Kirkkokalenteri

Pyhä Amfilokhios syntyi 340-luvun alkupuolella rikkaaseen kristittyyn ylimysperheeseen Kappadokian Diokesareassa. Hänen isänsä oli pyhän Gregorios Teologin äidin veli. Niinpä Amfilokhios oli koko elämänsä kolmen suuren kappadokialaisen kirkkoisän ystävä ja hengellinen aseveli taistelussa harhaoppeja vastaan.

Saatuaan opintonsa menestyksekkäästi loppuun kuuluisan reettori Libanioksen koulussa Antiokiassa Amfilokhios aloitti loistavan uran asianajajana Konstantinopolissa. Hän tahtoi auttaa vääryyden uhriksi joutuneita. Kerran hän kuitenkin alkoi sydämensä hyvyydestä vastoin parempaa tietoaan avustaa jotakuta rikollista. Tästä hänen maineensa kärsi niin, että hän joutui luopumaan lakimiehen urastaan vuonna 360.

Tapaus tarjosi Gregorios Teologin mielestä Amfilokhiokselle hyvän tilaisuuden omistautua kokonaan Jumalalle. Monta vuotta Amfilokhios olikin ystävänsä Herakledeksen kanssa harkinnut siirtymistä erämaahan. Huolenpito sairaasta ja iäkkäästä isästä, joka eli yksin heidän maatilallaan, esti kuitenkin häntä toteuttamasta suunnitelmaansa. Näihin aikoihin Amfilokhios tutustui Basileios Suureen, josta tuli hänen läheisimpiä ystäviään ja ahkera kirjeenvaihtotoverinsa. Hän jäljitteli niin paljon kuin mahdollista Basileioksen elämäntapaa, vaikka ei sairaan isänsä vuoksi voinutkaan siirtyä hänen luokseen Kesareaan. Kun pyhästä Basileioksesta tuli piispa vuonna 370, Amfilokhios alkoi karttaa vierailuja hänen luonaan, koska pelkäsi, että Basileios tahtoo vihkiä hänetkin piispaksi.

Vuonna 373 vasta perustetun Lykaonian maakunnan Ikonionin kaupungin asukkaat pyysivät pyhää Basileiosta etsimään heille piispan. Hän valitsi heti Amfilokhioksen, jota piti omana poikanaan. Vastentahtoisesti Amfilokhios myöntyi, sillä enkelinäky oli saanut hänet ymmärtämään, että kyseessä oli Jumalan tahto. Kirkossa elettiin vaikeita aikoja: areiolaisuus, johon myös keisari Valens oli taipuvainen, oli uhkana uskolle. Dogmaattisissa kysymyksissä Amfilokhios turvautui aina pyhän Basileioksen asiantuntemukseen.

Pyhän Basileioksen kuoleman jälkeen vuonna 379 Amfilokhios jatkoi taistelua Makedonioksen kannattajia vastaan, jotka kielsivät Pyhän Hengen jumaluuden. Hän selitti ja laajensi paikallisessa kirkolliskokouksessa pyhän Basileioksen opetusta. Lisäksi hän oli mukana toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381 vahvistamassa yhdessä pyhän Gregorios Nyssalaisen ja 150 muun isän kanssa opin Pyhän Hengen jumaluudesta.

Keisari Teodosios Suurella oli epäilyksiä Sanan jumaluudesta. Niinpä Amfilokhios eräänä päivänä meni hoviin vastaanotolle. Hän tervehti keisaria kaikin asiaan kuuluvin kunnianosoituksin, mutta isänsä vierellä istuvalle kruununperilliselle hän vain huikkasi ohimennen: ”Mitäs poika?” Keisari antoi hänelle vihaisen huomautuksen kunnioituksen puutteesta. Silloin Amfilokhios sai tilaisuuden sanoa: ”Näetkö, kuinka sinä, keisari, suutut ja loukkaannut, kun poikaasi ei kunnioiteta. Ajattele siis, kuinka paljon suurempi syy Jumalalla Isällä, kaikkien hallitsijalla, on hylätä ne, jotka halventavat Hänen Poikaansa ja sanovat tämän olevan alempiarvoinen kuin Isä!” Keisari ymmärsi opetuksen eikä siitä lähtien enää sietänyt areiolaisuuden kannattajia.

Palattuaan hiippakuntaansa Amfilokhios kaitsi laumaansa ortodoksisen uskon laitumilla ja oli sille itse hyvänä esikuvana evankeliumin mukaisissa hyveissä. Hän kuoli korkeassa iässä 300-luvun lopulla. Hän jätti jälkeensä puheita ja tutkielmia, joista vain muutama on säilynyt meidän aikaamme asti.

Pyhä Gregorios syntyi Sisilian Preteriumissa, Agrigentumin lähistöllä vuoden 559 tienoilla. Hänen hurskaat vanhempansa Hariton ja Teodota uskoivat hänet kahdeksanvuotiaana kumminsa piispa Potamianuksen huostaan saamaan sivistystä niin hengellisessä kuin maallisessa kirjallisuudessa. Gregorios oppi nopeasti lukemaan. 12-vuotiaana hän osasi jo Psalttarin ulkoa, ja hänet vihittiin lukijaksi. Hänen kaunis äänensä ilahdutti kaikkia, jotka kuulivat hänen luentaansa. Gregorios mietiskeli jatkuvasti pyhiä kirjoituksia rukoillen ja paastoten, mikä sai hänet tulkitsemaan niitä yhä syvällisemmin. 17-vuotiaana hän näki näyn, jonka vahvistamana hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle pyhille paikoille voidakseen ymmärtää Raamatun salaisuuksia yhä syvemmin.

Karthagossa Gregorios tapasi kolme munkkia, jotka olivat tulossa Roomasta, ja he päättivät lähteä yhdessä jalan kohti Jerusalemia. He eivät kuitenkaan paljastaneet Gregoriokselle nimiään. Matkalla ollessaankin Gregorios söi vain joka toinen tai kolmas päivä ja mietiskeli lakkaamatta pyhiä kirjoituksia. Veljet patikoivat noin 30 kilometriä päivässä. Tripolin ja eräiden Egyptin kaupunkien kautta kuljettuaan he saapuivat Jerusalemiin neljän kuukauden kuluttua. Kyynelsilmin he kunnioittivat Herramme läsnäolon pyhittämiä paikkoja. Gregorios tapasi pyhän kaupungin ja lähialueiden munkkeja saadakseen heiltä siunauksen ja kuullakseen heidän opetuksiaan. Suuren paaston Gregorios vietti eräässä Juudean erämaan luostarissa, missä kaikki munkit ihmettelivät hänen äärimmäistä askeesiaan ja hänessä ilmenevää nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ajatusten tarkkailemisen hyvettä.

Veljet lähtivät pääsiäiseksi Jerusalemiin, jossa patriarkka Makarios otti heidät sydämellisesti vastaan. Pyhän Hengen innoittamana patriarkka tiesi kolmen munkin nimet: Markus, Serapion ja Leontius. Makarios kiitti heitä lämpimästi Gregorioksen tuomisesta, koska näki tämän olevan valittu astia. Nuorukaisen hyveet olivat tehneet patriarkkaan vaikutuksen – eritoten se, kuinka väsymättömästi hän mietiskeli pyhiä tekstejä öisten valvomistensa aikana.

Pääsiäisen jälkeen kolme munkkia lähtivät kohti Roomaa ja jättivät Gregorioksen patriarkan huostaan. Paluumatkallaan he pistäytyivät Agrigentumissa ja kertoivat Gregorioksen vanhemmille ja muille kaupunkilaisille, kuinka enkelimäistä Gregorioksen elämä oli.

Helluntaina patriarkka vihki Gregorioksen diakoniksi. Gregorios jäi vuodeksi Öljymäellä olevaan luostariin, minkä jälkeen hän lähti neljäksi vuodeksi erämaan kitkeriin kilvoituksiin kokeneen vanhuksen ohjauksessa. Gregorioksen täydellistyminen kilvoitushyveissä ja todellisessa teologiassa oli niin silmiinpistävää, että häntä alettiin kutsua ”toiseksi Krysostomokseksi”.

Gregorios palasi erämaasta Jerusalemiin, jossa hän palveli kirkkoa vuoden päivät. Sen jälkeen hän siirtyi Antiokiaan, jossa hän asui patriarkka Eustathioksen hänelle antamassa keljassa. Gregorioksen viisautta ja käytännön hyveellisyyttä ihailivat kaikki kaupungin hurskaat ihmiset. Itse hän kuitenkin tunsi, että Jumala tahtoi hänen lähtevän Konstantinopoliin, ja tälle näylle kuuliaisena hän jätti Antiokian noin vuoden kuluttua.

Konstantinopolissa Gregorios asettui Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin, jossa hän eli ikään kuin muukalaisena omalle ruumiilleen syöden vain vähän kasviksia lauantaisin ja sunnuntaisin. Yöt hän vietti rukoillen ja tutkien pyhän Johannes Krysostomoksen teoksia. Igumeni kertoi hänestä patriarkalle, joka lähetti tiedustelijoita koettelemaan Gregorioksen teologista tietämystä. He pyysivät häntä lukemaan ja selittämään erään vaikean kohdan pyhän Gregorios Teologin teoksista. Gregorios lausui kyseisen kohdan ulkomuististaan ja antoi siitä nöyrästi hyvin valaistuneen tulkinnan. Tämän jälkeen Gregorioksesta tuli patriarkan läheinen ystävä. Patriarkka vietti mielellään iltakausia keskustellen hänen kanssaan kirkon pyhistä opeista.

Älykkyydellään ja erehtymättömällä Raamatun ja pyhien isien tuntemuksellaan pyhä Gregorios saattoi takaisin totuuteen monia, jotka olivat hairahtuneet kirkkoa tuolloin vaivanneeseen monoteliittiseen harhaoppiin. Gregorios osallistui keisari Justinianoksen vuonna 553 koolle kutsumaan viidenteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa hän rauhallisesti ja varmaotteisesti kumosi harhaoppisten perustelut.

Keisarin ja koko hovin osoittama arvostus ei kiehtonut Gregoriosta. Hän päätti lähteä Roomaan. Siellä hän kunnioitti ensin pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä ensimmäisten marttyyrien hautoja, minkä jälkeen hän meni Pyhän Sabbaksen luostariin ja eli siellä hengellisen isänsä Markuksen alaisuudessa.

Näihin aikoihin Gregorioksen kotikaupungin Agrigentumin piispa Teodor kuoli, eivätkä kaupunkilaiset päässeet yksimielisyyteen seuraajasta. Lopulta eri ehdokkaiden edustajat päättivät lähettää lähetystön paavin luokse pyytämään häntä ratkaisemaan asian (vaikka Agrigentumin puoli Sisiliasta kuuluikin tuohon aikaan Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen). Paavi oli kuullut Gregorioksen maineesta Konstantinopolin lähettiläiltään. Nyt hän näki ilmestyksen, jonka mukaan Gregorios asui Roomassa ja oli ainoa arvollinen ehdokas Agrigentumin piispanistuimelle. Gregorios ei onnistunut pakenemaan vihkimystä ja näin hänet lopulta vihittiin piispaksi.

Kun pyhä Gregorios toimitti ensimmäistä jumalalanpalvelusta kotikaupungissaan, yksi läsnä olleista piispoista näki kyyhkysen leijailevan ilmassa hänen päänsä yllä. Esipaimenena Gregorios kaitsi laumaansa vierailemalla seurakunnissa ja huolehtimalla siitä, että köyhiä autetaan ja nuoret saavat kristillisen kasvatuksen. Hän vihki pappeja ja diakoneja aina tarpeen mukaan.

Gregorios ei kuitenkaan saanut nauttia rauhasta pitkään. Sielunvihollinen lietsoi pappi Sabinuksen ja diakoni Crescensin kadehtimaan esipaimentaan, ja he alkoivat levittää hänestä väärämielisiä juoruja. He väittivät, että Gregorios oli syömättä ja juomatta Paholaisen voimalla ja että hänen suorittamansa parantamiset perustuivat noituuteen. He palkkasivat vielä ilotytönkin kertomaan, että pyhä oli maannut hänen kanssaan. Nöyrästi vääryyttä kärsineen, sävyisimmän Jeesuksen opetuslapsena Gregorios ei edes yrittänyt kumota vääriä syytöksiä. Osa kansasta oli valmis puolustamaan häntä väkivalloin, mutta hän esti heitä ilmoittamalla, että vuodattaisi mieluummin oman verensä kuin tulisi minkäänlaisen väkivallan tai vääryyden aiheuttajaksi. Gregorios vietiin vankilaan eikä hän vastustellut.

Pyhä Gregorios siirrettiin Roomaan, jossa hän oli kaksi ja puoli vuotta vangittuna. Hän kesti vankeuden kärsivällisesti ja sai rohkaisua pyhien apostolien ilmestymisestä. Hän kiitti Jumalaa, joka oli pitänyt häntä arvollisena kärsimään vääryyttä ja vainoa, ja muisteli Herran sanoja: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.” (Matt. 5:10-11)

Lopulta Gregorios tuotiin kirkollisen tuomioistuimen eteen Konstantinopolin edustajien läsnä ollessa. Kun ilotyttö kutsuttiin todistamaan, häntä alkoi puistattaa ja hän myönsi valehdelleensa ja paljasti saman tien pyhää vastaan juonitelleiden koko petoksen. Gregorioksen syyttömyys kuulutettiin juhlallisesti pyhän Pietarin kirkossa liturgian yhteydessä. Paavi tuomitsi Sabinuksen, Crescensin ja heidän rikoskumppaninsa maanpakolaisuuteen. Gregorios ei kuitenkaan kantanut heille kaunaa, ja myöhemmin heidän sallittiinkin Gregorioksen pyynnöstä palata Agrigentumiin maallikkoina.

Kun Leucius-niminen hereetikko ja pyhäinjäännösten hävittäjä tuppautui Argigentiumin piispaksi, Gregorios ei halunnut enää sekaantua koko konfliktiin. Hän jätti harhaoppisen erottamisen ja Argigentumin kirkon kysymysten ratkaisemisen paaville ja pyysi vapautusta piispan tehtävistään. Gregorios lähti takaisin Konstantinopoliin, jossa hän sai vastaanottaa kunnianosoituksia keisarilta. Siellä hän asettui Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostarin rauhaan. Kun kiista oli ratkaistu ja rauha palasi Agrigentumin kirkkoon, Gregorios palasi kotiin kansan suureksi iloksi. Pyhä Gregorios kaitsi Herran hänelle uskomaa laumaa, kunnes nukkui pois rauhassa vuonna 603.

Pyhä Mitrofan syntyi Vladimirin alueella vuonna 1623. Hän oli naimisissa ja toimi maaseudulla seurakuntapappina. 39-vuotiaana hän vaimonsa kuoltua jätti maailman ja meni Zolotnikovin luostariin Suzdalin lähelle. Mitrofan oli päättänyt pysyä tässä luostarissa kuolemaansa saakka, mutta toisin kävi. Kolmen vuoden kuluttua hänet katsottiin kykeneväksi paimentamaan muita ja hänet nimitettiin igumeniksi läheiseen pyhän Kosman luostariin Jahromajoen varrelle. Hän menestyi johtajantehtävässään niin hyvin, että patriarkka Joakim siirsi hänet kymmenen vuoden kuluttua suuremman Unžajoen luostarin igumeniksi Makarjevin kaupunkiin. Tämäkin luostari alkoi kukoistaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin saatuaan viisaan johtajan. Tsaari ja patriarkka panivat tyytyväisinä merkille Mitrofanin kyvyt, ja vuonna 1682 hänet nimitettiin vastaperustetun Voronežin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi.

Mitrofan vihittiin piispaksi Moskovassa. Ennen hiippakuntaansa matkustamista hän osallistui kokoukseen, jossa ortodoksiset piispat tapasivat patriarkka Nikonin (1652–1666) uudistusten vuoksi ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita vanhauskoisia. Hän joutui yhdessä muiden piispojen kanssa pahoilla mielin toteamaan lahkolaisten fanaattisuuden. Omassa hiippakunnassaankin hän joutui tekemisiin vanhauskoisten kanssa. Voronežissa asui paljon pakolaisia ja karkotettuja, kapinallisia kasakkoja ja suoranaisia rikollisia. Lisäksi kirkon vaikutus alueella oli vähäistä ja kansa oli tottunut elämään ilman papistoa, mikä loi suotuisat olot lahkolaisuudelle. Kun Mitrofan näki, että pappeja oli vähän ja etteivät he puutteellisen koulutuksen vuoksi kyenneet tehokkaasti taistelemaan kansan pariin levinneitä pakanallisia tapoja ja hereettisiä käsityksiä vastaan, hän ryhtyi ensi töikseen kohottamaan heidän hengellistä tasoaan. ”Teidän pappien pitää jakaa kansalle Jumalan sanan mannaa niin kuin enkelit valmistivat kansalle aineellista mannaa erämaassa. Teidän pitää jäljitellä Moosesta ja Paavalia, jotka olivat palavia esirukoilijoita kansansa puolesta. Samalla lailla teidänkin pitää hellittämättä taistella Jumalan kansan pelastuksen puolesta”, hän kirjoitti papistolle osoittamassaan kirjeessä.

Pyhä Mitrofan aloitti hiippakuntansa johtamisen vaatimattomissa oloissa. Maan sekavan hengellisen ja poliittisen tilanteen johdosta Moskovan keskusvalta oli unohtanut turvata uuden hiippakunnan talouden ja piispan toimeentulon. Hiippakuntakeskuksen puuttuessa Mitrofan henkilökuntineen asui aluksi majatalossa. Katedraaliksi tarkoitettu kirkko oli niin huonossa kunnossa, että jumalanpalvelusten toimittaminen siinä oli miltei mahdotonta. Mitrofanin ponnistuksilla ja hänen hankkimillaan lahjoituksilla rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraali. Hänen aikanaan kirkkojen määrä Voronežin hiippakunnassa kasvoi neljänneksellä, ja alueen kirkollinen ja poliittinen elämä kehittyivät myönteiseen suuntaan. Luostareissa vieraillessaan Mitrofan puuttui niiden omavaltaiseen maalliseen toimintaan ja alisti ne tarpeen vaatiessa suoraan omaan valvontaansa. Hän pyrki palauttamaan luostareiden sisäisen hengellisen elämän pyhien isien viitoittamalle tielle kannustamalla munkkeja askeettisiin kilvoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Seurakuntapapistoon hän suhtautui ankarasti mutta samalla myötätuntoisesti ja pyrki sytyttämään heidän sydämiinsä oikean pastoraalisen hengen. Alueen unohdetut papit saivatkin hänestä tarvittaessa vaikutusvaltaisen tukijan ja puolustajan. Maallikoiden parissa hän taisteli taikauskoisuutta, lahkolaisuutta ja kaikkinaista säädyttömyyttä vastaan. Rakkautta ja laupeutta osoittaen hän kynti ihmissydänten vainioita kylvääkseen niihin Jumalan sanan pelastavia siemeniä.

Pyhä Mitrofan huolehti myös hiippakuntansa köyhistä. Hänellä oli sääntönä olla jättämättä mitään itselleen ja antaa kaiken mitä sai Jumalalle ja köyhille. Hänen hiippakuntamatkansa olivat puutteenalaisten juhlaa, sillä hän jakoi sekä omista että hiippakunnan varoista lahjoituksia vankiloihin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin, köyhille ja karkotetuille sekä luostareihin. Hänen aikanaan kirkon vaikutusvalta alueella kasvoi nopeasti.

1690-luvun lopulla tsaari Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Venäjälle laivastoa Voronežiin perustetulla telakalla. Hän vieraili usein kaupungissa asuen siellä pitkiä aikoja. Telakkatyöhön liittyvät rasitteet, ulkomaalaiset rakentajamestarit ja heidän mukanaan tuomansa vieraat uskonnolliset tavat ja käsitykset ärsyttivät kansaa, mutta pyhä Mitrofan piti velvollisuutenaan auttaa tsaaria. Hän selitti kansalle aloitetun työn merkitystä Venäjälle, ja tsaari osoitti arvostuksensa piispalta saamaansa tukea kohtaan erilaisilla lahjoituksilla ja huomionosoituksilla.

Vuonna 1700 Pietari Suuri kutsui Mitrofanin luokseen Voronežin palatsiinsa. Piispa lähti jalkaisin matkaan mutta nähtyään palatsin pihalla pakanallisten antiikin jumalien ja jumalattarien patsaat hän kääntyi ja palasi kotiinsa. Tsaarille hän lähetti sanan, ettei astu palatsiin ennen kuin kansaa viettelevät epäjumalat on poistettu. Vihoissaan hallitsija vastasi määräävänsä Mitrofanille kuolemantuomion, jollei tämä tottele. Illansuussa tsaari kuuli juhlallista kirkonkellojen soittoa, ja koska ei ollut mikään juhlapäivä, hän lähetti kysymään soiton syytä. ”Hänen korkeutensa on tuominnut minut kuolemaan, ja ennen tuomion täytäntöönpanoa haluan rukoilla kokoöisessä jumalanpalveluksessa anteeksi syntejäni”, pyhä Mitrofan vastasi. Vastauksen kuultuaan tsaari puhkesi nauruun, kehotti lopettamaan soiton ja määräsi patsaat poistettaviksi.

Vuonna 1703, täytettyään 80 vuotta, pyhä Mitrofan sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän otti vastaan suuren skeeman munkiksivihkimyksen saaden nimen Makari pyhittäjä Makari Unžajokelaisen mukaan, jonka luostarissa hän oli ollut igumenina ennen piispaksi nimittämistään. Marraskuun 23. päivänä hän siirtyi rauhassa ikuiseen autuuteen. Mitrofanin kuoltua hänen keljastaan ei löytynyt mitään arvokasta lukuun ottamatta erästä tsaarin lahjoittamaa taulua. Evankeliumin opetuksen mukaan hän oli almuja antamalla koonnut itselleen aarteen taivaaseen. Pietari Suuri oli läsnä Mitrofanin hautajaisissa, kantoi itse tämän arkkua ja sanoi: ”Olen menettänyt pyhän ohjaajavanhukseni.”

Kansa ei unohtanut pyhää Mitrofania, vaan tuli hänen haudalleen rukoilemaan, ja monet saivat lohdutusta ja apua sairauksiinsa. Hänen kunnioittamisensa pyhänä virallistettiin vuonna 1832, kun hänen pyhäinjäännöksensä oli löydetty maatumattomina.

Aleksanteri Nevski syntyi Novgorodissa vuonna 1220. Hänen isänsä oli suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš ja äitinsä ruhtinatar Feodosia, joka leskeksi jäätyään otti vastaan nunnavihkimyksen saaden nimekseen Jefrosinia. Hurskaat vanhemmat kasvattivat Aleksanterin Jumalan pelossa. Hän oppi pienestä pitäen rakastamaan Kristusta, nauttimaan kirkkoveisujen kauneudesta ja karttamaan joutavia huvituksia. Vaikka hänen osakseen tuli hallita maallista valtakuntaa, hänen sielunsa ei tuntenut kiintymystä mihinkään maalliseen eikä katoavaan. Pyhien isien kirjoituksista hän ammensi ikään kuin kirkkaasta lähteestä Herran pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Kaikki hänet tunteneet vakuuttivat, että hän oli lapsesta lähtien hiljainen ja nöyrä ja että kansa rakasti häntä. Lisäksi Herra oli suonut hänelle tavattoman viisauden ja rohkeuden.

Venäjä oli 1200-luvulla jakaantunut useisiin ruhtinaskuntiin, joiden keskuudessa Kiovan suuriruhtinaalla oli johtava asema. Käytännössä ruhtinaat elivät harvoin sovussa keskenään ja kävivät aika ajoin verisiä taisteluja. Kaiken lisäksi Keski-Aasian aroja hallinneet paimentolaisheimot hyökkäsivät vuonna 1237 mongolikaani Batun johdolla Volgan yli ulottaen ryöstö- ja hävitysretkensä Venäjän ruhtinaskuntiin. Rjazan, Suzdal, vastaperustettu Moskova ja Vladimir tuhottiin. Läpipääsemättömät suot ja metsät estivät hyökkääjän etenemisen Novgorodiin; sen sijaan Tšernigov ja Kiova joutuivat vihollisen haltuun. Tästä alkoi Venäjällä mongolivallan aika, jota kesti kaksisataa vuotta. Venäjän ruhtinaat joutuivat käymään mongolien läntisessä leirissä ns. Kultaisessa Ordassa saamassa kaanilta vahvistuksen valinnalleen.

Vaikka Novgorod ja Pihkova varjeltuivat mongolien hyökkäykseltä, ei elämä ollut sielläkään huoletonta. Vuonna 1240 saksalainen ritarikunta valloitti Pihkovan ja ruotsalaiset hyökkäsivät Novgorodia vastaan, jota Aleksanteri jo hallitsi. Ruotsalaisista, norjalaisista ja suomalaisista koostuva Birger Jaarlin (k. 1266) johtama sotajoukko nousi Nevalle. Joukkojen mukana oli piispa ja papistoa, jotka olivat valmistautuneet kastamaan venäläiset roomalaiskatoliseen uskoon.

Pyhä Aleksanteri murehti mielessään joukkojensa vähäisyyttä mutta ei menettänyt rohkeuttaan vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan ja Jumalansynnyttäjään, voitolliseen sotajoukkojen johtajaan ja kaikkien kristittyjen suojelijaan. Rukoiltuaan palavasti Pyhän Sofian katedraalissa hän lähti vihollista vastaan lausuen joukolleen: ”Veljet, meitä on vähän, mutta ei Jumala ole voimassa vaan vanhurskaudessa.” Nämä ruhtinaan sanat valoivat intoa ja toivoa sotilaiden mieliin.

Ennen taistelua pyhän Aleksanterin inkeriläinen liittolainen Pelkonen oli vartiossa. Hän oli kasteessa saanut kristillisen nimen Filip ja eli hyvin hurskaasti, minkä vuoksi hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä pyhät Boriksen ja Glebin (24.7.). Nämä seisoivat komeasti pukeutuneina veneessä, jota soutajat soutivat, ja Boris sanoi marttyyriveljelleen Glebille: ”Veljeni Gleb, käske soutamaan! Kiiruhtakaamme auttamaan sukulaistamme Aleksanteria!” Pelkonen kertoi iloissaan ilmestyksestä Aleksanterille. Samana päivänä (15.7.1240) tämä hyökkäsi ruotsalaisia vastaan ja sai heistä ylivoimaisen voiton. Voiton johdosta Aleksanteri sai lisänimen Nevski eli Nevajokelainen.

Novgorodilaiset, jotka olivat omin silmin nähneet Aleksanterin lähtevän pienellä joukolla vahvaa vihollista vastaan, olivat riemuissaan voitosta. Mutta pian paha henki kylvi epäsopua heidän mieliinsä ja he nousivat Aleksanteria vastaan. Muistaen Kristuksen käskyn ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen” (Matt. 10:23) Aleksanteri siirtyi perheineen Perejaslavliin.

Pian Pihkovasta jalansijan saaneet saksalaiset hyökkäsivät liiviläisen ritarikunnan kanssa Novgorodin maille ja saivat aikaan suurta tuhoa. Novgorodilaiset katuivat kapinallisuuttaan ja vetosivat arkkipiispa Spiridonin kautta Aleksanteriin pyytäen häntä palaamaan takaisin. Ymmärrettyään, ettei asia koskenut vain Novgorodia vaan koko Venäjää ja ortodoksista uskoa Aleksanteri palasi kaupunkiin. Hän torjui nopeasti ritarikunnan hyökkäyksen ja vapautti Pihkovan saksalaisten vallasta. Ritarikunta ryhtyi vastahyökkäykseen, ja huhtikuun alussa akatistoksen lauantaina vuonna 1242 käytiin Pihkovan lähellä Peipsijärven jäällä auringon noustessa suuri taistelu. Se päättyi Aleksanterin voittoon ja hän palasi Pihkovaan juhlittuna sankarina. Aleksanterin saksalaisista ja ruotsalaisista saamat voitot pysäyttivät roomalaiskatolisen kirkon miekkalähetyksen ja turvasivat ortodoksisen uskon aseman Luoteis-Venäjällä.

Vuonna 1246 kuoli Aleksanterin isä, Vladimirin suuriruhtinas Jaroslav, ja Venäjän johtavan ruhtinaan paikka jäi avoimeksi. Nimitysvalta oli kaanilla, joka Aleksanterin loistavista voitoista kuultuaan halusi nähdä hänet ja vaati häntä tulemaan Ordaan.

Ordassa venäläisiä ruhtinaita pakotettiin usein toimittamaan pakanallisia menoja. Toiset myöntyivät niihin pelastaakseen kansansa ja oman henkensä, toiset kärsivät mieluummin marttyyrikuoleman. Aleksanteri tiesi tämän hyvin, mutta pelastaakseen maansa mongolien vihalta hän oli valmis lähtemään matkaan uhratakseen tarpeen vaatiessa henkensä kristinuskon ja ortodoksisen kansan puolesta. Veljensä Andrein kanssa hän saapui Ordaan, missä häntä heti vaadittiin kumartamaan tulta ja aurinkoa. ”Olen kristitty eikä minun ole lupa kumartaa luotua, vaan kumarran Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhtä Kolminaisuudessa ylistettävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mitä niissä on”, pyhä Aleksanteri vastasi rohkeasti. Hänen sanansa ilmoitettiin heti kaanille, mutta tällä kertaa Herra pehmitti Batun julman sydämen. Hän ei pakottanut Aleksanteria kumartamaan epäjumalia vaan käski tuoda tämän kunnioittavasti telttaansa. Sisään astuttuaan Aleksanteri kumarsi kaanille lausuen: ”Sinulle, kaani, kumarran, sillä Herra Jumala on antanut valtakunnan hallittavaksesi, mutta luotua en kumarra, sillä se kaikki on luotu ihmistä varten. Jumalaa ainoata kumarran ja Häntä palvelen.” Rohkea ja viisas vastaus miellytti kaania. Hän otti Aleksanterin ystävällisesti vastaan ja päästi tämän luotaan kunnianosoituksin.

Kultaisesta Ordasta Aleksanteri joutui jatkamaan matkaa Keski-Aasian silmänkantamattomien arojen poikki aina Mongoliaan Suureen Ordaan saakka, missä suuri kaani nimitti hänet Kiovan ruhtinaaksi ja hänen veljensä Andrein Vladimirin suuriruhtinaaksi. Kiova oli tuolloin mongolien hävittämä, joten Aleksanteri asettui jälleen Novgorodiin.

Sillä välin paavi Innocentius IV (1243–1254), joka oli epäonnistunut pyrkimyksessään ulottaa roomalaiskatolisen kirkon valta Venäjälle miekkalähetyksen voimin, turvautui oveluuteen ja imarteluun. Hän lähetti Aleksanterin luo kaksi korkea-arvoista kardinaalia mukanaan kirje, jossa hän lupasi auttaa Aleksanteria taistelussa mongoleja vastaan, jos tämä taipuu paavin valtaan ja kääntyy katolisuuteen, mutta Aleksanteri torjui ehdotuksen.

Vuonna 1252 Aleksanteri joutui käymään toistamiseen Kultaisessa Ordassa selvittelemässä ruhtinaiden keskinäisiä riitoja ja lepyttämässä kaanin vihaa. Tällä matkalla kaani nimitti hänet Venäjän keskuksen Vladimirin suuriruhtinaaksi hänen veljensä Andrein sijaan, jonka mongolit olivat karkottaneet. Vladimirissa Aleksanteri otettiin iloiten vastaan, sillä häntä oli jo pitkään pidetty maan ainoana turvana ja toivona.

Pyhä Aleksanteri oli Vladimirin suuriruhtinaana yksitoista vuotta puolustaen väsymättä synnyinmaataan kaanin edessä. Hän näki, että Venäjälle ei ollut vielä koittanut vapauden aika ja että ruhtinaiden oli alistuttava mongolien valtaan ja tehtävä vaivalloisia matkoja Ordaan lepyttääkseen kristillisellä nöyryydellä ja kärsivällisyydellä kaanin vihan. Kun uusi kaani Berke päätti vuonna 1256 toimittaa Venäjällä väestönlaskun ja määräsi verollepanon, Aleksanteri sai hänet myöntämään verovapauden papistolle ja antamaan yhdelle piispalle luvan asua vakituisesti kaanin pääkaupungissa huolehtimassa siellä eri syistä oleskelevien venäläisten sielunhoidosta. Aleksanterin ponnistelujen ansiosta mongolien toimittama ensimmäinen väestönlaskenta sujui rauhallisesti eikä herättänyt levottomuutta kansankaan parissa. Aleksanterin ansioksi on myös luettava, että mongolit ja kaani nähdessään hänen tunnustavan rohkeasti Kristusta alkoivat itsekin kunnioittaa venäläisten uskoa.

Seuraavana vuonna kaani määräsi verolle myös vapaat novgorodilaiset saattaen kaupungin kuohuksiin. Aleksanteri kiiruhti jälleen Ordaan hillitsemään kaanin vihaa ja lupautui itse vastaamaan siitä, että novgorodilaiset maksavat säädetyn veron vapaaehtoisesti.

Toisen kerran veroja tulivat keräämään mongolien sijaan islaminuskoiset kasaarit, jotka olivat tunnettuja julmuudestaan. Kansan kärsivällisyys loppui ja he hyökkäsivät veronkerääjien kimppuun seurauksista välittämättä. Aleksanteri matkusti viivyttelemättä Ordaan, sillä matkalle oli toinenkin syy: kaani vaati venäläisiä ruhtinaita tukemaan mongoleja sotaretkillä muita kristittyjä vastaan – vaatimus, joka oli ehdottomasti torjuttava. Tällä kertaa hän joutui oleskelemaan Ordassa miltei koko vuoden, mutta Jumala siunasi hänen ponnistelunsa. Kaani antoi anteeksi kapinan veronkerääjiä vastaan ja vapautti ruhtinaat velvollisuudesta osallistua mongolien sotaretkiin, joilla he olisivat joutuneet pakanoiden puolella vuodattamaan kristittyjen verta.

Iloiten Aleksanteri lähti paluumatkalle, mutta pitkittynyt oleskelu Ordassa oli murtanut hänen terveytensä ja hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Volgan varrella Gorodetsissa hän asettui kuolinvuoteelleen, luopui maallisesta asemastaan ja otti vastaan vihkimyksen suuren skeeman munkiksi saaden nimekseen Aleksi. Ennen loppua hän pyysi anteeksi kaikilta mukanaan olevilta ruhtinailta, pajareilta ja kansanmiehiltä ja antoi itse heille anteeksi. Marraskuun 14. päivänä vuonna 1263 osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen autuas Aleksanteri antoi sielunsa Jumalan käsiin 43 vuoden ikäisenä.

Hautajaissaattue lähti matkaan. Tieto pyhän Aleksanterin kuolemasta tuli Vladimiriin metropoliitta Kirilin toimittaessa jumalanpalvelusta. Kaupunki tyhjeni kaikkien kiiruhtaessa lähestyvää hautajaissaattoa vastaan. Marraskuun 23. päivänä Aleksanterin maalliset jäännökset tuotiin Vladimiriin ja asetettiin katedraaliin ruumiinsiunausta varten. Tällöin tapahtui kaikkien nähden ensimmäinen ihme. Kun metropoliitta Kiril kumartui avaamaan vainajan käden asettaakseen siihen synninpäästörukouksen tekstin, Aleksanteri itse ojensi kätensä ottamaan sen vastaan. Siitä lähtien Aleksanteri Nevskiä on sanottu pyhäksi. Hänen maalliset jäännöksensä haudattiin Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin kirkkoon.

117 vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen pojanpojan pojanpoikansa Dimitri Donskoi (19.5.) valmistautui taisteluun mongolikaani Mamaita vastaan. Yöllä taistelun aattona Jumalanäidin luostarin ponomari näki kirkossa rukoillessaan kahden munkkivanhuksen tulevan alttarista Aleksanterin arkun ääreen ja kuuli heidän sanovan: ”Ruhtinas Aleksanteri! Nouse ja auta sukulaispoikaasi Dimitriä voittamaan vierasheimoiset viholliset!” Aleksanteri nousi haudasta kuin elävänä ja kaikki kolme katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna ruhtinas Dimitri sai täydellisen voiton vihollisista, mikä merkitsi alkua Venäjän vapautumiselle mongolivallan ikeestä. Ilmestyksen johdosta Aleksanterin arkku avattiin ja sieltä löydettiin hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä, joiden äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja sairaiden parantumisia.

Pyhän Aleksanteri Nevskin juhlaa vietetään toistamiseen elokuun 30. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Vladimirista Venäjän uuteen pääkaupunkiin Pietariin vuonna 1724. Reliikit sijoitettiin Pyhän Aleksanteri Nevskin lavraan, jossa ne yhä ovat.

Pyhä Sisinios oli kotoisin Kyzikoksen kaupungista. Hänet pidätettiin kristittynä Diocletianuksen vainojen aikana noin vuonna 304. Kun hänet oli luovutettu maaherra Aleksanterille, tämä antoi sitoa hänet köydellä villeihin hevosiin, joiden perässä hänen oli pakko juosta. Sitten häntä ruoskittiin ja kidutettiin monin tavoin, kunnes hänet heitettiin takaisin vankilaan. Jumalan armosta hän säilyi kuitenkin hengissä aina keisari Konstantinus Suuren suvaitsevaisuusjulistukseen saakka vuonna 313, jolloin hän pääsi vapaaksi.

Pyhä Sisinios oli mukana Nikean ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325. Siellä hän torjui Areioksen viisastelut marttyyrikilvoituksensa suomalla auktoriteetilla ja julisti, että Isä ja Poika ovat samaa luontoa. Näin taisteltuaan hyvän kilvoituksen hän pääsi autuaalliseen lepoon.