Pyhät marttyyrit Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel

Egyptiläisiä kristittyjä vietiin 300-luvun alun suuren vainon aikana pakkotyöhön Kilikiaan. Viisi vastakääntynyttä egyptiläistä kristittyä, jotka olivat ottaneet itselleen raamatulliset nimet Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel, lähtivät katsomaan tovereitaan Kilikiaan ja selvittämään, voisivatko auttaa heitä jotenkin.

Paluumatkalla viisikko pidätettiin Palestiinan Kesarean kaupungin portilla. Tavan mukaan sotilaat kysyivät heidän matkansa tarkoitusta. Miehet sanoivat olevansa kristittyjä ja tulossa tapaamasta vangittuja tovereitaan. Heidät pidätettiin ja lyhyen kuulustelun jälkeen suljettiin vankilaan.

Seuraavana päivänä egyptiläiset tuotiin maaherra Firmilianuksen eteen. Ensin heidät sidottiin ja pantiin venytykseen, ja kuulustelu aloitettiin vasta sitten. Virallisten nimiensä sijaan he ilmoittivat uudet nimensä. Firmilianus kysyi, mikä oli heidän kotipaikkansa. Elia vastasi: ”Jerusalem on minun kaupunkini.” Roomalaiset olivat tuolloin jo parin vuosisadan ajan käyttäneet Jerusalemista nimitystä Aelia Capitolina, eikä Firmilianus ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hän määräsi lisää kidutuksia. Erikoisten kidutuslaitteiden avulla Eliaan kädet vedettiin hänen selkänsä taakse ja hänen jalkansa murskattiin. Kidutuksen aikana Firmilianus yritti saada selville, missä kristittyjen salaperäinen kaupunki oli. ”Se on idässä, auringonvalon suunnassa”, Elia vastasi tarkoittaen taivaallista Jerusalemia, jossa vanhurskaat asuvat. Elia puhui niin rauhallisesti, että näytti siltä kuin hän ei olisi lainkaan tiedostanut kipuja. Firmilianus luuli, että kristityt suunnittelivat jonkinlaista vallankumousta tai valtakunnan perustamista. Hän antoi ruoskia Eliaa ja jatkoi kuulusteluja yrittäen saada selville heidän kaavailemansa maan sijainnin, mutta ei saanut hänestä enempää irti.

Firmilianus tuomitsi kaikki viisi kuolemaan mestaamalla. Tuomio pantiin täytäntöön välittömästi. Näin pyhät marttyyrit Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel päättivät kilvoituksensa voitokkaasti. Vuosi oli ilmeisesti 309. Kirkkohistorioitsija Eusebius oli tuolloin itse paikalla kaupungissa ja kirjoitti tapahtumista teokseensa Palestiinan marttyyrit.