Kirkkokalenteri

Pyhä Matrona, joka syntyi keisari Markinianoksen hallitusaikana (450–457), oli kotoisin Pamfylian Pergestä Vähän-Aasian eteläosasta. Hyvin nuorena hänet annettiin vaimoksi menestyvälle Dometianos-nimiselle nuorukaiselle. Perheeseen syntyi tytär Teodote. Matrona oli hyvin harras, ja jumalalliset asiat täyttivät hänen mielensä.

Konstantinopoli monine kirkkoineen ja pyhäinjäännöksineen kiehtoi Matronaa, ja hän tahtoi päästä käymään siellä. Dometianos lähti hänen mukaansa. Seurueessa oli myös Matronan uskottu ystävä hurskas nainen nimeltään Eugenia, joka ainoana tiesi tämän salaisesta toiveesta saada omistautua kokonaan Jumalalle. Yhdessä Eugenian kanssa tuolloin vasta 15-vuotias Matrona kiersi Konstantinopolin kirkoissa ja osallistui kokoöisiin jumalanpalveluksiin. Dometianos alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Matronan öisiin poissaoloihin. Niinpä hän kielsi Matronaa enää lähtemästä ulos. Matrona murehti tätä kovasti. Vaivoin hän sai mieheltään luvan osallistua yhdessä Eugenian kanssa kokoöiseen palvelukseen Pyhien apostolien kirkossa. Mukana oli myös nunna Susanna, joka oli nuoresta lähtien viettänyt neitseellistä, Jumalalle omistettua elämää kirkon yhteydessä.

Palveluksen jälkeen Matrona uskoi hengellisille ystävilleen, että hän tahtoisi itsekin ryhtyä nunnaksi. ”Miten aioit siinä tapauksessa järjestää tyttäresi elämän?” kysyi Eugenia. ”Annan hänet tänne Susannan hoiviin”, tämä vastasi.

Yöllä Matrona näki unta, että hänen miehensä etsi häntä, mutta hän oli turvassa miesluostariin kätkeytyneenä. Tästä hän käsitti, että hänen oli pukeuduttava mieheksi ja mentävä munkkiluostariin. Niinpä hän Babylas-nimisenä eunukkina esiintyen meni vanhus Bassianoksen (10.10.) luostariin. Siellä hän kunnostautui kaikissa askeettisissa kilvoituksissa niin, että muut munkit ihmettelivät. Nöyrästi hän totteli igumenia ja veljiä ja palveli eri tehtävissä. Kerran puutarhatöissä eräs munkki kiinnitti huomiota siihen, että hänellä oli entisen elämänsä muistona reiät korvissa. Matrona joutui sepittämään tarinan rakastavasta äidistä, joka tahtoi koristella hänet korvarenkailla, vaikka hän olikin poika.

Matrona eli luostarissa joitakin vuosia. Lopulta Jumala kuitenkin paljasti unessa igumenille ja eräälle toiselle munkille, että veli Babylas olikin nainen. Aamulla Bassianos kutsui Matronan luokseen ja kysyi häneltä ankarasti, kuinka hän oli naisena uskaltautunut miesluostariin. Matrona kertoi hänelle tarinansa. Se sai igumenin leppymään ja lähettäessään hänet pois luostarista hän samalla pyysi häntä pysymään uskollisena luostarikutsumukselleen elämänsä loppuun asti. Matrona meni heti nunna Susannan luo, jolta sai kuulla tyttärensä Teodoten kuolleen jo kauan sitten. Tämän jälkeen Matrona tunsi olevansa entistä vapaampi viettämään kilvoitteluelämää.

Dometianos oli koko ajan etsinyt vaimoaan eri luostareista ja oli jo saanut kuulla tämän olleen Bassianoksen luostarissa. Raivoissaan hän syytti nyt munkkeja, että he erottavat puolisot toisistaan. Munkit vastasivat, että heillä oli kyllä ollut joku eunukki Babylas, joka sitten oli lähtenyt pois ja sanonut menevänsä Jerusalemiin. Näin he yrittivät harhauttaa miehen pois Matronan jäljiltä. Igumeni huolestui kuitenkin, että Dometianos lopulta löytäisi Matronan. Kun hän keskusteli veljien kanssa kuinka suojella Matronaa, munkkidiakoni Markellos kertoi, että hänen sisarensa oli nunnana eräässä naisluostarissa Syyrian Emesassa (Homs). Niinpä Matrona päätettiin lähettää sinne.

Noihin aikoihin Syyriassa löydettiin pyhän Johannes Kastajan pää. Nunnatkin olivat mukana tapauksen johdosta järjestetyissä juhlallisuuksissa. Matrona kosketti pyhää päätä öljyyn kastetulla kankaalla. Kun hän sitten siveli samalla kankaalla erään sokean miehen silmiä, tämä sai näkönsä takaisin. Tieto ihmeestä levisi laajalle, ja Matronan mieskin sai kuulla siitä. Hän meni Syyriaan Matronan luostariin pyhiinvaeltajana ja pyysi saada siunauksen ihmeidentekijänunnalta. Kun Matronalle kuvattiin miestä, hän tajusi, että kyseessä oli Dometianos. Hän lähetti sanan, että tämä odottaisi luostarin ulkopuolella viikon ja sitten hän tulisi tätä tapaamaan. Tällä välin Matrona pakeni luostarista mukanaan vain leipää ja jouhimekkonsa ja suuntasi kulkunsa kohti Jerusalemia. Viikon turhaan odotellut Dometianos pääsi kuitenkin Matronan jäljille. Eksyttääkseen miehensä Matrona piiloutui rappeutuneeseen epäjumalien temppeliin Beirutissa. Pahat henget ahdistivat häntä siellä monin tavoin, mutta hän pysyi lujana. Jotkut pakananaiset viisaudestaan tunnetun papitar Sofronen johdolla kiinnostuivat hänen elämästään. Matrona opetti heille kristinuskoa, ja he ottivat kasteen.

Matrona tahtoi tavata hengellisen isänsä Bassianoksen ja näyn rohkaisemana uskaltautui lähtemään Konstantinopoliin. Bassianos antoi hänelle pienen rakennuksen keljaksi ja kutsui myös Beirutissa kristinuskoon kääntyneet naiset asumaan sinne hänen kanssaan. Myös monet Konstantinopolin naiset kävivät Matronan luona aina keisarinnaa myöten.

Matronan rukousten avulla eräs ylimysnainen parani vakavasta sairaudestaan. Kiitollisuutensa osoitukseksi hän lahjoitti Matronalle kauniin kartanon lähellä merta, johon hän voisi siirtää sisaristonsa. Nainen rakennutti paikalle vielä kirkonkin.

Kerran kaksi ylhäistä sisarusta poikkesi Matronan luostariin. Toinen heistä, Athanasia, innostui kaikesta siellä näkemästään, ja varsinkin Matronan persoona teki häneen suuren vaikutuksen. Hänessä syttyi halu ryhtyä itsekin nunnaksi. Matronan tavoin hänkin oli naimisissa ja joutui ensin taistelemaan itsensä vapaaksi avioliiton siteistä. Athanasia antoi suuren omaisuutensa luostarille. Matrona rakennutti lisää keljoja ja toisen kirkon luostarin alueelle ja lähetti loput rahat Jerusalemin köyhille naisluostareille. Athanasia eli luostarissa vielä viisitoista vuotta.

Matronan sisaristo kasvoi, ja koska hän alkoi olla jo varsin iäkäs, hän opetti usein sisaria, kuinka heidän piti elää hänen poismenonsa jälkeen. Vähän ennen kuolemaansa Matrona sai nähdä ihanan näyn. Hän oli suurenmoisen kauniissa puutarhassa erilaisten puiden ja lähteiden keskellä. Siellä oli joitakin naisia, joiden kasvot loistivat. He osoittivat hänelle taloa, jonka kauneutta ihmiskieli ei pysty kuvaamaan, ja sanoivat. ”Tämä talo on tarkoitettu sinulle asunnoksi.” Matrona ymmärsi, että hänen lähtönsä oli lähellä. Hän hyvästeli sisarensa ja antoi pian autuaan sielunsa Jumalan haltuun. Hän oli tuolloin satavuotias. Viisitoista vuotta hän oli elänyt maailmassa ja loput 85 vuotta viettänyt hengellisissä kilvoituksissa Jumalan kunniaksi.

Pyhittäjä Teoktiste oli kotoisin Lesboksen saaren Methymnen kylästä ja eli 800-luvulla. Jo nuorena hän jäi orvoksi ja meni luostariin kotisaarellaan. Kahdeksantoistavuotiaana hän vieraili kerran sisarensa luona kotikylässään. Juuri silloin Kreetalla tukikohtaansa pitäneet arabialaiset merirosvot hyökkäsivät kylään kuuluisan päällikkönsä Nissirin johdolla. He ottivat vangeiksi kaikki kylän asukkaat, heidän joukossaan myös Teoktisten. Heidät työnnettiin laivoihin ja vietiin tuolloin asumattomalle Paroksen saarelle. Siellä Nissir pani vankinsa riviin arvioidakseen itse kunkin arvon orjamarkkinoilla. Silloin Teoktiste pyysi lupaa mennä tarpeelleen metsään, jonne päästyään hän lähti pinkomaan syvemmälle tiheikköön ja juoksi niin kauan kunnes kaatui nääntyneenä maahan. Seuraavana aamuna hän näki ilokseen, että merirosvolaiva lähti saarelta. Tämän jälkeen hän alkoi elää yksin asumattomalla saarella käyttäen ravinnokseen erästä saarella kasvavaa villiä palkokasvia ja erilaisia yrttejä.

35 vuoden kuluttua saarelle saapui metsästäjä. Hän meni ihailemaan ”Sataovista” Jumalanäidin marmorikirkkoa, saaren kaunistusta niiltä ajoilta, jolloin se oli ollut asutettu. Yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että paikalla oli joku. Hän näki jonkun varjomaisen olennon alttaripöydän vierellä. Kun hän meni katsomaan, tämä sanoi: ”Älä lähesty, olen nainen eikä minulla ole vaatteita. Heitä minulle jotakin, mihin voin kietoutua, niin sitten kerron sinulle, mitä Jumala kerrottavaksi antaa.” Metsästäjä heitti päällysviittansa Teoktistelle. Tämä oli luurangonlaiha, hiukset olivat valkoiset ja hänen koko olemuksessaan oli jotain yliluonnollista. Metsästäjä heittäytyi hänen jalkoihinsa pyytäen siunausta. ”Jumala, joka johti askeleesi tänne, että kertoisin sinulle tarinani, siunatkoon sinua”, sanoi Teoktiste.

Kerrottuaan miehelle, kuinka oli joutunut saarelle, Teoktiste pyysi tätä tulemaan uudestaan ja tuomaan mukanaan papin, joka voisi antaa hänelle pyhää ehtoollista. Hän kielsi miestä mainitsemasta hänestä kenellekään muulle.

Jonkin ajan kuluttua mies tuli ystävineen uudelleen Parokselle metsästämään. Teoktiste näyttäytyi kirkon luona vasta, kun kaikki muut olivat lähteneet metsälle. Kyynelsilmin hän nautti pyhän ehtoollisen ja lausui: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä…” (Luuk. 2:29) Sitten Teoktiste kohotti kätensä ja rukoili pitkään.

Metsästysseurue viipyi saarella muutaman päivän. Ennen lähtöään mies tuli taas kirkolle saadakseen pyhittäjä-äidin siunauksen. Hän löysi kuitenkin tämän kuolleena kääriytyneenä vaatteeseen, jonka oli antanut hänelle ensimmäisellä käynnillään. Metsästäjä hautasi hänet paikkaan, mistä oli hänet löytänyt.

Pyhää Teoktisteä kunnioitetaan nykyisin erityisesti sekä hänen kotisaarellaan Lesboksella, jossa hänelle on omistettu pieni kirkko, että Paroksella, jossa ”Sataovisen” kirkon yksi alttari on omistettu hänelle. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Ikarian saarella.

Pyhä Nektarios syntyi lokakuun 1. päivänä vuonna 1846 Silivriassa lähellä Konstantinopolia Itä-Traakian alueella ja sai kasteessa nimekseen Anastasios. Hänen vanhempansa Dimos ja Maria Kefalas olivat hurskaita mutta köyhiä. Lapsena Anastasios kuunteli mielellään hartaan äitinsä opetuksia. Kun tämä opetti hänelle psalmia 51, häntä miellytti etenkin jae: ”Opetan tiesi sinusta luopuneille ja he palaavat sinun luoksesi.” Hänen oli tapana toistaa sitä useampaan kertaan ikään kuin enteenä tulevasta tehtävästään. Lapsena hän leikki pappia ja piti saarnoja. Seitsemänvuotiaana hän ompeli itse paperista vihkon, johon hän alkoi kerätä Jumalan sanoja.

Opin tie oli köyhälle pojalle kiven takana. 14-vuotiaana hän lähti Konstantinopoliin kauppa-apulaiseksi erään sukulaisensa liikkeeseen. Vapaa-aikansa hän käytti itseopiskeluun. Pyhien isien kirjoituksista löytämiään hyödyllisiä opetuksia hän kirjoitti kaupan käärepapereihin, jotta asiakkaatkin saisivat niistä hyötyä.

Jonkin ajan kuluttua Anastasios otettiin Pyhän Haudan veljestölle kuuluvan sivuluostarin yhteydessä toimivaan kouluun lastenvalvojaksi. Hän opetti alaluokkalaisia ja samalla opiskeli itse ylemmillä. 19-vuotiaana hän siirtyi Konstantinopolista Khios-saarelle opettajaksi Lithionin kylään. Lasten lisäksi hän opetti omalla esimerkillään myös aikuisille Jumalan pelkoa ja hyveellistä elämää. Usein hän saarnasi kylän kirkossa. Lithionissa hän vietti kaikkiaan seitsemän vuotta.

Anastasios vieraili usein lähellä olleessa Pyhien isien luostarissa, jonka igumeni Pakomios perehdytti häntä luostarielämään. Lopulta Anastasios päätti luopua maailmasta, ja marraskuun 7. päivänä 1876 hänet vihittiin munkiksi nimellä Lasaros Khioksen kuuluisassa Uudessa Luostarissa (Nea Moni) ja nimitettiin luostarin sihteeriksi. Diakoninvihkimyksen hän sai jo kahden kuukauden kuluttua, tammikuun 15. päivänä, joka oli myös hänen kastepäivänsä. Tässä yhteydessä hänelle annettiin uudeksi nimeksi Nektarios.

Luostarissa Nektarioksen halu ymmärtää syvällisesti pyhiä isiä ja perehtyä teologiaan kasvoi entisestään. Aineellisia edellytyksiä jatko-opintoihin hänellä ei ollut. Jumala valisti kuitenkin rikkaan khioslaisen Johannes Khoremiksen, joka lähetti hänet omalla kustannuksellaan Ateenaan opiskelemaan. Hänen oli ensin suoritettava lukion opinnot. Kun Nektarios oli saanut ne päätökseen, hänen hyväntekijänsä kuoli. Silloin häntä neuvottiin kääntymään Aleksandrian patriarkan Sofronioksen puoleen. Nektarios teki patriarkkaan suotuisan vaikutuksen, ja tämä lupasi kustantaa hänen teologiset opintonsa. Hän kirjoittautui Ateenan teologiseen tiedekuntaan vuonna 1882. Opintoihinsa hän paneutui innokkaasti, sai stipendinkin ja valmistui vuonna 1885.

Valmistuttuaan Nektarios suuntasi kulkunsa Aleksandriaan, missä hänet vihittiin papiksi maaliskuun 23. päivänä 1886. Hän toimi patriarkaatin sihteerinä ja saarnaajapappina. Samalla hänet määrättiin patriarkan edustajaksi Kairoon. Innokkaasti hän tarttui tehtäviinsä ja lisäksi huolehti vielä erityisesti patriarkaatin Pyhän Nikolaoksen katedraalin kaunistamisesta. Monet siellä nykyisinkin olevista freskoista on maalattu hänen ponnistelujensa tuloksena.

Vuoden kuluttua tammikuun 15. päivänä 1889 patriarkka Sofronios vihki Nektarioksen piispaksi, ja hänen tittelikseen tuli Pentapoliksen metropoliitta muinoin Egyptissä toimineen hiippakunnan mukaan. Uudessa asemassaan hän säteili kaikkialle evankeliumin hyveitä. Egyptin tuolloin vielä kukoistanut kreikkalainen yhteisö kunnioitti häntä suuresti, ja monet mainitsivat hänet sopivana seuraajana jo iäkkäälle patriarkalle. Tämä herätti kateutta joissakin muissa patriarkaatin piispoissa. He alkoivat täysin valheellisesti vihjailla patriarkka Sofroniokselle, että Nektarios havittelee hänen istuintaan. Sofronios uskoi näitä syytöksiä ja yllättäen ilmoitti Nektariokselle, että tämän pitää luopua tehtävistään ja siirtyä pois koko Aleksandrian patriarkaatin alueelta – vieläpä täysin rahattomana, koska hän ei ollut moneen kuukauteen saanut palkkaansa. Nektarioksen tapana oli antaa kaikki rahansa köyhille tai kirjojensa painatuskuluihin. Sanottiinkin, että ”Pentapoliksen metropoliitta ja raha ovat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa.”

Pyhä otti tämän vääryyden ja katkeran koettelemuksen vastaan kiittäen Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kestämään vääryyttä ja vainoa kuten niin monet muutkin kirkon pyhät. Hän oli murheellinen joutuessaan eroamaan rakkaista kaittavistaan, jotka puolestaan kirjoittivat hänelle sydäntä liikuttavia kirjeitä kuvaillen ikäväänsä. Hän jätti kuitenkin asian Jumalan käsiin eikä ryhtynyt vastahyökkäykseen vihollisiaan vastaan.

Näin pyhä Nektarios saapui Ateenaan vuonna 1889. Hän alkoi huonolla menestyksellä etsiä työtä Kreikan kirkon piirissä. Vuoden hän vietti toisinaan suorastaan nälkää nähden alivuokralaisena Ateenassa ja ajatteli jo välillä siirtymistä Athosvuorelle. Lopulta hänet nimitettiin helmikuussa 1891 saarnaajapapiksi Euboian (Evian) saarelle. Hyvin nöyrästi piispa otti vastaan tämän vaatimattoman tehtävän ja alkoi taas työskennellä innokkaasti Herransa viinitarhassa. Samanlaisessa tehtävässä hän toimi myöhemmin toisellakin alueella, kunnes hänet vuonna 1894 kutsuttiin Rizareioksen kirkollisen koulun rehtoriksi Ateenaan.

Koulu ei ennen Nektarioksen tuloa ollut täysin vastannut tarkoitustaan tulevien pappien kasvatuspaikkana. Hän sai koulussa aikaan järjestyksen ja muutti sen ilmapiirin hengelliselle oppilaitokselle sopivaksi. Hänen isälliset kehotuksensa, esimerkillinen elämänsä ja rakkautensa sekä se kiinnostus, jota hän osoitti niin koulun henkilökunnan kuin oppilaidenkin asioita kohtaan, saivat kaikkien sydämet lämpenemään. Hänen rakkaudentäyteistä viisauttaan kuvaa se, että oppilaiden kurittomuuksista hän rankaisi itseään paastolla. Pojat varoivat tekemisiään, kun näkivät ruokasalissa tyhjän lautasen rehtorinsa edessä.

Pyhä Nektarios toimitti myös innokkaasti jumalanpalveluksia ja saarnasi koulun kirkossa, johon myös ulkopuoliset pääsivät. Monet tahtoivat hänet rippi-isäkseen. Lisäksi hän tilaisuuden tarjoutuessa toimitti liturgioita ja saarnasi sekä Ateenan että Pireuksen kirkoissa. Suuri joukko uskovia tuli varta vasten kuuntelemaan häntä. Kesälomalla 1898 hän vieraili Athosvuorella. Munkit näkivät hänessä muinaisten pyhien piispojen kaltaisen esipaimenen.

Noihin aikoihin patriarkka Sofronios kuoli. Egyptin ortodoksit muistivat Nektarioksen ja alkoivat toimia hänen valitsemisekseen patriarkanistuimelle. Kun Nektarios sai tietää, että Kreikan kuningatar Olga ja jotkut muut vaikutusvaltaiset henkilöt kannattivat toista ehdokasta, hän vetäytyi syrjään ja jatkoi palvelutehtäväänsä Rizareioksen koulussa.

Vähitellen toinen suunnitelma alkoi yhä enemmän viedä pyhän piispan huomiota. Hänen hengellisten lastensa joukossa oli ryhmä nuoria tyttöjä – näiden joukossa aivan erityisen harrasmielinen sokea Krysanthi. He alkoivat pyytää hengellistä isäänsä perustamaan heille luostarin. Tuohon aikaan Kreikassa oli vain vähän naisluostareita, ja niiden tasossa oli toivomisen varaa. Ajatus luostarielämän elvyttämisestä kiehtoi pyhää Nektariosta. Hän löysikin hengellisille tyttärilleen paikan Eginan saarelta lähellä Ateenaa. Saaren keskiosissa muinaisen Eginan kaupungin raunioiden lähellä oli Ksantos-nimisellä paikalla ollut aikoinaan Elävöittävän lähteen naisluostari. Pyhä Nektarios uudisti sen ja omisti sen Pyhälle Kolminaisuudelle. Uuden luostarin ensimmäinen igumenia oli sokea Krysanthi, joka nunnaksi vihkimyksessä sai nimen Ksenia. Luostari perustettiin vuonna 1904, ja kolme vuotta myöhemmin Nektarios luopui tehtävistään Rizareios-koulun rehtorina ja muutti itsekin luostariin sen rippi-isäksi ja papiksi.

Pyhä Nektarios tahtoi tehdä luostaristaan esimerkillisen yhteiselämäluostarin. Jatkuvasti hän opetti ja ohjasi nunnia niin heidän yhteisessä kuin henkilökohtaisessakin elämässään. Hän osallistui myös luostarin töihin, istutti puita, kuokki ja kasteli kasvimaita, valmisti jopa jalkineita nunnille – taito jonka hän oli oppinut nuorena Konstantinopolissa. Lisäksi hän jatkoi kirjallista toimintaansa. Välillä hän sulkeutui tuntikausiksi rukoilemaan keljaansa, ja sisaret saivat toisinaan todistaa, kuinka hän kävi keskusteluja Jumalanäidin ja pyhien kanssa.

Eginan asukkaat huomasivat pian, mikä aarre heillä oli pyhässä piispassa. Hänen esirukouksillaan saari vapautui ankarasta kuivuudesta, ja monet sairaat paranivat. Joskus ihmiset näkivät valon säteilevän hänestä.

Koettelemukset seurasivat pyhää isää kuitenkin myös Eginalle. Eräät kateelliset henkilöt – heidän joukossaan sisarten vanhempia, jotka olivat vihastuneet tyttäriensä luostariin menosta – alkoivat ilkeästi panetella Nektariosta Ateenan arkkipiispa Teoklitokselle, joka oli antanut hänelle luvan luostarin perustamiseen. Syytösten vuoksi arkkipiispa muutti mieltään ja lähetti tutkintotuomari-papin tarkastamaan luostarin ja kuulustelemaan sekä pyhää itseään että nunnia selvittääkseen, tapahtuiko luostarissa jotakin sopimatonta. Vastaavanlaiseen ja vielä pahempaan menettelyyn syyllistyi myös Teoklitoksen seuraaja arkkipiispa Meletios. Tämänkin raskaan koettelemuksen pyhä kesti rauhallisesti ja jatkoi ponnistelujaan luostarinsa hyväksi. Näiden perättömien syytösten vuoksi hän ei kuitenkaan elinaikanaan ehtinyt kokea sitä iloa, että hänen luostarinsa olisi tunnustettu virallisesti.

72-vuotiaana pyhä Nektarios sairastui vaikeasti. Kärsivällisesti hän kesti tuskallisen sairautensa. Sen loppuvaiheessa hän meni rukoilemaan Eginalla sijaitsevan Khrysoleontissan luostarin Jumalanäidin ikonin eteen. Hän vietti siellä kaksi viikkoa hartaassa rukouksessa. Paluumatkalla omaan luostariinsa hän seisahtui eräälle korkealle paikalle ja siunasi alhaalla näkyvän luostarin sekä koko Eginan saaren kaikkiin ilmansuuntiin. Pian tämän jälkeen hänen sairautensa paheni siinä määrin, että hänet vietiin Ateenaan Aretaioksen sairaalaan. Siellä hän kuoli rauhallisesti 74-vuotiaana vähän ennen keskiyötä marraskuun 8. päivänä vuonna 1920.

Pian kuoleman jälkeen Nektarioksen ruumiista alkoi kaikkien sairaalassa olevien hämmästykseksi levitä hyvää tuoksua. Ennen Eginalle kuljettamista hänet vietiin Pireuksen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Monet tulivat sinne hyvästelemään häntä ja näkivät, kuinka tuoksuvaa mirhaa vuoti hänen kasvoistaan.

Koko Egina murehti pyhän piispan menetystä ja kokoontui hänen hautajaisiinsa. Hänet haudattiin luostarin pihalla kasvavan pinjan juurelle. Hän oli itse aikoinaan sanonut puuta istuttavalle nunnalle: ”Jätä tähän tilaa yhtä hautaa varten.” Kun hauta myöhemmin avattiin korjausta varten, nähtiin pyhän piispan ruumiin säilyneen maatumattomana, ja siitä lähti ihana tuoksu. Sellaisena ruumis säilyi yli kaksikymmentä vuotta, minkä jälkeen se hajosi.

Pyhä Nektarios auttaa voimallisesti niitä, jotka kutsuvat häntä avuksi. Hän on tullut tunnetuksi kaikkialla maailmassa, ja jatkuvasti tulee uusia tietoja hänen tekemistään ihmeistä, joista on kirjoitettu useita kirjoja. Hän on auttanut ihmisiä niin maalla kuin merelläkin, yhtä hyvin Kreikassa kuin Amerikassakin. Luostarista on tullut Tinos-saaren ohella Kreikan suosituin pyhiinvaelluspaikka. Siellä säilytetään hänen kalloaan kauniissa lippaassa, siellä ovat hänen tyhjä hautansa ja keljansa kaikkine hänelle kuuluneine esineineen.

1900-luvun lopussa luostarin alueelle rakennettiin koko kreikkalaisen maailman yhteisin ponnistuksin valtava, suurenmoisen kaunis pyhälle Nektariokselle omistettu kirkko. Myös muualla Kreikassa kuin myös eri puolilla maailmaa on hänelle omistettuja kirkkoja. Suomessa pyhälle Nektariokselle on omistettu Klaukkalan ortodoksinen kirkko, jossa on yksi hänen pyhäinjäännöksistään; myös Kiteen Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Nektarios Eginalaisen kirkossa on hänen reliikkinsä.