Pappismarttyyri Aleksi Tveriläinen

Pappismarttyyri Aleksi Benemanski syntyi maalaispapin perheeseen Tverin läänissä vuonna 1881. Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista hän toimi alakoulun opettajana Toržokissa (60 km Tveristä länteen). Vuonna 1904 hänet vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Kristuksen syntymän naisluostariin Tveriin.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 kaikki seurakuntakoulut suljettiin. Viranomaisten kielloista huolimatta isä Aleksi opetti uskontoa luostarin tiloissa kahtena päivänä viikossa. Luostarin sulkemisen jälkeen hän siirtyi papiksi Jumalanäidin ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonille pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1919 hänet valittiin hiippakuntaneuvostoon.

Kansalaissodan aikana Aleksi Benemanski pidätettiin ja lähetettiin työhön rintamalinjan taakse. Vuonna 1922 bolševikit aloittivat kirkollisen esineistön takavarikoimisen. Samana vuonna neuvostovallan tukema uudistusmielisten liike¹ alkoi hajottaa kirkkoa sisältä päin. Isä Aleksista tuli Tverin hiippakuntaa tuolloin johtaneen piispa Pietarin (Pjotr Zverev, 25.1.) uskollinen apulainen, joka jatkuvasti kehotti uudistajiin liittyneitä pappeja palaamaan takaisin kirkon helmaan. Viranomaisille kävi pian selväksi, että uudistusmieliset eivät saisi Tverin hiippakunnassa kannatusta ilman valtion aktiivista sekaantumista kirkon elämään. Syksyllä piispa Pietari ja hänen lähipiirissään olleet papit pidätettiin. Isä Aleksi Benemanskia syytettiin siitä, että hän oli levittänyt piispa Pietarin vetoomusta ”Kristuksessa rakkaille Tverin kirkon uskollisille lapsille”, joka syytteen mukaan oli selvästi suunnattu kirkon uudistusmielistä liikettä vastaan ja tuki patriarkka Tiihonin vastavallankumouksellista politiikkaa. Isä Aleksi tuomittiin karkotettavaksi Turkestaniin kahdeksi vuodeksi. Kotiin jäi vaimo ja viisi lasta.

Karkotuspaikassaankin isä Aleksi ja kolme muuta pappia arvostelivat uudistusliikettä ja pyrkivät omalla esimerkillään vaikuttamaan uskoviin. He eivät palvelleet jumalanpalveluksissa yhdessä uudistusmielisten kanssa ja muistelivat omissa palveluksissaan avoimesti vangittuna olevaa patriarkka Tiihonia (26.9.). Samalla isä Aleksi vetosi viranomaisiin tuomionsa peruuttamiseksi: ”Miksi minut on karkotettu? Miksi minut ja viisi lastani on tuomittu kärsimään ja elämään puutteessa? Näihin kysymyksiin voi omatuntoni mukaan olla vain yksi vastaus: se, että en kärsi poliittisen vaan kirkollisen asian johdosta, sillä en hyväksy uutta organisaatiota, elävää kirkkoa. Kirkollisia rikoksia ei kuitenkaan sanan siviilimerkityksessä voi olla, kun asetuksella on säädetty kirkon ero valtiosta sekä uskonnonvapaus. Niinpä karkotukseni on erehdystä. Alistuen täydellisesti siviiliviranomaisten päätökseen ja pitäen tätä alistumista kristillisenä velvollisuutenani pyydän palauttamaan minut Tveriin perheeni luo tai ainakin lyhentämään karkotusaikaa.”

Valtiollisen poliisin lausunto isä Aleksin anomukseen oli selkeä: ”Karkotuksessa kansalainen Benemanski jatkaa agitaatiota, muistelee jumalanpalveluksissa avoimesti patriarkka Tiihonia sekä pyrkii kaikin tavoin kylvämään sekaannusta uskovien keskuuteen ja herättämään epäluuloa neuvostovaltaa kohtaan.”

Vuonna 1926 isä Aleksi vapautettiin karkotuksesta ja hän sai palata Tveriin. Siellä hän jatkoi taistelua uudistusmielisiä vastaan, jotka edelleen toimivat aktiivisesti ja suunnittelivat neuvostovallan tuella jopa oman kirkolliskokouksen pitämistä.

Ortodoksien vainot jatkuivat ja 1920-luvun lopulla suljettiin monia kirkkoja. Uskovat protestoivat ja vastustivat kaikin tavoin kirkkojen sulkemista, mihin valtiovalta vastasi pidättämällä sekä pappeja että maallikoita. Vuoden 1928 lopulla tehtiin päätös Tverin Kristuksen taivaaseenastumisen katedraalin sulkemisesta ja sen muuttamisesta ruokalaksi. Työläisiltä kerättiin 3 500 allekirjoitusta hankkeen tueksi. Kaupungin aktiivisimmat papit, heidän joukossaan myös isä Aleksi, päättivät puolustaa kirkkoa. Lyhyessä ajassa he keräsivät seurakuntalaisiltaan 10 000 allekirjoitusta vetoomukseen kirkon puolesta, ja kirkko säästyi sulkemiselta.

Jumalanpalveluksissa isä Aleksi piti jatkuvasti opetuspuheita. Nähdessään uskovien vanhempien tuovan lapsiaan kirkkoon vainoista huolimatta hän iloitsi ja kannusti heitä siihen edelleenkin. ”Se on välttämätöntä, sillä muuten lapset jäävät ilman uskonnon hyväätekevää vaikutusta. Lapsilta on riistetty uskonto”, hän sanoi.

Opetuspuheessaan pyhien marttyyrien Pistiksen, Elpiksen ja Agapen ja heidän äitinsä Sofian muistopäivänä isä Aleksi opetti: ”Omana aikanaan nämä marttyyrit kärsivät uskonsa tähden, mutta nyt ortodoksista uskoa vainotaan jälleen samalla tavalla kuin heidän aikanaan. Ortodokseilta otetaan pois kirkot ja pappeja teljetään vankiloihin tekaistuilla syytteillä.”

Ymmärtäen hengellisen valistustyön ja lukemisen merkityksen isä Aleksi perusti seurakuntakirjaston Jumalanäidin Kaikkien murheellisten ilo-ikonille pyhitetyn kirkon yhteyteen, jonka kirkkoherra hän oli.

Maaliskuun 15. päivänä 1932 isä Aleksi pidätettiin. Puolentoista viikon kuluttua hänet vietiin sellistä kuulusteltavaksi. Tutkintotuomari asetti kysymykset niin, että vastaukset tukisivat ennalta laadittua syytettä vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja toiminasta neuvostovaltaa vastaan. Vastauksissaan isä Aleksi pyrki noudattamaan puhtaasti kirkollista linjaa. Kesäkuussa hänet tuomittiin yhdessä kolmen muun papin ja neljän maallikon kanssa karkotettavaksi Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Tveriin ja meni heti tapaamaan arkkipiispa Faddeita (Taddeus, muistopäivä 18.12.), jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana ja rukoilijana sekä verrattomana ortodoksisen piispan ja kristityn esikuvana.

Esipaimen otti karkotuksesta palaavan papin sydämellisesti vastaan ja antoi hänelle heti papin paikan Tverissä. Kaupunginneuvosto kieltäytyi kuitenkin rekisteröimästä isä Aleksia, joka ei voinut ottaa työtä vastaan ilman oleskelulupaa.

Vuonna 1937 alkoi armottoman vainon aika. Syksyllä isä Aleksi pidätettiin neljännen kerran. Tutkintavankeuden olot olivat kauhistuttavat. Kidutusta käytettiin yleisesti, jotta syytetty saataisiin tunnustamaan tekaistut syytteet. Kaikesta tästä huolimatta isä Aleksi käyttäytyi urhoollisesti ja arvokkaasti. Hänelle oli tärkeintä pysyä uskollisena Kristukselle ja kaikkein eniten hän halusi päästä taivasten valtakuntaan yhdessä kunnioittamiensa kilvoittelijapiispojen Pietarin ja Faddein kanssa, jotka myös olivat pian saava marttyyrikruunut.

Monta päivää jatkuneiden kuulustelujen jälkeen tutkintatuomari laati viimein pöytäkirjan: ”Mainitkaa nimeltä Kalininin kaupungissa (Tverin neuvostovallan aikainen nimi) asuvat tuttavanne ja tuttavuutenne laatu”, hän vaati.

Isä Aleksi mainitsi nimeltä ne papit, joiden yhteydestä hän ei halunnut erota. ”Muita tuttavia minulla ei ole Kalininissa eikä sen ulkopuolella, enkä ole kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa”, hän vastasi. Vastaus ei tyydyttänyt tuomaria. ”Te, Benemanski, kuulutte fasistis-monarkistiseen vastavallankumoukselliseen järjestöön, jota johtaa arkkipiispa Faddei Uspenski. Tunnustatteko tämän?” ”En kuulu vastavallankumoukselliseen järjestöön enkä myönnä syyllistyneeni esitettyyn rikokseen”, isä Aleksi vastasi.

Pöytäkirja päättyy tähän, mutta kuulustelut jatkuivat vielä kymmenen päivää. Niiden aikana isä Aleksi kieltäytyi ehdottomasti tunnustamasta tekaistuja syytteitä itseään ja muita vastaan. Hän tiesi kulkevansa kohti kärsimyksiä Kristuksen ja ortodoksisen uskon tähden. Mutta hän tiesi myös, etteivät vankilan muurit eikä edes kuolemantuomio voi erottaa häntä Kristuksesta ja Hänen kirkostaan.

Joulukuun 2. päivänä 1937 isä Aleksi tuomittiin ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön joulukuun 4. päivänä, jolloin Venäjän kirkko viettää Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlaa. Hänen ruumiinsa vietiin tuntemattomaan paikkaan, jota ei ole saatu selville. Juhlan johdosta pappismarttyyri Aleksin muistoa vietetään juhlaa seuraavana päivänä. Tverin hiippakunnan uskovat ovat tähän päivään asti vaalineet hänen muistoaan.