Kirkkokalenteri

Venäjällä ruhtinattaret ehättivät vihkiytymään luostarielämään ennen ruhtinaita. Ensimmäisenä vihkimyksen otti vastaan pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.) vähän ennen kuolemaansa vuonna 1056. Ensimmäinen neitseenä luostarissa kilvoitellut ruhtinatar oli Anna Vsevolodovna, joka vihkiytyi nunnaksi vuonna 1086. Annan isä oli Kiovan ruhtinas Vsevolod ja äiti Bysantin keisarin Konstantinos Monomakhoksen tytär. Nuoresta pitäen Anna rakasti Jumalaa ja omistautui palvelemaan Herraa isänsä rakennuttamassa Pyhän apostoli Andreaksen luostarissa. Hän otti luostarin johtoonsa ja pyrki kehittämään sitä kaikin tavoin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Luostarin yhteyteen perustettiin Venäjän ensimmäinen tytöille tarkoitettu koulu, jossa opetettiin uskontoa sekä luku- ja kirjoitustaitoa. Pyhä Anna matkusti Konstantinopoliin hankkimaan kirkkokalustoa luostariinsa ja kirjoja koulua varten ja toi matkalta mukanaan monia vaikutteita sekä oman että muiden luostareiden hyödyksi.

Hurskas ruhtinatar-nunna herätti omalla esimerkillään hengellistä intoa aikalaistensa sydämissä. Hänen oma sisarensa ruhtinatar Jevpraksia vihkiytyi nunnaksi hänen esimerkkiään seuraten, ja hänen isänsä toinen puoliso halusi tulla haudatuksi hänen luostariinsa. Anna kokosi luostariinsa suuren sisariston, jota hänen itsekieltäymyksensä ja ankara kilvoittelunsa innoitti hengelliseen työskentelyyn. Hän itse opetti nuoria tyttöjä lukemaan, laulamaan ja tekemään hyödyllisiä käsitöitä. Autuas Anna kilvoitteli luostarissaan 26 vuotta ja nukkui Herrassa noin vuonna 1112.

Hubert (Hubertus) työskenteli frankkien hovissa ja oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään heille pojan vuonna 685. Tämän jälkeen Hubert vetäytyi Heristalin hallitsijan Pipinin palveluksesta ja omistautui palvelemaan Jumalaa piispa Lambertin (17.9.) ohjauksessa. Tarinan mukaan Hubertin kääntymys tapahtui hänen ollessaan metsästämässä suurena perjantaina. Hän kohtasi hirven, jolla oli sarvissaan krusifiksi. Hubert kuuli äänen, joka kehotti häntä kääntymään Kristuksen puoleen mikäli ei tahtonut joutua kadotukseen. Hän lopetti metsästämisen siihen paikkaan. Pyhä Lambert (17.9.) opetti Hubertille itsekuria siunaamalla hänet elämään kymmenen vuotta erakkona metsän siimeksessä.

Piispa Lambertin murhan (n. 701–705) jälkeen Hubert valittiin hänen seuraajakseen Maastrichtin piispaksi. Vaikka pyhä Lambert oli surmattu hallitsijan aloitteesta, Hubert osoitti rohkeaa kunnioitusta edeltäjälleen ja siirsi sekä Lambertin pyhäinjäännökset että oman piispanistuimensa Maastrichtistä Liegen kylään. Tämän seurauksena Liegestä alkoi vähitellen kasvaa suurkaupunki. Pyhää Hubertia kunnioitetaan nykyään kaupungin perustajana ja suojelijana ja pyhää Lambertia koko hiippakunnan suojelijana.

Pyhä Hubert ei piispana toimiessaan unohtanut hänelle rakkaita Ardennes’n metsiä ja niiden asukkaita, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumia. Hän teki väsymättömästi työtä saadakseen johdatettua heidät uskoon. Hubert järjesti usein maaseudulle ristisaattoja, joissa kristityt kulkivat peltojen halki laulaen rukouksia ja siunaten kasvavaa satoa.

Pyhä Hubert nukkui pois Herran rukous huulillaan ollessaan matkalla vihkimään kirkkoa. Tämä tapahtui Tervueren kylässä, Brysselin lähistöllä 30.3.727. Pyhän Hubertin poika valittiin Liegen seuraavaksi piispaksi. Pyhän Hubertin pyhäinjäännökset siirrettiin 3.11.743 Andagiumiin. Ranskan vallankumouksen aikana reliikit anastettiin, mutta kirkko on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena.

Pyhä Winefride¹ eli Walesissa seitsemännen vuosisadan alkupuolella. Hänen isänsä oli alueen hallitsijan neuvonantaja. Äitinsä kautta hän oli sukua pyhälle Beunolle, joka toimi hänen hengellisenä ohjaajanaan. Winefride päätti omistaa itsensä taivaalliselle Sulhaselle Jeesukselle Kristukselle ja teki neitsyyslupauksen.

Caradoc-niminen ylimys rakastui palavasti Winefrideen ja tuli eräänä aamuna lihallisen himon valtaamana lähentelemään neitoa. Winefride yritti selittää hänelle vakaumustaan, mutta kun Caradoc ei suostunut kuuntelemaan, Winefride pyysi häntä odottamaan hetken ja poistui huoneesta. Aikansa odotettuaan Caradoc näki yhtäkkiä ikkunasta Winefriden juoksevan jo kaukana laaksossa. Huomattuaan tulleensa petetyksi Caradoc raivostui ja ratsasti neidon perään. Winefride yritti paeta kirkkoon, jossa hänen vanhempansa olivat, mutta Caradoc sai hänet kiinni kirkon edessä ja löi miekallaan hänen kaulansa poikki.

Paikalle puhkesi pyhä lähde (Treffynnon eli Holywell), josta tuli yksi Britannian tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Sen vesi vaikutti parantavasti, kun sitä nautittiin uskoen. Paikan kunnioittaminen on jatkunut vielä protestantismin aikanakin. Esimerkiksi vuonna 1629 pyhän Winefriden juhlassa kerrotaan olleen 14 000 pyhiinvaeltajaa. Pyhälle Winefridelle omistettiin Britanniassa keskiajalla kuusi kirkkoa.

Pyhä Pirminius syntyi Espanjan Aragonissa 600-luvun loppupuolella. Hän kilvoitteli munkkina espanjalaisessa luostarissa. Muslimien valloitettua Espanjan Pirminius pakeni. Hän vaelsi pohjoiseen aina Reininmaalle asti. Hän perusti germaanien alueelle ainakin kolme uutta luostaria ja elvytti entisiä, joista tärkein oli Sveitsin Dissentis. Vuonna 724 pyhä Pirminius perusti Reichenaun luostarin, jonka kirjastoon hän hankki 50 kirjaa, ja toimi pitkään sen johtajana. Myöhemmin hänet karkotettiin poliittisista syistä Alsaceen, jonne hän perusti kaksi luostaria (Amorbach ja Murbach). Kaikissa hänen luostareissaan noudatettiin benediktiinisääntöä. Hänet vihittiin piispaksi¹, mutta hän ei koskaan lähtenyt johtamaan hiippakuntaa. Pyhä Pirminius kirjoitti suositun teoksen Dicta Pirmini, joka käsitteli teologiaa ja etiikkaa keskittyen taikauskon vastustamiseen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 753. Maalaustaiteessa hänet kuvataan munkkina, jonka edessä on kolme kuollutta käärmettä.

Kristittyjen suuren vainon 37. vuotena Persian kuningas Šapur II (309–379) antoi päämaageilleen vallan kiduttaa ja surmata kaikki kristityt, jotka eivät luopuneet uskostaan. Kristittyjä vihattiin, koska he eivät arvostaneet valtakunnan uskontoa vaan opettivat olemaan kunnioittamatta aurinkoa ja tulta, häpäisivät vedet¹, pitivät neitsyyttä arvokkaampana kuin lasten siittämistä ja käänsivät selkänsä kuninkaan vallalle.

Pakan piispa Akepsimas pidätettiin kotoaan. Hän oli kunnianarvoisa 80-vuotias vanhus, joka oli täynnä lempeyttä köyhiä ja muukalaisia kohtaan. Hän osoitti pakanoille elämän tien niin sanallaan kuin omalla esimerkillään. Paastotessaan ja rukoillessaan hän vuodatti kyyneleitä niin, että maa hänen polviensa alla kastui. Kun Akepsimasta lähdettiin viemään kahleissa ulos talostaan, hänen ystävänsä tarjoutuivat pitämään huolta hänen tavaroistaan, mutta hän sanoi: ”Tämä talo ei ole enää minun, nämä tavarat eivät enää kuulu minulle. Kristus on kaikki mitä minulla on. Hän on minun voittoni, millään muulla ei enää ole minulle merkitystä.”

Kun he saapuivat Arbeliin, maagien päämies kuulusteli piispa Akepsimasta. Pyhä mies ei edes yrittänyt kieltää häntä vastaan esitettyjä syytteitä vaan lausui: ”Kyllä, minä totisesti saarnaan yhtä ainoaa Jumalaa ja ihmisten ystävää, jotta ihmiset katuisivat, hylkäisivät tuhoon johtavat tiet ja ylistäisivät Jumalana Luojaa eikä Hänen luotujaan.” Akepsimasta ei säälitty hänen korkean ikänsä takia, vaan hänet ruoskittiin ja heitettiin pimeään tyrmään.

Pappi Joosef Bet Katobasta pidätettiin samoihin aikoihin. Hän oli noin 70-vuotias vanhus ja todellinen pappeuden esimerkki. Hän oli uskossaan yhtä innokas kuin kääntymyksensä alkuaikoina. Diakoni Aitalas Bet Nuhadresta puolestaan oli noin 60-vuotias, sanavalmis, mieleltään terävä, hengeltään palava ja ulkonäöltään vaikuttava. Hän paloi Jumalan rakkauden tulta ja rakasti Kristusta eikä kaivannut mitään muuta kuin saada kärsiä Hänen tähtensä ja elää Hänessä.

Joosef ja Aitalas tuotiin kahlehdittuina Arbeliin saman maagin eteen, joka oli uhannut heitä kuolemalla väittäen heidän pettävän kansaa noituuksillaan. ”Me emme ole noitia”, Joosef ja Aitalas ilmoittivat, ”vaan opetamme kansalle totuutta, jotta he hylkäisivät elottomat hahmot ja tunnustaisivat elävän Jumalan.” Maagi vastasi: ”Totuus on kuninkaan ja kaikkien korkea-arvoisten ja rikkaiden kanssa, ei köyhien ja surkeiden kristittyjen.” Joosef lausui: ”Jumala halveksii ylpeitä, tämän maailman loistoa ja rikkautta. Jos olemme köyhiä ja vailla mainetta, se on meidän oma valintamme. Sen mitä me työllämme hankimme, me annamme köyhille, kun te taas ryöstätte heitä. Rikkaus on katoavaa. Se katoaa tämän elämän mukana, emmekä me anna sydämemme kiintyä siihen, jotta voisimme näin osoittautua tulevan maailman kirkkauden arvoisiksi.”

Päämaagi raivostui Joosefin rohkeasta puheesta ja määräsi kymmenen miestä hakkaamaan häntä granaattiomenapuun piikikkäillä oksilla. Verinorojen värjätessä hänen koko ruumiinsa tummanpunaiseksi pyhä marttyyri kohotti katseensa taivaaseen ja lausui: ”Kiitän Sinua, Kristus, Jumalan Poika, että olet lukenut minut arvolliseksi saamaan tämän toisen kasteen, joka puhdistaa minut kaikista synneistäni.” He hakkasivat pyhää pappismarttyyria niin kauan, että hän oli täysin riekaleina ja hänen luitaan tuli näkyviin.

Seuraavaksi oli Aitalaksen vuoro. Päämaagi pyysi häntä palvomaan aurinkoa, juomaan verta, menemään naimisiin ja tottelemaan kuningasta sekä lupasi hänelle vastineeksi mahdollisuutta välttää kidutukset ja kuolema. ”Parempi on kuolla elääkseen kuin elää ikuista kuolemaa varten”, Aitalas vastasi. ”Mestarimme on opettanut meitä rakastamaan sitä elämää, jota te tietämättömyydessänne kutsutte kuolemaksi, ja vihaamaan sitä kuolemaa, jota te kutsutte elämäksi. Te palvotte aurinkoa, koska olette sokeita ettekä näe todellista valoa, joka on noussut koko maailman ylle ja jota on julistettu maan ääriin saakka.”

Pyhä Aitalas määrättiin välittömästi kidutettavaksi röyhkeytensä takia. Hänen jäseniään murskattiin ja häntä piestiin niin, että hänen nivelensä vaurioituivat. Lopuksi hänet heitettiin samaan tyrmään, jossa Akepsimas ja Joosef viruivat henkihieverissä.

Viiden päivän kuluttua kaikki kolme pyhää vanhusta tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, mutta heidän vakaumustaan ei voitu horjuttaa. Marttyyrit sidottiin vyötäisiltään ja kainaloistaan kiinni omiin reisiinsä siten, että aina heidän liikahtaessaan köydet hiertyivät heihin syvemmälle. Teloittajat kiristivät köysiä niin, että vanhusten luut rusentuivat. Kidutus oli niin ankaraa, että kovasydämisetkin miehet alkoivat itkeä nähdessään heidän kauhean tilansa. Lopulta heidät heitettiin takaisin vankilaan, jossa he viruivat nälissään kolme kuukautta pimeässä, kylmässä ja kosteassa.

Persian kuninkaan saavuttua alueelle vangit tuotiin hänen eteensä uutta kuulustelua varten. Kuningas luovutti heidät koko maan uskonasioista vastaavan maagien päämiehen huostaan. Tämä sääli heidän tilaansa heidän korkean ikänsä tähden ja kehotti heitä tottelemaan kuningasta pelastuakseen kuolemalta. Mutta autuas Akepsimas lausui hänelle: ”Älä yritä muuttaa mieltäsi. Voit olla varma, että me emme tule koskaan tottelemaan kuningasta. Tee se, mitä sinun on määrä tehdä, olkoonpa se kidutus tai kuolema. Voit koetella meidän vanhuuttamme millä kidutuksilla haluat. Me pysymme järkkymättöminä Hänessä, joka meitä vahvistaa. Totuus, jota me julistamme, näkyy kaikkein selvimmin siinä, mitä me kärsimme. Ruumiimme ovat sinun, mutta sielumme ovat Jumalan, joten tee viivyttelemättä se, mitä sinun on tehtävä.” Maagien apumiehet alkoivat raivon vallassa hakata häntä ja kiskoa irti hänen jäseniään, mutta pyhä Akepsimas oli jo vieras omalle ruumiilleen. Hän katsoi taivaaseen päin, rukoili hiljaa mielessään ja antoi henkensä Jumalalle. Teloittajat eivät huomanneet hänen menehtyneen vaan hakkasivat hänen ruumistaan vielä kauan aikaa.

Seuraavaksi käsiteltäväksi otettiin autuas Joosef. Häntä kidutettiin, ja teloittajat heittivät pian hänen ruumiinsa pois luullen häntä kuolleeksi. Kun Aitalas tuotiin tuomittavaksi, hän oli vain vahvistunut tovereidensa kärsimysten näkemisestä. ”Minä pysyn totuudessa”, hän ilmoitti rauhallisesti, ”enkä kuuntele kuningasta, kaiken suuren ja kauniin vihollista. Teidän kidutuksenne eivät ole tarpeeksi pelottavia. Te pilkkaatte hyvää aivan turhaan. Jos teillä on levänneitä kiduttajia, tuokaa heidät sisään vahvistamaan sieluani ja virkistämään ruumistani.”

Kun maagien päämies näki, että kidutukset vain vahvistivat marttyyrien intoa ja kuolemakin merkitsi heille vapahdusta, hän päätti pitää pilkkanaan koko Kristuksen ruumista eli Hänen kirkkoaan heidän avullaan. Hän määräsi, että toisten kristittyjen olisi kivitettävä Joosef ja Aitalas kuoliaaksi. Kun kristittyjä miehiä ja naisia lähdettiin hakemaan, heitä pakeni joukoittain vuorille kauhuissaan viattoman veren vuodattamisesta.

Marttyyreille tehtiin viimeinen tarjous: he saisivat juoda veren sijasta punaista verigreippimehua ja syödä uhratun ruoan sijasta tavallista ruokaa, jotta näyttäisi ikään kuin he olisivat uhranneet. ”Jumala varjelkoon meitä häpäisemästä harmaita hiuksiamme salaamalla uskomme ja kätkemällä totuuden miellyttääksemme ulkokullattuja teeskentelijöitä! Me emme ikinä ota vastaan sitä elämää, jota te tarjoatte. Teillä on valta hajottaa ruumiimme, mutta te ette voi repiä sieluistamme tuhoutumatonta toivoamme ettekä meille luvattua ylösnousemusta, vaikka valmistattekin itsellenne ikuista itkua ja hammasten kiristelyä.” Heidän tuomarinsa kysyi, minkälaisen tuomion he hänelle antaisivat. ”Me rukoilemme, että sinä kääntyisit Jumalan puoleen, jotta Hän armahtaisi sinua.”

Marttyyrien ylevämielisyys raivostutti maagien päämiestä, joka määräsi heidät vielä kerran kidutettavaksi ennen kuin vangitut kristityt kivittäisivät heidät. Ensimmäisenä henkensä menetti Joosef, jonka aivot ja veri valuivat maahan kivien sataessa hänen päälleen. Hän hautautui kivien alle, ja lopuksi eräs sotilas kävi murskaamassa hänen kallonsa.

Muutama päivä tämän jälkeen Aitalas tuotiin omalle kotiseudulleen isoon kylään, johon oli koottu suuri joukko kristittyjä. Heidät pakotettiin kivittämään vanhus kuoliaaksi. Pyhän diakonimarttyyrin surmapaikalle kasvoi myrttipensas, joka paransi alueen asukkaiden sairauksia viiden vuoden ajan. Persian kristittyjen nelikymmenvuotinen suuri vaino, joka alkoi pyhän Simeonin (17.4.) marttyyrikuolemasta vuonna 339, päättyi pyhien Akepsimaksen, Joosefin ja Aitalaksen marttyyrikilvoitukseen vuonna 379.

Pyhä Georgios toimi pappina Vähän-Aasian Neapoliksessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän oli hartaan papin perikuva ja hänen sielunsa oli täynnä rakkautta ja nöyryyttä. Pyhän liturgian jumalalliset salaisuudet hän toimitti puhtaana ja tarkkaavaisena kuin enkeli. Hän rohkaisi ja auttoi turkkilaisten sorron alla eläviä seurakuntalaisiaan niin sanoin kuin teoin.

Vuonna 1797 isä Georgios oli menossa kuuden tunnin matkan päässä olevaan kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksia Malakopin kylässä jonain suurena juhlana. Kylän oma pappi oli mahdollisesti paennut, koska tuolloin kristityn kansanosan yrittämän niin sanotun Orlovin kapinan tähden turkkilaiset olivat raivoissaan ja vainosivat eritoten papistoa. Myös isä Georgios joutui matkallaan hyökkäyksen uhriksi. Turkkilaiset paimenet näkivät hänet, ottivat kiinni ja ryöstivät. Lopuksi he tappoivat hänet katkaisemalla hänen kaulansa.

Kun isä Georgiosta ei kuulunut, kyläläiset lähtivät etsimään häntä ja löysivät hänen ruumiinsa rotkosta, jonne se oli heitetty. Turkkilaisten vihaa peläten he hautasivat hänet häthätää samaan paikkaan.

Tapahtumasta oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun isä Georgios ilmestyi kaksi kertaa eräälle hurskaalle leskelle Neapoliksessa ja käski häntä sanomaan kristittyjen johtomiehille, että he hakisivat hänen ruumiinsa kaupunkiin. Ruumis löytyi maatumattomana ja siitä levisi taivaallista tuoksua.

Neapoliksessa pyhäinjäännökset sijoitettiin isä Georgioksen seuraajan pappi Neofytoksen kotiin. Monet tulivat sinne rukoilemaan, ja alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran kun kuivuus vaivasi ankarasti Neapolista, kaupungin kristityt kulkivat ristisaatossa kantaen pyhän Georgioksen pyhäinjäännöksiä kaupungin ympäri, ja kohta alkoi rankkasade.

Pappi Neofytoksen kuoleman jälkeen pyhäinjäännökset vietiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkkoon, jossa isä Georgios oli eläessään palvellut. Kun kristitty väestö vuoden 1924 väestönsiirrossa poistui Turkin alueelta, neapolislaiset toivat pyhän Georgioksen jäännökset mukanaan Kreikkaan ja sijoittivat ne Pyhän Eustathioksen kirkkoon Uuteen Neapolikseen lähelle Ateenaa, missä ne ovat tänäkin päivänä ja vuodattavat parannusta ja apua niitä hartain mielin kunnioittaville.