Pyhittäjä Antoni Siijalainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Antonin vanhemmat olivat vienalaisia Kehtan kylän asukkaita, jotka elivät hurskaasti, kävivät usein kirkossa ja pyrkivät noudattamaan evankeliumin käskyjä. Vuonna 1478 heille syntyi hartaiden rukousten hedelmänä esikoispoika, jolle he antoivat nimeksi Andrei. Hänestä varttui hyveellinen, puhdassydäminen ja sävyisä lapsi, jota kaikki rakastivat. Seitsemän vuoden ikäisenä hän alkoi lukutaidon ohella opetella ikonimaalausta. Hän kävi usein kirkossa eikä tuntenut sielussaan kiinnostusta vanhempiensa maanviljelystöihin vaan halusi palvella Jumalaa.

Vanhempiensa kuoltua Andrei, joka oli tuolloin 25-vuotias, muutti Novgorodiin erään pajarin palvelukseen. Isäntänsä neuvosta hän solmi avioliiton, mutta vuoden kuluttua vaimo kuoli. Andrei piti sitä Jumalan tahtona. Hän palasi synnyinseudulleen ja myytyään osansa vanhempiensa omaisuudesta hän jakoi rahat köyhille ja suuntasi kulkunsa pyhittäjä Pahomin perustamaan Kenojärven luostariin ottamatta mukaansa edes vaihtovaatekertaa. Viisi kilometriä ennen luostaria yö yllätti hänet. Rukoiltuaan hän asettui levolle ja näki unessa valkoasuisen miehen, jolla oli risti kädessään. Tämä sanoi: ”Ota ristisi äläkä pelkää aloittaa kilvoitustasi. Älä pelkää Paholaisen juonia, sillä sinusta tulee hengellisten pyrkimysten mies ja monien munkkien ohjaaja.” Andrei heräsi sydän tulvillaan hengellistä iloa ja vietti loppuyön rukoillen. Aamulla hän saapui Kenojärven luostariin ja lankesi nöyrästi pyhittäjä Pahomin jalkoihin pyytäen päästä munkkien joukkoon. Pahomi puki hänet munkinviittaan ja antoi hänelle nimen Antoni pyhittäjä Antonios Suuren mukaan. Tämä tapahtui vuonna 1508 Antonin ollessa 30 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Pahomi alkoi itse ohjata uutta munkkia. Antoni tuli kirkkoon ennen kaikkia muita ja säilytti koko ajan sydämessään ajatuksen viimeisestä tuomiosta ja tulevasta lahjomattomasta palkasta. Hänellä oli hyvä terveys ja hän teki mielellään raskaita maanviljelys- ja keittiötöitä veljestön yhteiseksi hyväksi. Fyysisellä työllä hän kuoletti ruumistaan ja puhdisti sieluaan. Hän taisteli sitkeästi pahojen henkien aiheuttamia kiusauksia vastaan ja voitti ne aina. Hän nukkui äärimmäisen vähän ja paastosi ankarasti. Koko veljestö rakasti ja kunnioitti häntä.

Tuohon aikaan luostarissa ei ollut pappismunkkia. Pyhittäjä Pahomin ja veljien pyynnöstä Antoni matkusti Novgorodiin, missä arkkipiispa vihki hänet papiksi. Luostariin palattuaan hän enensi kilvoituksiaan. Vapaa-aikanaan hän hoiti sairaita luostarin sairastalossa valmistaen itseään uusiin kilvoituksiin. Lopulta hän pyysi pyhittäjä Pahomilta siunauksen erakkoelämän aloittamiseen.

Yhdessä kahden hurskaan munkin Aleksanterin ja Joakimin kanssa Antoni purjehti Äänisjokea pitkin kunnes saapui pienelle Jemtsajoelle. Sen varrelle he rakensivat kirkon ja keljat. Pian heidän joukkoonsa liittyi neljä muuta munkkia. Yhdessä he kilvoittelivat kaukana ihmisasumuksista, missä erämaan hiljaisuuden rikkoi vain munkkien palava rukous ja linnunlaulu. Ihmiskunnan vihollinen ei kuitenkaan voinut sietää heidän hurskasta elämäänsä. Se herätti lähiseudun asukkaissa epäluuloja heitä kohtaan ja pakotti heidät lopulta jatkamaan vaellustaan metsien ja soiden läpi kohti pohjoista.

Kerran Antonin rukoillessa veljien kanssa kädet kohotettuina heidän luokseen tuli Samuel-niminen kalastaja. Pyhittäjä siunasi hänet ja keskusteli pitkään hänen kanssaan pyytäen häntä osoittamaan heille sopivan kilvoittelupaikan. Samuel vei heidät Mikaelinjärvelle, josta Siijajoki saa alkunsa. Paikka sijaitsi noin 80 kilometrin päässä Holmogorysta¹ ja sitä ympäröivät aarniometsät, tiheiköt, sammalta kasvavat suot ja syvät järvet. Ihmisasumuksia siellä ei ollut, vain metsästäjät kävivät siellä joskus. Heidän kertomansa mukaan paikalta kuului usein kellojen soittoa ja munkkien laulua, ja siitä sai alkunsa käsitys, että Jumala oli tarkoittanut paikan luostaria varten. Tuolle paikalle pyhittäjä veljestöineen rakensi rukoushuoneen ja keljat, ja niin sai alkunsa kuuluisa Siijajoen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1520 Antonin ollessa 42 vuoden ikäinen.

Munkit saivat niukan ravintonsa raivaamastaan kasvimaasta ja söivät lisäksi metsän antimia: marjoja, kasvien juuria ja sieniä. Öljystä, leivästä ja suolasta oli usein puutetta ja he näkivät nälkää. Kerran puute kasvoi niin suureksi, että veljet alkoivat napista ja aikoivat lähteä erämaasta, mutta Herra auttoi pyhää Antonia. Tuntematon Kristusta rakastava kulkija toi heille jauhoja, öljyä ja leipää ja lahjoitti vielä rahaakin luostarin rakentamista varten luvaten tulla myöhemmin uudelleen. Kulkija ei kuitenkaan enää koskaan palannut.

Samoihin aikoihin Novgorodin arkkipiispan lähettämä veronkerääjä Vasili Bebr alkoi kuvitella, että Antonilla oli paljon rahaa, ja yllytti rosvojoukon ryöstämään luostarin. Herra kuitenkin suojeli uskollisia palvelijoitaan. Munkkien asuinsijaa lähestyessään rosvot näkivät aseistautuneiden miesten vartioivan paikkaa eivätkä odottelustaan huolimatta löytäneet sopivaa tilaisuutta ryöstöretkelle. Lopulta he pakenivat peloissaan ja kertoivat näkemästään Bebrille. Tämä ymmärsi, että Herra itse suojelee munkkeja, ja tuli katuvaisena tunnustamaan syntinsä pyhittäjä Antonille.

Pyhän Antonin ja hänen kilvoittelutovereidensa maine levisi ympäristöön ja monet alkoivat käydä heidän luonaan. Muutamat jäivät yhteisöön ja vihkiytyivät munkeiksi. Veljestön kasvaessa Antoni lähetti kaksi oppilastaan Aleksanterin ja Jesajan Moskovaan suuriruhtinaan luo pyytämään luvan luostarin rakentamiseen. Saamillaan lahjoituksilla he rakensivat suuren puukirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Perimätiedon mukaan Antoni itse maalasi ikonostaasiin Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Uusi kirkko kuitenkin tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa palamaan jääneestä tuohuksesta, mutta Pyhän Kolminaisuuden ikoni säilyi vahingoittumattomana. Myöhemmin monet sairaat paranivat ihmeellisesti sen äärellä. Antoni rakennutti luostariin uuden kirkon sekä vielä kaksi muuta kirkkoa, toisen Jumalansynnyttäjän ilmestymisen ja toisen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kunniaksi. Veljestön pyynnöstä hän otti vastaan nimityksen igumeniksi.

Muutaman vuoden ajan pyhittäjä Antoni johti luostaria ollen kaikille hyvänä esimerkkinä. Joka päivä hän seisoi kirkossa palvelukset alusta loppuun nojaamatta sauvaan tai seinään. Rukouksen jälkeen hän ryhtyi työhön näyttäen siinäkin veljille esimerkkiä. Hän rakasti myös lukemista ja kokosi luostariin pyhien isien teoksia. Hänen ruokansa oli niukkaa ja vaatteet niin kuluneet ja paikatut, ettei kukaan sivullinen olisi tuntenut häntä luostarin johtajaksi. Jatkuvasti hän rohkaisi ja kannusti raskaissa kuuliaisuustehtävissä olevia veljiä. Erityistä rakkautta hän osoitti sairastaville veljille opettaen heitä kärsivällisesti kestämään sairautensa, rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielessään lähestyvä kuoleman hetki. Sairaiden hoidosta vastaaville veljille hän määräsi oman valvojan.

Luostarissa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita ja väkijuomien hallussapito oli ehdottomasti kielletty. Luostarissa kävi pyhiinvaeltajia ja munkkien lukumäärä nousi 70:een. Monet veljistä elivät pyhää ja hengellisten kilvoitusten täyttämää elämää. Eräs heistä, Joona, kirjoitti myöhemmin muistiin pyhittäjä Antonin elämäkerran.

Ihmisten osoittama kunnioitus kiusasi kuitenkin Antonia. Johdettuaan luostaria muutaman vuoden ajan hän nimitti seuraajakseen hengellisessä elämässä kokeneen munkki Feognostin ja vetäytyi erään toisen veljen kanssa yksinäiseen paikkaan Dubnitskijärven saarelle Siijajoen yläjuoksulle. Sinne hän rakensi pienen majan ja rukoushuoneen ja raivasi kasvimaan. Elantonsa hän hankki omalla työllään ja lähetti ylimääräisen sadon luostariin.

Jonkin ajan kuluttua Antoni siirtyi toiseen asumattomaan paikkaan Padunjärvelle, pystytti itselleen keljan ja keskittyi rukoukseen. Paikka oli ihanteellinen hengelliseen mietiskelyyn. Sitä ympäröivät korkeat mäet, joilla kasvava metsä tuntui alhaalta katsoen ulottuvan taivaaseen. Näin hän kilvoitteli kaksi vuotta erämaassa luostarin ulkopuolella.

Sillä välin igumeni Feognost luopui tehtävästään, ja veljestön pyynnöstä pyhittäjä Antoni palasi luostarin johtajaksi. Korkean ikänsä vuoksi hän ei enää jaksanut tehdä raskaita töitä mutta paasto- ja rukouskilvoituksiaan hän jatkoi hellittämättä. Pyhän elämänsä palkkioksi hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Ankarat kilvoitukset ja ikä kuivettivat Antonin ruumiin. Hän painui kumaraan ja heikkeni niin, ettei päässyt kävelemään ilman apua. Rukoussääntönsä hän luki istualtaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti itselleen seuraajan ja kehotti tätä noudattamaan tarkasti luostarisääntöjä niin jumalanpalvelusten kuin ruokailunkin suhteen, rakastamaan kaikkia yhtäläisesti ja olemaan kaikkien palvelija. Lisäksi pyhittäjä neuvoi johtajaa keskustelemaan ja neuvottelemaan kaikista luostarin asioista veljien kanssa tyytymättömyyden välttämiseksi. Veljiä hän kehotti olemaan kestäviä rukouksessa, elämään yksimielisesti keskinäisessä rakkaudessa, karttamaan vihaa ja viekkaita puheita, alistumaan vanhempien veljien tahtoon ja vaalimaan sielun ja ruumiin puhtautta. Veljien pyynnöstä Antoni laati heille myös kirjalliset munkkielämän ohjeet.

Munkkien kysyessä, minne pyhittäjä Antoni halusi tulla haudatuksi, hän vastasi: ”Sitokaa jalkani ja raahatkaa syntinen ruumiini korpeen, upottakaa se sammaleeseen ja suohon villieläinten ja matelijoiden raadeltavaksi tai ripustakaa puuhun lintujen syötäväksi tai heittäkää se kiveen köytettynä järveen”. Mutta munkit vastasivat suoraan, etteivät he tee niin vaan hautaavat hänet kunniallisesti. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Antoni osallistui pyhään ehtoolliseen ja seuraavana päivänä, 7. joulukuuta vuonna 1556 ennen aamupalvelusta hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli kuollessaan 79 vuoden ikäinen ja oli elänyt Siijajoen seudulla luostarissa ja erämaassa yhteensä 37 vuotta. Veljet hautasivat hänet Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon.

Pyhittäjä Antonin pyhäinjäännösten luona tapahtuneiden monien ihmeiden johdosta hänet kanonisoitiin vuonna 1579 vain 23 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänen muistoaan on alusta lähtien vietetty koko Venäjän kirkossa. Häntä kunnioitetaan erityisesti ikonimaalareiden suojelijana.