Pyhä Tiihon, Moskovan ja koko Venäjän patriarkka

Patriarkka Tiihon (maallikkonimeltään Vasili Belavin) syntyi Pihkovan hiippakunnassa maalaispapin poikana vuonna 1865. Koulutuksensa hän sai Pihkovan hengellisessä seminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Opiskelutoverit pitivät lempeästä ja uskonnollisesta Vasilista ja kutsuivat häntä profeetallisesti lempinimellä “patriarkka”. Päätettyään opintonsa Vasili toimi opettajana Pihkovan seminaarissa ja saavutti nopeasti kaupunkilaisten rakkauden. Kun hänet 26 vuoden ikäisenä vihittiin munkiksi, kokoontui lähes koko Pihkova vihkitoimitukseen. Nimekseen hän sai Tiihon pyhän Tiihon Zadonskilaisen (13.8.) mukaan.

Vuonna 1898 Tiihon vihittiin piispaksi ja lähetettiin Amerikan hiippakuntaan, joka käsitti koko Pohjois-Amerikan ja johon kuului ihmisiä monista eri kansallisuuksista. Kirjavan lauman johtaminen vaati piispalta joustavuutta ja sydämellisyyttä kaikkia kohtaan. Tiihon oli luonteeltaan ystävällinen ja helposti lähestyttävä, ja hänen ympärilleen muodostui nopeasti yleisen rakkauden ja luottamuksen ilmapiiri.

Vuonna 1901 piispa Tiihon siunasi New Yorkissa pyhälle Nikolaokselle pyhitetyn kirkon peruskiven. Kirkko vihittiin käyttöön seuraavana vuonna pian syyrialaisen seurakunnan kirkon vihkiäisten jälkeen. Nämä olivat New Yorkin ensimmäiset ortodoksiset kirkot. Chicagoon piispa Tiihon rakennutti kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän teki paimenmatkoja myös Alaskaan, Aleuttien saarille ja Kanadaan. Hänen aikanaan piispanistuin siirrettiin San Franciscosta New Yorkiin ja hiippakuntaan saatiin kaksi apulaispiispaa. Vuonna 1905 arkkipiispa Tiihon kirjoitti asiakirjan, jossa hän esitti profeetallisia arvioita Amerikan ortodoksisesta kirkosta. Hän ehdotti, että hiippakuntaa tulisi kehittää eksarkaatiksi, jolla olisi laaja autonomia, ja piti mahdollisena autokefalian harkitsemista. Omalla toiminnallaan hän pyrki perustamaan hiippakuntaansa laitoksia, jotka tulisivat edistämään sen itsenäistymispyrkimyksiä. Hän muutti Minneapolisissa sijainneen lähetyskoulun hengelliseksi seminaariksi, joka kasvatti Amerikan kirkolle kaksi sukupolvea pappeja. Pennsylvaniaan hän perusti Amerikan ensimmäisen ortodoksisen luostarin, joka pyhitettiin pyhän Tiihon Zadonskilaisen muistolle.

Amerikassa ollessaan arkkipiispa Tiihon joutui johtamaan jumalanpalveluksia, joita toimitettiin kahdella tai kolmella eri kielellä. Seurakunnat olivat monikansallisia, ja englannin kieli osoittautui käyttökelpoisimmaksi.

Vuonna 1907 arkkipiispa Tiihon sai siirron takaisin Venäjälle Jaroslavlin hiippakuntaan. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 hänet kutsuttiin pyhän synodin jäseneksi ja valittiin Moskovan metropoliitaksi.

Elokuussa 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous. Se päätti ensi töikseen perustaa uudelleen patriarkan viran, jonka Pietari Suuri oli lakkauttanut vuonna 1721. Äänestyksellä valittiin kolme ehdokasta, joista metropoliitta Tiihon oli viimeinen. Lopullinen valinta jätettiin Jumalan tahdon varaan: Kristus Vapahtajan kirkossa toimitetun liturgian jälkeen kirkolliskokouksen jäsen, Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksi (19.9.) nosti arvan, jossa oli metropoliitta Tiihonin nimi. Esipaimen otti arvonnan tuloksen vastaan tyynesti ja rauhallisesti ja alistui Jumalan tahtoon.

Patriarkka Tiihon joutui astumaan uuteen virkaansa vallankumouksen pyörteissä. Valtio nousi Jumalaa ja kirkkoa vastaan. Patriarkka pyrki turvaamaan kirkon sisäisen riippumattomuuden ja varjelemaan kirkkolaivaa haaksirikolta. Hän toimitti usein jumalanpalveluksia eri seurakunnissa. Ensimmäisen virassaolovuotensa aikana hän palveli vähintään joka toinen päivä. Kaikki oppivat tuntemaan hänet ja pitämään hänestä. Eräs piispoista luonnehti häntä nöyryyden, hyvyyden ja sydämellisyyden henkilöitymäksi. Mutta kirkollisissa asioissa ja varsinkin kirkkoa puolustaessaan patriarkka Tiihon oli peräänantamaton. Hän arvosteli avoimesti kirkkoa vastaan suunnattua vainoa, terroria ja julmuuksia. Vallankumouksen ensimmäisen vuosipäivän johdosta hän kirjoitti kansankomissariaattien neuvostolle: “Olette jakaneet kansan toisilleen vihamielisiin laumoihin ja syösseet sen julmuudessaan ennennäkemättömään veljesmurhaan. Kristuksen rakkauden paikalle olette avoimesti asettaneet vihan, ja rauhan sijaan olette keinotekoisesti sytyttäneet luokkavihan… Kukaan ei tunne olevansa turvassa. Kaikki pelkäävät jatkuvasti kotietsintöjä, karkotusta, pidätystä ja teloitusta. Olette sulkeneet luostareita ja kirkkoja ja estäneet pääsyn kansallispyhäkköömme Moskovan Kremliin. Sekaannutte kirkon sisäiseen hallintoon. Tiedämme, että nämä syytökset herättävät teissä vain vihaa ja että te tulette etsimään niistä vain tekosyytä saadaksenne syyttää meitä valtiovallan vastustamisesta.”

Patriarkan risti oli käsittämättömän raskas. Hän joutui johtamaan kirkkoa täydellisen hävityksen keskellä, ilman toimivia hallintoelimiä, sisäisten jännitteiden ja hajaannuksen repiessä hengellistä laumaa. Omalla arvovallallaan hän pyrki kokoamaan kirkon voimavarat yhteen. Hän kehotti kansaa noudattamaan Kristuksen käskyjä ja kutsui sitä katumukseen. Suurilla ristisaatoilla hän pyrki pitämään yllä kansan uskonnollista tunnetta. Tsaariperheen murhan heinäkuussa 1918 hän tuomitsi ankarin sanoin ja toimitti itse panihidan ja muistoliturgian surmattujen puolesta.

Patriarkka teki myös paimenmatkoja. Eräässä Moskovan läänin teollisuuskaupungissa Bogorodskissa työläiset valmistivat hänen vierailuaan varten kauniisti koristellun paviljongin. Jaroslavlissa itse kansankomissaarit lounastivat hänen kanssaan. Patriarkan Petrogradin (nyk. Pietari) matka vuonna 1918 oli yhtä suurta riemujuhlaa. Kaupungin kaikkien kirkkojen kellot ilmoittivat hänen junansa lähestymisestä. Metropoliitta Benjamin (31.7.), joka sittemmin kärsi marttyyrikuoleman, oli papiston ja suuren kansanjoukon kanssa asemalla häntä vastassa. Katujen varsia reunustivat ristisaatot. Monet itkivät ja polvistuivat, kun patriarkka ohi ajaessaan siunasi kansaa vaunuistaan.

Sitten koittivat vaikeat vuodet. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin ja papiston vaino ja järjestelmällinen tuhoaminen alkoi. Tietoja tästä kantautui kaikkialta Venäjältä. Varjellakseen papistoa patriarkka kehotti heitä pidättäytymään poliittisista kannanotoista. Jo tsaarinvallan aikana hän oli vastustanut valtion puuttumista kirkon sisäisiin asioihin, ja nyt hän pyrki pitämään kirkon erossa poliittisesta taistelusta ja säilyttämään sen sisäisen vapauden.

Kesällä 1921 alkoi nälänhätä. Patriarkka kirjoitti vetoomuksen nälkäänäkevien auttamiseksi ja antoi siunauksensa jumalanpalveluskäyttöä vailla olevien kirkollisten kalleuksien myymisestä nälkäänäkevien hyväksi. Seuraavana talvena valtiovalta antoi määräyksen kaikkien kalleuksien, myös jumalanpalveluksissa käytettävien sakraaliesineiden, takavarikoimisesta. Väkivaltainen takavarikoiminen herätti kansassa levottomuutta ja johti jopa kymmenentuhannen uskovan teloittamiseen. Pietarin metropoliitta Benjamin tuomittiin kuolemaan, ja huhtikuussa 1922 patriarkka pidätettiin. Kun ryhmä moskovalaisia pappeja oli oikeudessa syytettynä kalleuksien takavarikointiin liittyvässä asiassa, patriarkka kutsuttiin todistajaksi.

“Käskittekö lukea julkisesti vetoomuksenne, jossa kehotatte kansaa vastustamaan viranomaisia?” puheenjohtaja kysyi. “Viranomaiset tietävät hyvin, että vetoomuksessani ei ole kehotusta vastustaa viranomaisia, vaan ainoastaan varjella omia pyhiä aarteita”, patriarkka vastasi rauhallisesti. “Joka tapauksessa tuo vetoomus tulee maksamaan alaistenne hengen”, puheenjohtaja sanoi osoittaen syytettyjen penkillä olevia pappeja.

Patriarkka loi lempeän silmäyksen pappeihin ja vastasi lujasti: “Olen aina sanonut ja sanon nytkin, että syyllinen olen minä yksin. Nämä ovat vain Kristuksen armeijan sotilaita, jotka kuuliaisesti täyttävät Jumalan heille antaman johtajan käskyjä. Mutta jos sovitusuhria tarvitaan, silloin tarvitaan myös Kristuksen lauman viattomien lampaiden kuolemaa.” Ennen oikeussalista poistumistaan patriarkka siunasi ristinmerkillä syytetyt ja lausui kuuluvasti: “Siunaan Herran Jeesuksen Kristuksen uskolliset palvelijat kärsimyksiin ja kuolemaan Hänen tähtensä.”

Vankeudessa ollessaan patriarkka suri sitä, että uudistusmieliset¹ (obnovlentsy) hajottivat neuvostovallan hiljaisella tuella kirkkoa sisältäpäin. Vuonna 1923 he kutsuivat koolle oman kirkolliskokouksen, joka riisti Tiihonilta patriarkan arvon ja munkkeuden. Myöhemmin samana vuonna patriarkka allekirjoitti lausunnon, jossa hän tunnusti kaikki häntä vastaan nostetut syytteet, katui niitä ja sanoutui irti monarkistisista ajatuksista. Lausunto päättyi toteamukseen, että hän ei ole enää neuvostovallan vihollinen. Emme tiedä, millaisissa oloissa ja millaisten psykologisten motiivien vaikutuksesta lausunto allekirjoitettiin, mutta myöhemmin patriarkka sanoi usein: “Kirjoitin, että en enää ole neuvostovallan vihollinen, mutta en sanonut, että olisin ystävä.” Hän sanoi myös: “Tuhoutukoon nimeni historiassa, jos vain kirkolle olisi siitä hyötyä.”

Lausunnon allekirjoittamisen jälkeen patriarkka vapautettiin. Viranomaiset arvelivat, että laiton kirkolliskokous ja allekirjoitettu lausunto olisivat murentaneet hänen arvovaltansa ja suosionsa, mutta kävi toisin. Kansan silmissä laittomalla kirkolliskokouksella ei ollut arvoa, ja patriarkan vapauttaminen tuotti suurta hyötyä kirkolle. Hän kutsui uudistusmielisiä palaamaan takaisin yhden katolisen kirkon helmaan ja otti katuvat piispat ja papit rakkaudella vastaan. Samalla hän tuomitsi jyrkästi syntyneen lahkon ”elävän kirkon” ja ilmoitti, että se on kirkon yhteyden ulkopuolella. Patriarkka Tiihon alkoi taas toimittaa jumalanpalveluksia lähes päivittäin. Varsinkin Moskovan ulkopuolella hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Työläiset jättivät työnsä eivätkä teollisuuslaitokset toimineet, kun patriarkka vieraili kaupungeissa. Vapautumisensa jälkeen hän asui Moskovassa Jumalanäidin Donin ikonille pyhitetyssä luostarissa. Hänen luonaan kävi ihmisiä eri puolilta Venäjää, ja kaikilla, sekä piispoilla, papeilla että maallikoilla, oli vapaa pääsy hänen luokseen.

Tuntiessaan terveytensä heikentyvän patriarkka Tiihon kirjoitti testamentin, jossa hän vuoden 1918 kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti valitsi itselleen seuraajan. Tämän testamentin perusteella patriarkan oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät hänen kuolemansa jälkeen Krutitsyn metropoliitalle Pietarille. Elämänsä viimeisenä päivänä 25.3. vuonna 1925 patriarkka Tiihon otti vastaan metropoliitta Pietarin ja keskusteli pitkään hänen kanssaan. Seuraavana yönä vähän ennen keskiyötä hän kuoli keljassaan ja lausui viimeisiksi sanoikseen: “Kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala.”

Patriarkka Tiihon haudattiin Donin luostariin. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1989 ja hänen pyhäinjäännöksensä ovat Donin luostarissa kansan kunnioitettavina. Hänen pääjuhlaansa vietetään kanonisointipäivänä 26.9. Suomen ortodokseille patriarkka Tiihon on tärkeä pyhä, sillä hän myönsi vuonna 1921 Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian.