Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Barlaam eli 500-luvulla ja oli kotoisin syyrialaisesta pikkukylästä. Hän luopui kaikesta maallisesta ja asettui kilvoittelemaan Paljaallevuorelle,¹ missä hän loisti kaikissa hyveissä niin, että Jumala antoi hänelle armon karkottaa demoneja ja saada aikaan ihmeitä.

Kerrotaan, että eräs toinen erakko samalla seudulla lähetti Barlaamille tunnustuksena palavia hiiliä, jotka oli kääritty kangastilkkuun. Barlaam otti ne käteensä ja suitsutti niillä keljansa seinät pitäen kättään suitsutusastiana. Sitten hän rukoili ja kääri samaan tilkkuun vettä lähettäen sen erakkomunkille. Kun sairaita voideltiin sillä, he parantuivat heti taudeistaan.

Pyhittäjä Johannes oli Kiovan luolaluostarin munkki 1100-luvulla. Taivaalliselle Sulhaselle kihlautuneena hän kilvoitteli paljon saavuttaakseen neitseyden hyveen.

Vähän ennen kuolemaansa Johannes kertoi elämästään: ”Tultuani nuorena luostariin lihallinen himo kiusasi minua. Yritin taistella sitä vastaan olemalla kaksi tai kolme päivää − ja joskus kokonaisen viikonkin − syömättä. Piinasin itseäni janolla ja valvoin öisin. Näin meni kolme vuotta, mutta en saanut rauhaa. Silloin menin pyhittäjä Antonin hautaluolaan ja rukoiltuani kuulin pyhittäjän äänen, joka kehotti minua sulkeutumaan luolaan vapautuakseni taistelusta.”

”Nyt olen elänyt kolmekymmentä vuotta tähän pieneen luolaan sulkeutuneena ja vasta viime aikoina olen saanut rauhan. Koko tuona aikana en hetkeksikään lakannut taistelemasta likaisia ajatuksia vastaan. Paastosin ja valvoin, pukeuduin vaatteiden sijaan rautaiseen panssariin, piinasin itseäni kylmällä. Kun mikään ei auttanut, kaivoin syvän kuopan ja hautasin itseni siihen olkapäitä myöten. Vietin siinä koko suuren paaston. Jalkojani kouristi ja luitani jäyti kipu, mutta sieluni iloitsi säilyttäessään puhtauden. Halusin ennemmin kärsiä kuin lähteä kuopasta ja joutua Paholaisen pilkattavaksi. Tuohon aikaan näin hirvittävän lohikäärmeen, joka halusi ahmaista minut. Huusin kaikin voimin Herralta apua. Silloin luolassa välähti jumalallinen valo ja lohikäärme katosi. Samalla kuulin äänen sanovan: ’Johannes, tulin avuksesi, mutta ole valpas, ettet joutuisi kuoltuasi kärsimään jotain pahempaa.’ Kysyin Herralta, miksi Hän oli sallinut Paholaisen kiusata minua niin kauan, ja Hän vastasi: ’Koettelin sinua, jotta olisit edessäni kuin tulessa puhdistettu kulta.’ Herra kehotti minua rukoilemaan pyhittäjä Mooses Unkarilaista (26.7.) vapautuakseni lihan himosta. Heti häntä rukoiltuani sanomaton valo valaisi minut ja on yhä kanssani, niin etten tarvitse kynttilänvaloa edes yöllä.”

Pyhittäjä Johanneksen luona kävi usein eräs veli, jota myös kiusasi lihallinen himo. Johannes sanoi hänelle: ”Veli, me itse annamme mielemme kiintyä aistillisuuteen ja kun emme kadu, Herra sallii kiusauksen kohdata meitä. Mutta jos pysyt luostarissa, olet kuin mies, joka seisoo kaukana kuilun reunasta, eikä vihollinen voi syöstä sinua alas.” Rukoiltuaan yhdessä veljen kanssa Johannes otti yhden luun pyhittäjä Mooseksen reliikeistä ja kehotti veljeä painamaan sen ruumistaan vasten. Kun veli teki niin, hän vapautui heti himon poltteesta.

Saatuaan ennalta tiedon kuolemastaan pyhittäjä Johannes Paljonkärsinyt hautasi itsensä samaan kuoppaan, jossa oli kilvoitellut neitseyden tähden, ja antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1160. Hänen pyhäinjäännöksistään tuli parannusten lähde lihan himoista kärsiville.

Pyhittäjämarttyyri Elisabet syntyi vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin herttuan Ludwig IV:n perheeseen. Hänen äitinsä oli Englannin kuningatar Viktorian tytär Alice. Elisabet ‒ tai Ella, kuten häntä kotona kutsuttiin ‒ kastettiin luterilaiseksi. Hänestä varttui kaunotar, jota sanottiin aikanaan Euroopan kauneimmaksi naiseksi. Äitinsä Alicen vaikutuksesta hänessä virisi myötätunto kärsiviä kohtaan ja kiinnostus hyväntekeväisyyteen.

Ella joutui jo lapsena katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hänen pikkuveljensä menehtyi verenvuototautiin kolme- vuotiaana ja vähän myöhemmin pikkusisko ja äiti Alice kuolivat kurkkumätäepidemiaan.

20-vuotiaana Ella solmi avioliiton Venäjän suuriruhtinas Sergein, tsaari Aleksanteri II:n pojan kanssa. Sergei ei ollut kruununperijä, joten Elisabet sai säilyttää luterilaisen uskonsa. Venäjällä hän kävi ortodoksisissa jumalanpalveluksissa, perehtyi uskon sisältöön ja rukoili miehensä rinnalla. He kävivät yhdessä pyhiinvaellusmatkalla Pyhällä maalla. Jerusalemissa Elisabet ihaili erityisesti Magdalan Marian luostarin kirkon kauneutta Öljymäellä, ja vaikka hän oli luterilainen, hän sanoi toivovansa, että saisi tulla haudatuksi tuohon kirkkoon.

Kuuden Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Elisabet halusi itsekin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja saada osallistua ehtoolliseen yhdessä miehensä kanssa. Isänsä Ludwig IV:n vastustuksesta huolimatta hänet mirhavoideltiin ortodoksiksi Lasaruksen lauantaina vuonna 1891. Samana vuonna Sergei nimitettiin Moskovan kenraalikuvernööriksi.

Pian Elisabetin sisar Alix avioitui Venäjän tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä ja poika, mutta Elisabetilla ja Sergeillä ei ollut lapsia. Venäjän ja Japanin sodan aikana Elisabet organisoi rintamalle lähetettävää avustustoimintaa.

Elisabetin elämä mullistui helmikuussa 1905, kun hänen miehensä kuoli vallankumouksellisten terroristien pommi-iskussa Moskovan Kremlissä. Murhapaikalla Elisabet alkoi hiljaa ja itkemättä kerätä omin käsin miehensä silpoutuneen ruumiin osia paareille. Seuraavana päivänä hän osallistui ehtoolliseen, ja kaksi päivää myöhemmin
hän kävi vankilassa tapaamassa murhaajaa yrittäen taivuttaa tätä katumukseen.

Sergein kuoleman jälkeen Elisabet omisti elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen. Hän perusti Moskovaan omilla varoillaan Pyhien Martan ja Marian hyväntekeväisyysluostarin. Sen muurien suojissa toimi erinomainen sairaala, apteekki, josta jaettiin ilmaisia lääkkeitä köyhille, sekä lastenkoti ja koulu. Muurin ulkopuolella oli vielä naisten tuberkuloosisairaala. Luostari aloitti toimintansa vuonna 1909. Sisaret vihittiin Pyhän synodin hyväksymän kaavan mukaan laupeu- densisariksi, jotka sitoutuivat elämään määräajan naimattomina työtä tehden ja rukoillen.

Elisabet itse vihittiin nunnaksi ja luostarin johtajaksi. Näin hän omien sanojensa mukaan ”jätti loistavan maailman, mutta kohosi suurempaan köyhien ja kärsivien maailmaan”. Hän eli askeettisesti nukkuen kovalla puusängyllä ilman patjaa, noudattaen paastoja ja valvoen öitään sairaiden vierellä. Luostarin papiksi ja rippi-isäksi hän kutsui rovasti Mitrofan Srebrjanskin (pyhittäjä Sergei 23.3.) eikä ryhtynyt mihinkään ilman tämän tai aikansa kuulujen ohjaajavanhusten siunausta. Ensimmäisen maailmansodan alettua Elisabet organisoi avustuskuormien lähettämistä rintamalle.

Elisabetin hengellinen kypsyys näkyi hänen suhtautumisessaan tsaarin hovissa vaikuttaneeseen ristiriitaiseen munkki Grigori Rasputiniin (1869–1916). Monta kertaa hän kehotti sisartaan tsaaritar Aleksandraa olemaan luottamatta Rasputiniin, mutta neuvot kaikuivat kuuroille korville.

Vallankumouksen jälkeen Saksan suurlähettiläs tarjoutui auttamaan Elisabetia poistumaan maasta, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti. ”En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Tapahtukoon Herran tahto”, hän sanoi.

Kolmantena pääsiäispäivänä, kirkkaana tiistaina vuonna 1918 Elisabet pidätettiin. Hänet kuljetettiin yhdessä hänen mukaansa lähteneen 35-vuotiaan sisar Varvaran kanssa Alapajevskin kaupunkiin Siperiaan. Heinäkuun 18. päivänä heidät syöstiin kohtalotovereidensa kanssa hylättyyn kaivoskuiluun ja perään heitettiin pari kranaattia. Ennen kuolemaansa Elisabet sitoi nunnanpuvusta repimillään kangassuikaleilla ruhtinas Johanneksen vammoja. Lähistöllä kulkeva talonpoika kuuli marttyyrien laulavan kaivoskuilun pohjalla kerubiveisua.

Muutaman kuukauden kuluttua valkokaartin joukot löysivät marttyyrien ruumiit kaivoskuilusta. Elisabetin ja Varvaran sormet olivat taipuneet ristinmerkkiin. Pyhäinjäännökset kuljetettiin Kiinan kautta Jerusalemiin. Ne sijoitettiin Öljymäen luostariin Magdalan Marian kirkkoon, jonka kauneutta Elisabet oli vuosikymmeniä aiemmin ihaillut toivoen sitä hautapaikakseen.

Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyrit Elisabetin ja Varvaran vuonna 1981. Venäjän kirkko julisti heidät pyhiksi vuonna 1992.

Pyhän Onesiforoksen elinajasta ei ole säilynyt tietoa. Hän oli lähtöisin ylhäisestä konstantinopolilaisesta suvusta, ja hänet nimitettiin laivaston amiraaliksi. Eräässä meritaistelussa bysanttilaiset kärsivät tappion ja tuholta säästyi ainoastaan lippulaiva, jolla Onesiforos oli. Onesiforos käsitti kaiken maallisen olevan turhuutta ja erosi tehtävästään.

Urastaan luovuttuaan Onesiforos lähti Kyprokselle kymmenen toverinsa kanssa. Saavuttuaan Pafokseen hän asettui luolaan viettääkseen askeettista elämää Anaritan kylän lähellä.

Onesiforos osoitti paastossa ja rukouksessa samaa urheutta kuin aikaisemmin sodassa, joten hän saavutti pian siunatun välinpitämättömyyden tilan: ylpeydestä vapautunut ihminen on välinpitämätön kehuille ja haukuille. Onesiforoksesta tuli siunauksen lähde seudun asukkaille: hän paransi sairaita, vapautti riivattuja ja lohdutti kärsiviä. Kun Kyprosta vaivasi polttava kuivuus, Onesiforos lopetti syömisen ja juomisen ryhtyen rukoilemaan tauotta. Kolme päivää myöhemmin pilvet peittivät taivaan ja tuli rankkasade.

Pyhän Onesiforoksen autuaan poisnukkumisen jälkeen hänen reliikkiensä kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Nykyään Anaritan kylässä on kaksikin hänelle pyhitettyä kirkkoa: vanha raunioitunut hautausmaalla ja uusi sen lähistöllä.

Pyhittäjä Pamva oli Kiovan luolaluostarin munkki. Tataarien piirityksen aikana 1200-luvulla hänet lähetettiin luostarin ulkopuolelle hakemaan ruokaa. Matkalla hän joutui tataarien vangiksi. Nämä kiduttivat häntä saadakseen hänet luopumaan kristinuskosta, mutta Pamva sanoi heille: ”Teidän jumalanne ovat kirottuja. Minä uskon Kristukseen, todelliseen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan. Luolaluostarin isien rukouksien tähden Hän vapauttaa minut teidän käsistänne.” Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja vapautti hänet kahleista ja toi hänet takaisin hänen keljaansa. Pyhittäjä Pamva vietti elämänsä viimeiset vuodet keljaansa sulkeutuneena ja nukkui pois rauhassa vuonna 1241. Hänen reliikkinsä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Hyakinthos oli hurskaiden vanhempien Teokletoksen ja Teonillan poika. He elivät 300-luvulla Paflagonian Amastriassa Mustanmeren rantamilla, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Alueen kristittyjen piispana toimi Herakleidos. Enkeli ilmoitti hänen vanhemmilleen pojan syntymästä ja käski antaa tälle nimen Hyakinthos. Jumala antoi myös poikkeuksellisen merkin Hyakinthoksen kutsumuksesta. Hän oli vain kolmen vuoden ikäinen, kun hän näki juuri kuolleen pikkulapsen. Hyakinthos huusi avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä, ja lapsi tokeni.

Varttuessaan Hyakinthos sai täyttyä Jumalan armolla yhä enemmän. Hänestä tuli Jumalan valittu astia. Kerran kun Hyakinthos näki kotikaupunkinsa pakanoiden tottuneen kunnioittamaan vanhaa, onttoa jalavaa, hän kehotti heitä luopumaan tästä mielettömyydestä. He kuitenkin vain uhkailivat häntä. Kerran Hyakinthos erään juhlan aikana moitti jalavan kunnioittajia kaupungin johtohenkilöiden läsnä ollessa. Vastaukseksi hän sai vain loukkauksia.

Juhlan päätyttyä Hyakinthos ryhtyi sanoista tekoihin, otti kirveen ja Kristuksen nimeä avuksi kutsuen kaatoi puun. Hänet pidätettiin heti ja vietiin kaupunginjohtaja Kastrinsioksen luo. Tämä tuomitsi hänet kidutettavaksi. Kun Hyakinthosta pahoinpideltiin, murtuvien luiden rutina kuului. Hänen hampaitaan kiskottiin irti. Lopulta hänet sidottiin köysiin ja häntä vedettiin pitkin kaupunkia.

Kun väkijoukko oli vähän rauhoittunut, kaupunginjohtaja painosti Hyakinthosta kertomaan, miksi hän oli kaatanut puun. Pyhä vastasi: ”Kristus itse katkaisi sen minun kauttani, että te oppisitte olemaan panematta toivoanne elottomiin asioihin.” Tästä seurasi, että kansan vaatimuksesta hänen loputkin hampaansa vedettiin hänen suustaan ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle vuoren juurelle. Koko matkan häntä pisteltiin ruo’oilla ja heiteltiin kivillä. Perillä hänet jätettiin petojen saaliiksi.

Yhtäkkiä Hyakinthos tunsi ikään kuin heräävänsä syvästä unesta ja näki ympärillään pyhiä valkoisissa vaatteissa. Läsnäolollaan he täyttivät hänet taivaallisella ilolla. Hän nousi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli katsonut hänen arvolliseksi valtakuntaansa. Vielä hän rukoili, että hänen ruumiinsa, joka oli kantanut armon painon, koituisi hänen kotikaupunkinsa kristittyjen suojelukseksi ja pelastukseksi. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Myöhemmin kristinuskon voiton jälkeen kristityt kerääntyivät vuosittain hengellisen isänsä, Amastriksen suojeluspyhän Hyakinthoksen haudan ympärille viettämään hänen muistojuhlaansa. Aina kun he alkoivat laulaa muistojuhlan hymnejä hänen kunniakseen, kalliorinteessä olleen haudan alla olleesta kalliosta alkoi valua hyväntuoksuista vettä. Piispa keräsi sitä astiaan ja jakoi uskoville. He käyttivät sitä niin ruumiin kuin sielunkin sairauksien parantamiseen.

Pyhä marttyyri Athanasios Klysmalainen syntyi ylhäiseen roomalaiseen perheeseen. Keisari Maximianus (hallitsi 260– 310) luotti häneen niin, että nimitti hänet koko Egyptin prefektiksi tietämättä, että tämä oli salakristitty. Ennen lähtöään Egyptiin Athanasios hyvästeli ystävänsä ja veljensä Kristuksessa, pyhät Sergioksen ja Bakkoksen (7.10.), ja lupasi tavata heidät jälleen taivasten valtakunnassa.

Saavuttuaan Aleksandriaan Athanasios esittäytyi piispa Pietarille ja jatkoi sitten matkaa Ylä-Egyptiin (Etelä-Egyptiin). Epäilyttävän käytöksen takia hänet ilmiannettiin keisarille kristittynä. Maximianus kirjoitti hänestä prokonsulille, joka tahtoi todistaa oman uskollisuutensa keisareille ja palauttaa Athanasioksen suosion heidän silmissään. Niinpä prokonsuli kutsui prefekti Athanasioksen paikalle ja lähetti hänet Suezinlahden Klysmaan Punaisenmeren rannalle tehtävänään sulkea kaikki kirkot.

Lähestyessään kaupunkia Athanasios pysähtyi rukoilemaan linnoituksen luokse ja saapui sitten Klysmaan Kristuksen syntymäjuhlana, jota hän vietti yhdessä klysmalaisten kristittyjen kanssa. Silloin prokonsuli pidätti hänet ja yritti ensin hyvällä taivuttaa häntä luopumaan Kristuksesta. Kun siitä ei ollut apua, hän turvautui uhkauksiin ja lopulta julisti kuolemantuomion. Pyhä marttyyri Athanasios pyysi saada ensin rukoilla. Kun hän oli lausunut rukoukset koko maailman puolesta, hänet mestattiin.

Kun Julianus Luopio nousi keisarin istuimelle vuonna 361, hän päätti kumota uskonnonvapauden, jonka pyhä Konstantinos Suuri oli antanut kristityille. Julianuksen päämääränä oli palauttaa pakanuus valtakuntaan. Ne virkamiehet, jotka hän sai puolelleen, hän lähetti maakuntiin palauttamaan kaikin keinoin ihmisiä takaisin pakanallisuuteen. Traakian maaherra Capitolinus lähti Skythian pääkaupunkiin Durostorumiin.¹ Heti saavuttuaan hän ryhtyi uhkailemaan kuolemalla kristittyjä ja yhtä lailla myös niitä, jotka kieltäytyisivät ilmiantamasta heitä. Läsnäolijat olivat niin peloissaan, että he huusivat, ettei heidän kaupungissaan ollut ollenkaan kristittyjä ja että kaikki uhrasivat keisarin jumalille.

Tyytyväisenä Capitolinus poistui hänen kunniakseen järjestettyyn juhlaan. Kun meluisat juhlat olivat vauhdissaan, nuori kristitty aristokraatti Emilianos ei pystynyt enää katsomaan tapahtumia vaieten. Hän meni pakanatemppeliin lekan kanssa. Sillä hän rikkoi kaikki epäjumalankuvat ja heidän alttarinsa. Sen jälkeen hän poistui kenenkään häntä näkemättä.

Kun viranomaiset kertoivat Capitolinukselle, mitä oli tapahtunut, tämä raivostui ja käynnisti etsinnät. Sotilaat eivät löytäneet ketään, ja niin he ottivat kiinni talonpojan, joka oli tulossa pelloltaan, ja alkoivat kiduttaa häntä. Emilianos näki tämän eikä voinut kestää ajatusta, että viaton mies kärsisi hänen sijastaan. Niinpä hän riensi antautumaan huutaen olevansa syyllinen. Capitolinuksen kyselyihin Emilianos vastasi olevansa sekä orja että vapaa: Jumalan orja ja vapaa epäjumalista. Hän selitti, mikä häpeä on ihmisille palvella elottomia patsaita. Hänen korkeasta syntyperästään huolimatta Capitolinus määräsi hänet ruoskittavaksi. Emilianoksen katse oli jo marttyyrien saamassa kunnian kruunussa.

Lopulta Emilianos vietiin Tonavan rannalle ja määrättiin poltettavaksi. Hän lauloi ylistyslauluja Jumalalle, teki ristinmerkin ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänen vaimonsa, joka oli salakristitty, onnistui saamaan hänen pyhän ruumiinsa. Kristityt veivät reliikit Gidzinaan parin kilometrin päähän Durostorumista ja hautasivat ne kunniallisesti.

Abba Pambo syntyi 300-luvun alussa. Hän oli pyhän Antonios Suuren oppilaana, kunnes siirtyi Nitrian erämaahan. Elämänsä loppuvuodet hän vietti Niilin läntisellä delta-alueella. Pyhä Antonios sanoi hänestä: ”Jumalanpelon avulla Pambo sai Pyhän Hengen asumaan hänessä.” Niinpä abba Pambo pystyi muovaamaan toisistakin jumalankantajaisiä opettamalla heille askeettista elämää niin sisäisessä kuin ulkonaisessa mielessä. Pambo vihittiin papiksi, ja monet johtavat munkit, kuten pyhä Makarios, tulivat kaukaa paikalle saadakseen olla mukana hänen toimittamissaan liturgioissa.

Abba Pambo oli hyvin vaatimaton ja puhui vähän. Kun häneltä pyydettiin selitystä johonkin raamatunkohtaan, yleensä hän totesi vain, ettei tunne kyseistä sanankohtaa. Joskus saattoi kulua kolmekin kuukautta, ennen kuin hän antoi kysyjälle vastauksen.

Abba Pambo muistetaan tietyistä henkevistä sanonnoistaan, kuten: ”Jos sinulla on sydän, voit pelastua.” Kun abba Teodoros tuli hänen luokseen ja pyysi sanaa, Pambo vastasi: ”Teodoros, mene ja ole armollinen kaikille, sillä armo antaa rohkeutta Jumalan edessä.” Kun puheeksi tulivat vaatteet, Pambo sanoi, että munkin vaatteiden pitäisi olla sellaisia, että ne voi jättää kolmeksi päiväksi ulos pelkäämättä kenenkään haluavan ottaa niitä.

Kerran kun Pambo oli käymässä Aleksandriassa, hän näki näyttelijättären, joka seisoskeli kadulla odottaen ohikulkijoiden ihailevia silmäyksiä. Pambo alkoi itkeä. Kun muut kysyivät syytä siihen, hän vastasi: ”Kaksi asiaa liikutti minua. Tuon naisen perikato ja se, ettei minulla ole sellaista intoa miellyttää Jumalaa kuin hänellä on miellyttää irstaita miehiä.”

Abba Pambo rukoili vuosien ajan, ettei Jumala soisi hänelle kunniaa tässä elämässä. Mutta Jumala antoi hänelle niin suuren kunnian, että jumalallinen valo loisti hänen kasvoistaan samalla tavoin kuin Mooseksen kasvojen kirkkaus Siinain vuorella. Häntä ei voinut katsoa suoraan kasvoihin sen kirkkauden tähden, joka niistä loisti.

Pyhittäjä Melania Vanhempi, joka oli kuullut puhuttavan abba Pambon hyveistä, matkusti hänet tavatakseen ensin Roomasta Aleksandriaan ja sieltä Nitriaan pappi Isidoroksen kanssa, joka oli sairaiden huoltaja. Saavuttuaan abba Pambon luokse Melania laski korillisen rahaa hänen jalkojensa juureen. Pambo ei keskeyttänyt palmunlehtien punomistaan ja sanoi vain: ”Jumala palkitkoon sinut.” Sitten hän antoi oppilaalleen Origeneelle tehtäväksi jakaa rahat Libyan suuntaan ‒ ei Egyptiin, koska se hedelmällisenä maana oli muutenkin vauras. Melania, joka oli toivonut saavansa jonkin sanan abba Pambolta, häkeltyi ja parahti: ”Isä, tiedätkö, kuinka paljon rahaa
siinä on? Niin ja niin monta kiloa hopearahoja!” Nostamatta päätään Pambo vastasi: ”Tyttäreni, Hän, jolle olet tuonut kullan, ei tarvitse vaakaa, lapseni. Hän, joka on punninnut vuoret, tietää kyllä, paljonko sinun hopeasi painaa. Jos olisit tuonut tämän hopean minulle, tekisit hyvin kertoessasi minulle sen määrän. Mutta koska olet antanut sen Jumalalle, joka ei halveksi edes lesken kahta kuparipenniä, voit säilyttää rauhasi.”

Abba Pambo oli tuolloin 70 vuoden ikäinen. Pyhän Melanian ollessa vielä lähistöllä Pambon vointi alkoi nopeasti heikentyä. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Siitä lähtien kun tulin tähän erämaahan ja rakensin tämän keljamajani, jossa olen elänyt, en muista syöneeni leipää, jota en olisi omin käsin ansainnut. Eikä sieluni ole myöskään tarvinnut katua yhtäkään sanomaani sanaa. Kuitenkin olen nyt lähdössä Jumalan luo kuin ihminen, joka ei ole vielä edes alkanut palvella Häntä.”

Pyhä Pambo kutsui paikalle pyhän Melanian, ojensi tälle palmunlehvistä punomansa pienen maton ja sanoi: ”Ota tämä matto minulta, jotta muistaisit minua, sillä minulla ei ole mitään muuta mitä jättäisin sinulle.” Tämän sanottuaan pyhä Pambo nukkui pois. Melania kääri hänen ruumiinsa liinavaatteeseen ja hautajaisten jälkeen lähti pois erämaasta.

Pyhä Kozman oli neuvonantaja Kakhetin kuninkaan hovissa Georgiassa, mutta luopui maailmasta ja sen turhanpäiväisestä kunniasta. Hänestä tuli munkki Mravalmtan luostariin alueella, joka tunnetaan pyhittäjä David Garedjilaisen (7.5.) autiomaana. Kozman tunsi Raamatun ja kirkon kanonit läpikotaisin ja osasi liturgian ulkoa. Kozman kirjoitti Kakhetin kuningattaren, pyhän suurmarttyyri Ketevanan (13.9.) elämäkerran ja laati liturgisia hymnejä hänen kunniakseen.

Pyhä pappismarttyyri Kozman kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1630 dagestanilaisten muslimien hyökkäyksessä. Hänet vangittiin ja kidutettiin kuoliaaksi ja koko luostari hävitettiin.

Paavali ja hänen sisarensa Tea (toiselta nimeltään Khionia) olivat kotoisin Egyptistä ja elivät 200-luvulla. Heillä oli tapana kokoontua muiden kristittyjen kanssa kuuntelemaan pyhiä kirjoituksia. Heidät pidätettiin ja vietiin Kesareaan kuvernööri Firmilianoksen eteen. Joitakin heistä kidutettiin silpomalla ja sokaisemalla, toisilta poltettiin jänteet vasemman jalan nilkasta. Joiltain leikattiin pois oikea silmäluomi, toisilta revittiin silmät päästä tai silmät tuhottiin työntämällä kuuma rauta silmänpohjaan asti. Tässä tilassa osa heistä tuomittiin orjatyöhön kaivokseen.

Toisten kylkiä silvottiin ja heitä kidutettiin muilla tavoin. Tuomari uhkasi sijoittaa kristityn neidon Tean prostituoiduksi ilotaloon. Tea ei suostunut sellaiseen väkivaltaan vaan puhui avoimesti tyrannia vastaan, joka oli uskonut hallinnon julmille tuomareille. Närkästyneenä naisen rohkeasta puheesta kuvernööri ruoskitutti häntä ja käski sitten kiinnittää hänet paaluun ja iskeä reikiä hänen kylkiinsä.

Kun Teaa kidutettiin, ihmisjoukossa seissyt tunnettu kesarealainen nainen Valentina ei kestänyt katsella epäinhimillistä ja raakalaismaista näytöstä vaan huusi tuomarille: ”Kuinka kauan sinä kidutat julmasti minun sisartani?” Firmilianos suuttui ja käski pidättää Valentinan. Hänen käskettiin uhrata epäjumalille, mutta hän kieltäytyi. Kun hänet väkivalloin raahattiin alttarin eteen, jonka päällä paloi tuli, hän kaatoi sen potkaisemalla. Tuomari määräsi hänen kylkensä raastettaviksi auki. Kun hän oli tyydyttänyt raivonsa, hän käski sitoa neitsytmarttyyrit Tean ja Valentinan yhteen kahleilla, ripustaa puuhun ja sitten polttaa heidät uhritulella.

Tean veli Paavali tuomittiin kuolemaan samaan aikaan kuin naisetkin. Kun pyöveli aikoi mestata hänet, Paavali pyysi lyhyttä lykkäystä. Saatuaan sen hän korotti äänensä ja rukoili Jumalaa kristittyjen puolesta, ei ainoastaan syntien anteeksiantoa vaan myös vapauttamista noin julmien tuomarien hallinnolta. Sitten hän rukoili, että juutalaiset, samarialaiset ja pakanat sekä kaikki mestauslavan ympärillä seisovat löytäisivät totuuden ja kääntyisivät kristinuskoon. Hän jopa pyysi, ettei Jumala laskisi tuomarin ja hänet pian mestaavan pyövelin syntiä heidän omaksi syykseen. Kaikki paikalla olijat liikuttuivat kyyneliin. Sitten Paavali ojensi kaulansa miekan iskulle ja antoi henkensä marttyyrina. Pyhien marttyyrien Paavalin, Tean ja Valentinan kuolinvuodesta ei ole säilynyt tietoa.