Pyhät Aleksanteri, Johannes ja Paavali Konstantinopolilaiset

Elokuun 30. päivänä vietetään kolmen konstantinopolilaisen piispan muistojuhlaa. He elivät eri aikoina, mutta kaikki he kunnostautuivat yhden ja saman kirkon opettajina ja tukipylväinä.

Pyhä Aleksanteri eli 300-luvulla. Vaatimattomasta taustastaan ja koulutuksen puutteestaan huolimatta hänet katsottiin loistavien hyveidensä ja apostolisten lahjojensa takia arvolliseksi avustamaan Byzantionin (Konstantinopolin) arkkipiispaa, pyhää Metrofanesta (4.6.). Piispa oli liian vanha osallistuakseen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa (325) ja lähetti pappi Aleksanterin edustajakseen. Keisari Konstantinos pyysi kirkolliskokouksen päätyttyä siihen osallistuneita isiä tulemaan Byzantioniin ja siunaamaan sen. Herran enkeli ilmestyi Metrofanekselle ja ilmoitti, että kun tämä jättäisi sielunsa Jumalan haltuun kymmenen päivän kuluttua, Aleksanterista tulisi hänen seuraajansa. Metrofaneksen hautauksen jälkeen he vihkivät pyhän Aleksanterin valtakunnan uuden pääkaupungin ensimmäiseksi piispaksi (327). Tuolloin lähes 70-vuotias Aleksanteri tuli tunnetuksi ortodoksisuuden puolustajana Areioksen ja hänen kannattajiensa harhaoppia vastaan. Hänen kerrotaan saarnanneen Nikean kirkolliskokouksen vahvistamaa opetusta myös Traakiassa, Makedoniassa ja Thessaliassa.

Areiolainen harhaoppi, jonka mukaan Kristus ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala, sai kirkon jakautumaan. Keisari halusi palauttaa ehtoollisyhteyden Areioksen ja piispa Aleksanterin välille. Aleksanteri kumartui maahan Pyhän Irenen kirkon pyhän pöydän edessä ja rukoili yötä päivää katkerin kyynelin: ”Jos Areioksen oppi täytyy sovittaa kirkon kanssa, anna minun erota tehtävästäni. Mutta jos Sinä olet armollinen kirkollesi etkä halua sen perinnön joutuvan häpeään, poista Areios, jotta harhaoppia ei luultaisi oikeaksi uskoksi.” Päivää ennen anateemansa purkamista Areios menehtyi surkeasti ilman ehtoollista. Kun Aleksanteri sai kuulla siitä, hän kiitti Jumalaa, ei toisen kuolemasta, vaan koska Hän oli taas kerran osoittanut, ettei harhaoppi voi voittaa kirkon totuutta. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, vaan pyhä Aleksanteri joutui jatkamaan taistelua ortodoksisuuden puolesta. Hän nukkui pois rauhassa 98-vuotiaana muutamia kuukausia keisari Konstantinoksen kuoleman (337) jälkeen.

Ei ole täysin varmaa, ketä patriarkka Johannesta tänään muistellaan, mutta todennäköisesti Johannes VIII Ksifilinosta, joka oli Konstantinopolin patriarkkana 1064–1075. Hän oli syntynyt Trebizondissa ja saanut koulutuksensa Konstantinopolissa, missä hän ystävystyi filosofi Mikael Pselloksen kanssa jakamatta kuitenkaan tämän kiinnostusta uusplatoniseen filosofiaan. Johannes opetti lakia keisarillisessa yliopistossa, mutta joutui lähtemään pääkaupungista, kun hovipiireissä esitettiin vääriä syytöksiä häntä kohtaan. Hän vietti kymmenisen vuotta munkkina Bithynian Olymposvuoren luostarissa. Patriarkka Konstantinos II Likhoudeksen kuoltua Johannes vihittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Tuona vaikeana aikana turkkilaisten seldžukkien uhan alla Johannes oli rauhan ja sovinnon mies. Hän pyrki myös saavuttamaan yhteyden Armenian kirkon kanssa. Johannes vietti koko ikänsä köyhyydessä ja elämän puhtaudessa, jakoi kaikki varansa almuina, järjesti ruoan jakamista ja avusti monien kirkkojen rakentamista ja kunnostamista. Hän toimitti joka päivä jumalallisen liturgian ja loisti kirkon oppien ja kanonien tulkinnassa, kunnes kuoli 65 vuoden ikäisenä.

Pyhä patriarkka Paavali IV oli kotoisin Kyprokselta. Hän oli lukijana kirkossa ja loisti niin sanoillaan kuin hyveilläänkin, kun hänet valittiin vastoin tahtoaan suuren paaston toisena sunnuntaina vuonna 780 ekumeeniseksi patriarkaksi ikonoklasmin yhä ollessa voimissaan. Keisari Leo IV Kasaarin painostuksesta hän joutui allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän lupasi olla kunnioittamatta ikoneita. Keisarin kuoltua saman vuoden syyskuussa Paavali peruutti välittömästi lupauksensa. Ikonoklasmin harhaoppi jatkoi kuitenkin leviämistään, ja sairas patriarkka Paavali tunsi olevansa voimaton taistelemaan sitä vastaan. Siksi hän luopui tehtävästään ja vetäytyi Floroksen luostariin kertomatta siitä sijaishallitsija Irenelle (7.8.). Kun Irene sai tietää siitä, hän lähti poikansa Konstantios VI:n kanssa kysymään, miksi hän oli eronnut. Paavali vastasi kyynelin: ”Minun ei olisi pitänyt suostua ottamaan vastuuta kirkosta, joka ei ole ehtoollisyhteydessä toisten hiippakuntien kanssa.” Hallitsijat lähettivät ylimysten ja senaatin jäsenten lähetystön pyytämään Paavalia muuttamaan mielensä. Tämä sanoi päättäväisesti: ”Teille ei ole pelastusta, ellei kutsuta koolle ekumeenista kirkolliskokousta puhdistamaan harhaoppia meidän keskuudestamme.” Kun he kysyivät, miksi hän oli allekirjoittanut harhaoppisen keisarin asiakirjan, hän vastasi: ”Juuri se kaduttaa ja ahdistaa minua, ja rukoilen Jumalaa, että Hän ei rankaisisi minua siitä, että olen laiminlyönyt totuuden opettamisen.” Pari kuukautta myöhemmin (784) hän nukkui pois rauhassa jättäen palatsin ja kansan suremaan, koska kaikki ihailivat häntä hänen hyveidensä ja hurskautensa takia. Patriarkka Paavalin, keisarinnan ja uuden patriarkan Tarasioksen (25.2.) päättäväisyyden ansiosta alettiin valmistella seitsemättä ekumeenista kirkolliskokousta (787), jossa pyhien ikonien kunnioitus palautettiin voimaan.