Pyhittäjä Kukša
Pyhittäjä Kukša, maallikkonimeltään Kosma (Velitško), syntyi Venäjällä vuonna 1875. Noin 20-vuotiaana hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, missä hänelle tapahtui kaksi ihmettä merkkinä hänen tulevasta hengellisestä suuruudestaan. Kaikkien pyhiinvaeltajien ja erityisesti lapsettomien naisten oli tapana kastautua Siloan altaassa. Sanottiin, että ensimmäisenä altaaseen astuvalle Herra antaisi jälkeläisiä. Pyhiinvaeltajien tungeksiessa lähteen luona joku työnsi Kosmaa niin, että tämä putosi vaatteet päällä ensimmäisenä altaaseen. Ihmiset nauroivat sanoen, että hän tulee saamaan paljon lapsia, mutta sanat osoittautuivat profeetallisiksi, sillä myöhemmin Kosmalla oli paljon hengellisiä lapsia.
Ylösnousemuskirkossa eli Pyhän haudan kirkossa pyhiinvaeltajat halusivat voidella itseään Kristuksen haudalla palavien lampukoiden öljyllä. Herran enkeli kaatoi näkymättömästi keskimmäisen lampukan vuodattaen kaiken öljyn Kosman päälle. Pyhiinvaeltajat ympäröivät hänet heti ja keräsivät käsin hänen vaatteitaan pitkin valuvaa öljyä voidellakseen sillä hartaasti itseään. Tämä kuvasi ennalta sitä, kuinka pyhittäjän yllä oleva Jumalan armo leviäisi runsaana ihmisille.
Palatessaan Pyhältä maalta Kosma kävi Athosvuorella. Siellä hänessä syttyi kaipaus munkkielämään. Vuoden kuluttua hän lähti kiovalaisen ohjaajavanhus Joonan siunauksella kuuliaisuusveljeksi Athokselle Pyhän Panteleimonin luostariin ja eli siellä kokeneiden hengellisten isien ohjauksessa vihkiytyen munkiksi nimellä Ksenofont. Vuonna 1913 hänet karkotettiin muutaman sadan munkin kanssa takaisin Venäjälle seurauksena Jumalan nimen merkitystä koskevista teologisista kiistoista, jotka tuohon aikaan repivät Athosta. Kotimaahan palattuaan hän asettui Kiovan luolaluostariin, jossa Athosvuoren munkit otettiin alkuepäilysten jälkeen hyvin vastaan, kun heidän ymmärrettiin joutuneen karkotetuksi totuuden tähden. Athoksella vietetyt vuodet olivat olleet Kosmalle hengellisesti hyödyllisiä ja edistivät hänen kypsymistään munkkina ja Jumalan palvelijana.
Viidenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä Kosma odottamatta sairastui vakavasti. Kuoleva päätettiin vihkiä viivyttelemättä suureen skeemaan ja hänelle annettiin nimi Kukša Kiovan luolaluostariin haudatun pappismarttyyri Kukšan mukaan. Herra antoi kuitenkin hänelle vielä lisää maallisen elämän päiviä, jotta hän palvelisi ihmisiä heidän pelastuksekseen, ja vihkimyksen jälkeen hän toipui nopeasti.
Vuodesta 1917 alkaen kirkko joutui kestämään katkeria koettelemuksia, jotka Kukša jakoi yhdessä uskovan kansan kanssa. Vuonna 1934 hänet vihittiin pappismunkiksi, ja luolaluostarin sulkemisen jälkeen hän palveli eräässä seurakuntakirkossa. Tuona aikana pappina toimiminen vaati suurta rohkeutta. Isä Kukšan raskas kahdeksanvuotinen tunnustajan taival alkoi vuonna 1938, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja sen jälkeen kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Näin hän joutui 63-vuotiaana näännyttävään metsänhakkuutyöhön. Työtä tehtiin 14 tuntia vuorokaudessa kovista pakkasista välittämättä. Ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja kehnoa.
Jumalan armon vahvistamana Kukša kesti piinaavan vankielämän kärsivällisesti ja kannusti hengellisesti toisia. Leirillä oli hänen lisäkseen paljon papistoa sekä munkkeja ja nunnia. Kerran Kukša sai Kiovan piispa Antonilta paketin, johon tämän oli onnistunut piilottaa korppujen joukkoon sata palasta pyhitettyä ja kuivattua ehtoollisleipää. Paketin tarkastajat eivät olleet huomanneet niitä tai olivat luulleet niitä korpunmuruiksi. Tietäen monien pappien, munkkien ja nunnien olleen leirillä vuosikausia ilman pyhän ehtoollisen suomaa lohdutusta pyhä Kukša tahtoi jakaa ehtoollislahjoja mahdollisimman monille. Hän kertoi saamistaan pyhistä lahjoista muutamille papeille ja nämä levittivät hyvin varovasti tietoa edelleen uskoville, jotta kaikki olisivat valmiit osallistumaan pyhään ehtoolliseen vartijoiden huomaamatta. Papit tekivät pyyhkeistä epitrakiilit, piirsivät niihin lyijykynällä ristit ja piilottivat ne päällysvaatteidensa alle. Metsässä he piiloutuivat pensaikkoon. Munkit ja nunnat juoksivat yksitellen heidän luokseen, saivat nopeasti synninpäästön epitrakiilin alla ja osallistuivat ehtoolliseen. Näin yhden päivän aikana sata vankia sai ottaa vastaan pyhän ehtoollisen. Kaikki iloitsivat ja kiittivät Jumalaa.
Eräänä pääsiäisenä Kukša oli hyvin heikko ja nälissään. Tuulenvirekin sai hänet horjumaan. Hän kulki piikkilanka-aidan viertä, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lumi alkoi sulaa, mutta hänellä oli sietämätön nälkä. Aidan toisella puolella kokit kantoivat keittiöstä piiraita vartijoiden ruokalaan. Korpit kaartelivat piiraskorien yllä ja Kukša alkoi pyydellä: ”Korppi, korppi, joka ruokit profeetta Eliaa autiomaassa, tuo minullekin palanen piirasta.” Samassa hän kuuli raakuntaa päänsä päältä ja huomasi piiraan putoavan jalkoihinsa. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa ja sammutti nälkänsä.
Keväällä 1943 Kukšan leirituomio päättyi ja hänet siirrettiin karkotukseen Solikamskin alueelle Siperiaan. Vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Kiovan luolaluostariin, jonka saksalaiset miehittäjät olivat avanneet uudelleen sodan aikana. Veljestö otti hänet iloiten vastaan. Hän toimi kynttilöiden myyjänä ja sammuttajana lähemmissä luolissa. Sen lisäksi hän sai Herralta tehtävän auttaa ihmisiä myös hengellisenä ohjaajana. Kaikenlainen jumalattomuus, epäusko, puute, murhe ja synnin vankeus toivat hänen luokseen ihmisiä, jotka olivat koettelemusten keskellä menettäneet toivonsa. Vanhuksesta tuli heille horjumaton uskon kallio, johon pahan vaahtopäiset aallot murtuivat. Hän auttoi lukemattomia ihmisiä kaikenpeittävällä rakkaudellaan, ja hänen avullaan he alkoivat kulkea kapeaa pelastuksen tietä.
Vanhus Kukšalla oli Jumalan antama hengellisen harkinnan ja ajatusten erottelukyvyn lahja. Hän ei koskaan tuominnut syntisiä eikä vältellyt heitä. Hän sanoi: ”Olen itse syntinen ja rakastan syntisiä. Ei ole maan päällä ihmistä, joka ei olisi tehnyt syntiä. Vain Herra yksin on synnitön, mutta me olemme kaikki syntisiä.”
Pyhän Kukšan elämä herätti pelkoa ja ärtymystä vallanpitäjissä ja häntä vainottiin jatkuvasti. Vuonna 1951 hänet siirrettiin Kiovasta Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan. Sielläkin hän sai tehtäväkseen toimia rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Lisäksi hän seisoi vartiossa Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin luona. Kerran siinä seisoessaan hänen jalassaan katkesi suoni ja saapas täyttyi verellä. Hänet talutettiin keljaan ja lopun arveltiin jo koittaneen, mutta Herra kuuli hänen hengellisten lastensa rukoukset ja Kukša toipui. Kolmen vuoden ajan hän toimitti liturgian päivittäin luolakirkossa paitsi niinä harvoina päivinä, jolloin oli sairaana. Liturgian aikana pyhän pöydän äärellä seisoessaan hän kirkastui ja muuttui kokonaan valoisaksi. Kerran joku näki kirkkaan mieshahmon palvelevan hänen vieressään, ja Kukša kertoi sen olevan pyhittäjä Job Potšajevilaisen, joka aina palveli hänen kanssaan.
Lavran veljestö rakasti Kukšaa, mutta pelastuksen vihollinen kylvi joidenkin mieleen kateutta ja vihaa häntä kohtaan. Kukša itse kesti kärsivällisesti ja hyväntuulisesti kaikki esteet, joilla yritettiin rajoittaa hänen toimimistaan hengellisenä ohjaajana. Keväällä 1957 kirkollinen esivalta määräsi hänet sulkeutumaan keljaan ”harjoittamaan askeettista elämää ja korkeampaa skeemakilvoitusta”, minkä jälkeen hänet suuren paaston lopulla piinaviikolla siirrettiin Tšernovitsin hiippakuntaan hiljaiseen Johannes Teologin luostariin. Vanhuksen tulo elävöitti veljestön hengellisen elämän, ja pian myös rippilapset ja heidän perässään Jumalan kansa löysivät tiensä luostariin. Vanhus itse tunsi hiljaisessa ja yksinkertaisessa luostarissa olevansa kuin Athoksella.
Elämänsä loppupuolellakin Kukša sai kestää paljon vainoa ja pahaa viranomaisilta. 1960-luvun alussa alkoi uusi vainon aalto kirkkoa vastaan. Kirkkoja ja luostareita suljettiin. Vanhus Kukšan nauttima hengellinen auktoriteetti, yleinen kunnioitus ja rakkaus herättivät katkeraa vihaa vallanpitäjissä. Erään suljetun naisluostarin nunnat siirrettiin Johannes Teologin luostariin ja munkit häädettiin kuka minnekin. Isä Kukša sai määräyksen siirtyä Odessaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin, missä hän vietti elämänsä viimeiset neljä vuotta. Vanhuksen siirrot luostarista toiseen koituivat kuitenkin ihmisten parhaaksi. Kristuksen lauman lampaat kautta koko Ukrainan saivat nauttia hänen hengellisestä ohjauksestaan. Odessassa patriarkka Aleksi I vieraili usein hänen luonaan, ja elämänsä viimeisenä vuotena vanhus kävi patriarkan kutsusta Pyhän Kolminaisuuden lavrassa pyhittäjä Sergei Radonežilaisen juhlassa, missä hän toimitti liturgian.
Siviiliviranomaisten vainosta ja luostarin esimiesten rajoituksista huolimatta kansa ei Odessassakaan jäänyt ilman isä Kukšan hengellistä ohjausta. Samalla hänen maallinen elämänsä läheni loppuaan. Kerran hän sanoi ilosta loistavin kasvoin hengelliselle tyttärelleen: ”Jumalanäiti haluaa ottaa minut luokseen.” Lokakuussa 1964 hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Joulukuun 11. vuonna 1964 hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Viranomaiset pelkäsivät hautajaisten saavan suuret kansanjoukot liikkeelle ja vaativat Kukšan hautaamista luostarin sijaan kotiseudulleen. Luostarin johtaja vastasi viisaasti, että luostari on munkin kotiseutu, ja hänelle annettiin kaksi tuntia aikaa haudata vainaja.
Pyhittäjä Kukša kuuluu niiden pyhien kilvoittelijoiden joukkoon, jotka Serafim Sarovilaisen ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten tapaan palvelivat Jumalaa loistaen maailmalle rakkauden, kärsivällisyyden ja myötätunnon valoa. Häntä onkin joskus kutsuttu 1900-luvun Serafim Sarovilaiseksi. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1994.