Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen, Karjalan valistaja
Pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat Vassa (Vasilissa) ja Stefan olivat karjalaisia talonpoikia. He asuivat Ojattijoen varrella Manteren kylässä, joka sijaitsi vastapäätä Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostaria. Heillä oli jo lähes aikuisia lapsia, mutta he rukoilivat Jumalaa antamaan heille vielä pojan. Kerran rukoillessaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä he kuulivat äänen lupaavan, että he saavat pojan. Lapsi syntyi profeetta Aamoksen päivänä 15.6.1448 ja sai nimensä tämän mukaan.
Aamoksesta kasvoi hurskas ja kuuliainen lapsi, joka oppi lukutaidon. Hänen vartuttuaan vanhemmat toivoivat hänen solmivan avioliiton, mutta Aamos halusi omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Muutaman Valamon luostarin munkin vierailu Manteren kylässä sytytti Aamoksen sydämessä kiihkeän halun päästä Valamoon. 19-vuotiaana hän lähti salaa vanhempiensa kodista päämääränään Valamon luostari. Hän ylitti Syvärijoen ja yöpyi luonnonkauniilla paikalla järven rannalla noin neljän kilometrin päässä Syväriltä. Yöllä hän heräsi kirkkaaseen valoon ja kuuli äänen sanovan: ”Aamos, matkasi sujuu hyvin. Ole luostarissa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Palaa sitten takaisin tälle paikalle ja asetu tänne asumaan.” Taivaallinen valo valaisi Jumalan valitseman paikan. Aamos jatkoi matkaansa pitkin tiettömiä metsiä. Väsyttyään perin pohjin hän kohtasi toisen kulkijan, joka myös oli menossa Valamoon ja sanoi tuntevansa tien. He jatkoivat matkaa yhdessä. Heidän päästyään perille Aamoksen matkatoveri katosi jäljettömiin ja Aamos ymmärsi hänen olleen Jumalan enkeli, joka oli lähetetty johdattamaan häntä.
Valamossa igumeni Joakim hyväksyi Aamoksen veljestön jäseneksi. Seitsemän vuoden ajan hän kilvoitteli luostarin kuuliaisuustehtävissä viettäen yöt rukoillen ja valvoen. Sitten hänet 26-vuotiaana vihittiin munkiksi, ja hän sai nimen Aleksanteri.
Kolmen vuoden kuluttua Aleksanterin isä tuli Valamoon saatuaan selville poikansa olinpaikan. Aleksanteri suostui tapaamaan hänet vasta igumenin suostuttelujen jälkeen. Isä yritti saada poikansa palaamaan maailmaan, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Stefan lähti luostarista vihaisena, mutta hänen päästyään kotiin Jumalan armo kosketti häntä ja hän vihkiytyi munkiksi Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostarissa ja sai nimekseen Sergei. Myös Aleksanterin äiti vihkiytyi nunnaksi saaden uuden nimen Varvara.
Oltuaan kymmenen vuotta luostarissa Aleksanteri sai igumenilta siunauksen aloittaa erakkoelämän. Valamolaisen perimätiedon mukaan hän vetäytyi yksinäiselle saarelle, joka sai myöhemmin nimen Pyhityssaari, ja kilvoitteli siellä olevassa luolassa seitsemän vuotta. Vuonna 1485 hän yöllä rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Aleksanteri, lähde sinulle aiemmin osoittamaani paikkaan.” Igumenin siunauksella Aleksanteri siirtyi erakoksi Syvärin maille, jossa oli vuosia aiemmin matkalla Valamoon nähnyt taivaallisen valon. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli seitsemän vuotta täydellisessä yksinäisyydessä tapaamatta ketään. Eräänä päivänä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä ottamaan vastaan hänen luokseen tulevia ja olemaan heille hengellinen ohjaaja.
Aleksanterin löysi ensimmäisenä metsästysretkellä ollut pajari Andrei Zavališin, joka omisti seudulla maatilan. Hän alkoi käydä pyhittäjä Aleksanterin luona kuulemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimen Adrian (ks. Adrian Ondrusovalainen 26.8.). Pian Andrein ensimmäisen käynnin jälkeen Aleksanterin luo saapui hänen veljensä Johannes. He alkoivat kilvoitella yhdessä. He elivät vaatimattomasti, viljelivät itse ruokansa ja jakoivat kaiken luokseen tulevien kesken. Monet halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä Aleksanterin ja Johanneksen välille. Aleksanteri halusi rakentaa lisää keljoja uusille tulokkaille, mutta Johannes vastusti ja moitti Aleksanteria. Tämä vastasi veljensä moitteisiin keskittymällä rukoukseen. Pian näiden erimielisyyksien jälkeen Johannes kuoli ja Aleksanteri hautasi hänet erakkolan alueelle.
Vähän ajan kuluttua Aleksanteri sai kilvoitustoverikseen vanhus Nikiforin, ankaran askeetin, joka kantoi rautaisia kilvoituskahleita. Hän vietti Aleksanterin erakkolassa muutamia vuosia, mikä oli tärkeää aikaa Aleksanterin omalle hengelliselle kasvulle. Sitten Nikifor lähti pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta Aleksanteri jäi erakkolaan jatkamaan kilvoitustaan. Hän joutui kokemaan pahojen henkien hyökkäyksiä niiden yrittäessä saada hänet luopumaan erakkoelämästä, mutta hän selviytyi taistelusta voittajana. Herran enkeli ilmestyi hänelle muistuttaen aiemmista ilmestyksistä ja kehottaen häntä rakentamaan kirkon ja kokoamaan veljestön. Aleksanteri rakasti kuitenkin hiljaisuutta ja toivoi saavansa viettää loppuelämänsä erakkona.
Vuonna 1508, kun Aleksanteri oli kilvoitellut Syvärillä 22 vuotta erakkona tai satunnaisten ihmisten seurassa, Jumala puuttui hänen elämäänsä. Aleksanteri näki kolmen valkopukuisen miehen ilmestyvän sauvat kädessään. Hän kumartui pelästyneenä maahan ja kysyi, keitä he olivat, sillä hän ei ollut nähnyt kenenkään koskaan säteilevän niin kirkasta valoa. Miehet vastasivat: ”Älä pelkää. Rakenna kirkko, kokoa veljestö ja perusta luostari, sillä sinun kauttasi monien sielu tulee pelastumaan.” Aleksanterin tiedustellessa miehiltä kirkon nimeä he vastasivat: ”Rakastettu isä, niin kuin näet meidän puhuvan kanssasi kolmessa persoonassa, niin on kirkkokin pyhitettävä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, jakaantumattoman Pyhän Kolminaisuuden nimeen.”
Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen on harvinainen tapaus hagiografisessa kirjallisuudessa ja sitä on jopa väitetty ensimmäiseksi sitten Abrahamin. Ilmestyksen jälkeen Aleksanteri alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Herran enkeli ilmestyi hänelle osoittaen kirkolle paikan.
Aleksanteri oli jo 60-vuotias, kun hänelle lopullisesti selvisi, että hänen elämäntehtävänsä oli luostarin perustaminen ja hengellisenä ohjaajana toimiminen. Veljestön pyynnöstä hän suostui ottamaan vastaan pappeuden ja matkusti sitä varten hiippakunnan keskukseen Novgorodiin, jossa arkkipiispa Serapion vihki hänet pappismunkiksi. Luostariin rakennettiin ensimmäinen puukirkko, jonka valmistuttua pyhittäjä Aleksanteri lähetti kaksi oppilastaan munkit Feodorin ja Tiihonin Novgorodiin pyytämään luvan kirkon vihkimiseksi ja saadakseen antiminssin kirkkoa varten. Luostarissa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset, joihin pyhittäjä Aleksanteri tuli itse ensimmäisenä ja lähti pois viimeisenä palveluksen päätyttyä.
Luostari kehittyi ja kukoisti ja munkkien määrä kasvoi. Aleksanteri oli taitava igumeni, veljestön hengellinen ohjaaja ja hyvän kilvoituksen esikuva. Hän vaikutti luostarin veljestöön ja muihin ihmisiin nöyryydellään ja lempeydellään, ei käskemällä. Kerran Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän lähestyessä luostariin tuli paljon vieraita ja leipomosta loppui kantovesi. Taloudenhoitajamunkki Roman pyysi Aleksanteria määräämään jonkun jouteliaan veljen vedenkantoon. Silloin Aleksanteri itse nousi ripeästi ja alkoi kantaa vettä leipomoon. Tämän nähdessään veljet kiiruhtivat apuun. Samoin kävi toisenkin kerran, kun taloudenhoitaja Roman ilmoitti polttopuiden loppuneen keittiöstä.
Luostarin kasvaessa Aleksanteri alkoi suunnitella kivikirkon rakentamista. Veljestö vastusti ajatusta, mutta pyhittäjä pysyi kannassaan ja lähetti kolme oppilastaan suuriruhtinas Vasili III:n luo pyytämään taitavia mestareita kirkon rakennustöihin. Suuriruhtinas myöntyi kaikkiin Aleksanterin pyyntöihin niin, että luostariin rakennettiin kivikirkon lisäksi myös muita luostarirakennuksia. Aleksanteri hankki luvan kirkon vihkimiselle Novgorodin arkkipiispa Makarilta (arkkipiispana 1526‒1542, myöh. Moskovan metropoliitta, ks. 30.12.). Kirkko vihittiin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.
Aleksanterin maine levisi, sillä hänellä oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Monet tulivat pyytämään häneltä apua sairauksiinsa. Eräs hurskas mies Daniel näki unessa Aleksanterin paratiisissa veljestön ympäröimänä. Muutamista Aleksanterin oppilaista tuli aikanaan uusien luostareiden perustajia.
Elämänsä lopulla Aleksanteri halusi rakennuttaa luostariin Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon. Varattuaan rakennustarvikkeita hän kutsui Moskovasta rakennusmestareita, jotka aloittivat heti työt. Eräänä yönä Aleksanteri rukoili tapansa mukaan keljassaan Jumalanäitiä. Päätettyään rukouksen hän näki ilmestyksessä Jumalanäidin enkelijoukkojen ympäröimänä ja sylissään Kristus-lapsi. Jumalanäiti kutsui häntä omaksi valitukseen ja rakkaakseen ja lupasi aina suojella luostaria niin Aleksanterin eläessä kuin hänen kuoltuaankin. Ilmestyksen näki Aleksanterin lisäksi hänen oppilaansa Afanasi (18.1.).
Pyhittäjä Aleksanteri aavisti kuolemansa vuotta ennen lähtöään. Hän opetti veljestöä kuolemaansa asti kehottaen heitä elämään Jumalalle otollisesti. Lähtönsä lähestyessä hän pyysi veljiä hautaamaan hänet suohon luostarin ulkopuolelle, mistä nämä kieltäytyivät. Silloin hän pyysi heitä hautaamaan hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon viereen pienen matkan päähän pääluostarista, paikalle, jonne hän oli usein vetäytynyt hiljaisuuteen. Pyhittäjä Aleksanteri antoi henkensä rauhassa Jumalalle 30.8.1533. Hänen oppilaansa ja seuraajansa Irodion kirjoitti hänen elämäkertansa kaksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Novgorodin entisen arkkipiispan, Venäjän metropoliitta Makarin käskystä.