Kirkkokalenteri

Pyhä Dionysios Areiopagita eli Ateenassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hän oli jalosukuisesta ja varakkaasta perheestä ja sai aikansa parhaan kasvatuksen ja koulutuksen. Dionysios opiskeli astronomiaa Egyptin Heliopoliksessa. Siellä hän sai todistaa auringonpimennystä, joka tapahtui Herran Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen hetkellä. Dionysioksen kerrotaan lausuneen tuolloin: ”Nyt joko Jumala kärsii tai tälle maailmalle tulee loppu!”

Ateenaan palattuaan Dionysios valittiin viisautensa ja hyveellisyytensä ansiosta yhdeksi Ateenan Areiopagin eli korkeimman oikeuden neuvoston yhdeksästä jäsenestä. Kun apostoli Paavali Pyhän Hengen johdattamana tuli kaupunkiin, Dionysios kutsui hänet Areiopagille kertomaan tarkemmin julistamastaan uudesta opista. Pyhä apostoli astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua taivaallista viisautta, joka murskasi ateenalaisten filosofien viisauden. Hän ilmoitti, että se tuntematon Jumala, josta heidän hapuileva järkensä oli saavuttanut heikon ymmärryksen, oli taivaan ja maan Herra: ”Hän on luonut koko maailman ja kaiken mitä siinä on. Hän ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä eikä Häntä tarvitse palvella ihmiskäsin, ikään kuin Hän tarvitsisi jotakin, sillä Hän itse antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.” Paavali kertoi myös, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t. 17:23-28)

Paavali opetti, että ihminen on kutsuttu osallistumaan jumalalliseen elämään Jumalan Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on noussut kuolleista ja on tuleva tuomitsemaan maailman. Ylösnousemuksesta kuullessaan suurin osa kuulijoista alkoi pilkata Paavalia, sillä ajatus ei sopinut heidän käsityksiinsä, jotka olivat tämän maailman viisauden hämärtämiä. Mutta muutamien sydämiä Paavalin sanat koskettivat. Näiden joukossa olivat Dionysios ja hänen mestarinsa Hieroteos. Heidän Egyptissä näkemänsä auringonpimennys oli valmistanut heitä ottamaan vastaan Hänet, joka ylittää luonnonlait silloin kun tahtoo. He kuuntelivat mielellään pyhää apostolia ja pyysivät häntä kastamaan heidät.

Dionysios pysytteli Paavalin seurassa, ja myöhemmin Paavali vihki Hieroteoksen Ateenan piispaksi. Hieroteos ei kirjoittanut mitään, mutta opetti näkemänsä jumalalliset salaisuudet Dionysiokselle suullisesti. Pyhästä Dionysioksesta tuli Ateenan toinen piispa oppi-isänsä Hieroteoksen jälkeen. Hän matkusti Jerusalemiin ja oli paikalla näkemässä Jumalanäidin hautaamisen. Ateenaan palattuaan hän omistautui evankeliumin levittämiseen ja hengellisen laumansa opettamiseen. Hän vieraili Roomassa tapaamassa Paavalia vähän ennen tämän kuolemaa ja kertoi hänelle lähetystyönsä tuloksista. Samalla matkalla hän sai vielä nähdä Paavalin marttyyrikuoleman.

Pyhän Dionysioksen elämän viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa. 800-luvulla hänet yhdistettiin samannimiseen Pariisin piispaan (9.10.), joka kärsi marttyyrikuoleman 200-luvulla. Pyhän Dionysioksen kallo on kunnioitettavana Dokhiarun luostarissa Athoksella, jolle sen lahjoitti keisari Aleksios Komnenos 1000-luvulla.

Pyhän Dionysioksen nimissä on suuri määrä erittäin merkittäviä kirjoituksia. Niiden on perinteisesti uskottu olevan hänen itse kirjoittamiaan, mutta mitä ilmeisimmin ne ovat peräisin Syyrian alueelta vuoden 500 tienoilta. Kirjoitukset käsittelevät taivaallista hierarkiaa, kirkollista hierarkiaa, Jumalan nimiä ja mystistä teologiaa. Niissä uusplatonisen filosofian ajattelutapa yhdistetään kauniisti kristilliseen totuuteen. Lisäksi tunnetaan eräitä hänen nimissään olevia kirjeitä.

Pyhä Agafangel (Aleksandr Lavrentjevitš Preobraženski) syntyi vuonna 1854 maalaispapin perheeseen. Lapsesta pitäen hän osallistui maataloustöihin ja kyläkirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin. Liturginen hurskaus siivitti perheen köyhää ja vaatimatonta elämää. Nuorena poikana hän kävi mielellään hautausmaalla ja rukoili ristien ja hautakumpujen keskellä, että Herra tekisi hänetkin aikanaan otolliseksi palvelemaan pappina ja kantamaan veretöntä uhria kaikkien edesmenneiden puolesta. Kaikkien papin poikien tapaan hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, mutta siellä annettu kasvatus ei vastannut perheessä vallinnutta perinteistä kirkollista elämäntapaa. Aleksandrin kutsumus joutui koetukselle ja hän ajautui hengelliseen kriisiin. Voitettuaan isänsä tuella kiusaukset hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin hän solmi avioliiton, joka päättyi vajaan vuoden kuluttua vaimon ja vastasyntyneen lapsen kuolemaan.

Kokemansa menetyksen jälkeen Aleksandr halusi jättää maailman niin pian kuin mahdollista. Hänet vihittiin vuonna 1885 munkiksi nimellä Agafangel. Pian hänet lähetettiin pappismunkkina Siperiaan johtamaan paikallisia hengellisiä kouluja. Vuonna 1889 hänet vihittiin Irkutskin katedraalissa piispaksi valtavan kansanpaljouden läsnä ollessa, ja pian hän sai johtaakseen Tobolskin hiippakunnan. Joka vuosi hän teki pitkiä matkoja hiippakuntansa kaukaisimpiin kolkkiin aavistamatta, että 30 vuoden kuluttua hän joutuu kulkemaan samoja teitä vankisaattueessa.

Siperiasta pyhä Agafangel siirrettiin Latviaan Riikan piispaksi ja sieltä Vilnan ja Liettuan piispanistuimelle. Kaikkialla hän kiinnitti huomiota hiippakuntien hengellisiin kouluihin pyrkien uudistuksillaan herättämään nuorisossa rakkautta rukouselämään. Hän pyrki parantamaan maaseutupappien elämää tietäen omasta kokemuksestaan heidän vaikeutensa ja harjoitti hyväntekeväisyyttä. Omilla varoillaan hän piti yllä köyhille lapsille tarkoitettua ruokalaa. Vuonna 1913 Agafangel nimitettiin Jaroslavlin piispaksi, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen hän toimi patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsenenä.

Toukokuussa 1922 patriarkka Tiihon antoi vangituksi jouduttuaan ohjeet, joiden mukaan tässä uudessa tilanteessa kirkon johtoon tuli astua joko Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin tai Pietarin metropoliitta Benjaminin (Veniamin, muistopäivä 31.7). Tämän jälkeen kirkkoa hajottava uudistusmielinen liike (obnovlentsy) pyrki voittamaan metropoliitat puolelleen, ja molempien kohtalot tulivat riippumaan heidän asenteestaan uudistusmielisiin. Metropoliitta Benjamin vangittiin, ja uudistusmielisten piispojen ryhmä ilmoitti edustavansa ”ainoata kanonisesti laillista kirkollista valtaa”. Tällä vaarallisella hetkellä metropoliitta Agafangel ilmoitti astuvansa väliaikaisesti kirkon johtoon, mutta estyneenä lähtemästä Moskovaan hän kehotti piispoja johtamaan toistaiseksi hiippakuntiaan itsenäisesti Raamatun, pyhien kanonien, kirkollisen oikeuden ja omantuntonsa mukaan.

Metropoliitan kirje herätti viranomaisissa levottomuutta ja esipaimen pidätettiin. Vuoden lopussa kuulustelujen ja vankeudessa vietettyjen kuukausien jälkeen sydänvaivoista kärsivä esipaimen karkotettiin lääkärien ja uskovien vetoomuksista huolimatta kolmeksi vuodeksi Siperiaan samassa vankisaattueessa tavallisten rikollisten kanssa. Karkotuksessa hän sai tiedon patriarkka Tiihonin kuolemasta. Testamentissaan patriarkka Tiihon oli uskonut patriarkan viranhoitajan tehtävät joko metropoliitta Pietarille (Pjotr, 27.9.), Kirilille (7.11.) tai Agafangelille, mutta pian kaikki kolme kandidaattia oli vangittu tai karkotettu, ja kirkkoa johti metropoliitta Pietarin sijaisekseen nimittämä metropoliitta Sergei.

Valtiollinen poliisi (GPU) käytti syntynyttä tilaisuutta hyväkseen ja yritti juonitellen ja vääriä tietoja levittäen saada johtavat ja eristyksissä olevat piispat nousemaan toisiaan vastaan. Näin kirkko pyrittiin hajottamaan sisältä päin keskenään kiisteleviin ryhmiin. Vuonna 1926 yhä Siperiassa karkotettuna oleva Agafangel ilmoitti ottavansa vastuulleen patriarkan viranhoitajan tehtävät. Palattuaan Jaroslavliin hän ajautui metropoliitta Sergein kanssa kiistaan kirkon johdosta ja peläten sen aiheuttavan uutta sekaannusta kirkon sisällä hän vetäytyi syrjään. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa, ja vuonna 1928 hän yhdessä toisten piispojen kanssa (ns. Jaroslavlin oppositio) kieltäytyi hallinnollisesti alistumasta metropoliitta Sergein alaisuuteen ja ilmoitti siirtyvänsä hiippakunnalliseen itsehallintoon.

Kristuksen kirkon tähden kestetyt koettelemukset heikensivät Agafangelin terveyttä ja hän sai vaikeita sydänkohtauksia. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän ilmoitti säilyttävänsä rukousyhteyden metropoliitta Sergein kanssa ja kehotti kaikkia piispoja, pappeja ja maallikoita siirtymään hajaannuksen välttämiseksi tämän alaisuuteen. Näin hän pyrki loppuun saakka ajattelemaan kirkon parasta ja sen ykseyttä.

Syyskuun puolivälissä Agafangel joutui vuoteenomaksi. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelu, jonka aikana pääsiäisilo valtasi esipaimenen. Hän ei tuntenut kuolemanpelkoa vaan katsoi luottavaisesti tulevaisuuteen. Pari päivää ennen kuolemaansa hän sanoi luonaan vierailleelle arkkimandriitalle:

– Minulla on lähipäivinä juhla, pitää valmistautua.

– Mikä juhla? vieras ihmetteli.

– Minun juhlani, tulee paljon pappeja ja vieraita.

Kahden päivän kuluttua 3. lokakuuta 1928 metropoliitta Agafangel jätti sielunsa Jumalan käsiin. Kuolinviesti kiiri nopeasti kaikkialle Jaroslavliin ja kaupungin kolmenkymmenen kirkon kellot ilmoittivat kahdellatoista lyönnillä metropoliitan kuolemasta. Työläisten pyynnöstä hautajaiset siirrettiin sunnuntaiksi, jotta kaikki pääsisivät saattamaan rakastetun esipaimenen viimeiselle matkalle. Arkkua hautaan laskettaessa toimitettiin litania ja laulettiin Ollos iäti muistettu ja sen jälkeen tropari Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen, johon kaikki yhtyivät. Hautaus toimitettiin seitsemäntenä päivänä kuolemasta, mutta ruumis ei haissut vaan ajoittain arkusta huokui hyvää tuoksua. Vainajan kasvot olivat yhtä valoisat, vaaleat ja rauhalliset kuin ensimmäisenä päivänä kuolemasta.

Venäjän ulkomaalaiskirkko julisti metropoliitta Agafangelin pyhäksi vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhä Johannes syntyi 500-luvulla Egyptissä varakkaaseen koptilaiseen perheeseen. Hän sai munkin viitan omalta isoisältään, joka oli vihkiytynyt munkiksi. Ollessaan pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Johannes hylkäsi koptilaisen taustansa ja siirtyi kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon. Hän jäi Palestiinaan kilvoittelemaan ja päätyi Jerusalemin ja Jerikon välimaastoon Khozeban vuorenrinteille, löysi siltä pienen vaikeapääsyisen luolan ja päätti jäädä sinne kahden Jumalansa kanssa. Ruokansa hän sai siitä niukasta kasvillisuudesta, jota ympäristössä kasvoi.

Johannes olisi jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ellei eräs Ananias-niminen munkki olisi lähettänyt hänen luokseen perhettä, jonka poikaa vaivasi paha henki. Pojan vanhemmat löysivät luolan pitkällisen etsimisen jälkeen ja pyysivät Johanneksen apua. Johannes piti tulijoita Jumalan lähettäminä eikä siksi voinut olla rukoilematta pojan puolesta, mutta nöyryyttään hän rukoili Ananiaksen nimessä, koska piti itseään arvottomana pyytämään Herralta sellaista armoa, että voisi itse karkottaa pahan hengen. Poika vapautui vaivastaan, minkä jälkeen Johanneksesta tuli koko alueen tuntema kilvoittelija ja ihmisiä alkoi virrata pyytämään hänen apuaan ja esirukouksiaan.

Lopulta Johannes vihittiin Kesarean piispaksi vuonna 587. Tämä hiljaisuuden rakastaja ei kuitenkaan kyennyt mukautumaan piispallisiin huoliin ja velvollisuuksiin. Vuonna 596 hän vetäytyi takaisin erämaahan, mutta ei enää löytänyt samanlaista rauhaa ja hiljaisuutta kuin mistä oli ennen saanut nauttia. Missä tahansa hän olikaan, uskovaisia tuli hänen luokseen tavoitellen ihmeitä ja merkkejä, joita Jumala uskollisesti toteutti palvelijansa rukousten kautta. Kirkkaan tähden tavoin maan päällä loistanut Johannes saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa.