Kirkkokalenteri

Ammun syntyi Egyptissä vuoden 290 tienoilla. Hän jäi orvoksi nuorena ja peri suuren omaisuuden. 22-vuotiaana hän meni naimisiin enonsa vaatimuksesta, mutta häiden jälkeen hän sopi vaimonsa kanssa, että he omistavat neitsyytensä Kristukselle ja elävät kuin sisar ja veli. Näin he solmivat katoavaisen liiton sijaan katoamattoman hengellisen liiton. He asuivat samassa talossa mutta eri huoneissa kilvoitellen yhdessä paastoin ja rukouksin. Ammun teki päivän työtä puutarhassa, ja illan tullen he rukoilivat ja söivät yhdessä kasvisaterian. Suurimman osan yöstä Ammun vietti rukouksessa lukien psalmeja ja ylistysveisuja sekä omia rukouksiaan itsensä ja vaimonsa puolesta. Vähitellen he saavuttivat kilvoituksissaan himottomuuden autuaan tilan.

He kilvoittelivat tähän tapaan 18 vuotta kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Vuoden 330 tienoilla vaimo esitti, että Ammun ei enää kätkisi valoaan vaan muuttaisi yksinäiseen kilvoitukseen, jotta kaikki saisivat nähdä hänen hyveensä ja hänessä vaikuttavan Pyhän Hengen armon. Ammun ilahtui ehdotuksesta ja rakennutti itselleen Nitrian erämaahan (noin 100 km Aleksandriasta etelään) kaksi keljaa, joissa oli pienet kupolit. Vaimo jäi asumaan heidän kotitaloonsa, ja hänen luokseen muodostui sisaryhteisö. Ammun vieraili heidän luonaan kaksi kertaa vuodessa.

Ammun eli viimeiset parikymmentä vuottaan Nitrian erämaassa. Hän oli yksi ensimmäisiä erämaaisiä ja sai nopeasti suuren määrän seuraajia. Kun Ammunilta kysyttiin, kuinka kiusaus voidaan voittaa, hän antoi yksinkertaisen neuvon: ”Aina kun kiusaus hyökkää kimppuusi, sano: Kaiken hyveen Jumala, isäni rukouksien tähden pelasta minut siltä.”

Abba Ammun paastosi ankarasti syöden vain leipää ja vettä kerran päivässä, elämänsä loppupuolella enää kahdesti viikossa. Korkean hengellisen tilansa seurauksena Ammun sai ihmeidentekemisen ja selvänäköisyyden lahjat. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu nuorukainen. Ammun sanoi: ”Miksi tuotte hänet minun luokseni? Pyydätte sellaista, mikä ei ole minun vallassani. Hänen parantumisensa on teidän omissa käsissänne. Menkää ja korvatkaa härkä, jonka olette varastaneet leskeltä ja salaa teurastaneet.” Miehet lähtivät ja veivät leskelle uuden härän, ja nuorukainen parani.

Abba Ammun kävi usein Antonios Suuren luona keskustelemassa ja pyytämässä hänen siunaustaan. Kun Ammun kerran oli toisen erakon kanssa matkalla Antonioksen luokse, heidän oli ylitettävä joki uimalla. Häveliäisyyden tähden he etääntyivät toisistaan, jotteivät näkisi toisiaan ilman viittaa. Ammun kuitenkin tunsi niin suurta häveliäisyyttä, ettei halunnut nähdä edes omaa ruumistaan alastomana. Hieman myöhemmin he tapasivat toisella rannalla, ja toinen erakko oli märkä mutta Ammun aivan kuiva. Erakko kysyi ihmeissään, miten Ammun oli ylittänyt joen, mutta Ammun vältteli aihetta. Erakko kuitenkin vaatimalla vaati vastausta: ”Oliko se Jumalan armo, pyhä isä, kyllä vai ei?” Kun Ammun huomasi, ettei kykene salaamaan tapahtunutta, hän lopulta lupasi paljastaa mitä oli tapahtunut, jos erakko ei kertoisi sitä kenellekään ennen Ammunin kuolemaa. Ammun kertoi, että enkeli oli kantanut hänet veden yli, eivätkä edes hänen jalkansa olleet koskettaneet vettä.

Ammun eli erakkona, mutta hänen ympärilleen kerääntyi runsaasti seuraajia, jotka järjestäytyivät vähitellen luostareiksi. 300-luvun loppupuolella alueella oli jo 50 luostaria, joissa eli lähes 5000 munkkia. Ammunin kuolinhetken koittaessa pyhä Antonios näki omassa kilvoittelupaikassaan kolmentoista päivämatkan päässä, kuinka enkelit nousivat taivaaseen pyhän Ammunin sielun kanssa. Tämä tapahtui 350-luvun alkupuolella.

Pian tämän jälkeen myös Ammunin vaimo nukkui pois. Abba Ammunia pidetään luostarimaailman kolmantena suurena isähahmona pyhän Antonios Suuren (17.1.) ja pyhän Pakomios Suuren (15.5.) jälkeen.¹

Pyhä Johannes syntyi Lampadoksen kylässä Kyproksella 960-luvulla. 18-vuotiaana hän kieltäytyi vanhempiensa järjestämästä avioliitosta, jätti kyläyhteisönsä ja lähti erakoksi Marathasan kylään Pyhän Hereklideksen luostarin lähistölle. Kun Johannes oli asunut paikalla neljä vuotta, hän menetti näkönsä. Kertoman mukaan Johanneksen morsiamen vanhemmat saivat hänet sokeutumaan käyttämällä noituuksia. Johannes oli kuitenkin Jumalan armon suojeluksessa. Sokeuduttuaan hän kilvoitteli 12 vuotta eläen enkelin tavoin. Hänestä tuli Pyhän Hengen astia, jolla oli lahja tehdä ihmeellisiä tekoja. Eräänä kuumana päivänä hän oli ystävänsä kanssa kuivalla alueella, ja molemmilla oli kova jano. Johannes rukoili kuin profeetta Mooses, ja vesi alkoi pulputa ulos kalliosta. Rukouksillaan Johannes myös ajoi ulos pahoja henkiä.

Kolme päivää ennen kuolemaansa pyhä Johannes sai näkönsä takaisin. Ensimmäiseksi hän näki kolme kotkaa, jotka kaartelivat hänen yläpuolellaan. Hän ymmärsi tämän merkiksi siitä, että hänen pois ottamisensa hetki oli koittamassa. Johannes kertoi tämän oppilaalleen ennen kuolemaansa. Pyhä Johannes antoi sielunsa suuresti rakastamalleen Jumalalle täynnä iloa ja riemua.

Pyhä Johannes on ollut suuresti rakastettu Kyproksen kansan keskuudessa. Hänen hautapaikallaan on tapahtunut ihmeitä aina meidän aikoihimme asti. Kyseiselle paikalle on rakennettu hänen muistolleen omistettu kirkko ja luostari.

Pyhä Hieroteos kuului pyhän Dionysioksen tavoin Ateenan yhdeksänjäseniseen areiopagiin ja oli yksi niistä harvoista ateenalaisista, jotka kääntyivät apostoli Paavalin julistaessa evankeliumia kaupungissa. Apostolin jättäessä kaupungin Hieroteoksesta tuli sen ensimmäinen piispa ja hän otti tehtäväkseen vihkiä Dionysioksen kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita Jumala paljasti hänen valaistuneen järkensä mietiskellessä jumalallisia asioita.

Erään tarinan mukaan pyhä Hieroteos oli läsnä Jerusalemissa Jumalanäidin hautaamisessa, jossa hän alkoi jumalallisen inspiraation vallassa hurmoksellisesti laulaa ihania säkeitä Jumalanäidin kunniaksi: ”Riennä, oi Neitsyt, Poikasi luokse, Hänen valtakuntaansa, jossa enkelit veisaavat, profeetat ylistävät ja ylienkelit laulavat.”

Uskollisesti palveltuaan pyhä Hieroteos siirtyi Herran iloon ja jätti Dionysioksen seuraajakseen. Pyhä Hieroteos ei jättänyt jälkeensä minkäänlaisia kirjoituksia. Hänen viisautensa hedelminä pidetään niitä kirjoituksia, jotka ovat säilyneet Dionysioksen nimellä. Syyrian kielellä on säilynyt kaunis ja ylevähenkinen ”Pyhän Hieroteoksen kirja”, joka on kuitenkin peräisin vasta 500-luvun alusta.¹

Pyhä esipaimen Guri, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Radonežissa pienaatelistoperheeseen. Hän hoiti virkaa ruhtinas Ivan Penkovin talossa ja eli askeettisesti. Toiset palvelijat panettelivat häntä ruhtinas Ivanille ja syyttivät häntä haureellisesta suhteesta ruhtinattaren kanssa. Rangaistukseksi raivostunut ruhtinas antoi teljetä Grigorin maanalaiseen vankikuoppaan. Muutaman päivän välein hänelle laskettiin pienen ikkuna-aukon kautta ruoaksi pari kauralyhdettä ja vähän vettä. Syytön vanki alistui kohtaloonsa. Hän muisteli marttyyrien kärsimyksiä ja lohduttautui ajattelemalla, että vankeus oli päästänyt hänet maallisista viettelyksistä ja huolista ja antanut hänelle aikaa valmistautua iankaikkisuutta varten. Hänen ainoana aarteenaan oli Jumalanäidin ikoni.

Grigorin toisena vankeusvuotena eräs hänen ystävistään pääsi keskustelemaan hänen kanssaan ikkuna-aukon kautta ja tarjoutui tuomaan ruokaa. Grigori torjui tarjouksen ja sanoi: ”Ilman tätä rangaistusta sieluni olisi voinut jäädä parantumatta.” Ruoan sijaan hän pyysi ystäväänsä tuomaan mustekynän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan lapsille aapisia. Hankkimansa rahat hän antoi köyhille ja osti itselleen lisää paperia. Näin hän toteutti kaksi salaista toivettaan: hän opetti lapsia lukemaan Jumalan sanaa ja auttoi köyhiä.

Kahden vuoden kuluttua vankilan ovella leimahti valo ja ovi avautui itsestään. Grigori ymmärsi, että Herra antaa hänelle vapauden. Hän otti Jumalanäidin ikonin, lähti vankilasta ja meni suoraan Joosef Volokolamskilaisen luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Guri. Siellä hän eli monta vuotta harjoittaen paastoa, vaikenemista ja jatkuvaa Jumalan muistamista, kunnes hänet vuonna 1543 valittiin igumeniksi. Johdettuaan luostaria yhdeksän vuotta hän vetäytyi syrjään johtotehtävistä ja omistautui entisille kilvoituksilleen.

Noihin aikoihin Venäjän tsaari Iivana Julma valloitti Kazanin alueen, jonne perustettiin heti uusi piispanistuin. Pyhä Guri vihittiin vuonna 1555 Kazanin ensimmäiseksi arkkipiispaksi ja määrättiin lähetystyöhön tuolle kaukaiselle seudulle. Avukseen hän sai arkkimandriitta Hermanin (6.11.) ja igumeni Varsonofin, joista tuli hänen uskollisia apulaisiaan ja seuraajiaan piispanistuimella. Rakkauden hengessä pyhä Guri alkoi johdattaa muslimeja ja pakanoita ortodoksiseen uskoon. Hän opetti vastakastettuja ja huolehti tataarien tarpeista myös silloin, kun he kieltäytyivät ottamasta kastetta. Hän perusti hiippakuntaansa neljä luostaria. Yhden luostarin yhteydessä toimi koulu, jossa munkit opettivat lapsia ja nuoria lukemaan ja ymmärtämään pyhiä kirjoituksia. Tämä opetustyö oli niin menestyksellistä, että Kazanin asukkaille tuli pyhän Gurin kuoleman jälkeen tavaksi pyytää hänen pyhäinjäännöstensä luona siunausta lapsilleen ennen kuin alkoivat opettaa heitä lukemaan.

Pyhä Guri johti hiippakuntaa kahdeksan vuotta. Viimeiset kaksi vuotta hän oli vaikeasti sairas, mutta into Jumalan työhön ei laimentunut hänen sielussaan. Hän sanoi: ”Sielun voimat kasvavat sitä mukaa kun ruumis heikkenee. Tämän elämän aika on työn ja vaivannäön aikaa. Palkan saamme tulevassa elämässä. Taivaan ilot suodaan vain sille, joka kilvoittelee maan päällä ja hylkää katoavat hyvyydet saadakseen katoamattomat. On kilvoiteltava vaikeuksista välittämättä, sillä ’nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme’ (Room. 8:18)”. Pyhä Guri antoi henkensä Jumalan haltuun 5.12.1563.

Pyhä Varsonofi oli papin poika Serpuhovin kaupungista. 17-vuotiaana hän jäi Krimin tataarien vangiksi, kun nämä tekivät sotaretken hänen synnyinseudulleen Okajoen varrelle. Vankeutta kesti kolme vuotta. Sen aikana nuori vanki rukoili lakkaamatta. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lohdutusta, mitä ei ollut koskaan kokenut vanhempiensa kodissa. Rakkaus Jumalaan ja valmius antautua Hänen pyhään tahtoonsa kasvoivat hänen sielussaan. Päivät hän vietti uuvuttavassa työssä mutta yöt hän omisti rukoukselle ja psalmilaululle. Näin hän eli kuin kuuliaisuusveli luostarissa. Lahjakkuutensa ansiosta hän oppi nopeasti sekä puhumaan että kirjoittamaan tataarien kieltä.

Päästyään vapaaksi nuorukainen palasi kotiinsa, mutta kiinnostus maallisiin iloihin ja huvituksiin oli lopullisesti kylmennyt hänen sydämessään. Hän meni Moskovaan Andronikin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Varsonofi. Vankeudessa vietetyt vuodet olivat olleet ikään kuin kuuliaisuuden koetusaikaa, ja hän edistyi nopeasti hyveissä ja rukouskilvoituksessa. Hurskaan elämänsä tähden hänet nimitettiin igumeniksi Pesnošin luostariin.

Kun Kazanin hiippakunta perustettiin, pyhä Varsonofi lähetettiin sinne avustamaan hiippakunnan ensimmäistä esipaimenta pyhää Guria. Hän perusti kaupunkiin Kristuksen kirkastumisen luostarin ja käännytti muslimeja kristinuskoon. Loistavan älynsä, tataarien kielen taitonsa ja islaminuskon perusteellisen tuntemuksensa avulla hän pystyi vastaansanomattomasti osoittamaan muslimien erehdykset. Lisäksi hänellä oli parantamisen lahja, mikä toi hänen luokseen paljon sairaita ja herätti heidän sydämissään luottamusta häntä itseään ja kristinuskoa kohtaan.

Vuonna 1567 pyhä Varsonofi nimitettiin Tverin piispaksi. Hän jatkoi askeettista elämäänsä ja oli laumalleen todellinen valo, joka johdatti seuraajiaan Kristuksen pelastavaa tietä ei vain sanoillaan vaan koko olemuksellaan. Vanhoilla päivillään hän vetäytyi lepoon perustamaansa Kristuksen kirkastumisen luostariin Kazaniin ja eli siellä viisi vuotta rukouksessa ja yksinäisyydessä vihkiytyen suureen skeemaan. Pyhä Varsonofi nukkui pois 11.4.1576 ja hänet haudattiin Kazaniin Kristuksen kirkastumisen luostariin. Vasta tällöin tuli ilmi, että hän oli salaa kantanut kilvoituskahleita näännyttääkseen ruumistaan.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kristuksen kirkastumisen luostariin alettiin rakentaa uutta kirkkoa. Perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien Gurin ja Varsonofin maalliset jäännökset, jotka olivat säilyneet maatumattomina ja suorastaan uivat kirkkaassa tuoksuvassa mirhassa. Kazanin metropoliitan Jermogenin aloitteesta pyhäinjäännökset siirrettiin uusiin arkkuihin ja sijoitettiin kirkkoon kansan kunnioitettavaksi. Tämä tapahtui 4.10.1595. Pyhien Gurin ja Varsonofin pyhäinjäännösten löytymisen muistopäivää vietetään heidän pääjuhlanaan.

Pyhä marttyyri Domnina ja hänen tyttärensä Bernike ja Prosdokia rakastivat Jumalaa koko sydämestään ja olivat täynnä jumalallista intoa. He jättivät kotinsa, sukulaisensa ja omaisuutensa ja asettuivat Edessaan (nykyinen Urfa Turkissa), jota kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”. Mutta Berniken mies, joka oli innokas epäjumalanpalvelija, vainosi heitä lähettäen sotilasjoukon heidän peräänsä. Sotilaat pidättivät naiset ja lähtivät viemään heitä Hierapoliksen kaupunkiin (Pohjois-Syyriassa lähellä Aleppoa). Matkalla he tulivat Eufratin rannalle. Sotilaat pysähtyivät syömään ja juopuivat. Naiset ymmärsivät sotilaiden aikovan raiskata heidät ja päättivät paeta. Jotta sotilaita ei syytettäisi heidän hukuttamisestaan, he jättivät sandaalinsa rannalle todistukseksi siitä, että olivat menneet jokeen vapaaehtoisesti. Naiset astuivat jokeen ja antautuivat rukoillen virran vietäviksi. Pian he hukkuivat. Pyhältä Johannes Krysostomokselta (354–407) on säilynyt ylistyspuhe näiden pyhien naisten kunniaksi.