Pyhittäjä Varnava (Barnabas) Getsemanelainen

Pyhittäjä Varnava (Vasili Iljitš Merkulov) syntyi vuonna 1831. Hän sai siunauksen luostarielämään vanhus Gerontilta, joka kilvoitteli Zosiman luostarissa Naro-Fominskin kylän lähellä noin 70 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Vanhus Geronti piti hartaasta ja jumalaapelkäävästä Vasilista ja kävi pitkiä keskusteluja hänen kanssaan. Vanhuksen vaikutuksesta nuorukaisen mielessä kypsyi ajatus luopua maailmasta, ja kaksikymmenvuotiaana hän meni Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin. Vasilin perässä sinne tuli myös vanhus Geronti, joka halusi päättää elämänsä pyhittäjä Sergein suojeluksessa ja vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Grigori.

Vasili eli vanhuksensa kanssa samassa luostarissa vain kuukauden. Suuri veljestö ja tuhannet pyhiinvaeltajat eivät suoneet hänelle hänen kaipaamaansa yksinäisyyttä. Niinpä hän vanhuksensa siunauksesta ja luostarin johtajan Antoni Medvedevin (12.5.) luvalla siirtyi läheiseen Getsemanen skiittaan. Siellä hän sai ohjaajakseen munkki Danielin, joka oli kilvoitellut yksinäisessä metsäkeljassa lähes kaksikymmentä vuotta. Vanhus Danielin keljan ulkopuolella tungeksi jatkuvasti hengellistä vahvistusta janoavaa kansaa. Ankarasta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hän suhtautui lempeästi vierailijoihin, vaikka pyrki enimmäkseen karttamaan heitä. Hänen esimerkkinsä ja persoonallisuutensa vaikuttivat nuoren Vasilin koko tulevaan elämään.

Vasili ei saanut nauttia pitkään hiljaisen Getsemanen skiitan rauhasta. Hänen suureksi murheekseen skiitan johto siirsi hänet skiitan yhteydessä oleviin luoliin, jossa hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia pyhiinvaeltajien oppaana. Hänen harras mielenlaatunsa ja hyväntahtoisuutensa tekivät hänestä pidetyn oppaan, ja huomaamattaan hänestä tuli vieraiden hengellinen ohjaaja ja lohduttaja. Samalla hän hoiti tarpeen mukaan Getsemanen skiitassa milloin viilaajan, milloin kynttilänmyyjän tehtäviä ja toimi vanhus Danielin kelja-apulaisena aina tämän kuolemaan asti. Kaikki hänen kanssaan tekemisissä olevat kuitenkin ymmärsivät, että hänestä oli kasvamassa ohjaajavanhus.

Isä Danielin viimeisinä elinpäivinä eräs hänen hengellinen tyttärensä kysyi: ”Isä, kuka lohduttaa meitä, kun Teitä ei enää ole?” Samalla hetkellä sisään tuli Vasili, ja hengellisen lapsensa suureksi hämmästykseksi vanhus Daniel vastasi hymyillen: ”Vasja lohduttaa teitä!”

Vasili kävi säännöllisesti myös skeemamunkki Grigorin luona Lavrassa. Vähän ennen vanhuksen kuolemaa Vasili viipyi pitkään hänen luonaan ammentaen hänen viisaista neuvoistaan hengellisen elämän tuntemusta. Tuon viimeiseksi jääneen tapaamisen aikana vanhus Grigori uskoi Vasilille ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Vanhus Grigori kehotti Vasilia ottamaan kaikki tulijat rakkaudella vastaan ja opastamaan kaikkia hengellisessä elämässä. Vanhus myös ennusti, että Vasili tulisi perustamaan naisluostarin kauas syrjäseudulle.

Seuraavana aamuna Vasili kuuli vanhus Grigorin halvaantuneen ja menettäneen puhekykynsä. Kahden päivän kuluttua vanhus jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Vuonna 1865 Vasili menetti toisenkin ohjaajansa munkki Danielin, joka niin ikään ennen kuolemaansa kehotti Vasilia aloittamaan ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Kun kuuliaisuusveli pyysi kyynelet silmissä vanhusta perumaan tuon määräyksen, hän näki kauhukseen veren syöksähtävän vanhuksen suusta, kun tämän sielu jätti ruumiin.

Vasilin astuminen hengellisen ohjaajan tehtävään tapahtui hyvin luontevasti. Jo isä Danielin eläessä hän oli tämän kelja-apulaisen ominaisuudessa välittänyt vierailijoille vanhuksen neuvoja ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja tullut samalla tutuksi pyhiinvaeltajille. Vanhuksensa kuoleman jälkeen hän kuitenkin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vastuun taakka Jumalan ja ihmisten edessä oli painava, ja iältään vielä nuoren ohjaajavanhuksen oli vaikea sopeutua osaansa. Ulkoisesti hänen elämänsä ei kuitenkaan juuri muuttunut. Hän jatkoi lähimmäistensä palvelemista entiseen tapaan, mutta hänen maineensa kasvaessa vierailijoiden määrä lisääntyi.

Vuonna 1866 kuuliaisuusveli Vasili vihittiin munkiksi nimellä Varnava eli Barnabas, joka tarkoittaa ”lohdutuksen poikaa”. Elokuussa 1871 hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja viisi kuukautta myöhemmin papiksi. Hänen hyvän maineensa tähden Lavran johtaja Antoni nimitti hänet Getsemanen skiitalle kansan rippi-isäksi. Varnava vastusteli mutta joutui alistumaan päätökseen.

Rippi-isän tehtävä toi Varnavan luokse entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Hän osallistui skiitan jumalanpalveluksiin, mutta omisti kaiken muun ajan keskustelulle ihmisten kanssa. Todellisena ”lohdutuksen poikana” hän osasi lohduttaa kaikkia. Tekemättä eroa kävijöiden iän tai arvon suhteen hän sinutteli kaikkia kutsuen ripittäytyjiä isällisesti ”lapsikseen”, ”pojikseen” ja ”tyttärikseen”. Alkuvuodesta 1905 hänen luonaan vieraili katumuksellisessa hengessä itse tsaari Nikolai II.

Vuonna 1890 isä Varnava nimitettiin myös luostarin veljestön rippi-isäksi. Hän kehotti munkkeja tulemaan luokseen milloin vain heillä oli jotain vaikka vähäistäkin kerrottavaa. ”Me itsekin kysymme neuvoa emmekä siksi kieriskele liassa”, hän tapasi sanoa. Jumalanpalvelusten aikana, kun ei ollut ripittäytyjiä, hän rukoili aina alttarissa kohoten hengessään korkeuksiin. Rukouksesta hän ammensi voimia ja löysi rauhan. Joka aamu hän kunnioitti kirkossa hartaasti polvistuen Jumalanäidin Tšernigovilaista ja Ivironilaista ikonia. Hän ennusti monille Venäjän tulevat uskonvainot ja neuvoi, miten niiden aikana tulisi elää. Mutta hän näki myös kirkon uuden nousun ja kukoistuksen.

Pyhittäjä Varnava perusti ja rakennutti hyväntekijöiden tuella Jumalanäidin Ivironin ikonille pyhitetyn naisluostarin Vyksan kylään Nižni Novgorodin lääniin ja huolehti sen sisarten hengellisestä ohjaamisesta. Hän vieraili luostarissa erityisen usein viitenä viimeisenä elinvuotenaan kiirehtien saattamaan niin sen ulkoisen kuin sisäisenkin elämän vakaalle pohjalle.

Omien ohjaajavanhustensa hengellisen testamentin mukaisesti pyhittäjä Varnava palveli ihmisiä elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin Jumalaa ja ihmisiä palvellen. Vielä kuolemansa edellä hän otti erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaren synnintunnustukselle. Sakramentin päätyttyä hän meni alttariin, kumartui epitrakiilia ja hihoja riisumatta pyhän pöydän ääreen ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui 17. helmikuuta 1906. Pyhittäjä Varnavaa on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1995.