Kirkkokalenteri

Kun keisari Teodosios II vuonna 450 kuoli yllättävällä tavalla pudottuaan hevosen selästä, valta siirtyi hänen viisaalle ja hyveelliselle sisarelleen Pulkherialle (10.9.), joka oli aikaisemminkin huolehtinut valtakunnan hallinnosta Teodosioksen ollessa alaikäinen. Eunukki Khrysafios oli juonitteluillaan syrjäyttänyt hänet yllytettyään Teodosioksen ottamaan vallan käsiinsä jo ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Eräs tuhoisa seuraus tästä oli Efesokseen vuonna 449 kokoontunut rosvosynodi ja sen jälkeiset mellakat.¹

52-vuotias Pulkheria oli antanut neitsyyslupauksen, mutta toisaalta hän ymmärsi, että laajan valtakunnan hallinnossa hänellä täytyi olla puoliso rinnallaan ja apunaan. Hän valitsi tähän asemaan 57-vuotiaan lesken Markianoksen, jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi tytär ja joka vaimonsa kuoleman jälkeen vietti hurskasta elämää eikä ajatellut uutta avioliittoa. Markianos vannoi kunnioittavansa Pulkherian neitsyyslupausta, ja niin nämä kaksi älykästä ja harrasta ihmistä yhdistivät voimansa valtakunnan parhaaksi.

Tärkeimmäksi tehtäväkseen hallitsijapari näki ortodoksisen uskon puolustamisen ja rauhan palauttamisen kirkkoon. Paavi Leon ja Konstantinopolin patriarkan suostumuksella he kutsuivat koolle vuonna 451 neljännen yleisen kirkolliskokouksen Khalkedonin Pyhän Eufemian kirkkoon. Heidän johdollaan kokouksen 630 pyhää isää mitätöivät Efesoksen rosvosynodin päätökset, palauttivat edesmenneen patriarkka Flavianoksen kunnian ja julistivat ortodoksiseksi dogmiksi uskon Kristuksen yhteen persoonaan, jossa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Samassa kokouksessa monofysitismin isähahmo Eutykhes ja sen pääkannattaja Dioskoros ja heidän seuraajansa erotettiin kirkosta.

Tämän jälkeen Markianos ja Pulkheria hallitsivat keisarikuntaa oikeudenmukaisesti ja viisaasti. He säätivät oikeamielisiä lakeja, taistelivat Attilan johtamia hunneja vastaan, perustivat sairaaloita, turvakoteja, vierasmajoja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia ja rakennuttivat loistavia kirkkoja. He rakennuttivat Blahernan mahtavan Jumalanäidin kirkon, jossa vuosisatojen ajan säilytettiin Jumalanäidin viittaa ja vyötä. Tässä sittemmin tuhoutuneessa kirkossa säilytettiin myös Edessasta Konstantinopoliin siirrettyä käsittätehtyä Kristuksen ikonia.

Kansalle hallitsijapari oli hyvän ja hurskaan elämän esikuvana. Kirkollisissa ristisaatoissa he vaelsivat jalkaisin eikä kantotuolissa, kuten muilla hallitsijoilla oli ollut tapana, joten patriarkkakin joutui noudattamaan heidän esimerkkiään.

Koristeltuaan sielunsa oikean uskon ja hyvien tekojen kuihtumattomilla seppeleillä Markianos ja Pulkheria lähtivät tästä elämästä. Pyhä Pulkheria siirtyi Herran luo 55-vuotiaana vuonna 453. Neljä vuotta hänen jälkeensä pyhä Markianos lähti tästä maailmasta 64 vuoden iässä.

Keisari Basileios I:n (867–886) hallituskaudella Konstantinopolin keisarillisen palatsin vartiomiehelle ilmestyi eräänä yönä mies, joka sanoi: ”Olen Menas Kallikelados¹. Minut on kätketty maahan siinä osassa rantaa, jota sanotaan Akropolikseksi.” Mies vielä osoitti paikkaa sormellaan.

Aamulla vartiomies ilmoitti tapahtuneesta esimiehilleen, ja nämä kertoivat keisarille. Paikalle lähetettiin sotilaita, jotka aloittivat kaivaukset. Pian löytyi metalliarkku, jossa oli pyhän marttyyrin jäännökset. Arkun kanteen oli kirjoitettu noin neljäsataa vuotta vanha vuosiluku ja sen paikan nimi, johon arkku oli määrä viedä. Kaikki paikalla olijat ylistivät Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään.

Pyhä Jermogen syntyi vuonna 1530 vaatimattomaan perheeseen Volgan tai Donin varrella. Hän sai kirkollisen kasvatuksen todennäköisesti Kazanissa Kristuksen kirkastumisen luostarissa, ja vartuttuaan hänestä tuli seurakuntapappi erääseen Kazanin kirkoista. Vuonna 1579, kun Jermogen oli noin 50-vuotias, Kazanissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Muslimit pitivät sitä Jumalan vihan merkkinä ortodokseja kohtaan; he alkoivat pilkata ortodoksista uskoa ja erityisesti ikonien kunnioittamista. Kristittyjen lohduksi palon syttymispaikalta löytyi kuitenkin ihmeellisesti Jumalanäidin ikoni, joka tultiin myöhemmin tuntemaan hänen Kazanilaisena ikoninaan (8.7.). Pyhän Jermogenin osaksi tuli kantaa ikoni juhlallisesti ristisaatossa löytymispaikalta läheiseen kirkkoon. Myöhemmin hän kirjoitti tarkan kuvauksen ikonin löytymisestä sekä laati ikonin juhlapäivän troparin ja muut jumalanpalvelustekstit.

Jäätyään leskeksi Jermogen vihkiytyi munkiksi vuonna 1587. Hänestä tehtiin heti Kazanin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtaja, mitä tehtävää hän hoiti kolme vuotta. Se jälkeen hänet vihittiin Kazanin metropoliitaksi. Kazanin hiippakunnan kaakkoisosissa kirkollinen elämä oli vasta alullaan. Pohjoisessakin ortodoksisuus vahvistui ja lujittui varsin hitaasti toisuskoisten ja vierasheimoisten kansojen paineessa. Monet ortodoksisuuteen kääntyneet noudattivat pakanallisia tapoja ja olivat ortodokseja vain nimellisesti. Tässä tilanteessa Jermogen teki kaikkensa juuriakseen laumastaan pakanuutta ja estääkseen vastakääntyneitä ajautumasta islamin, katolisuuden tai protestanttisuuden pariin. Laumansa opetukseksi hän alkoi tutkia ja tuoda esille Kazanin lähihistorian ortodoksisia merkkihenkilöitä ja marttyyreja. Hän nosti unohduksista marttyyrien Johanneksen (24.1.) sekä Stefanin ja Pietarin (24.3.) kilvoitukset, osallistui aktiivisesti Kazanin arkkipiispan Hermanin (6.11.) kanonisointiin sekä laati Kazanin ihmeidentekijöiden Gurin ja Varsonofin (4.10.) elämäkerrat. Hän myös rakennutti Jumalanäidin Kazanin ikonin löytymispaikalle kivikirkon.

Tsaari Boris Godunovin kuolemasta vuonna 1605 Venäjällä alkoi sekasorron aikana tunnettu kausi. Vallan kaappasi vale-Dimitri, joka esiintyi viisitoista vuotta aiemmin murhattuna kruununperillisenä. Hän päätti ottaa vaimokseen puolalaisen katolisen prinsessan ja sallia katolisten kirkkojen rakennuttamisen Moskovaan. Asiaa pohtimaan kokoontuneista piispoista vain Jermogen rohkeni korottaa äänensä hallitsijaa vastaan ortodoksisen uskon nimissä. Hänen rohkeudestaan vihastuneena vale-Dimitri lähetti hänet takaisin Kazaniin, jossa hän virui vangittuna noin vuoden aina vale-Dimitrin murhaan asti. Valtaan nousi tsaari Vasili Šuiski, joka karkotti vale-Dimitrin nimittämän katolismielisen patriarkka Ignatin ja nimitti hänen tilalleen Venäjän patriarkaksi pyhän Jermogenin (v. 1606). Ensitöikseen pyhä Jermogen rakennutti Moskovaan uuden kirjapainon liturgisten kirjojen painattamista varten. Minean ensimmäiset osat painettiin hänen johdollaan. Hän itse tarkasti, että tekstit olivat oikein, ja käännätti uusia tekstejä suoraan kreikasta.

Valtaosa pyhän Jermogenin patriarkkakaudesta kului kuitenkin maan poliittisten ristiriitojen sovitteluun. Vaikka hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, hän puolusti väsymättä ortodoksista uskoa ja laillista tsaaria. Poliittisesti epävakaana ja sekavana aikana, jolloin maa oli alttiina Puolan ja Liettuan hyökkäyksille ja jesuiittojen vaikutukselle, hänen toimensa eivät tähdänneet kunnian tavoitteluun vaan johtivat ristille ja marttyyrikilvoitukseen. Jo ensimmäisinä kuukausinaan patriarkkana hän käytti kaiken arvovaltansa tukeakseen tsaari Vasilia Moskovaa lähestyviä kapinallisia Bolotnikovin joukkoja vastaan. Hän kokosi kansan yhteen, julisti kolmen päivän mittaisen paaston ja lähetti eri kaupunkeihin kiertokirjeitä, joissa hän kehotti kansaa pysymään uskollisena lailliselle tsaarille. Kapina raukesi, mutta uusi oli jo alullaan. Toinen vallantavoittelija alkoi ahdistella Moskovaa puolalaisten joukkojen tukemana. Lopulta Moskovassakin puhkesi avoin kapina ja Jermogenin varoituksista huolimatta tsaari Vasili pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1610.

Moskovan aatelisto halusi pyytää tsaariksi Puolan kuninkaan Sigismund III:n pojan ajatellen tämän ilman muuta kääntyvän ortodoksiseen uskoon. Jermogen ymmärsi toiveen petollisuuden ja asetti ennakkoehdoksi, että uuden tsaarin piti ottaa ortodoksinen kaste ennen Moskovaan tuloaan. Mitkään suostuttelut ja uhkaukset eivät saaneet häntä tinkimään tästä kannastaan. Olosuhteiden pakosta hänestä tuli ortodoksisuuden ja venäläisyyden keulahahmo aikana, jona niin puolalaiset kuin kapinalliset rosvojoukot isännöivät Moskovassa. Jälleen kerran hän lähetti kiertokirjeen Venäjän kaupunkeihin kehottaen niitä puolustamaan Moskovaa puolalaisia ja kapinallisia vastaan. Asian tultua ilmi hänet määrättiin kotiarestiin. Palmusunnuntaina 1611 hänen vielä sallittiin osallistua kansan rakastamaan vanhaan seremoniaan, jossa patriarkka ratsastaa aasilla, mutta tällä kertaa toreilla ja katujen varsilla oli ortodoksisen kirkkokansan sijaan vihollisen jalka- ja ratsuväkijoukkoja tykkeineen ja sapeleineen. Suurella viikolla puolalaisten ja kaupunkilaisten kesken puhkesi taistelu. Puolalaiset sytyttivät tulipalon, joka tuhosi miltei koko Moskovan. He vangitsivat Jermogenin ja nimittivät hänen tilalleen patriarkaksi jälleen katolismielisen Ignatin.

Samaan aikaan venäläisten joukot lähestyivät Moskovaa ja alkoivat piirittää sen raunioita. Patriarkka Jermogenia taivutettiin kuolemalla uhaten lähettämään joukot pois, mutta hän vastasi: ”Mitä te minua uhkailette? Minä pelkään vain Jumalaa. Uhkaatte minua kurjalla kuolemalla, mutta minä toivon saavani sen kautta kruunun.” Kaupungin vapauttaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä erimielisyydet hajottivat taas kerran venäläisten rivit. Kun uutta joukkoa koottiin Nižni Novgorodissa, pyhä Jermogen lähetti kiireesti salaisen kirjeen kehottaen kansaa ja joukkoja yhtenäisyyteen. Venäläisten lähestyessä Moskovaa Jermogenin vankeutta kiristettiin. Hän nääntyi nälkään tyrmässään Kremlin Ylienkeli Mikaelin (Tšudovin) luostarissa helmikuun 17. päivänä 1612 kymmenen päivää ennen Moskovan vapauttamista.

Jo aikalaiset kunnioittivat patriarkka Jermogenia uutena uskontunnustajana. Neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen maatumattomat reliikkinsä siirrettiin Ylienkeli Mikaelin luostarista Kremlin pääkirkkoon Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Kansa kunnioitti Jermogenia pyhänä jo kauan ennen hänen kanonisointiaan vuonna 1913, ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtuneet lukuisat ihmeet osoittavat hänen esirukoustensa voiman Jumalan edessä.

Pyhittäjä Feodor eli Kiovan luolaluostarissa 1200-luvulla vaikenemiskilvoittelua harjoittaen. Vaikeneminen oli hänen tiensä jatkuvaan Jumalan katseluun; se varjeli häntä maallisilta huvituksilta ja esti häntä tekemästä syntiä kielellään. Sen avulla hän eli elämänsä Herralle otollisesti ja sai Häneltä ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhittäjä Joona oli maallikkonimeltään Johannes. Lisänimen Tuuheatukkainen hän sai paksun tukkansa ja muutenkin runsaan karvoituksensa takia. Hän vihkiytyi munkiksi todennäköisesti Oševenin luostarissa Kargopolin kaupungin lähistöllä. 1500-luvun lopulla hän vetäytyi Äänisjoen varrella sijaitsevalle kukkulalle vajaan puolen kilometrin päässä Kargopolista. Tällä paikalla hän kilvoitteli ainakin kaksikymmentä vuotta (1592–1612). Hänen luokseen tuli muutamia oppilaita, jotka asuivat omissa keljamajoissaan. Kirkkoa erakkoluostarissa ei ollut. Pyhittäjä Joona kuoli helmikuun 17. päivänä vuonna 1612 ja hänet haudattiin kukkulalle, jossa hän oli kilvoitellut. Myöhemmin paikalle rakennettiin puukirkko.

Pyhittäjä Varnava (Vasili Iljitš Merkulov) syntyi vuonna 1831. Hän sai siunauksen luostarielämään vanhus Gerontilta, joka kilvoitteli Zosiman luostarissa Naro-Fominskin kylän lähellä noin 70 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Vanhus Geronti piti hartaasta ja jumalaapelkäävästä Vasilista ja kävi pitkiä keskusteluja hänen kanssaan. Vanhuksen vaikutuksesta nuorukaisen mielessä kypsyi ajatus luopua maailmasta, ja kaksikymmenvuotiaana hän meni Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin. Vasilin perässä sinne tuli myös vanhus Geronti, joka halusi päättää elämänsä pyhittäjä Sergein suojeluksessa ja vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Grigori.

Vasili eli vanhuksensa kanssa samassa luostarissa vain kuukauden. Suuri veljestö ja tuhannet pyhiinvaeltajat eivät suoneet hänelle hänen kaipaamaansa yksinäisyyttä. Niinpä hän vanhuksensa siunauksesta ja luostarin johtajan Antoni Medvedevin (12.5.) luvalla siirtyi läheiseen Getsemanen skiittaan. Siellä hän sai ohjaajakseen munkki Danielin, joka oli kilvoitellut yksinäisessä metsäkeljassa lähes kaksikymmentä vuotta. Vanhus Danielin keljan ulkopuolella tungeksi jatkuvasti hengellistä vahvistusta janoavaa kansaa. Ankarasta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hän suhtautui lempeästi vierailijoihin, vaikka pyrki enimmäkseen karttamaan heitä. Hänen esimerkkinsä ja persoonallisuutensa vaikuttivat nuoren Vasilin koko tulevaan elämään.

Vasili ei saanut nauttia pitkään hiljaisen Getsemanen skiitan rauhasta. Hänen suureksi murheekseen skiitan johto siirsi hänet skiitan yhteydessä oleviin luoliin, jossa hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia pyhiinvaeltajien oppaana. Hänen harras mielenlaatunsa ja hyväntahtoisuutensa tekivät hänestä pidetyn oppaan, ja huomaamattaan hänestä tuli vieraiden hengellinen ohjaaja ja lohduttaja. Samalla hän hoiti tarpeen mukaan Getsemanen skiitassa milloin viilaajan, milloin kynttilänmyyjän tehtäviä ja toimi vanhus Danielin kelja-apulaisena aina tämän kuolemaan asti. Kaikki hänen kanssaan tekemisissä olevat kuitenkin ymmärsivät, että hänestä oli kasvamassa ohjaajavanhus.

Isä Danielin viimeisinä elinpäivinä eräs hänen hengellinen tyttärensä kysyi: ”Isä, kuka lohduttaa meitä, kun Teitä ei enää ole?” Samalla hetkellä sisään tuli Vasili, ja hengellisen lapsensa suureksi hämmästykseksi vanhus Daniel vastasi hymyillen: ”Vasja lohduttaa teitä!”

Vasili kävi säännöllisesti myös skeemamunkki Grigorin luona Lavrassa. Vähän ennen vanhuksen kuolemaa Vasili viipyi pitkään hänen luonaan ammentaen hänen viisaista neuvoistaan hengellisen elämän tuntemusta. Tuon viimeiseksi jääneen tapaamisen aikana vanhus Grigori uskoi Vasilille ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Vanhus Grigori kehotti Vasilia ottamaan kaikki tulijat rakkaudella vastaan ja opastamaan kaikkia hengellisessä elämässä. Vanhus myös ennusti, että Vasili tulisi perustamaan naisluostarin kauas syrjäseudulle.

Seuraavana aamuna Vasili kuuli vanhus Grigorin halvaantuneen ja menettäneen puhekykynsä. Kahden päivän kuluttua vanhus jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Vuonna 1865 Vasili menetti toisenkin ohjaajansa munkki Danielin, joka niin ikään ennen kuolemaansa kehotti Vasilia aloittamaan ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Kun kuuliaisuusveli pyysi kyynelet silmissä vanhusta perumaan tuon määräyksen, hän näki kauhukseen veren syöksähtävän vanhuksen suusta, kun tämän sielu jätti ruumiin.

Vasilin astuminen hengellisen ohjaajan tehtävään tapahtui hyvin luontevasti. Jo isä Danielin eläessä hän oli tämän kelja-apulaisen ominaisuudessa välittänyt vierailijoille vanhuksen neuvoja ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja tullut samalla tutuksi pyhiinvaeltajille. Vanhuksensa kuoleman jälkeen hän kuitenkin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vastuun taakka Jumalan ja ihmisten edessä oli painava, ja iältään vielä nuoren ohjaajavanhuksen oli vaikea sopeutua osaansa. Ulkoisesti hänen elämänsä ei kuitenkaan juuri muuttunut. Hän jatkoi lähimmäistensä palvelemista entiseen tapaan, mutta hänen maineensa kasvaessa vierailijoiden määrä lisääntyi.

Vuonna 1866 kuuliaisuusveli Vasili vihittiin munkiksi nimellä Varnava eli Barnabas, joka tarkoittaa ”lohdutuksen poikaa”. Elokuussa 1871 hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja viisi kuukautta myöhemmin papiksi. Hänen hyvän maineensa tähden Lavran johtaja Antoni nimitti hänet Getsemanen skiitalle kansan rippi-isäksi. Varnava vastusteli mutta joutui alistumaan päätökseen.

Rippi-isän tehtävä toi Varnavan luokse entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Hän osallistui skiitan jumalanpalveluksiin, mutta omisti kaiken muun ajan keskustelulle ihmisten kanssa. Todellisena ”lohdutuksen poikana” hän osasi lohduttaa kaikkia. Tekemättä eroa kävijöiden iän tai arvon suhteen hän sinutteli kaikkia kutsuen ripittäytyjiä isällisesti ”lapsikseen”, ”pojikseen” ja ”tyttärikseen”. Alkuvuodesta 1905 hänen luonaan vieraili katumuksellisessa hengessä itse tsaari Nikolai II.

Vuonna 1890 isä Varnava nimitettiin myös luostarin veljestön rippi-isäksi. Hän kehotti munkkeja tulemaan luokseen milloin vain heillä oli jotain vaikka vähäistäkin kerrottavaa. ”Me itsekin kysymme neuvoa emmekä siksi kieriskele liassa”, hän tapasi sanoa. Jumalanpalvelusten aikana, kun ei ollut ripittäytyjiä, hän rukoili aina alttarissa kohoten hengessään korkeuksiin. Rukouksesta hän ammensi voimia ja löysi rauhan. Joka aamu hän kunnioitti kirkossa hartaasti polvistuen Jumalanäidin Tšernigovilaista ja Ivironilaista ikonia. Hän ennusti monille Venäjän tulevat uskonvainot ja neuvoi, miten niiden aikana tulisi elää. Mutta hän näki myös kirkon uuden nousun ja kukoistuksen.

Pyhittäjä Varnava perusti ja rakennutti hyväntekijöiden tuella Jumalanäidin Ivironin ikonille pyhitetyn naisluostarin Vyksan kylään Nižni Novgorodin lääniin ja huolehti sen sisarten hengellisestä ohjaamisesta. Hän vieraili luostarissa erityisen usein viitenä viimeisenä elinvuotenaan kiirehtien saattamaan niin sen ulkoisen kuin sisäisenkin elämän vakaalle pohjalle.

Omien ohjaajavanhustensa hengellisen testamentin mukaisesti pyhittäjä Varnava palveli ihmisiä elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin Jumalaa ja ihmisiä palvellen. Vielä kuolemansa edellä hän otti erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaren synnintunnustukselle. Sakramentin päätyttyä hän meni alttariin, kumartui epitrakiilia ja hihoja riisumatta pyhän pöydän ääreen ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui 17. helmikuuta 1906. Pyhittäjä Varnavaa on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1995.

Pyhä Mariamne oli apostoli Filippuksen (14.11.) sisar. Kun apostolit hajaantuivat Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen eri puolille maailmaa, Filippus, Mariamne ja Bartolomeus (11.6. ja 25.8.) lähtivät yhdessä kohti Vähän-Aasian länsiosia. He julistivat sanomaa Jumalan Sanan ihmiseksitulemisesta, mutta joutuivat kärsimään paljon: heidät vangittiin, heitä kivitettiin ja piestiin. Jumalan armon vahvistamina he kuitenkin jatkoivat työtään.

Lyydiassa he tapasivat Johannes Teologin (26.9.) ja lähtivät yhdessä Fryygian Hierapolikseen, jossa kansa palvoi käärmeitä ja piti niitä pyhinä eläiminä. Nelikko alkoi julistaa evankeliumia ja taistella rukouksin käärmekulttia vastaan. Pian pakanoiden palvoma suuri käärme kuoli, ja väki oli ihmeissään. Apostoli Johannes poistui kaupungista, mutta muut kolme jäivät julistamaan ja opettamaan. Filippus kastoi kaikki, jotka sydämessään ottivat heidän sanansa uskossa vastaan.

Mariamnella ja apostoleilla oli paljon vastustajia. Kun kaupungin päämies Nikanor kuuli oman vaimonsa kääntyneen kristityksi, hän antoi ottaa kolmikon kiinni ja poltatti Stakhyksen talon, jossa he olivat majailleet ja kokoontuneet. Filippusta, Bartolomeusta ja Mariamnea vedettiin pitkin katuja, heitä pahoinpideltiin ja pilkattiin. Koska apostoleja pidettiin käärmeen surmanneina velhoina, heidät riisuttiin alastomaksi ja heiltä etsittiin amuletteja ja taikavälineitä, mutta mitään ei löytynyt. Nikanor määräsi molemmat ristiinnaulittavaksi.

Kun Filippus oli ristiinnaulittu puuhun ja Bartolomeus temppelin seinään, maa alkoi järistä ja moni sai surmansa. Säikähtänyt väki kiiruhti irrottamaan apostolit. Bartolomeus oli vielä hengissä, mutta Filippus oli jo menehtynyt. Mariamne syleili veljensä pyhää ruumista ja suuteli sitä kunnioittavasti. Hän iloitsi siitä, että hänen veljensä oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden, ja järjesti hänelle kunniallisen hautauksen. Tämä tapahtui vuonna 71.

Näiden tapahtumien jälkeen pyhä Bartolomeus kastoi kaupungissa monia ja asetti Stakhyksen seurakunnan kaitsijaksi. Sitten Bartolomeus lähti kohti Armeniaa. Mariamne puolestaan lähti Lykaoniaan, jossa hän levitti evankeliumia. Johdatettuaan monia pyhään uskoon hän nukkui pois rauhassa. Kirkko kunnioittaa pyhää Mariamnea apostolien vertaisena hänen tekemänsä apostolisen työn tähden.

Pyhä Auksibios syntyi ensimmäisellä vuosisadalla varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Jo nuorena hän oli kuullut Kristuksesta ja tahtoi palvella häntä. Vanhemmat tahtoivat hänen solmivan avioliiton, mutta hän pakeni kotoaan ensin Rhodokselle ja sieltä Kyprokselle Soloin kaupunkiin. Siellä hänet kastoi apostoli Barnabaksen sisarenpoika Markos, joka opetti hänelle, miten evankeliumia julistetaan. Myöhemmin Markos vihki hänet kaupungin piispaksi, vaikka siellä oli kristittyjä vain kourallinen.

Apostoli Paavalikin oli kuullut Auksibioksesta ja apostoli Barnabaksen marttyyrikuoleman jälkeen lähetti tälle pyhän piispa Herakleideksen välityksellä sanan, että tämän tuli tästä lähtien saarnata kristinuskoa entistä avoimemmin. Auksibioksen saarnat, jotka Pyhä Henki vahvisti ihmeillä, tuottivat pian hedelmää, ja vähitellen lähes koko kaupunki kääntyi kristinuskoon. Hänen veljensä Themistagoras kuuli hänen toiminnastaan ja saapui vaimonsa kanssa Soloihin ottaakseen vastaan kristinuskon. Auksibios kastoi heidät ja vihki veljensä papiksi.

Toimittuaan menestyksekkäästi piispana lähes 50 vuotta pyhä Auksibios tunsi loppunsa lähestyvän. Hän kutsui luokseen papistonsa, kehotti heitä pysymään lujina apostolien opetuksessa ja nimitti seuraajakseen itse kastamansa kristityn, jolle oli antanut oman nimensä. Vaihdettuaan pappiensa kanssa rauhansuudelman ja siunattuaan paikalle kokoontuneet uskovat pyhä Auksibios antoi sielunsa Jumalalle. Hänen haudastaan tuli heti ihmeiden lähde, josta vuoti runsaasti parannuksia sairaille.

Finan oli syntyjään keltti ja lähtöisin Irlannista. Hän kilvoitteli munkkina maineikkaalla Ionan luostarisaarella. Vuonna 651 hänet lähetettiin Lindisfarnen piispaksi pyhän Aidanin (31.8.) jälkeen. Hänen laaja hiippakuntansa kattoi Durhamin, Northumbrian ja Yorkin alueet.

Vuonna 653 mercialainen ruhtinas Peada tuli Northumbriaan pyytämään kuningas Oswiun tyttären kättä. Oswiu ei kuitenkaan tahtonut antaa tytärtään pakanalle. Lopulta Finan opetti Peadalle kristinuskoa ja kastoi hänet. Tämän jälkeen Finan lähetti pyhän Ceddin (26.10.) ja kolme muuta pappismunkkia Merciaan, nykyiseen Keski-Englantiin, jossa kristinusko alkoi nopeasti levitä. Myös itäsaksien kuningas Sigebert pyysi Finanilta lähetystyöntekijöitä, ja lopulta Finan vihki Ceddin itäsaksien piispaksi.

Kun Brittein saarilla alettiin väitellä pääsiäisen ajankohdasta, Finan puolusti vanhaa kelttiläisen kirkon käytäntöä. Roomalainen ajanlasku saatiinkin käyttöön vasta hänen jälkeensä. Finan edusti muutenkin vanhaa kelttiläistä kristillistä kulttuuria. Kun Finan rakennutti Lindisfarneen hiippakuntansa keskuskirkon, sitä ei tehty kivestä vaan kelttiläiseen tyyliin puusta. Seinät olivat tammea ja katto ruo’oista. Pyhän Aidanin jäännökset siirrettiin sen alttarin oikealle puolelle.

Johdettuaan hiippakuntaa viisaudella ja rakkaudella pyhä Finan nukkui pois vuonna 661.

Pyhä Fintan syntyi 500-luvun alkupuolella Irlannin Leinsterissä. Nuorena hän opiskeli munkkien johdolla ja vetäytyi sittemmin erakoksi Leixin Clonenaghiin. Hänet tunnettiin poikkeuksellisen askeettisena kilvoittelijana. Hän söi vain vähän leipää ja raakoja kasviksia ja joi vettä ojista. Luonteeltaan hän oli äärimmäisen sävyisä ja aina ystävällinen kaikkia kohtaan.

Fintanin ympärille kerääntyi vähitellen oppilaita niin paljon, että paikalle kasvoi suuri luostari. Se oli poikkeuksellisen askeettinen: esimerkiksi maitotuotteita ei käytetty lainkaan. Kaikki eivät kuitenkaan kyenneet elämään yhtä askeettisesti kuin Fintan. He valittivat, etteivät jaksa tehdä ruumiillista työtä ilman ruokaa. Fintan kevensi heidän sääntöään, mutta ei muuttanut omaa kilvoitustaan. Jotkut munkit lähtivät pitkille pyhiinvaellusmatkoille ilman johtajansa siunausta, mutta hän antoi anteeksi ja otti heidät ystävällisesti vastaan, kun he palasivat.

Kerran luostariin tuli sotureita, joilla oli mukanaan surmaamiensa vihollisten päitä. Fintanin tuli sääli surmattuja, ja hän hautasi päät luostarin viereen toivoen, että munkkien rukouksista olisi surmattujen sieluille jotain hyötyä tuomiopäivänä.

Pyhä Fintan oli niin puhdassydäminen, että rukoillessaan hän alkoi toisinaan hohtaa jumalallista valoa. Skotlannissa kilvoitellut pyhä Columba sanoi kerran näkevänsä joka lauantai pyhän Fintanin seisomassa enkelien kanssa Kristuksen valtaistuimen edessä. Pyhä Fintan nukkui pois vuonna 603.

Mikael Mauroeides syntyi Traakian Adrianopolissa 1400-luvun lopulla. Hänen perheensä oli varakas, ja se oli päässyt sulttaani Bayezid II:n (1481–1512) erityissuosioon. Mikael käytti omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa auttaakseen kreikkalaisia ja muita kristittyjä, jotka olivat turkkilaisten valloittajien armoilla ja kärsivät ankarasta verotuksesta. Hän puhui usein sulttaanille heidän puolestaan. Tämä kaikki nostatti kateutta ja suuttumusta eräissä fanaattisissa turkkilaisissa, jotka alkoivat syyttää Mikaelia jumalanpilkasta.

Mikael tuotiin islamilaiseen tuomioistuimeen. Tuomari ymmärsi, että Mikael oli syytön, mutta väkijoukon raivon tähden hän käski panna tämän vankilaan. Väkijoukko lähti seuraavaksi sulttaanin palatsille ja vaati Mikaelille kuolemantuomiota, ellei hän kääntyisi islamiin. Kuulustelujen jatkuessa Mikael torjui jyrkästi niin uhkaukset kuin lupauksetkin ja ilmoitti pysyvänsä kristittynä. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan.

Pyhä Mikael Mauroeidis surmattiin mestaamalla 17. helmikuuta 1490. Turkkilaiset polttivat hänen ruumiinsa. Adrianopolin kristityt kunnioittivat pyhää Mikaelia suojelijanaan, kunnes kaupungin viimeisetkin kristityt karkotettiin vuonna 1927. Adrianopolis kuuluu nykyään Turkille ja tunnetaan nimellä Edirne. Pyhä Mikael Mauroeidis on usein sekoitettu toiseen uusmarttyyri Mikaeliin (10.3.), joka surmattiin vuonna 1544.

Pyhä Teodoros syntyi vuonna 1774 Neokhorin kylässä lähellä Konstantinopolia. Hänen vanhempansa huolehtivat lastensa kristillisestä kasvatuksesta, ja yhdestä Teodoroksen veljestä tuli jopa piispa. Teodoroksella oli taiteellisia taipumuksia ja hän pääsi sulttaanin palatsiin erään kristityn taiteilijan oppipojaksi. Ylellinen elämä palatsissa ja sen erilaiset houkutukset tekivät ilmeisesti nuoreen poikaan niin suuren vaikutuksen, että hän suostui kääntymään islamiin. Kolmisen vuotta hän eli muslimina. Sitten Konstantinopolissa puhkesi kauhea ruttoepidemia, joka surmasi paljon ihmisiä. Se sai 20-vuotiaan Teodoroksenkin ajattelemaan Jumalaa, sielunsa pelastusta ja tulevaa elämää.

Eksynyt lammas alkoi etsiä paluutietä. Teodoroksen ensimmäinen yöllinen pakoyritys palatsista epäonnistui. Lopulta hän pääsi lähtemään sieltä merimieheksi naamioituneena. Pari päivää hän piileskeli tätinsä kodissa, ja hänet otettiin mirhavoitelulla takaisin kirkkoon. Satamasta hän löysi laivan, joka oli menossa Khios-saarelle. Siinä oli Jumalan johdatusta, koska saarella asui tuohon aikaan Petran luostarissa pyhä Makarios Korinttilainen (17.4.), joka tunnetaan Filokalian tekstien kokoajana. Teodoros meni hänen luokseen luostariin ja luki siellä monia hengellisiä kirjoja ja uusmarttyyrien elämäkertoja. Hänelle selvisi, millainen rakkaus Kristukseen pyhillä oli. Hänessä kypsyi päätös pyyhkiä kieltämisensä pois omalla verellään. Jottei luostari joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, päätettiin, että marttyyrikuolema tapahtuisi Mytilenessä Lesbos-saarella. Teodoros sai Khiokselta avukseen pappismunkin, joka oli ollut rohkaisemassa myös vähän aikaisemmin kilvoitellutta uusmarttyyri Polydorosta (3.9.) Munkki auttoi häntä selviämään voittajaksi taistelussa kiusaavia ja ahdistavia ajatuksia vastaan.

Mytilenessä Teodoros vaihtoi ylleen mukanaan tuomansa turkkilaiset vaatteet, kuuli vielä viimeiset rohkaisun sanat seuralaiseltaan ja meni sitten saaren turkkilaisen johtomiehen puheille. Hän sanoi tälle: ”Minulla oli kultainen usko, jonka turkkilaiset ottivat minulta ja antoivat tilalle oman kuparisen uskontonsa. Nyt tahdon saada omani takaisin!” Samalla hän heitti maahan turkkilaisen turbaaninsa.

Ensin Teodorosta pidettiin mielenvikaisena. Pian hänen huomattiin kuitenkin olevan tosissaan, ja julmat kidutukset alkoivat. Turkkilaisilla oli vapaa pääsy vankilaan, ja miesjoukko rääkkäsi häntä säälimättä. Hänen ohimoitaan rusennettiin kahdella tiiliskivellä niin kovaa, että hänen silmänsä pullistuivat ulos. Lopulta hänet hirtettiin Mytilenen linnoituksen ulkopuolella helmikuun 17. päivänä vuonna 1795. Ruumis jätettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan hirsipuuhun, minkä jälkeen Mytilenen johtavat kristityt saivat luvan haudata sen Panagia Khrysomallusan eli Kultatukkaisen Jumalanäidin kirkon pihalle.

Kolmen vuoden kuluttua luita ryhdyttiin kreikkalaisen tavan mukaan ottamaan pois haudasta, ja Teodoroksen ruumiin havaittiin säilyneen maatumattomana. Se siirrettiin suurella hartaudella Mytilenen katedraaliin ja kätkettiin turkkilaisilta piiloon sen alla olevaan kryptaan, missä sitä säilytettiin aina vuoteen 1832 saakka. Tuona vuonna rutto alkoi raivota Mytilenessä, joka kuului vielä tuolloin Osmanien valtakuntaan. Ihmiset pakenivat kotoaan saaren kukkuloille voidakseen siten välttää tartunnan, mutta turhaan. Konstantinopolista lähetettiin lääkäreitä ja lääkkeitä, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua.

Suuren paaston alussa pyhä Teodoros ilmestyi kaksi kertaa Mytilenen protosynkellokselle¹ isä Kallinikokselle, joka myöhemmin valittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Teodoros käski isä Kallinikosta sanomaan metropoliitta Jaakobille, että tämän oli toimitettava kokoöinen palvelus ja otettava hänen ruumiinsa pois kryptasta. Metropoliitta sai saaren turkkilaiselta hallitusmieheltä luvan ilmoittaa kaikille kristityille, että he tulisivat palvelukseen, vaikka turkkilaiset lääkärit vastustivatkin suurta kansankokousta tartuntavaaran lisääntymisen vuoksi.

Saaren kaikki kristityt kerääntyivät toivorikkaina kirkkoon, joka täyttyi ääriä myöten ja kansaa jäi paljon ulkopuolellekin. Kyynelsilmin kaikki pyysivät apua Jumalalta ja hänen marttyyriltaan Teodorokselta. Aamuyöstä metropoliitta laskeutui kryptaan ja toi sieltä pyhän Teodoroksen reliikin, jota kannettiin ristisaatossa kirkon ympäri.

Siitä päivästä lähtien yksikään khioslainen, kristitty tai turkkilainen, ei enää kuollut ruttoon. Pyhästä Teodoroksesta tuli koko Mytilenen suojeluspyhä, ja hänen maatumaton ruumiinsa sai jäädä kirkkoon vapaasti kaikkien kumarrettavaksi, missä se on tänäkin päivänä. Pyhä Teodoros suojeli saarta myös toisen maailmansodan aikana, jolloin yksikään italialaisten pudottama pommi ei osunut kohteeseensa.

Teodoros oli kotoisin Pontoksen Amasiasta. Hän oli ollut kristitty lapsuudestaan saakka, mutta salasi uskonsa ja liittyi Rooman armeijan sotilaaksi. Kun häntä vaadittiin uhraamaan Rooman valtakunnan jumalien kunniaksi, hän ilmoitti olevansa kristitty ja uhraavansa vain Kristukselle. Hän myös rohkaisi toisia kristittyjä sotilaita tunnustamaan uskonsa.

Teodoros vietiin vankityrmään yöllä. Kristus ilmestyi hänelle yöllä ja lupasi, että Hänen armonsa olisi Teodoroksen ruokana ja juomana. Näyn jälkeen Teodoros oli niin täynnä intoa, että veisasi koko yön ylistystä yhdessä enkelien kanssa. Kun hänelle seuraavana päivänä tarjottiin vettä ja leipää, hän kieltäytyi ja sanoi Kristuksen olevan hänen ruokansa ja juomansa.

Teodoros määrättiin kidutettavaksi. Häntä roikutettiin kantapäistään ja hänen ihoaan raastettiin rautapiikeillä. Lopulta hänet tuomittiin surmattavaksi polttamalla. Teodoros tahtoi esimerkillään rohkaista epäröineitä kristittyjä. Hän heitti itse pois vaatteensa ja käveli tuleen rukoillen, että Jumala vahvistaisi toisia heidän marttyyrikilvoituksessaan. Pyhän Teodoroksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 303 tienoilla.

Pyhän Teodoroksen ruumis vietiin Eukhaitaan, johon rakennettiin kirkko hänen kunniakseen. Siitä tuli pyhiinvaelluskeskus, jossa tapahtui lukuisia ihmeitä.

Teodoroksen urheuden ja hänen saavuttamansa hengellisen voiton inspiroimana syntyi legenda lohikäärmeen surmaamisesta. Tarinan mukaan Teodoros oli nukkumassa metsässä, kun Eusebia-niminen neito löysi hänet ja varoitti häntä metsässä elävästä lohikäärmeestä. Neito oli kristitty ja perinyt suuren omaisuuden mutta ei uskaltanut käyttää sitä. Teodoros teki ristinmerkin ja lähti etsimään petoa. Löydettyään tulta syöksevän pedon Teodoros surmasi sen miekallaan. Legendan johdosta Teodoros on kuvattu ikoneissa lohikäärmeen surmaajana. Asetelma esittää symbolisesti voittoa pimeyden voimista. Teodoros voitti vihan ja koston Kristuksen seuraamisella, rakkaudella ja nöyryydellä.

Pyhä marttyyri Teodoros on tehnyt lukemattomia ihmeitä. Kuuluisin tapahtui kuutisenkymmentä vuotta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen. Kirkkoa vastaan hyökännyt keisari Julianus Luopio (361–363) tiesi kristittyjen paastoavan ankarasti suuren paaston ensimmäisen viikon mutta keventävän paastoaan lauantaina, joka sattui tuona vuonna olemaan Teodoroksen muistopäivä. Keisari määräsi, että Konstantinopolin torilla saisi kyseisenä lauantaina myydä ainoastaan sellaista ruokaa, joka oli pirskoteltu pakanallisten uhrimenojen verellä.

Seuraavana yönä pyhä marttyyri Teodoros ilmestyi Konstantinopolin arkkipiispa Eudoksiokselle (360–370) käskien piispaa varoittamaan kristittyjä ostamasta mitään torilta, jonka ruoka oli saastutettu. Piispa kysyi, kuinka ihmiset voisivat olla ostamatta ruokaa, kun heillä ei ollut kodeissaan minkäänlaisia varastoja. ”Valmistakaa kolivaa ja syökää sitä”, marttyyri vastasi. Sana oli Eukhaitan alueen murretta, eikä piispa ymmärtänyt sen merkitystä, joten marttyyri selitti hänelle, että kristittyjen tulisi nauttia keitettyjä vehnänjyviä valmistettuna Eukhaitan tapaan. Piispa kysyi, kenen kanssa hän puhui. ”Olen Kristuksen marttyyri Teodoros. Minut on lähetetty teidän avuksenne.”

Arkkipiispa Eudoksios ilmoitti marttyyrin välittämän ohjeen kristityille. Hän keitätti suuren määrän kolivaa ja jakoi sitä kristityille. Torilla oli aivan hiljaista, kun kristityt eivät tulleet ostamaan sieltä mitään. Torikauppiaat alkoivat nurista keisarin määräystä vastaan. Jouduttuaan tappiolle keisari antoi lopulta periksi ja salli myydä torilla kaikenlaisia ruokia.

Pyhän Teodoroksen ilmestyminen jäi kirkon elämään symboliksi siitä, että paastoa noudattamalla ja rukouselämää vaalimalla on mahdollista säilyttää omatuntonsa puhtaana. Tämän tapahtuman muistoksi suuren paaston ensimmäinen lauantai on omistettu suurmarttyyri Teodoros Alokkaalle.