Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Grigori syntyi Galitšin kaupungissa Kostroman alueella. Hänen vanhempansa olivat rikkaita mutta hurskaita pajareita, jotka ruokkivat poikaansa jumalallisten kirjoitusten opetuksilla. Jo nuorena hän tunsi kutsumuksekseen lähteä Jumalan rakkauden tähden kulkemaan kapeaa ja tuskien täyttämää tietä. Vanhempiensa kuoltua hän oli vapaa toteuttamaan aikomuksensa. Hän päästi orjansa vapaiksi, antoi heille maata ja omaisuutta, jakoi rahat köyhille ja lähti itse ilman mitään varoja Galitšinjärven lähellä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän luostariin. Siellä hän omistautui kokonaan Kristukselle, kielsi oman tahtonsa ja palveli nöyrästi veljiä viettäen yöt ja päivät rukouksessa. Luostarin isät pitivät häntä lähes enkelinä.

Niin kuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:14), niin ei Grigorin hyveellinen elämäkään jäänyt huomaamatta. Hänet katsottiin otolliseksi saamaan pappisvihkimys ja nimitettiin aikanaan luostarin igumeniksi. Grigori ei ylpistynyt korkeasta virastaan. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin vilpittömän rakastavasti ja otti kaikki luokseen tulijat iloiten vastaan. Kaikki ylistivät häntä, ja ruhtinaat ja ylimykset kunnioittivat häntä. Tämä alkoi kiusata pyhittäjää. Hän tunsi, että ihmisiltä tuleva kunnia sitoo häntä maailmaan, josta hän oli luopunut munkiksi vihittäessä. Hän rukoili Herraa antamaan hänelle ymmärrystä ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Rostoviin. Siellä Grigorin kilvoitukset ja hyveet huomattiin pian, ja Vapahtajan luostarin munkit pyysivät arkkipiispa Dionisia määräämään hänet luostarinsa arkkimandriitaksi. Kahden vuoden ajan Grigori johti luostaria, mutta maine ja kunnia seurasivat häntä ja pakottivat hänet vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa. Kuultuaan pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisesta (1.6.) ja tämän perustamasta Jumalanäidin suojeluksen luostarista hän meni sinne ja asettui asumaan pyhittäjän hänelle osoittamaan keljaan pääluostarin ulkopuolelle. Siellä hän eli kuuliaisena pyhittäjä Dionisille. Keskinäinen rakkaus liitti pian nämä kaksi kilvoittelijaa toisiinsa, niin että heillä tuntui olevan vain yksi tahto. Jonkin ajan kuluttua Grigori kertoi Dionisille toiveestaan mennä erämaahan palvelemaan Herraa yksinäisyydessä. Pyhittäjän siunauksella hän lähti kohti itää ja saapui Jumalan johdattamana Pelšmajoelle. Siellä hän tunsi löytäneensä etsimänsä ja iloitsi ja riemuitsi hengessään. Hän pystytti ristin ja rukoili Jumalaa ja Jumalanäitiä, että he auttaisivat häntä rakentamaan paikalle luostarin.

Pyhittäjä ryhtyi itse omin käsin raivaamaan tulevan luostarin paikkaa ja valmistamaan hirsiä. Kun hänen luokseen tuli veljiä, hän meni Rostoviin pyytämään arkkipiispa Jefremiltä siunauksen luostarin rakentamiselle. Esipaimen opetti häntä ja kehotti häntä perustamaan kinobian apostolien opetuksen mukaan: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32)

Grigori alkoi Jumalan avulla rakentaa luostaria Jumalanäidin kunniaksi. Samalla hän enensi kilvoituksiaan, rukoili lakkaamatta ja oli nöyrä ja rakastava kaikkia kohtaan. Hän eli enkelien kaltaista elämää, eikä kukaan veljistä rohjennut vastustaa häntä missään. Iloiten hän kulki tietään kompastelematta, kiinnittäen mielensä taivaallisiin ja varjellen sydämensä himojen kuohunnalta.

Pyhittäjä Grigori seurasi myös isänmaansa elämää ja osallistui sen tapahtumiin. Pelkäämättä hän nuhteli ruhtinas Dimitri Šemjakaa, joka hävitti joukkoineen Vologdan ympäristöä. Luostarissaan hän yhdisti kilvoituksiin laupendentyön. Lisäksi hän jäljensi kirkollisia kirjoja. Pyhittäjä Grigori eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli syyskuun 30. päivänä 1400-luvun puolivälissä. Ennen kuolemaansa hän kehotti veljiä säilyttämään rakkauden ja sielun puhtauden ja pyysi, etteivät he hänen kuolemansa jälkeen osoittaisi kunnioitusta hänen ruumiilleen vaan heittäisivät sen suohon. Hänen kuoltuaan eräs silmäsairaudesta kärsinyt veli parantui kirkossa pyhittäjän arkun ääressä, ja kirkon täytti hyvä tuoksu.

Pyhä Gregorios (Grigor) syntyi vuoden 240 tienoilla. Hänen isänsä oli parthialainen Anak, joka murhasi Armenian kuninkaan Khosrov I:n ja menehtyi paetessaan murhan kostajia. Hänen perheestään jäi eloon vain kaksi poikaa. Heidät vietiin Kappadokian Kesareaan, jossa muuan kristitty nainen antoi näkemänsä näyn perusteella toisen nimeksi Gregorios. Hänet kastettiin ja hän alkoi perehtyä kristinuskoon.

Gregorios sai korkeatasoisen koulutuksen ja monipuolisen sivistyksen. Hän meni naimisiin armenialaisen Mariamin kanssa, sai kaksi lasta ja eli tavallista maallikon elämää. Hän työskenteli murhatun kuninkaan Khosrovin pojan Trdatin (latinaksi Tiridatus) alaisuudessa, joka oli Kesareassa jouduttuaan Persian kuninkaan karkottamaksi. Trdat ei kuitenkaan tiennyt Gregorioksen taustaa.

Jonkin ajan kuluttua roomalaiset auttoivat Trdatia nousemaan Armenian kuninkaaksi kiitollisina tämän Rooman valtakunnalle tekemistä palveluksista. Trdat alkoi heti osoittaa kiivasta intoa epäjumalanpalveluksen puolesta. Hän antoi pian pidättää häntä vuosikausia palvelleen Gregorioksen syytettynä kristinuskon levittämisestä. Gregorios kieltäytyi uhraamasta valtiollisille jumalille ja joutui kidutettavaksi. Kun kuningas Trdat sai vielä tietää Gregorioksen olevan Khosrovin murhaajan poika, hän määräsi tälle erityisen julman kidutuksen. Gregorios sidottiin telineeseen ja häntä ruoskittiin päiväkausia, hänen jalkojaan kiristettiin ruuvipenkissä, hänen päänsä työnnettiin tuhkasäkkiin, hänet pakotettiin juoksemaan nauloja jalkapohjissaan, hänen luitaan rikottiin ja hänen iholleen kaadettiin sulaa lyijyä. Gregorios kesti hiljaa kaikki kidutukset pukeutuneena Kristuksen kukistumattoman uskon haarniskaan ja kiittäen Jumalaa siitä, että sai kärsiä Hänen nimensä tähden.

Lopulta Gregorios vietiin kukkulalle lähellä Araratin vuorta ja heitettiin syvään kuiluun, jossa oli ruumiita, myrkyllisiä jätteitä ja käärmeitä. Pyhä Gregorios oli kuilussa 15 vuotta kärsien hiljaa ja pitäen toivonsa Jumalassa. Muuan leski kävi uskollisesti tuomassa hänelle ruokaa kaikkien näiden vuosien ajan.

Gregorioksen viruessa kuilussa kuningas Trdat jatkoi kristittyjen vainoa surmauttaen muun muassa pyhän Ripsimian, kunnes joutui tuskallisen sairauden kouriin, joka sai hänet menettämään järkensä ja elämään eläinten lailla. Kuninkaan sisar näki näyn, jonka mukaan ainoastaan Gregorioksen rukous voisi parantaa kuninkaan. Kun Gregoriosta mentiin hakemaan, hän kaikkien yllätykseksi nousi kuilusta hyväkuntoisena. Takaisin auringon valoon päässyt Kristuksen sankari paransi kuninkaan karkottamalla tätä vaivanneen hengen.

Gregorios vetosi kuninkaaseen, että tämä antaisi kastaa itsensä pelastuakseen ikuiselta rangaistukselta, joka olisi paljon hirvittävämpi kuin hänen maan päällä kokemansa sairaus. Kuningas Trdat otti Gregorioksen uskon vastaan. Hänet kastettiin Eufratvirran alkulähteillä yhdessä ylimysten ja kansanjoukon kanssa. Kuningas Trdat julisti kristinuskon Armenian valtionuskonnoksi vuonna 301. Ristiinnaulitun ja hänen vainottujen seuraajiensa uskolle annettiin ensimmäistä kertaa virallinen asema maallisessa valtakunnassa.

Parantumisihmeen jälkeen Gregorios paastosi 70 vuorokautta etsien hengellistä voimaa tulevia haasteita varten. Hän vieraili vuonna 302 Kesareassa, jossa piispa Leontios vihki hänet Armenian piispaksi. Gregorios alkoi kiertää ympäri Armeniaa julistamassa evankeliumia. Pakanatemppeleitä hävittivät sekä kuninkaan sotilaat että kasteen ottaneet vanhan uskonnon papit, joista Gregorios vihki kirkolle papistoa. Muun muassa Aštišatin tulenpalvojien temppeli muutettiin kirkoksi. Kuningas Trdat auttoi omin käsin rakentamaan kirkon pyhän Ripsimian ja muiden marttyyrien kunniaksi. Armenian kirkon keskuspaikaksi muodostui kuitenkin maan tuolloinen pääkaupunki Etšmiadzin Jerevanin lähellä. Sen katedraali rakennettiin paikkaan, johon Gregorios näki näyssä Kristuksen astuvan alas. Kuningas Trdat oli mukana kantamassa rakennustyömaalle kivenlohkareita.

Uusi usko levisi ennennäkemätöntä vauhtia. Pyhän Gregorioksen elämäkerran kirjoittaja mainitsee lukemiksi jopa ”neljä miljoonaa kastettua seitsemässä päivässä”. Kirkolle valittiin johtajia entisten vainottujen joukosta, ja maassa oli pian ”400 piispaa ja lukemattomia pappeja”. Kirkkoja oli pian kautta koko vuoristoisen maan, jonka rinteillä ja laaksoissa alkoivat nyt kaikua psalmit ja hengelliset ylistyslaulut.

Levitettyään Kristuksen rauhaa koko Armeniaan sekä Georgian alueelle Gregorios vetäytyi elämänsä loppupuolella Armenian vuorille, jossa hän eli erakkoyhteisön kanssa äärimmäisen askeettisesti. Uskovaisten turvaksi hän nimitti Armenian kirkon johtoon oman poikansa Aristakesin, joka oli isänsä arvoinen Kristuksen lauman paimen.

Pyhä Gregorios siirtyi vuonna 328 (tai 332) rauhallisesti iankaikkiseen iloon Pyhän Kolminaisuuden valkeuteen, jonka säteillä hän oli valaissut koko kansansa. Armenian Valontuoja haudattiin Thortaniin, ja haudan lähelle rakennettiin luostari. Hänen pyhäinjäännöksiään vietiin myöhemmin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen takaisin Armeniaan. Osa siirrettiin ikonoklasmin aikana Napoliin, josta ne palautettiin vuonna 2001 Jerevaniin Armenian kirkon 1700-vuotisjuhlan kunniaksi.

Syyskuun 30. päivä on Gregorioksen pyhäinjäännösten Thortaniin siirron päivä. Armenian kirkolla on omat juhlansa myös Gregorioksen syntymän, kidutusten, kuiluun syöksemisen, kuilusta nousemisen ja pyhäinjäännösten löytymisen kunniaksi. Gregorioksen oikea käsi on kirjaimellisesti johtanut Armenian kirkkoa läpi historian, sillä kyseinen reliikki on kirkon johtajan eli katolikoksen merkki ja tunnus.