Kirkkokalenteri

Pyhittäjäisä Euthymios syntyi keisari Leo Armenialaisen hallituskaudella (813–820) Galatian maakunnassa, nykyisen Ankaran lähistöllä. Kasteessa hän sai nimen Niketas. Hänen vanhempansa olivat kunnioitettuja ja varakkaita ihmisiä ja heillä oli hänen lisäkseen kaksi tytärtä. Kun Niketas oli 7-vuotias, hänen isänsä kuoli. Hänen hurskas äitinsä kasvatti hänet ortodoksiseen uskoon ja opetti kunnioittamaan pyhiä ikoneita. Vartuttuaan hän palveli jonkin aikaa armeijassa ja suostui sitten äitinsä pyynnöstä solmimaan avioliiton erään hurskaan ja rikkaan perheen tyttären kanssa. Liitosta hänelle syntyi yksi tytär.

Niketaksen sydän hehkui kuitenkin rakkautta kilvoituselämään. Vaivihkaa hän alkoi järjestää perheensä elämää omaa lähtöään silmällä pitäen. Hän antoi vanhemman sisarensa Marian vaimoksi hyvälle miehelle ja huolehti siitä, ettei hänen omalta puolisoltaan ja pikkutyttäreltään Anastasolta puuttuisi mitään hänen lähtönsä jälkeen.

Kerran yksi perheen hevosista karkasi. Niketas näki tilaisuutensa tulleen ja lähti muka sitä etsimään, mutta tosiasiallisesti hän pakeni erämaahan löytääkseen siellä Jumalan. Kulkiessaan hän saapui Olymposvuorelle Bityniaan, jossa noihin aikoihin sijaitsi Itä-Rooman valtakunnan tunnetuin kilvoittelukeskus. Siellä oli monia suuria luostareita ja niiden ympärillä eli tuhansia erakkoja joko täysin eristäytyneinä tai pienissä skiitoissa ohjaajavanhusten johdolla. Niketas halusi ennen kaikkea saada pyhän Joannikios Suuren siunauksen (4.11.) ja päästä hänen oppilaakseen. Nähdessään Niketaksen tulevan Joannikios tunsi hengessään, että tulija rakasti hyveitä, ja päätti panna hänet koetukselle. Hän sanoi oppilailleen: ”Tuo mies on ryöväri! Kuinka hän uskaltaa tulla tänne! Ottakaa hänet kiinni ja pankaa köysiin!” Niketas ei ollenkaan vastustellut, ja Joannikios ylisti oppilailleen hänen nöyryyttään. Niketas ei kuitenkaan jäänyt Joannikioksen oppilaaksi, vaan otti ohjaajavanhuksekseen Johannes-nimisen erakon.

Vuonna 824 Johannes vihki hänet pieneen skeemaan ja antoi hänelle nimeksi Euthymios. Sitten Johannes lähetti hänet lähellä sijaitsevaan Pissadeksen luostariin harjaantumaan kuuliaisuudessa ja päivittäisessä oman tahtonsa kieltämisessä. Euthymios teki innokkaasti kaikki hänelle annetut tehtävät. Hän piti itseään veljistä viimeisenä ja oli luostarin johtajan lisäksi kuuliainen kaikille muillekin veljille.

Euthymios rakasti ennen kaikkea rauhaa ja yksinäisyyttä. Siksi hän noin vuonna 858 lähti luostarista niiden levottomuuksien tähden, joita pyhän Fotioksen (6.2.) valinta Konstantinopolin patriarkaksi oli aiheuttanut munkkien keskuudessa. Hänen päämääränään oli Athosvuori, jolla tuohon aikaan asui vain ankaraa kilvoituselämää viettäviä erakoita. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän ollut vielä kypsä tällaiseen kilvoitukseen. Niin hän hakeutui vielä muutamaksi vuodeksi tunnetun Olympoksen askeetin Teodoroksen luo täydentääkseen luostarikasvatustaan. Tämä vihki hänet suureen skeemaan.

Kaikkiaan Euthymios oli viettänyt 15 vuotta Olympoksella ennen kuin hän lähti Athokselle. Matkalla hän kohtasi miehen kotiseudultaan ja sai tietää, kuinka hänen vaimonsa, tyttärensä, äitinsä ja sisarensa surevat hänen kohtaloaan epätietoisina, mitä hänelle on tapahtunut. Miehen mukana hän lähetti heille pienen ristin ja luvan, että he voivat halutessaan kaikki ryhtyä nunniksi, minkä he tekivätkin. Euthymioksen omaisista vain hänen tyttärensä Anastaso solmi avioliiton.

Athokselta Euthymios löysi hengelliseksi isäkseen armenialaisen Joosefin, jonka hyve oli niin suuri, että hänen kuolemansa jälkeen hänen pyhäinjäännöksistään alkoi vuotaa tuoksuvaa öljyä. Kolmeksi vuodeksi he asettuivat luolaan päättäen olla poistumatta sieltä ja jättäen ravinnonsaantinsakin kokonaan hyvän Jumalan huoleksi. He selvisivät voitokkaina tästä yli-inhimillisestä kilvoituksesta ja saivat valaistumisen armon. Euthymios palasi vielä Olympokselle hakemaan luokseen iäkkään hengellisen isänsä Teodoroksen. Vanhuutensa ja sairauksiensa vuoksi Teodoros ei kuitenkaan pystynyt elämään Athoksella. Euthymios sijoitti hänet Tessalonikan lähelle ja palasi itse Athokselle viettämään hesykastista elämää. Pian hän sai kuulla Teodoroksen kuolleen ja meni Tessalonikaan kunnioittamaan tämän hautaa. Hän viipyi jonkin aikaa Tessalonikan ulkopuolella asuen pylvään päässä. Pylväästä käsin hän ohjasi luokseen tulevaa kansaa hyveen ja oikean uskon tielle. Ihmispaljous häiritsi kuitenkin hänen elämäänsä, ja niin hän päätti laskeutua alas pylväältä.

Euthymios palasi takaisin Athokselle saatuaan pappisvihkimyksen, jonka hän halusi sen vuoksi, että Athoksen askeetit voisivat useammin osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen elämänsä kävi kuitenkin Athoksellakin yhä levottomammaksi, koska muut kilvoittelijat parveilivat hänen luonaan neuvoja kysellen. Hän päätti siirtyä toveriensa Johannes Koloboksen ja Simeonin kanssa Pyhän Eustratioksen saarelle. Matkalla arabimerirosvot saivat heidät kiinni, mutta he pääsivät vapaiksi ja palasivat Athokselle. Sielläkin merirosvojen hyökkäykset yhä yleistyivät, ja he päättivät etsiä itselleen jonkin turvallisemman asuinpaikan.

Euthymios, Joosef Armenialainen ja eräät heidän oppilaansa asettuivat Khalkidikeen niemimaalle Brastan kylään, joka kuului Tessalonikaan. Siellä he viettivät enkelielämää kukin omassa keljassaan. Aika ajoin Euthymios kävi Athoksella, missä hän tunsi pääsevänsä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Kerran siellä ollessaan hän sai ilmestyksen, jossa häntä käskettiin uudistamaan lähellä Tessalonikaa Peristerai-vuorella sijaitseva hylätty luostari, niin että seudun asukkaat saisivat siitä siunausta. Hän asettui kahden oppilaansa Ignatioksen ja Efraimin kanssa luostarin raunioihin noin vuonna 871. Monien vaikeuksien keskellä heidän onnistui rakentaa uudelleen tuo apostoli Andreakselle omistettu luostari. Tessalonikasta ja lähiseudulta luostariin saapui runsaasti uusia veljiä. Vuonna 888 Euthymios perusti samalle seudulle myös nunnaluostarin, jonka igumeniaksi hän asetti nunnaksi ryhtyneen sisarensa Eufemian.

Näinä vuosina Euthymios harjoitti toisinaan askeettista kilvoitusta saman pylvään päällä, jolla hän oli oleskellut ensimmäisinä Tessalonikan vuosinaan. Parhaiten hän kuitenkin viihtyi Athosvuorella, jonne hän ajoittain vetäytyi päästäkseen yksinäisyyteen Jumalan kanssa. Vuonna 898 hän sai etukäteen tiedon kuolinpäivästään. Hän kutsui kaikki oppilaansa juhla-aterialle luostarin trapesaan ja antoi heille viimeiset kehotuksensa sekä siunasi heidät. Tahtoen viettää viimeiset päivänsä yksinäisyydessä hän siirtyi asumattomalle saarelle. Siellä hän antoi sielunsa Jumalalle täydellisessä rauhassa vain enkelten ja pyhien läsnä ollessa.

Pyhä Aurelia oli ensimmäisen kapetingihallitsijan Hugo Capetin (987–996) sukua oleva ranskalainen prinsessa, joka tahtoi omistautua kokonaan Jumalan palvelemiseen. Kun hänelle oltiin järjestämässä avioliittoa, hän karkasi kotoaan ja sulkeutui luostariin Strasburgin lähistöllä, jossa hän eli erakkoelämää 55 vuotta. Ainoastaan Ratisbonin piispa Wolfgang tiesi, missä hän oli ja että hän ylipäätään oli hengissä. Pyhä Aurelia kuoli vuonna 1027.

Edessan piispaa pyhää Barsaita (Barses) kunnioitettiin ympäri Lähi-itää hänen hyveidensä tähden. Hän julisti evankeliumia, teki ihmeitä ja puolusti ortodoksista uskoa areiolaisia vastaan. Keisari Valens (364–378) vieraili Edessassa vuonna 372 ja kristittyjen kauhuksi käski heitä valitsemaan kuoleman ja areiolaisuuteen kääntymisen välillä. Kun ihmiset menivät joukoittain odottamaan kuolemaa, keisari saatiin perumaan uhkauksensa.

Valens kuitenkin karkotti Nikean kirkolliskokouksen uskoa innokkaasti puolustaneen piispa Barsain Aradon saarelle Syyrian rannikon tuntumaan. Häntä seurasi suuri joukko oppilaita ja kannattajia. Uskovaisia tuli saarelle Edessasta saakka kuulemaan hänen opetuksiaan. Keisari määräsi Barsain siirrettäväksi Ala-Egyptin Oksyrhynkhosiin, mutta sielläkin kristityt pitivät pyhää piispaa sellaisessa kunniassa, että hänet päätettiin lähettää yhä kaukaisempaan karkotuspaikkaan, eristettyyn sotilasleiriin nykyisen Algerian tienoilla. Siellä pyhä Barsai kuoli rauhallisesti vuonna 378. Samana vuonna kuoli myös keisari Valens, ja ortodoksinen papisto palasi Edessaan ja otti kirkkojensa omaisuuden takaisin.

Pyhä Agileus surmattiin uskonsa tähden vuoden 300 tienoilla Karthagossa. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Roomaan. Häntä on kunnioitettu suuresti erityisesti Pohjois-Afrikassa. Pyhä Augustinus piti myöhemmin pyhän Agileuksen kunniaksi saarnan, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Pyhä Lukianos syntyi Antiokiassa 200-luvun puolivälin tienoilla. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän antoi koko omaisuutensa köyhille ja jätti kotikaupunkinsa. Hän vaelsi pyhyydestään tunnettuun Edessaan, ”siunattuun kaupunkiin”, josta hän löysi itselleen Makarios-nimisen opettajan ja ohjaajan. Lukianos otti vastaan kasteen ja vietti muutamia vuosia Edessassa parhaina ystävinään paasto, rukous ja kyyneleet. Makariokselta hän sai suuren rakkauden pyhien kirjoitusten tutkimiseen ja mietiskelemiseen. Lukiessaan ja rukoillessaan öisin Lukianos joutui ikuisuuden läsnäolon valtaan siinä määrin, että nukkui tuskin ollenkaan.

Antiokian kirkko sai tietää Lukianoksen hyveellisestä elämästä ja kutsui hänet takaisin pappisvihkimystä varten. Lukianos perusti Antiokiaan maineikkaan raamattukoulun, jossa hän opetti pyhien kirjoituksien tulkintaa keskittyen erityisesti tekstin kirjaimelliseen merkitykseen. Koska Lukianos osasi hepreaa, hän saattoi tehdä korjauksia kirjoihin, joiden tekstimuoto oli ajan saatossa turmeltunut. Antiokialainen tulkintakoulukunta tuli kuuluisaksi koko kristikunnassa raamatunkohtien historiallisen taustan ja yhteyksien ymmärtämisen painotuksestaan.

Lukianoksen merkittävä vaikutus ja hänen oppinut toimintansa herätti tuolloisen keisarin kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen (286–305) huomion. Lukianos määrättiin pidätettäväksi ja tuotiin Nikomedeiaan, jossa Maximianus tuolloin asui. Perille päästyään Lukianos alkoi kaikin voimin rohkaista kristittyjä, joista monet olivat kidutusten pelossa kieltämäisillään uskonsa. Hän osoitti heille kirjoituksista, että luopioita odottavat ikuiset kidutukset olisivat paljon pahempia kuin epäjumalien palvelijoiden suunnittelemat lyhyet kidutukset. Hänen puheensa oli niin vakuuttavaa, että he kaikki alkoivat katua pelkuruuttaan ja odottaa innolla marttyyrikilvoitusta. Monille pyhää pappia kuuntelemaan tulleille riitti hänen säteilevän hahmonsa näkeminen, sillä hänestä loisti sellainen Pyhän Hengen armo, että se sai kuulijat vakuuttuneiksi hänen sanojensa totuudesta.

Kun Maximianus kuuli Lukianoksen vaikutuksesta ihmisiin, hän alkoi pelätä tämän voimaa eikä uskaltanut katsoa Lukianosta vaan määräsi verhon asetettavaksi heidän väliinsä, kun Lukianos tuotiin hänen kuulusteltavakseen. Maximianuksen puheet eivät horjuttaneet Lukianoksen lujaa uskoa. Lopulta hänet määrättiin kidutettavaksi ja sen jälkeen näännytettäväksi nälkään ja janoon vankityrmässä.

Teofaniajuhlan lähestyessä suuri joukko Lukianoksen oppilaita tuli toisista kaupungeista Antiokiaan nähdäkseen hänet viimeisen kerran ja saadakseen hänen siunauksensa. Juhlapäivänä ne oppilaat, jotka onnistuivat pääsemään hänen tyrmäänsä leivän ja viinin kanssa, pyysivät häntä toimittamaan vielä kerran pyhän uhrin heidän puolestaan. Kun Lukianoksella ei ollut pyhitettyä alttaripöytää, hän toimitti jumalallisen eukaristian oman rintansa päällä – alttarin, joka on todella kelvollinen ihmisen kuvakseen luoneelle Jumalalle.

Päivät kuluivat ja pyhä riutui ruoan ja juoman puutteesta. Epäjumalien palvelijat toivat Lukianosta kiusatakseen hänen eteensä pöydän, joka oli täynnä epäjumalille uhrattuja ruokalajeja, mutta hän kieltäytyi kaikesta. Aina kun he suostuttelivat häntä antamaan periksi, hän ilmoitti: ”Minä olen kristitty.” Lopulta hän antoi sielunsa Jumalan haltuun kaikessa nöyryydessä. Pyhän Lukianoksen ruumis heitettiin keisarin määräyksestä mereen, mutta delfiini toi sen selässään rantaan. Näin uskovaiset saivat haudata pyhän ruumiin kunniallisesti ja pääsivät osallisiksi siitä armosta, jota Lukianoksen pyhistä jäännöksistä huokui.