Pyhittäjät Romanus ja Lupicinus, Condatin luostarin perustajat

Pyhä Romanus syntyi vuoden 400 tienoilla Itä-Ranskassa, jossa luostarielämä oli vielä alkutekijöissään. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Lyonissa, jonka luostarin johtaja Sabinus oli saanut oppinsa Lérinsin munkeilta ja idän isiltä. 35 vuoden ikäisenä Romanus lähti Juravuorten tiheisiin metsiin mukanaan ainoastaan pyhä Raamattu, erämaaisien sanontojen kokoelma ja pyhän Cassianuksen kirjoitus luostarielämän periaatteista sekä siemeniä kasvimaata varten. Romanus asettui Condatiin¹, autiolle ja vaikeapääsyiselle paikalle, joka sijaitsi kolmen vuoren keskellä ja kahden virran yhtymäkohdassa. Hän teki itselleen pienen majan männyn juurelle ja kilvoitteli siellä rukoillen ja lukien. Hän eli marjoilla ja oman puutarhansa antimilla.

Romanus vietti vuosikausia maailman unohtaneena ja maailman unohtamana. Ennen pitkää hänen veljensä Lupicinus tuli hänen luokseen ja kertoi nähneensä näyn, jossa Romanus oli kutsunut häntä. Lupicinuksen vaimo ja veljesten isä olivat kuolleet, joten hänkin oli vapaa omistautumaan hengelliseen kilvoituselämään. Näin veljekset alkoivat kilvoitella yhdessä.

Vähitellen sana erakkoveljeksistä alkoi levitä, ja heille alkoi tulla oppilaita, jotka tahtoivat elää samalla tavalla Jumalaa rakastaen kuin hekin. Veljesten rukousten kautta monia sairaita ja riivattuja parani, ja näistä eräät halusivat jäädä heidän luokseen. Aluksi oppilaat elivät tilapäisissä majoissa Romanuksen männyn ympärillä, mutta lopulta Lupicinus perusti heille oman luostarin jonkin matkan päähän Lauconneen. Vähä vähältä heidän oppilaansa levittäytyivät Juravuorten pohjoispuolelle, Vosgesvuorille ja Saksaan. Näin Romanuksen alullepanema Condatin luostari oli avainasemassa Keski-Euroopan luostarikulttuurin muodostumisessa ja kristinuskon leviämisessä.

Romanuksen ja Lupicinuksen oppilaisiin kuului myös heidän sisarensa. Hän alkoi johtaa Baumen nunnaluostaria, johon tuli vähitellen yli sata kilvoittelijaa. Monet heistä olivat Condatin tai Lauconnen munkkien sukulaisia. Sulkeutunutta elämää viettänyt luostari sijaitsi jyrkällä kalliolla, josta oli näköala Lauconneen.

Romanus ja Lupicinus johtivat luostareitaan hyvässä yhteistyössä ja -hengessä. Jumalan armo oli tehnyt heidän luonteensa erilaisiksi, ja siksi he täydensivät hyvin toisiaan. Romanus osoitti sääliä ja armoa kaikille ja pysyi aina tyynenä; Lupicinus oli ankarampi ja ojensi langenneita oppilaitaan. Romanus ei halunnut asettaa veljilleen sen suurempia taakkoja kuin mihin näiden oma hyvä tahto antoi myöten; Lupicinus taas näytti itse jokaiselle esimerkin siitä, kuinka luonnonlait ja -vaatimukset voidaan aina ylittää Jumalan armon avulla. Askeettisuudessa hän ylitti jopa idän isien saavutukset kilvoittelemalla Alppien ankarassa ilmastossa samalla tavalla kuin idän isät lämpimämmissä olosuhteissa. Lupicinuksella oli vain yksi karkea viitta, jota hän käytti aina säästä riippumatta, hän ei koskaan nukkunut vuoteella eikä käyttänyt ruoassaan öljyä tai rasvaa. Hän ei edes juonut vettä vaan tyytyi kastamaan leipää veteen saaden näin samalla kertaa juomansa ja ravintonsa.

Lupicinus odotti kaikilta samanlaista intoa ja täydellisyyttä, ja siksi hän ei päästänyt ketään helposti veljestöön. Romanus puolestaan otti kaikki tulijat vastaan, vaikka osa näistä ennen pitkää jättikin luostarielämän. Kerran eräs vanhemmista munkeista valitti Romanukselle, että veljestöön pitäisi päästää vain sellaisia, joiden kutsumus on koeteltu. Romanus vastasi, että Jumala yksin tuntee sydämen syvyydet. Hän totesi myös, että kilvoituselämän jättävätkin ovat saaneet sisimpäänsä hyveiden siemeniä, jotka voivat myöhemmin puhjeta kukkaan.

Arles’n piispa pyhä Hilarius (k. 449, muistopäivä 5.5.) vihki Romanuksen papiksi, jotta luostarissa päästiin viettämään täydellistä jumalanpalveluselämää. Romanus pysyi niin nöyränä, että hänen uuden arvonsa saattoi erottaa muusta veljestöstä ainoastaan silloin, kun hän toimitti jumalallista liturgiaa.

Romanus ei aina edes käyttänyt johtajan asemaansa vaan antoi usein yhteisön asiat Lupicinuksen johdettavaksi. Monta kertaa Romanus puuttui tilanteisiin vasta silloin, kun Lupicinuksen sävyisyys ja kärsivällisyys eivät riittäneet. Eräänä vuonna saatiin niin ylenpalttinen sato, että ruokaa oli yllin kyllin, ja velttous sai Condatin munkit valtaansa. Nämä nousivat Romanusta vastaan, ja kun tämä ei saanut heitä rauhoittumaan lempeydellä, hän pyysi Lupicinuksen avuksi. Condatiin saavuttuaan Lupicinus määräsi aterialla tarjottavaksi samaa laihaa keittoa, johon oli itse tottunut. Kaksitoista munkkia kieltäytyi palaamasta ankaraan elämäntapaan, ja he lähtivät samantien pois luostarista. Myöhemmin Romanus onnistui rukouksin ja kyynelin keräämään nämä kadonneet lampaat takaisin laumaansa.

Romanus vieraili usein Condatin munkkien perustamissa luostareissa, joissa hän ohjasi ja rohkaisi nuorempia kilvoittelijoita. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa luostariinsa hän pysähtyi Geneven ulkopuolella pienelle majalle, jossa asui kaksi lepraista. Hän halasi kumpaakin lämpimästi, ja molemmat paranivat. He juoksivat riemuissaan kaupungille ja huusivat kaikille, millainen ihme oli tapahtunut. Kun pyhä Romanus tuli paikalle, riemuitseva kansa otti hänet vastaan voittosaatossa. Hän kehotti kaikkia pysymään lujina uskossa ja palasi takaisin luostariinsa parannettuaan vielä muutamia sairaita.

Pyhä Romanus nukkui pois Baumessa helmikuun 28. päivänä vuonna 460. Hän jätti ympärilleen oleville veljille Kristuksen rauhan, jonka oli säilyttänyt sisällään läpi elämänsä sielunsa puhtauden ja sävyisyyden ansiosta. Hänet haudattiin toiveensa mukaisesti sisarensa johtamaan nunnaluostariin.

Romanus jätti kahden luostarin johtamisen Lupicinukselle, joka nimitti Condatiin asiainhoitajan ja asui itse Lauconnessa. Hän johti munkkeja omalla esimerkillään ja hienotunteisella rakkaudella. Lupicinus opetti munkkejaan seuraamaan hyveiden kuninkaallista tietä taipumatta liialliseen ankaruuteen tai kuolettavaan velttouteen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyhä Lupicinus nukkui pois korkean iän saavuttaneena. Hän säilytti askeettisen elämänasenteensa loppuun saakka. Kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteellaan lasillista vettä, johon oli sekoitettu vähän hunajaa, hän maistoi sitä ja kääntyi pois sanoen: ”Vihollinen, loppuun saakka sinä yrität turmella minun mitättömyyteni katoavaisen makeuden houkutuksilla.” Pyhä Lupicinus haudattiin Lauconneen, ja haudalla tapahtui myöhemmin lukuisia ihmeitä. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 21.3.