaan vastaan sen mitä ostaja tarjosi.

Agathon palveli lähimmäisiään innokkaasti ja vastaanotti jokaisen vieraan ystävällisesti. Kaiken mitä sai hän antoi pois. Kerran ollessaan kaupungilla myymässä käsitöitään hän huomasi tien poskessa lojuvan köyhän ja sairaan muukalaisen, jota kukaan ei näyttänyt tuntevan. Agathon tunsi tätä kohtaan sellaista sääliä, että vuokrasi majatalosta huoneen, vei muukalaisen sinne ja etsi itselleen työtä elättääkseen häntä. Neljän kuukauden kuluttua sairas oli tervehtynyt, ja Agathon palasi autiomaahan. Agathon sanoi kerran, että haluaisi antaa ruumiinsa jollekin lepraan sairastuneelle ja ottaa itselleen tämän ruumiin.

Abba Agathon saavutti sellaisen himottomuuden, että pysyi täysin tyynenä niin solvausten kuin ylistyksenkin keskellä. Kerran veljet päättivät koetella häntä ja menivät hänen luokseen kysyen:

– Sinäkö olet Agathon? Se huorintekijä ja ylimielinen?
– Kyllä, juuri niin.
– Se Agathon, joka on suupaltti ja juoruilija?
– Minä se olen.
– Siis se harhaoppinen Agathon?
– En minä ole harhaoppinen, hän vastasi.

Sitten veljet kysyivät, miksi hän oli sietänyt tyynesti kaikki muut paitsi viimeisen syytteen. Agathon totesi, että edellisistä hän tapaa itsekin syyttää itseään, sillä se on hyödyllistä sielulle, mutta ”harhaoppisuus on Jumalasta eroamista, enkä minä halua erota Jumalasta”.

Kirkkaan hengellisen erottelukyvyn ja syvän viisauden saavuttanut abba Agathon vietti kuolinvuoteellaan armon valaisemana kolme vuorokautta silmät avoinna ja katse jotain tarkaten. Lopulta veljet kysyivät:

– Missä olet, abba?
– Seison Jumalan tuomioistuimen edessä.
– Etkö ole peloissasi?
– Tähän saakka olen tehnyt kaikkeni pitääkseni Jumalan käskyt. Mutta kuinka ihmisenä tietäisin, ovatko tekoni olleet Jumalan mieleen?
– Eikö sinulla siis ole luottamusta siihen, että tekemäsi teot ovat olleet Jumalan mielen mukaisia?
– Minulla ei ole luottamusta ennen kuin olen kohdannut Jumalan. Jumalan tuomio on yksi asia ja ihmisten tuomio toinen.

Veljet olisivat tahtoneet kysellä häneltä lisää, mutta hän pyysi heitä olemaan puhumatta, sillä hänen aikansa oli päättymässä. Sitten pyhä Agathon jätti tämän maailman täynnä iloa.