Pyhät Edessan marttyyrit Guria, Samonas ja Habib

Pohjois-Mesopotamian kristittyjen pyhä kaupunki Edessa sai omat marttyyrinsa vasta keisari Diocletianuksen (284–305) hallitusajan lopun vainoissa. Samonas (syyr. Š^emona) ja Guria olivat edessalaisia kristittyjä, jotka palvelivat innokkaasti toisia uskovia ja rohkaisivat heitä pysymään lujina lähestyvän suuren vainon edessä. Pyhät kirjat määrättiin luovutettaviksi, kirkot tuhottaviksi, kristityt erotettaviksi valtion viroista ja heidän johtajansa pidätettäviksi. Monia kristittyjä vangittiin ja kuulusteltiin, mutta Samonaksesta ja Guriasta päätettiin tehdä varoittava esimerkki.

Kun Samonas ja Guria tuotiin maaherran eteen kuulusteltavaksi, he julistivat rohkeasti: ”Emme petä yhtä ja ainoaa taivaan Jumalaa, emmekä vaihda häntä ihmisten tekemään kuvaan. Palvelemme Kristusta Jumalaa, joka on hyvyydessään pelastanut meidät harhoista. Hän on meidän valomme, parantajamme ja elämämme.”

Maaherra syytti heitä keisarin määräysten rikkomisesta ja uhkasi heitä kuolemalla ja kidutuksilla, jos he pysyisivät itsepäisyydessään. ”Me emme kuole niin kuin sinä luulet”, he vastasivat, ”vaan me elämme, jos teemme mitä Luojamme tahtoo. Emme pelkää sinun kidutuksiasi, sillä ne eivät kestä kauan vaan katoavat niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se, mitä me pelkäämme, on ikuinen rangaistus, joka odottaa pahoja ja luopioita. Jumalamme auttaa meitä kestämään kidutukset, joita meidän on kestettävä vain vähän aikaa, sillä ne katoavat, kun henki jättää ruumiin.” Tämän kuullessaan maaherra siirsi heidät vankilaan, joka oli jo täynnä pappeja ja diakoneja.

Muutaman päivän kuluttua kidutukset alkoivat. Samonaksen ja Gurian jalkoihin sidottiin raskaat painot ja heitä riiputettiin yhdestä kädestä viisi tuntia, niin että heidän jänteensä ja nivelensä vähitellen repeytyivät. He kärsivät hiljaa ja pudistivat päätään jokaiselle heille esitetylle tarjoukselle. Lopulta heidät heitettiin ”pimeään aukkoon”, täysin pimeään vankiluolaan, jossa he olivat kolme ja puoli kuukautta saamatta juuri mitään syötävää.

Kun heidät tuotiin maaherran eteen, he olivat yhtä järkähtämättömiä kuin ensimmäisellä kerralla ja kehottivat häntä vain tekemään mitä keisari on käskenyt: ”Sinulla on valta meidän ruumiisiimme, mutta sieluihimme sinulla ei ole valtaa.” Guria, joka oli iäkkäämpi, oli käynyt niin heikoksi, ettei häntä voinut enää kiduttaa. Samonasta roikotettiin jaloistaan pää alaspäin. He rukoilivat Jumalalta samaa kestävyyttä, jolla patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit olivat ennen heitä kärsineet totuuden puolesta. Jopa sotilaat tunsivat sääliä heitä kohtaan.

Marraskuun 15. päivänä Samonas ja Guria tuotiin lopulta tuomioistuimen eteen. Samonas oli kannettava paikalle, koska hänen polvilumpionsa olivat hajonneet. Guria oli heikentynyt niin, että hän pysyi pystyssä vain sotilaiden tukemana. Kun he kuulivat kuolemantuomiostaan, heidän kasvonsa loistivat ilosta, ja he kiittivät Jumalaa päästessään pyhien marttyyrien joukkoon ja saadessaan kuolla Jeesuksen nimen tähden.

Samonas ja Guria vietiin keskellä yötä kaupungin länsiportista Qiqlan kukkulalle, jossa he rukoilivat teloittajansa puolesta ja kiittivät Jumalaa siitä, että olivat kestäneet loppuun saakka. ”Jumala, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota sielumme vastaan rauhassa ja suo meidän tulla Sinun valtakuntaasi.” Näin rukoiltuaan he kääntyivät teloittajan puoleen ja pyysivät häntä: ”Tee mitä sinun mestarisi on käskenyt.” Teloittaja vastasi ahdistuneena: ”Minä teen väärin Jumalan edessä. Rukoilkaa puolestani.” Samonas ja Guria käänsivät kasvonsa kohti itää, Guria polvistui ja Samonas pudottautui kasvoilleen. He rukoilivat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota vastaan meidän henkemme ja varjele ruumiimme ylösnousemukseen saakka.” Heidän ollessaan kumartuneina pyöveli löi heidän kaulansa poikki.

Kun uutinen tapahtuneesta levisi, paikalle alkoi virrata kristittyjä. Päivän koittaessa kristityt hakivat ruumiit ja ottivat talteen jopa vereen tahraantuneen hiekan. He voitelivat ruumiit tuoksuöljyillä ja hautasivat ne juhlallisesti samaan arkkuun laulaen psalmeja ja rukouksellisia veisuja. Edessan kirkko riemuitsi saatuaan omat marttyyrinsa.

Pyhä Habib, jonka nimi merkitsee ”rakastettua”, oli syntyisin Emesasta (Homs) ja palveli kirkkoa diakonina Edessassa seuraavalla vuosikymmenellä. Hän kiersi alueen kylissä opettamassa ja kokosi väkeä yhteisiin kokouksiin, joissa hän luki Raamattua, opetti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujana vainon koittaessa.

Keisari Liciniuksen (308–324) hallitessa valtakunnan itäosia Rooma vainosi Edessan kristittyjä viimeisen kerran. Edessan maaherra Lysianias kuuli Habibin tekemästä työstä ja päätti lannistaa kristityt nujertamalla heidän esikuvansa. Hän määräsi Habibin pidätettäväksi, mutta kun häntä ei löydetty, koko hänen perheensä ja kaikki saman kylän asukkaat pidätettiin. Tästä kuultuaan Habib riensi Edessaan ja antautui maaherran kaartin päällikölle Teoteknokselle. Tämä oli kuitenkin Habibin puolella ja vakuutti, ettei hänen sukulaisilleen kävisi kuinkaan, ja kehotti Habibia pakenemaan ennen kuin muut näkisivät hänen tulleen paikalle. Habib tunsi kuitenkin, että Jumala tahtoi hänen päättävän kilvoituksensa marttyyrikuolemaan, ja ilmoitti: ”En ole tullut tarjoamaan itseäni äitini ja sukulaisteni tähden, vaan Kristuksen tunnustamisen tähden aion ottaa kuoleman vastaan aivan vapaasta tahdostani. Jos sinä et sido minua, menen itse maaherran luokse.”

Habib vietiin maaherran eteen, joka kysyi hänen nimeään. ”Kristuksen diakoni”, ilmoitti Habib kirjureiden tallentaessa heidän keskustelunsa. Maaherra kysyi Habibilta:

– Minkä tähden rikot keisarien käskyjä? Palvelet virassasi, mutta et suostu uhraamaan Zeukselle, jota keisarit palvelevat.

– Me kristityt emme palvo ihmisten tekoja, jotka eivät ole itsessään mitään, niin kuin eivät tekijänsäkään. Me palvomme Jumalaa, joka on ihmisten Luoja.

Tämän kuullessaan maaherra suuttui:

– Älä seiso minun edessäni röyhkeällä mielellä solvaamassa Zeusta, keisarien kirkasta kunniaa.

– Jos tämä Zeus ei ole epäjumala ja ihmisten työtä, olet sanonut oikein, että minä solvaan häntä. Mutta jos kerran se, että hänet veistetään puusta ja pannaan kokoon nauloilla, suorastaan huutaa, että hän on pelkkä kyhäelmä, niin kuinka sinä voit sanoa, että minä pilkkaan? Itsehän hän pilkkaa itseään!

– Sinä pilkkaat häntä sillä, ettet uhraa hänelle.

– Jos minä pilkkaan häntä jo sillä etten uhraa, kuinka suuren pilkan onkaan puuseppä tehnyt veistäessään häntä kirveen terällä tai seppä lyödessään hänet täyteen nauloja?

Tällaisen vastauksen kuultuaan maaherra määräsi hänet viiden miehen ruoskittavaksi ja kysyi:  – Totteletko nyt keisareita? Jos et tottele, revin sinut rautakammoilla ja kidutan sinua kaikin keinoin ja lopulta määrään sinut tulella poltettavaksi.

– Nuo uhat, joilla minua nyt pelottelet, ovat paljon pienempiä ja vähäpätöisempiä kuin ne joihin olin mielessäni jo varautunut; niitä varten minä olen eteesi tullut.

Maaherra määräsi Habibin kahlehdittavaksi murhamiesten tavoin ja ruoskittavaksi:  – Kun olette ruoskineet hänet, käskekää hänen uhrata jumalille.

– Kirottuja ovat sinun jumalasi! Ja ne, jotka niitä kanssasi ylistävät, olkoot sinun kaltaisiasi!

Habib vietiin vankilaan. Hänen ei enää sallittu puhua perheensä eikä kyläläistensä kanssa. Hänet tuotiin uudelleen maaherran eteen syyskuun 2. päivänä, joka oli keisarillinen juhlapäivä.

– Noudatatko keisarien määräyksiä? Jos et tottele vapaaehtoisesti, panen sinut tottelemaan repivien rautakampojen avulla.

– En ole niitä totellut eikä mieleeni ole tullut totella, ei vaikka määräät minulle kovemman rangaistuksen kuin keisari.

– Jumalien kautta minä vannon, että jos et uhraa, en jätä tekemättä mitään, millä vain voin sinua kiduttaa. Saammepa nähdä, tuleeko palvomasi Kristus pelastamaan sinua.

– Jotka palvovat Kristusta, heidät Kristus on jo pelastanut, nimittäin palvomasta luotuja yhdessä Luojan kanssa.

Maaherra käski venyttää Habibia ja ruoskia häntä niin kauan, että ruumiiseen ei jäisi yhtään koskematonta paikkaa. Mutta Habib lausui:  – Näistä vaivoista ja viilloista, jotka sinun mielestäsi ovat hirveitä, annetaan voiton kruunu niille, jotka pääsevät niistä osallisiksi!

– Sinäkö pidät kärsimystä helpotuksena? Kuinka ruumiisi kidutuksista voi tulla elämän kruunu?

– Sinun ei sovi kysellä näistä asioista, sillä epäuskosi takia et ansaitse kuulla niiden perusteluja. Olen sanonut, että en uhraa, ja sen sanon nytkin.

– Koska siis ansaitset nämä rangaistukset, saat ne myös kestää. Kaivamme ulos silmäsi, jotka katsovat Zeusta mutta eivät pelkää häntä. Tukimme korvasi, jotka kuulevat keisarien lakeja mutta eivät tottele niitä.

– Sillä Jumalalla, jonka sinä kiellät, on toinen maailma. Siellä sinä saat viiltoinesi tunnustaa Hänet, vaikka sinä tosin taidat kieltää Hänet sielläkin.

– Jätä nyt toinen maailma sikseen ja keskity tähän oikeudenkäyntiin, jossa nyt seisot. Sillä ei ole ketään, joka voisi pelastaa sinut, paitsi jumalat jotka pelastavat sinut jos uhraat heille.

– Jotka kuolevat Kristuksen nimen tähden eivätkä palvo luotua, saavat huomata elävänsä Jumalan läsnäolossa. Mutta jotka rakastavat tämän aikakauden elämää enemmän kuin tulevaa, saavat iankaikkisen kidutuksen.

Habibia raastettiin rautakammoilla ja häntä kiskottiin edestakaisin. Häntä riiputettiin pitkään, ja lopulta hänen hartioidensa luut murtuivat. Sitten maaherra kysyi:

– Joko suostut suitsuttamaan hieman tämän Zeuksen edessä?

– Ennen näitä kidutuksia et saanut minua tottelemaan. Kuinka voit ajatella, että tottelisin sinua nyt, kun olen ne jo kestänyt? Minähän häviäisin kaiken mitä olen niillä jo voittanut.

– Valmistan sinun varallesi kovempia ja tuskallisempia kidutuksia kuin keisarin käsky määrää, kunnes tottelet.

– Sinä tuomitset minut, koska en ole totellut keisarin käskyjä. Mutta sinä itse, jonka keisarit ovat nostaneet virkaan, rikot heidän käskyjään sillä ettet ole tehnyt minulle mitä he määräävät.

– Alatko sinä syyttää minua sen tähden, että olen ollut kanssasi pitkämielinen?

– Jos et olisi sitonut ja ruoskittanut, repinyt kammoilla ja kytkenyt jalkapuuhun, niin voitaisiin puhua pitkämielisyydestä, mutta tämän kaiken tapahtuneen jälkeen: missä se pitkämielisyys on?

– Puhumasi asiat eivät auta sinua, sillä ne kaikki ovat sinua vastaan. Ne tuovat osaksesi vielä tuskallisempia kärsimyksiä kuin keisarin suosittelemat.

– Jos puhe auttaisi, minä olisin hiljaa!

– Minä kyllä vaiennan sinun puheesi. Samalla lepytän puolestasi jumalat, joita sinä et ole palvonut, ja rauhoitan keisarin mielen, sillä sinä olet kapinoinut heidän käskyjänsä vastaan.

– Minä en pelkää kuolemaa, jolla sinä minua pelottelet. Jos pelkäisin, en olisi kiertänyt talosta taloon palvelemassa. Asia on juuri päinvastoin, ja siksi minä kiersinkin.

– Miten on mahdollista, että sinä palvot ja kunnioitat miestä, mutta Zeusta et tahdo palvoa ja kunnioittaa?

– En palvo ihmistä, sillä on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen joka panee toivonsa ihmiseen.” Minä kumarran ja ylistän Jumalaa, joka otti ruumiin ja tuli ihmiseksi.

– On oma asiasi mitä mielessäsi liikkuu. Jos annat ajatustesi häipyä, niin hyvä; jos et, niin sama se. Mutta tee mitä keisarit ovat säätäneet.

– Mahdotonta, sillä vääryys on totuuden vastakohta. Täysin mahdotonta olisi poistaa mielestäni syvään juurtuneita ajatuksia.

– Tuskallisemmilla ja kovemmilla kidutuksilla saan sinut hylkäämään ajatuksesi, jotka ovat muka syväänkin juurtuneet.

– Juuri noista kärsimyksistä, joilla sinä luulet voivasi repiä pois uskoni, kasvaa hedelmää kantava puu.

– Mitä viillot ja rautakammat tekevät tälle sinun puullesi? Ja varsinkin kun määrään tulen polttamaan sen säästämättä mitään?

– Sinä et näe mitä minä näen, sillä minä katselen näkymättömiä. Siksi minä teen mitä luova Jumala tahtoo, en mitä kyhätty ja kyvytön epäjumala tahtoo.

– Koska hän siis kieltää keisarien palvomat jumalat, kammattakoon häntä vielä edellisten kertojen lisäksi. Minä olen pitkämielisesti esittänyt hänelle kysymyksiä, mutta hän on unohtanut rautakampojen vaikutuksen.

Kun he raastoivat häntä, Habib huusi kovaa:  – Tämän ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa kirkkauteen, joka ilmestyy Messiasta rakastavissa.

Kun maaherra n&aum;ki, että Habib ei uhraisi edes noissa kärsimyksissä, hän kysyi:

– Teidän oppinne siis opettaa teitä vihaamaan omia ruumiitanne?

– Emme vihaa ruumiitamme, sillä meille on kirjoitettu: ”Joka menettää elämänsä, löytää sen.” Mutta meille on kirjoitettu jotain muutakin: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiä sikojen eteen.”

– Tiedän kyllä, että sinä puhut vain kiihottaaksesi mieltäni vihaan ja kiihkoon, jotta antaisin sinulle kuolemantuomion nopeammin. Mutta juuri siksi en kiirehdi sinun tahtomaasi kohti vaan olen kärsivällinen, en suinkaan helpottaakseni oloasi vaan lisätäkseni kidutustesi tuskaa, niin että sinä saisit nähdä lihasi putoavan yltäsi kylkiäsi raastavien rautakampojen mukana.

– Sitä minäkin tässä odotan, että sinä moninkertaistaisit kidutuksesi niin kuin olet luvannut.

Kun maaherra huomasi, ettei Habib osoittanut periksi antamisen merkkejä, hän määräsi marttyyrin poltettavaksi roviolla. Tulen oli kuitenkin määrä olla mahdollisimman pieni, jotta Habibin kuolema olisi äärimmäisen hidas ja tuskallinen. Pyhä marttyyri vietiin kaupungin ulkopuolelle. Perässä tulivat hänen ystävänsä, sukulaisensa ja valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutunut äitinsä. Kun tuli sytytettiin, Habib lausui rukouksen ja siunasi paikallaolijat, suuteli äitiään ja läheisiään, jotka toivottivat hänelle Jumalan rauhaa. Kun puu alkoi rätistä liekeissä, pyhä Habib avasi suunsa ja antoi henkensä Jumalalle. Kiduttajat pitivät vielä pitkään tulessa ruumista, joka ei näyttänyt kuluvan, mutta lopulta kristityt saivat ottaa sen pois ja voidella mirhalla ylistysveisuja laulaen. Tämä tapahtui 2. syyskuuta vuonna 310 (toisen ajoituksen mukaan vasta 316). Tämän jälkeen keisari Konstantinus Suuri lakkautti kristittyjen vainot.

Kristityt veivät pyhän Habibin jäännökset riemusaatossa kaupungin ulkopuolelle ja hautasivat ne pyhien Samonaksen ja Gurian viereen. Hautapaikalle rakennettiin kirkko piispa Abrahamin (345–361) aikana. Siitä tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui runsaasti paranemisia ja ihmeitä.