Kirkkokalenteri

Pyhittäjäisä Anthimos syntyi vuonna 1869 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Khioksen saarella. Jo lapsena hän näki useita kertoja Jumalanäidin, joka kertoi hänelle hänen tulevasta tehtävästään ja hänen osakseen tulevasta armosta. Nuorena poikana hän luopui koulunkäynnistä ja meni suutarinoppiin. Kun Anthimos oli 19-vuotias, hänen äitinsä antoi hänelle Jumalanäidin Avunantaja-ikonin, jotta hän veisi sen restauroitavaksi Pyhien isien luostariin Probation-vuorelle. Luostarin oli hiljattain perustanut pyhästä elämästään tunnettu munkki Pakomios, joka oli pyhän Nektarios Eginalaisen (9.11.) hengellinen ohjaaja.

Munkkien taivaalliselta vaikuttava elämä teki syvän vaikutuksen Anthimokseen. Kotikyläänsä palattuaan hän rakensi itselleen kilvoittelumajan syrjäiseen paikkaan. Isä Pakomioksesta tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka ohjeita hän noudatti tarkasti. Pakomios sanoikin munkeilleen, että tuo nuori noviisi oli jo kypsä munkki ja hänestä tulisi vielä huomattava hengellinen isä. Jumalanäidin Avunantaja-ikoni, joka hänellä oli aina mukanaan, oli nimensä mukaisesti hänen ainoa apunsa, innoittajansa ja lohtunsa. Jumalanäiti alkoi tehdä ihmeitä ihmisille, jotka Anthimoksen luona vieraillessaan rukoilivat ikonin edessä. Lopulta Anthimos siirtyi kotikylästään Pyhien Isien luostariin, jossa hänet vihittiin pienen skeeman munkiksi.

Luostarissa Anthimos sai käytännön tehtäviä. Hänet määrättiin huolehtimaan vastikään perustetun Pyhän Konstantinoksen nunnaluostarin rakennustöistä. Pian hän kuitenkin sairastui, ja hänen igumeninsa päätti lähettää hänet takaisin vanhempiensa luo toipumaan. Anthimos jatkoi askeettista elämäänsä entisessä majassaan aivan kuin olisi yhä elänyt luostarissa. Hän alkoi tehdä suutarintöitä ja huolehti iäkkäistä vanhemmistaan avustaen samalla köyhiä.

Heikosta terveydestään huolimatta Anthimos oli suuri askeetti. Joskus demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa kauheasti metelöiden, kun hän rukoili öisin vanhan oliivipuun ontossa rungossa lähellä majaansa. Anthimos ei päästänyt itseään hetkeksikään herpoamaan, kuten hän myöhemmin kertoi. Kerran hän valvoi Jumalanäidin avulla kymmenen päivää ja yhdeksäntoista yötä rukouksessa nauttien vain vähän leipää ja vettä joka toinen päivä. Kilvoituksensa lopuksi hän tempautui ekstaasiin ja siirtyi hengessään paratiisiin enkelikuorojen keskelle toistellen lakkaamatta: ”Herra, armahda!”

Anthimoksen majalla alkoi käydä yhä enemmän vierailijoita, joita sinne vetivät hänen hyveittensä lisäksi Jumalanäidin ikonin tekemät ihmeet. Vuonna 1910 hänet vihittiin suureen skeemaan, minkä jälkeen piispaa pyydettiin kansan toivomuksesta vihkimään hänet papiksi. Piispa kuitenkin kieltäytyi viitaten hänen vähäiseen koulusivistykseensä. Tämän jälkeen Anthimos sai kummisedältään kutsun tulla Vähän-Aasian puolelle Smyrnan hiippakuntaan. Sikäläinen metropoliitta vihki hänet papiksi. Vihkimyksen aikana sattui pieni maanjäristys, ukkonen jyrisi ja salamoi, mitä pidettiin Jumalan antamana suotuisana merkkinä.

Pian vihkimyksensä jälkeen isä Anthimos paransi riivatun miehen. Hänen armolahjansa herättivät kateutta eräissä paikallisissa papeissa, ja niin hän joutui lähtemään alueelta. Käytyään pyhiinvaelluksella Athoksen pyhällä vuorella hän palasi takaisin kotisaarelleen. Khioksella isä Anthimos sai nimityksen leprasairaalan papiksi. Paikka oli kurjassa kunnossa niin ulkonaisesti kuin moraalisestikin, mutta isä Anthimoksen johdolla se muuttui paratiisiksi, jossa elettiin luostarimaista yhteisöelämää. Isä Anthimos vieraili kaikkien sairaiden luona ja hoiti heitä omin käsin. Lempeydellään ja neuvoillaan hän sai heidät kääntymään Jumalan puoleen. Monet heistä vihkiytyivät munkeiksi tai nunniksi. Jumalan rakkaus kosketti myös monia ulkopuolisia, jotka tulivat pyytämään Jumalan miehen esirukouksia ja neuvoja. Tiedossa on kaiken kaikkiaan 38 ihmistä, jotka vapautuivat pahoista hengistä isä Anthimoksen paastotessa ja rukoillessa heidän puolestaan Jumalanäidin ikonin edessä.

Elettiin kreikkalaisen Vähän-Aasian viimeisiä aikoja. Kreikan ja Turkin välillä toteutettiin suuri väestönsiirto, jonka seurauksena Turkin rannikon lähellä sijaitsevalle Khiokselle saapui vuonna 1924 joukoittain pakolaisia. Näiden mukana oli nunnia Vähän-Aasian luostareista ja omaisistaan eroon joutuneita nuoria tyttöjä. Nuoruudestaan asti isä Anthimos oli haaveillut perustavansa luostarin eräälle saaren asumattomalle rinteelle. Nyt saatuaan näyssä rohkaisua Jumalanäidiltä hän päätti tehdä unelmastaan totta ja perustaa sinne luostarin niille noin 40 nuorelle naiselle, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Vuonna 1927 hän sai luvan luostarin perustamiseen ja kolme kertaa liturgian jälkeen heitetty arpa vielä vahvisti asian.

Isä Anthimos itse otti huolehtiakseen hankkeen käytännöllisestä puolesta. Hänen hikensä, kyyneleidensä ja rukoustensa avulla rakennustyöt edistyivät, vaikka jotkut saarella vastustivatkin hanketta pitäen sitä tarpeettomana ja nykyaikaan soveltumattomana. Jo kahden vuoden kuluttua Jumalanäidin Avunantaja-ikoni kuljetettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon, joka oli sille omistettu. Isä Anthimoksesta tuli luostarin pappi ja hengellinen isä. Hän otti siellä käyttöön yhteiselämän järjestyksen pyhien isien periaatteiden mukaisesti. Luostarissa oli alussa 30 sisarta, mutta se kasvoi nopeasti ja pian heitä oli jo 80. Sitä pidettiin parhaiten organisoituna nunnaluostarina tuon ajan Kreikassa.

Luostarissakin isä Anthimos jatkoi huolenpitoaan saaren asukkaista. Hän oli heidän lohduttajansa, esirukoilijansa ja hengellinen isänsä, joka ei koskaan jättänyt sairasta tai katuvaa vierailijaa vaille apua. Sairaille hän antoi hyviä neuvoja ja yrttivalmisteita, katuvat hän sovitti Jumalan kanssa. Ennen kaikkea hän auttoi rukouksillaan, joita hän kantoi kyynelsilmin Jumalanäidin ikonin edessä. Päivittäin luostarissa saattoi käydä jopa 60–70 erilaisista sairauksista kärsivää apua hakemassa. Myös luostarin sisaria isä Anthimos opetti suhtautumaan lempeästi ja kärsivällisesti avuntarvitsijoihin.

Yli kolmekymmentä vuotta pyhä Anthimos jatkoi toimintaansa khioslaisten ja muualtakin tulleiden pyhiinvaeltajien sielujen ja ruumiiden parantajana. Kun hän oli liian vanha tekemään työtä käsillään, hän vetäytyi keljaansa ja pyysi Jumalalta apua, että voisi palvella jokaista lähimmäistään, olipa tämä kuka tahansa, aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän luovutti sielunsa Jumalan haltuun 91-vuotiaana helmikuun 15. päivänä 1960. Sitä ennen hän oli antanut luostarinsa sisarille viimeiset neuvonsa, jotka uhkuivat jumalallista viisautta ja isällistä rakkautta. Koko Khioksen saari suri hänen menettämistään. Toisesta todellisuudesta käsin hän on kuitenkin edelleen läsnä ja levittää taivaallista lohdutusta ja parannusta kristityille, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa.

Jo isä Anthimoksen eläessä khioslaiset tunsivat, että heidän keskuudessaan oli pyhä mies, ja hänen poismenonsa jälkeen tämä vakaumus on vain vahvistunut. Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti hänen kunnioittamisensa pyhien joukossa.

Eusebios kilvoitteli 300-luvulla syyrialaisessa luostariyhteisössä ja vetäytyi sittemmin erakkokilvoitukseen Asikhan kylän lähistölle. Hän ei rakentanut itselleen kunnollista keljaa, vaan kyhäsi pelkistä kivistä pienen suojan. Henkensä pitimiksi hän tapasi syödä vedessä liotettuja herneitä ja papuja sekä toisinaan viikunoita. Vanhemmiten hän kävi heikoksi ja menetti kaikki hampaansa, mutta hän ei muuttanut elämäntapaansa vaan jatkoi kilvoitustaan vuorilla niin talvipakkasella kuin kesähelteelläkin. Eusebioksella oli tapana syödä koko suuren paaston aikana vain viisitoista kuivattua viikunaa. Hän laihtui niin, ettei voinut enää käyttää vyötä, koska se ei pysynyt ylhäällä. Niinpä hän neuloi vyönsä kiinni viittaansa.

Pyhittäjä Eusebios piti jatkuvasti ajatuksensa Jumalassa. Vieraat hän otti ystävällisesti vastaan. Lopulta hän kuitenkin päätti antaa muurata itsensä umpeen asumukseensa. Hän jätti siihen vain pienen aukon, josta saattoi keskustella ihmisten kanssa tulematta itse nähdyksi. Samasta aukosta hän sai vähäisen ravintonsa. Monet kävivät hänen luonaan kuuntelemassa taivaallisia asioita ja saamassa hänen siunauksensa. Ennen pitkää Eusebios pakeni tulijoita kiipeämällä ulos katottomasta olinpaikastaan. Hän meni läheiseen luostariin ja sulkeutui sen muurin kulmassa olleen tornin pieneen varastohuoneeseen.

Eusebioksen kaipaus Jumalaan oli niin palava, että kaikki kilvoitukset olivat hänelle vaivattomia ja keveitä. Pyhittäjä Eusebios nukkui pois 430-luvulla 90 vuoden ikäisenä.

Onesimos oli syntyjään fryygialainen. Hän palveli orjana kolossalaisen kristityn Filemonin kotona. Varastettuaan isännältään jotain Onesimos karkasi ja pakeni Roomaan. Siellä hän kohtasi apostoli Paavalin, joka oli vangittu noihin aikoihin, ja tämän sanojen vaikutuksesta Onesimos tuli katumukseen ja tunnusti tekonsa. Hänestä tuli kristitty ja hänet kastettiin. Onesimos oli innokas osoittamaan elämässään hyveiden hedelmiä. Paavali lähetti hänet takaisin isäntänsä Filemonin luo mukanaan kirje, jossa Paavali pyysi Onesimokselle anteeksiantoa ja vapautta. Tämä henkilökohtainen Kirje Filemonille otettiin sittemmin Uuden testamentin kirjojen joukkoon.

Filemon otti kirjeen ja Onesimoksen iloiten vastaan, ei enää orjanaan vaan veljenään. Filemon lähetti hänet takaisin Paavalin luo, jotta tämä saisi tehdä hänestä evankeliumin julistajan ja käyttää häntä apunaan.

Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Onesimos oli yksi niistä, jotka jatkoivat hänen työtään pelastuksen sanoman opettajana. Hänen vaikutuksestaan Rooman prefektin Tertulluksen veljen vaimo kääntyi kristityksi. Tertullus raivostui suuresti kuullessaan, että ylimysnaiset olivat joutuneet entisen orjan pauloihin, ja antoi pidättää Onesimoksen. Kuulusteluissa Tertullus kysyi, miksi Onesimos oli lähtenyt isäntänsä luota. ”Minä olen nyt ainoan todellisen isännän Jeesuksen Kristuksen palvelija.” ”Kuka on maksanut hinnan siitä, että sinusta on tullut vapaa?” Tertullus kysyi. ”Kristus, elävän Jumalan Poika, joka on ostanut minut oman verensä hinnalla”, Onesimos vastasi rauhallisesti.

Lopulta Tertullus määräsi Onesimoksen kidutettavaksi. Kidutuksia jatkettiin kahdeksantoista päivän ajan, mutta Onesimos näytti pitävän kärsimyksiään vain ilon ja ylpeyden aiheena. Kun Tertullus huomasi, että tämä teki vaikutuksen moniin pakanoihin, hän määräsi Onesimoksen karkotettavaksi Pozzuoliin Napolin lähistölle ja kielsi häntä ankarasti enää levittämästä kristinuskoa.

Onesimos alkoi kuitenkin välittömästi julistaa evankeliumia, ja monia tuli uskoon. Jonkin ajan kuluttua hänet pidätettiin ja vietiin takaisin Tertulluksen eteen. Tämä kysyi: ”Miksi olet vastannut armeliaisuuteeni vääryydellä?” Onesimos vastasi: ”Oi prefekti, toivoin, että ennemmin tai myöhemmin sinäkin olisit valinnut sen mikä on parempaa ja hylännyt huonomman. Olen rukoillut Kristusta, että sinustakin tulisi Hänen orjansa.” Onesimoksen röyhkeys hämmästytti Tertullusta, joka määräsi Onesimoksen taas kidutuksiin. Häntä revittiin raajoistaan neljään suuntaan, minkä jälkeen häntä piestiin rajusti tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän säilytti tyyneytensä ja puhui Tertullukselle, joka ei lopulta enää jaksanut kuunnella vaan lähti pois. Pyhää Onesimosta piestiin niin kauan, että hän menehtyi ruhjeisiinsa. Näin hän siirtyi voitokkaasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Eräs keisarin hovipiireihin kuulunut varakas ylimysnainen hankki pyhän Onesimoksen jäännökset itselleen. Hän teetätti niille ylellisen hopeoidun arkun, jota hän säilytti kalliina aarteenaan kuolemaansa saakka.

Major oli Rooman armeijan sotilas, joka palveli Pohjois-Afrikassa, kunnes keisari Diocletianuksen (284–305) aikana hänet sijoitettiin Gazaan. Kristittyjen vainon aikana hänet ilmiannettiin, ja hän tunnusti olevansa kristitty. Pyhä Major ei tehnyt vastarintaa vaan alistui nöyrästi kärsimään Herransa tavoin. Kun häntä oli kidutettu seitsemän päivää, hän menehtyi. Näin hän siirtyi voittoisasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Pyhä Teognios syntyi 400-luvun alkupuolella Kappadokiassa. Hän ryhtyi munkiksi jo hyvin nuorena. Kaipaus Vapahtajan elämään liittyvien pyhien paikkojen näkemiseen sai hänet lähtemään Pyhälle maalle. Tuohon aikaan monissa sikäläisissä luostareissa oltiin kuitenkin kuuliaisia niille piispoille, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmäärittelyä. Teognios löysi turvapaikan roomalaisen ylhäisönaisen Flavian hiljattain perustamasta uudesta luostarista, jossa ortodoksinen oppi oli kunniassa.

Jonkin ajan kuluttua Flavia palasi Roomaan, jossa hän kuoli pian. Luostarinsa hän jätti Teognioksen haltuun. Pyhälle Julianokselle omistettavan kirkon rakennustyöt olivat vielä kesken. Teognios pelkäsi kuitenkin, että luostarin johtamiseen liittyvät monet huolet ja yhteydenpito maailmaan riistäisivät häneltä Kristuksen ylistämän ”hyvän osan” (Luuk.10:42). Siksi hän luopui Flavian hänelle uskomasta tehtävästä ja suuntasi kulkunsa kohti erämaata. Ensin hän liittyi pyhän Teodosioksen (11.1.) veljestöön ja asettui sitten Jordanin lähelle Kalamonin lauraan kuuluvaan luolaan. Siellä hän rukoili, paastosi ja valvoi. Ansaitakseen elantonsa hän punoi koreja, jotka hän kasteli omilla kyynelillään.

Teognios oli yli 50-vuotias, kun Jerusalemin patriarkka Elias vihki hänet vastoin hänen omaa tahtoaan Bethelian pikkukaupungin piispaksi Gazan tuntumaan. Hallinnollisia tehtäviä hoitaessaan hänen periaatteenaan oli aina pyytää rukouksessa Jumalalta apua ja lohdutusta. Piispanakaan hän ei kokonaan luopunut erakkoelämästään, vaan aina tilaisuuden tullen palasi erämaahan keljaansa, jonka ympärille oli syntynyt pieni erakkoyhteisö.

Keisari Anastasioksen aikana (491–518) Teognios meni muutaman munkkinsa kanssa Konstantinopoliin pyytämään keisarilta verohelpotuksia Bethelian asukkaille. Hän rukoili Jumalan armoa auttamaan ja lohduttamaan vaikeassa tilanteessa olevia kaittaviaan. Keisari suostui hänen pyyntöönsä. Kaikkialla matkan varrella Teognios teki rukouksillaan ihmeitä ja levitti ympärilleen Jumalan siunausta. Kerran hän pysäytti raivoavan myrskyn pystyttämällä rannalle ristin ja kieltämällä merta etenemästä sen yli.

Piispa Teognioksen oma elämä kuvasti hänen opetustaan nöyryydestä, jonka avulla ihminen voi kuolettaa itsekkään tahtonsa ja edistyä Kristuksen rakkaudessa. Hän rukoili lakkaamatta maailman pelastuksen puolesta kyyneleitä vuodattaen. Unissaankin hänen huulensa toistelivat psalmeja. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen vuonna 523. Pian hänen siunatun loppunsa jälkeen sade päätti aluetta ahdistaneen pitkäaikaisen kuivuuden, mitä uskovat pitivät merkkinä hänen esirukoustensa voimasta Jumalan valtaistuimen edessä.

Pyhä Walfrid¹ syntyi Pisassa vuoden 700 tienoilla. Hän meni naimisiin Thesia-nimisen naisen kanssa, ja he saivat viisi poikaa ja ainakin yhden tyttären. He rakastivat Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan ja haaveilivat usein voivansa omistautua kokonaan Kristuksen palvelemiseen. Heillä oli kaksi korsikalaista ystävää, Gunduald ja Fortis, joilla oli samanlaisia haaveita. Ennen pitkää he hankkivat maata Monte Verden Palazzuolosta² ja perustivat sinne miesluostarin, jonka he omistivat pyhälle apostoli Pietarille. Siellä alettiin noudattaa Monte Cassinon benediktiinisääntöä. Lähistölle he rakennuttivat naisluostarin, jossa Thesia ja hänen tyttärensä vihittiin nunniksi.

Walfridin johdolla Pyhän Pietarin luostarin veljestö alkoi nopeasti kasvaa. Noviiseiksi tulivat muun muassa Walfridin poika Gimfrid sekä Gundualdin ainoa poika Andreas. Pian veljiä oli jo kuutisenkymmentä.

Pyhä Walfrid nukkui pois rauhassa vuoden 765 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli Gimfrid. Vielä kymmenisen vuotta aiemmin Gimfrid oli karannut luostarista arvoesineitä mukanaan mutta tullut jonkin ajan kuluttua katuvaisena takaisin.